Aikuisuuden kokeminen

Haastatellut nuoret aikuiset olivat siis keskenään hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja -vaiheissa. Toi-set olivat vasta muuttaneet omilleen tai aloittelivat opintoja, kun taas toisilla valmistumisesta oli jo aikaa ja työelämässä oli oltu jo vuosia. Osa eli ruuhkavuosia lasten kanssa ja osalle lapset olivat haa-veissa jossain kaukaisessa tulevaisuudessa, jos sielläkään. Kaikki tämä vaikuttaa siihen, millaisena aikuistuminen ja oma aikuisuuden status koettiin. Kyseessä on hyvin henkilökohtainen tunne, johon toki liittyy ulkoapäin tulevia odotuksia ja toiveitakin.

Erilaisista elämäntilanteista huolimatta harva koki itseään täysin aikuiseksi. Vaikka kokemus itsestä yleensä tuntuisikin pääsääntöisesti aikuiselta, usein tuli hetkiä, jossa oma aikuisen identiteetti koettiin hataraksi. Vasta kolmeakymmentä lähestyvät tai yli kolmekymmentävuotta täyttäneet haastatellut tuntuivat löytäneen tapansa olla aikuisia ilman epävarmuuden tunnetta. Tapa olla aikuinen tai kokea olevansa aikuinen ei kuitenkaan välttämättä eronnut nuorempien aikuisten tavoista. Kyse saattaa olla monien kokemusten mukaan enemmän henkisestä kasvusta ja aikuistumisen ja aikuisuuden koke-musten prosessoimisesta.

Aikuistumisen prosessisuus onkin teema, johon tulen vielä palaamaan tämän analyysiluvun aikana.

Lienee siis perusteltua sanoa, että myös suomalaisten nuorten aikuisten kesken aikuistumisella on nykyaikana taipumusta tapahtua lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Tästä voidaan halutessa käyttää termiä viivästyminen tai kehkeytyvä aikuisuus (ks. esim. Arnett 2015a, 2–15), mutta se saa ilmiön näyttämään turhan yksiulotteiselta. Tulen palaamaan tähänkin aiheeseen vielä tarkemmin myöhemmin luvussa 6.3.

Etenkin ne nuoret aikuiset, joilla opinnot olivat vielä kesken tai oman alan työpaikkaa ei ollut vielä löytynyt, saattoivat kokea, että he eivät olleet vielä täysin aikuisia esimerkiksi itsenä, yhteiskunnan

tai sukulaisten mielestä. Selvästi useammin tällainen paine kuitenkin koettiin ulkoapäin tulevaksi ja esimerkiksi Kasper totesi, että aikuinen voi olla myös opiskellessa, kun häneltä kysyttiin tarkennusta työn ja opiskelun suhteesta aikuisuuteen.

Haastattelija: Näetkö sä minkälaista merkitystä vaikka opiskelulla tai työllä?

Kasper: Hmmm…mmm… No kyllä mä sanoisin et se lukeutuu jollain tavalla aikuisuu-teen tai voi ajatella jonkinlaisena aikuisuuden merkkipaaluna, että joku on työelämässä tai opiskelee…

Haastattelija: Voi siis olla aikuinen vaikka opiskelee vielä?

Kasper: Joo kyllä!

Opiskelu onkin keskeinen osa nuorten aikuisten elämää, arkea ja haaveita. Suurin osa haastatelluista nuorista aikuisista parhaillaan opiskeli tai pyrki jatko-opintoihin. Monen nuoren aikuisen tulevaisuu-den haaveisiin liittyi opiskelupaikka, vaikka opiskelujen päättämistä ja valmistumista harva haasta-telluista piti aikuisuuden merkkipaaluna. Opiskelua itsessään voidaan jopa pitää aikuisuuden jonkin-laisena merkkipaaluna.

Nuoret aikuiset, joilla oli lapsia, tunsivat itsensä selvästi aikuisiksi. He kokivat, että vanhemmuus pakottaa heidät ottamaan tietyn roolin lapsen elämässä ja kantamaan vastuuta myös muista kuin it-sestään. Myös yhteiskunta antaa vanhemmille selkeästi aikuisen roolin. Toisaalta joissain tilanteissa erityisesti hyvin nuoria äitejä saatetaan ihmetellä ja puhua teiniäideistä ikään kuin korostamaan eroa varsinaisen äitiyden ja sellaisen äitiyden välillä, jossa äiti itsekin on vielä monessa suhteessa lapsi.

Haastatellut äidit eivät kuitenkaan nostaneet esiin kokemuksia tällaisista ikäänsä kohdistuvista epäi-lyksistä suhteessa vanhemmuuteen ja äitiyteen itsensä tai esimerkiksi lähipiirin tai yhteiskunnankaan tahoilta.

Kuten mainittiin jo aiemmin, moni haastatelluista nuorista aikuisista kuvaili kuitenkin aikuistumista mieluummin prosessina kuin ominaisuutena, joka joko on tai ei ole. Yhteiskunnan näkökulmasta nuo-rilta aikuisilta odotettiin aikuisen käytöstä vastuiden ja velvollisuuksien kautta ja nuoret aikuiset ko-kivat kantavansa vastuuta esimerkiksi oman arkensa pyörittämisestä ja taloudesta. Ongelmia kohda-tessa tai tiukan paikan tullen vanhemmat olivat usein ensimmäisiä ihmisiä, joiden puoleen käännyt-tiin.

Vanhemmilta saatu apu näyttäytyi erityisesti taloudellisena. Nuoret aikuiset pitivät itsenäistä talouden hallintaa ja rahankäytöstään vastaamista tärkeänä merkkipaaluna aikuistumiselle. Esimerkiksi työttö-myyden tai isojen hankintojen kohdalla moni kuitenkin otti apua vastaan omilta vanhemmiltaan, mutta koki ylpeyttä päästessään taas itsenäisyyteen rahan suhteen.

Elsa: Niin se on. Nuoruudessa, jos teki jotain kesäduunia ja sai jotain omaa rahaa, mut sit aikuisena tarvii niihin elämänmenoihin… asuminen, sähkö pitää maksaa. Laskujen maksaminen on kans yks semmonen aikuisuuden askel, et pitää ite maksaa ne omat me-not. Kaikki, mitä ei välttämättä haluiskaan maksaa (nauraen). Ei voi vaan pistää rahaa menemään, vaan pitää maksaa myös vuokra.

Kaisa: Joo toi on se et ottaa sit vastuun niistä, mitä ostaa tai mitä ei osta tai mitä tekee tai ei tee. Niin, että joutuu niinkun kantamaan seuraukset.

Elsa: Kaikki näkyy pankkitilillä.

(Kaikki nauravat)

Vastuunkantaminen itsestään ja mahdollisesti myös toisista ihmisistä sekä omista teoistaan olikin yleisimpiä aikuistumisen kriteerejä haastelluilla nuorilla aikuisilla. Kukaan vastaajista ei pitänyt pelk-kää täysi-ikäistymistä merkkinä aikuistumisesta. Useampi nosti esiin myös havainnon siitä, että vaikka on ollut aikuinen ainakin iän puolesta jo useita vuosia, huomaa aina taaksepäin katsoessa, että kehitystä tapahtuu edelleen ja jollain tapaa tuntee itsensä aina yhä enemmän ja enemmän aikuiseksi, kun aikaa ja vuosia kuluu.

Joonas: …Musta tuntuu, että se aikuisuus ei oo semmonen tiukka vaan ennemmin pro-sessi, mikä tapahtuu sitten.

Tino: Joo tuosta olen samaa… Joonaksen kanssa samaa mieltä. Pitkäaikainen prosessi on. Kun vertaa itseä siihen, mitä muistaa kahdeksantoistavuotiaana, kun tullaan täysi-ikäiseksi, niin kun kuten eräs stand-up koomikko taisikin hyvin tokaista, niin ei kahdek-santoistavuotiaana vielä aikuisia olla. Että sanoisin niinku nyt, että tuntuu siltä, kun tänä vuonna tuli kolmekymmentä täyteen, niin nyt tuntuu aikuiselta.

Aikuistuminen vaatii myös työtä. Ei ole helppoa muuttaa omilleen ja alkaa pyörittää omaa arkeaan ilman perheen tukea esimerkiksi kotitöistä. Voi olla, että nuori aikuinen on omilleen muuttaessa en-simmäisen kerran vastuussa omasta ruoka- ja vaatehuollostaan, siivoamisesta ja laskujen maksami-sesta eli kaikista pakollisista arjen toiminnoista, joita ei voi vain jättää tekemättä ilman seurauksia ja joista aikuisen oletetaan osaavan huolehtia.

Tino: Että tota helpommin sujuu arkitoiminnot, et se on semmonen ainakin, että sellai-seen puuhailuun… Harrastuksetkin jää vähemmälle, kun pitää keskittyä siihen arjen pyörittämiseen. Mutta tota… ihan selkeesti sellasia steppejä tapahtuu siitä kahdeksas-tatoista vuodesta sinne kolmeenkymmeneen.

Joonas: Kyllä. Mullakin tuli mieleen tosta, et sillon alkuun vaati hirveesti voimavaroja ja energiaa, kun aluksi vaati hirveesti voimavaroja siihen, miten tietyt asiat hoidetaan.

Jotenkin kerralla tuli niin paljon, kun muutti yksin asumaan, jotenkin kerralla joutu omaksumaan, miten nää hommat hoidetaan ja sit tavallaan, kun niihin tuli sitä rutiinia ja muuta, niin ne muuttu helpommaksi ja sit se aikuisuus samalla.

Viima toi esiin myös mielenkiintoisen näkökulman siitä, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvien aikuistuminen saattaa olla hyvin usein viivästynyt. Oman sukupuoli- tai seksuaali-identi-teetin löytäminen voi viedä pitkäänkin hetero- ja cis-keskeisessä yhteiskunnassa. Pelkona voi olla myös lähipiirin tuomitseva suhtautuminen, jolloin omaa identiteettiä pääsee tutkimaan kunnolla vasta, kun kotoa on muutettu omilleen. Mahdollinen transitio ja sukupuolen korjaaminen tuovat omat haasteensa aikuistumiseen jo lainsäädännön näkökulmasta, joka ei tällä hetkellä mahdollista min-käänlaisia konkreettisia toimenpiteitä kohti oikealta tuntuvaa identiteettiä ennen täysi-ikäisyyden saa-vuttamista.

Viima koki muutenkin hankalaksi määritellä aikuistumisen merkkipaaluja, sillä esimerkiksi omilleen muuttaminen ja omien asioiden itsenäinen hoitaminen ei ole kaikille aikuisille mahdollista ja olisi ableistista eli vammaisia syrjivää määritellä aikuisuus näiden kriteerien kautta. Avuntarpeen ei pitäisi määritellä heitä ketään vähemmän aikuisiksi. Tämä on tärkeä ja kiinnostava näkökulma, joka vaatisi ehdottomasti enemmän tutkimusta tulevaisuudessa.

Viima: Mulle se oli ehkä se omilleen muuttaminen, mikä sit teki [aikuisuuden kokemuk-sen]. Mut kyl mä tiedostan, et täs tilanteessa se ei oo kaikille semmonen samanlainen mahollisuus, jonka voi tehä sit heti koulusta tai lukiosta päästessä tai jotain. Aaa… En mä tiiä. Ehkä se on joku semmonen tietynlainen… hoitaa omia asioita. Toikin kuulostaa vähän ableistiselta määritelmältä. Hmm… Tosi vaikee kysymys. No jos mä nyt sanon ensimmäisenä se ikä. Ja sitten toisena vaikka sitten se että tota itsenäistyy omalle niinku silleen omien kykyjen ja sellasten niinku rajoitteiden mittakaavassa itsenäistyy. Mä sa-noisin et se ois ehkä yks merkki. Jollekin se tarkoittais varmaan just omaa kämppää niinku mulle, opiskelu- tai työpaikkaa… Mut se voi varmasti tarkoittaa monia asioita tosi monille. Et en mä sanois et jos sulla ei oo noita asioita niin sä et oo aikuinen, ei todellakaan. Jollekin se voi olla et soittaa ite omat puhelunsa tai asioi itse Kelassa tai en mä tiiä… Jotkut tarvii siihenkin apua ja ne on silti ihan aikuisii. Se on varmasti sellanen niinku liukuva käsite.

Kukaan haastatelluista ei siis kuitenkaan pitänyt perinteisiä aikuisuuden kriteerejä, kuten opiskelujen päättämistä, vakituista työpaikkaa tai perheen perustamista keskeisinä tai edes merkityksellisinä ai-kuisuuden kokemukselle ja saavuttamiselle. Kuitenkin mielenkiintoista oli, että nämä perinteiset kri-teerit nousivat toistuvasti esiin haastattelujen aikana. Aikuistumisen merkkipaalujen sijaan ne edus-tivat monille haastatelluille nuorille aikuisille tulevaisuuden toiveita ja haaveita ja jopa odotuksia oman aikuistumisen suhteen.