3.1.1 Eriksonin psykososiaalisen kehityksen teoria
Erik H. Erikson (1902–1994) on varmasti yksi tunnetuimmista ja lainatuimmista kehitysvaiheteorian luojista. Eriksonin mukaan elämä järjestyy erilaisten siirtymien ja niihin kuuluvien psykososiaalisten kehityskriisien kautta. Teoriassaan Erikson painottaa erityisesti minän ja seksuaalisuuden kehitty-mistä osin muun muassa Sigmund Freudin jalanjälkiä seuraten. Eriksonin määrittelemissä kehitys-kriiseissä on olemassa mahdollisuus onnistua tai epäonnistua, mikä vaikuttaa myöhempään kehityk-seen. Onnistunut kehityskriisin ratkaisu johtaa tyytyväisyyteen myöhemmässä elämässä, kun taas epäonnistunut kriisin ratkaisu voi aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia psyykkisessä hyvinvoinnissa ja tulevassa kehityksessä. (Erikson 1963.)
Erikson on määritellyt kahdeksan elämässä kohdattavaa kehityskriisin paikkaa. Ennen nuoruutta niistä ratkaistaan neljä. Varhaislapsuudessa koittaa ensimmäiseksi kehityskriisi, jonka onnistuneesta ratkaisusta seuraa perusluottamuksen tunne tai vaihtoehtoisesti siinä epäonnistumisesta on seurauk-sen epäluottamus. Myöhemmin lapsuudessa koetaan myös autonomian tai häpeän ja epäilyn välillä ratkaistava kehityskriisi sekä kehityskriisit, joissa päädytään joko aloitteellisuuteen tai syyllisyyteen ja toimeliaisuuteen tai alemmuuden tunteeseen. Monet Eriksonin määrittelemistä kehityskriiseistä ja siirtymistä osuvat lapsuuteen, mutta keskityn nyt kuitenkin tarkastelussani nuoruudessa kohdattavaan kehityskriisiin. Tällöin vuorossa on viides kehityskriisi, jossa ratkaistaan, saavutetaanko eheä identi-teetti vai onko tuloksena roolien hajaannus. (Erikson 1963, 247–261.)
Murrosiän alkaessa nuori kokee monenlaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin muutoksia ja alkaa ky-seenalaistaa aiemmin saavuttamaansa. Edessä häämöttää myös aikuisuus odotuksineen ja vastuineen.
Eri rooleilla on voitu aiemmin leikitellä, mutta uuteen ikävaiheeseen siirtyminen tarkoittaa sitä, että on aika tehdä suhteellisen pysyviä valintoja tulevaisuuden kannalta. Nuori etsiikin tässä kehitysvai-heessa jatkuvuutta ja samankaltaisuutta. Erikson pitää tyypillisenä ja suhteellisen harmittomana myös
tähän kehitysvaiheeseen kuuluvaa niin sanottua yli-identifioitumista esimerkiksi julkisuuden henki-löihin. Nuoret samaistuvat vahvasti erilaisiin ryhmiin, ja ikävänä seurauksena tästä on Eriksonin mu-kaan esimerkiksi helposti suoranainen ulkoryhmiin ja vähemmistöihin kuuluvien syrjintä, sillä aikui-suuteen liittyvä moraalin ja etiikan kehitys on vielä keskeneräistä (Erikson 1963, 261–263.)
Aikuisuudessa kohdataan kaksi kehityskriisin paikkaa ennen viimeistä, vanhuuden kehityskriisiä.
Varhaisaikuisuudessa ratkaistaan läheisyyden tai eristyneisyyden kehityskriisi. Nuori aikuinen haluaa jakaa saavuttamansa identiteetin jonkun toisen kanssa ja etsii läheisyyttä ja parisuhdetta. Eriksonille tämä vaihe merkitsi myös seksuaalisuuden kehittymistä huippuunsa. Vastakohtana ja uhkana lähei-syyden ja myös seksuaalisuuden kehittymiselle on muiden kokeminen vaarallisina omalle minälle ja identiteetille. Tästä seurauksena on eristäytyminen läheisyydeltä muiden yksilöiden kanssa. Tämän jälkeen ratkaistavaksi jää vielä toinen aikuisuuden kehityskriisi tuottavuuden tai lamaantumisen vä-lillä sekä vanhuuden kehityskriisi, jossa pyritään saavuttamaan minän eheys tai seurauksena on epä-toivo elettyä elämää kohtaan. (Erikson 1963, 263–269.)
3.1.2 Levinsonin elämänkaariteoria
Daniel Levinson (1920–1994) oli yhdysvaltalainen psykologi, joka toimi urallaan pitkään professo-rina Yalen yliopistossa ja oli kiinnostunut sosiaalitieteistä. Hän kehitti oman elämänkaariteoriansa elämän siirtymävaiheista inspiroituneena muun muassa Freudin, Jungin ja Eriksonin luomista kehi-tyspsykologian perinteistä. Levinsonin teoriaa voidaan nimittää eräänlaiseksi näkemykseksi elämän-vaiheiden kriiseistä (eng. stage crisis view). Hän keskittyi teoriassaan aikuisiän psykososiaaliseen kehitykseen ja piti tärkeänä sekä yksilön että yhteiskunnan luonteen huomioimista aikuisuutta poh-dittaessa. Levinson ei pitänyt historian, kulttuurin ja sosiaalisten instituutioiden tarkastelua yksilöön vaikuttavina tekijöinä riittävinä. Elämänkaari voidaan tällöin nähdä matkana, jossa on erilaisia kausia (eng. season). (Levinson 1988, 3–7.)
Levinson jakaa ihmisen elämän neljään osaan: lapsuuteen ja nuoruuteen, varhaisaikuisuuteen, kes-kiaikuisuuteen ja myöhäisaikuisuuteen. Lapsuus ja nuoruus kestävät hänen mukaansa 22-vuotiaaksi varhaisaikuisuuden päättyessä 45-vuotiaana. Myöhäisaikuisuuteen siirrytään noin kuudenkymmenen vuoden iässä. (Levinson 1988, 18.) Siirtymä ikäkaudesta toiseen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertai-nen ja vie usein monia vuosia. Kaudet usein myös menevät päällekkäin toistensa kanssa ja siksi ikävaiheiden väliin jäävät sekä niiden sisällä tapahtuvat siirtymävaiheet, kuten siirtymä varhaislap-suudesta keskilapsuuteen, on syytä nähdä merkityksellisinä vaiheina yksilön kehitykselle (Levinson
1988, 19.) Tulen nyt kuitenkin keskittymään tarkastelussa varhaisaikuisuuden siirtymään ja varhais-aikuisuuden vaiheeseen.
Siirtymä varhaisaikuisuuteen tapahtuu Levinsonin mukaan noin 17–22-vuotiaana. Tätä vaihetta elävä ihminen on samaan aikaan sekä nuori, että nuori aikuinen ja vielä kypsymätön ja haavoittuvainen pyrkiessään kohti aikuisuutta (Levinson 1988, 20–21). Varhaisaikuisuuden siirtymävaiheen ensim-mäinen tehtävä onkin siirtymä siihen eli siirtyminen varhaisaikuisuuteen. Tämä tarkoittaa monia eroja ja muutoksia entiseen elämään ja esimerkiksi ihmissuhteisiin. Tärkeää on myös tutkia aikuiselämän monia mahdollisuuksia ja kokeilla niitä. (Levinson 1988, 56.)
Varsinainen varhaisaikuisuus alkaa noin 22-vuotiaana ja sen ensimmäinen vaihe kestää noin 28-vuo-tiaaksi. Tänä aikana nuoren aikuisen on tehtävä monia tärkeitä valintoja muun muassa työn, parisuh-teen, ystävyyssuhteiden, arvojen ja elämäntapojen suhteen. Tällekin kaudelle elämässä tärkeää on mahdollisuuksien tutkiminen ja niiden pitäminen avoinna. Toisaalta tarkoitus on myös löytää vakaa elämänrakenne. Näiden kahden tehtävän välillä on kyettävä löytämään tasapaino. Tämän epäonnis-tuessa elämästä voi tulla liian muuttuva ja juureton tai vaihtoehtoisesti sitoudutaan liian aikaisin esi-merkiksi tiettyyn työhön muita vaihtoehtoja tarkastelematta. Muutos myöhemmässä ikävaiheessa voi olla vaikeaa tai ainakin hankalampaa. (Levinson 1988, 57–58.)
Mahdollisuus korjata tilanne tarjoutuu Levinsonin mukaan kuitenkin vielä noin 28-vuoden iässä jat-kuen noin 33-vuotiaaksi. Tämän varhaisaikuisuuden kauden tarkoituksena on toimia mahdollisuutena eräänlaiseen korjausliikkeeseen ennen kuin se on liian myöhäistä. Tässä ikävaiheessa on siis syytä viimeistään kokeilla, muuttaa tai saavuttaa jotain, mikä on jäänyt aiemmin tekemättä. Tätä kautta ihmisen elämässä Levinson nimittää siirtymävaiheeksi kolmannelle kymmenelle. Erityisesti jollain miehillä tämä siirtymä saattaa näyttäytyä niin sanottuna ”kolmenkympin kriisinä”. Jos tehdyt valinnat ovat haluttuja, tarkoittaa se tyytyväisyyttä koko elämänrakenteelle. Epäonnistuneista valinnoista yk-silö voi joutua maksamaan kovan hinnan myöhemmissä elämänvaiheissa. Tämän kauden jälkeen elä-mässä aletaan vakiintua ja siirtyä hitaasti kohti keski-ikää. Tähän muutoksen päättyy Levinsonin mu-kaan myös aikuisuuden noviisi -vaihe, jossa aikuisuus on ollut vielä uutta ja siihen ikään kuin ope-tellaan tai harjoiope-tellaan yrityksen ja erehdyksen kautta. (Levinson 1988, 57–59.)
Levinson teoriaa voidaan kritisoida siitä, että hän perusti tutkimuksiin, joita hän teki ensimmäiseksi vain miehille. Tutkittavien joukko oli pieni ja osallistujat suhteellisen hyväosaisia. Tämän tutkimuk-sen pohjalta hän kirjoitti luultavasti tunnetuimman teoktutkimuk-sensa, Seasons of Man’s Life (1988). Levin-son perusteli rajaustaan vain miehiin sillä, että pelkäsi sukupuolivaikutusten tulevan liian suureksi osaksi tutkimusta, jos tutkimukseen valittaisiin sekä miehiä, että naisia. Myöhemmin hän kuitenkin
palasi tutkimaan elämänkaarta myös naisten osalta ja kirjoitti kirjan The Seasons of Woman’s life (1997). Levinson oli kuitenkin jo ensimmäisessä teoksessaan sitä mieltä, että samanlaiset kaudet elä-mässä toistuvat sekä miehillä, että naisilla. Erot näiden kahden sukupuolen välillä tulevat eroista bio-logiassa ja sosiaalisista oloista. (Levinson 1988, 8–9.)
3.1.3 Robinsonin neljänneselämän kriisi
Oliver Robinson on brittiläinen erityisesti aikuisiän kehitykseen erikoistunut psykologi. Hän on tut-kinut ilmiötä, jota hän nimittää neljänneselämän kriisiksi (eng. quarter-life crisis). Tällä tarkoitetaan kriisiä, joka esiintyy tyypillisesti kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen viiden ikävuoden välillä. Kriisin ensimmäisessä vaiheessa nuori aikuinen huomaa sitoutuneensa johonkin rooliin tai suhteeseen, jonka hän ei halua jatkuvan koko loppuelämäänsä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi työtä, parisuhdetta tai tiettyä sosiaalista ryhmää, kuten kaveriporukkaa. Tämä sitoumus on askel aikuisen elämän rakenteisiin ja sen menettäminen voidaan kokea epäonnistumisena tai sen pelätään satuttavan muita, vaikka samaan aikaan tilanteesta halutaankin pois. Seurauksena on usein suuri sisäinen kon-flikti, jossa yksityinen ja julkinen minäkuva eivät kohtaa. (Robinson 2016, 17–21.) Neljänneselämän kriisi muistuttaa hieman myös Levinsonin mukaan noin kolmenkymmenen ikävuoden aikoihin koet-tavaa kriisiä, jossa aiemmin elämässä tehtyjä valintoja punnitaan (ks. luku 3.1.2).
Varsinainen kriisi varhaisaikuisuudessa syntyy kuitenkin vasta tilanteesta, jossa tästä ei-halutusta si-toumuksesta päätetään lähteä tai ehkä joudutaan lähtemään. Lähteminen saa aikaan tilapäisen tunteen identiteetin menettämisestä ja aiheuttaa surun ja menetyksen tunnetta. Aiempia käsityksiä muun mu-assa itsestä, omista arvoista ja uskomuksista kyseenalaistetaan. Kriisin kolmannessa vaiheessa näitä käsityksiä itsestä ja ympäröivästä maailmasta etsitään uudelleen. Tämä vaihe tavallaan palauttaa yk-silön aikaan ennen varhaisaikuisuutta. Jos kriisin neljäs vaihe tavoitetaan, mikä ei ole itsestään selvää, koetaan siinä tehtyihin valintoihin ja niiden ansiosta elettävään elämään suurempaa tyytyväisyyttä kuin kriisiä edeltävää elämää kohtaan koettiin. Näitä vaiheita ei kuitenkaan aina koeta tässä järjes-tyksessä tai loppuun asti. Niihin voidaan palata uudelleen kriisin aikana tai kriisin käsittely saattaa myös päättyä ennen kuin kaikkiin vaiheisiin on edes päästy. Valinnat saatetaan kokea virheeksi esi-merkiksi jo, kun niihin on alettu vihdoin sopeutua. Suuri osa kriisin kokeneista 25–35-vuotiaista ei raportoinutkaan kriisillä olleen positiivista vaikutusta heidän myöhemmälle elämälleen. (Robinson 2016, 22–24.)
Keskeiseksi neljänneselämän kriisissä nouseekin kaksi erilaista kriisin muotoa; ulossulkemisen (locked-out) ja sisäänsulkemisen (locked-in) kriisit. Toiset kriisin kokeneista tuntevat sen kriisinä,
jossa pelkona on esimerkiksi jäädä paitsi jostain tai saavuttamatta jotain. Monilla neljänneselämän kriisi taas ilmenee enemmän pelkona siitä, että jäädään tai tyydytään johonkin, mitä ei haluta vailla muutoksen mahdollisuutta. Samankaltaista sisälle sulkemisen pelkoa liittyy usein esimerkiksi keski-iän kriisinä tunnettuun ilmiöön. (Robinson 2016, 24–25.)