Eksistentialistiset teemat Unamunon romaanikirjallisuudessa
Itä-Suomen yliopisto, Teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu-tutkielma, tammikuu 2018 Systemaattinen teologia
Marjut Häkkinen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Marjut Häkkinen Työn nimi – Title
Eksistentialistiset teemat Unamunon romaanikirjallisuudessa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Pro gradu -tutkielma X
Systemaattinen teologia Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
14.01.18 61
Tiivistelmä – Abstract
Miguel de Unamuno y Jugo (1864 – 1936) syntyi Bilbaossa, Espanjassa. Perheessä vallitseva vahva katolinen ilmapiiri sai Unamunon tuntemaan nuoresta, että hänellä olisi hengellinen kutsumus. Henkilökohtaisten ristiriitojen takia Unamuno kuitenkin luopui kutsumuksestaan ja teologian sijasta opiskeli filologiaa ja filosofiaa Madridin yliopistossa. Filosofian tohtoriksi hän väitteli vuonna 1884.
Opiskeluaikanaan Unamuno omaksui tieteellisen ajattelunsa perustaksi positivismin, yhteiskunnallisen ajattelun pohjaksi puolestaan marxilaisuuden. Uuden suunnan Unamunon ajattelulle toi 1900-luvun alussa tutustuminen mm. Sören Kiergegaardin teoksiin. Kierkgaard kartoitti ensimmäisenä eksistenssifilosfian perustavia teemoja, jotka pohjustivat eksistentialismia. Eksitentialismin erillisenä aatesuuntana on katsottu syntyneen 1920-luvulla vastareaktiona sekasortoiselle maailmantilanteelle. Se nosti keskeiseksi käsitteeksi ihmisen olemassaolon, eksistenssin, ja korosti, että ihmisen olemus muotoutuu tämän omien valintojen kautta.
Unamunon kirjallinen tuotanto on laajaa, esseekokoelmista kaunokirjallisiin teoksiin. Tämän tutkimuksen lähteinä ovat Unamunon kaksi romaania. Ensimmäinen, ”Niebla”, suomennettuna ”Usva”, ilmestyi 1914. Toinen, ”San Manuel Bueno, mártir”, suomennetuna ”Pyhän miehen uhri”, ilmestyi puolestaan 1930. Tutkimustehtävänä on tarkastella näiden teosten keskeisiä käsitteitä ja etsiä niistä mahdollisia yhtymäkohtia eksistentialismiin. Unamuno-tutkimuksen kentässä työ sijoittuu Unamunon ajattelun systemaattiseen tutkimiseen, ja työssä käytetty menetelmä on systemaattinen analyysi.
Lähdeaineistona olevat romaanit sijoittuvat täysin eri ympäristöihin, ”Usva” on traaginen rakkaustarina jossa uskonto on vain sivujuonteena. ”Pyhän miehen uhri” puolestaan keskittyy pienen, suljetun kyläyhteisön kirkkoherran raskaaseen salaisuuteen: päällepäin hurskas ja rakastettava kylän isähahmo ei kyennyt itse uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään.
Eksistentialismille aatesuuntana on lähtökohtana suunnata katse objektiivisuudesta ihmisen subjektiivisesti kokemaan tietoisuuteen ja antaa näin ihmisen tunnekokemuksille keskeinen merkitys. Kuitenkin korostaessaan ihmisen eksistenssin, olemassaolon, minäkohtaisuutta, katsotaan samalla minäkohtaisuuteen liittyvän se, että ihminen on maailmassa toisten ihmisten kanssa. Molemmissa romaaneissaan Unamuno on käsitellyt ihmisen olemassaoloon ja ihmisyyteen yleensä liittyviä ongelmia. Myös kysymys siitä, päättyykö ihmisen olemassaolo kuolemaan, on keskeisellä sijalla.
Huolimatta lähteenä olevien romaanien erilaisista konteksteista molemmista löytyy runsaasti eksistentialismille tyypillisiä teemoja, ja näin ollen johtopäätökseksi tulee, että Miguel de Unamuno on rakentanut romaaninsa eksistentialististen pohjavirtausten päälle.
Avainsanat – Keywords
Eksistentialismi, olemassaolo, olemattomuus, ahdistus, merkityksellisen valinta
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Faculty of Philosophy
Osasto – School School of Theology Tekijät – Author
Marjut Häkkinen Työn nimi – Title
Existentialist themes in Unamuno's novels
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Pro gradu -tutkielma x
Systematic Theology Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
14.01.18 61
Tiivistelmä – Abstract
Miquel de Unamuno y Jugo (1864-1936) was born in Biulbao, Spain. Strong Catholic athmosphere of the family made Unamuno feel drawn to spiritual vocation in his youth. However, due to personal conflicts he gave up his vocation and instead of theology he studied Philology and Philosophy in Madrid University. He gave his doctoral thesis in 1884.
During his studies Unamuno adopted Positivism as the basis of his scientific thinking and Marxism as the basis of his political thinking. a new direction for Unamuno's thinking was brought in early 20'th century by his discovering works of Sören Kierkegaard.
Kierkegaard was the first one to explore the basic themes of Existense Philosophy forming basis for later Existentialism. Existentialism as an independent shool of thought is considered to be born in 1920's as a reaction to chaotic world situation. It made human existence its key concept and stressed the fact that human essence is formed by his own decisions.
Literary production of Unamuno is wide. This study is based on two novels by Unamuno. First, ”Niebla”, was published in 1914, the second one, ”San Manuel Bueno, martir”, in 1930. Aim of this study is to survey the key concepts of these works and look for possible similarities with existentialist thought. In the field of Unamuno-research this study positions itself in systematic study of unamuno's thought and its method is systematic analysis.
The novels studied here have totally different surroundings. ”Niebla” is a tragic love story with religion appearing as a by-plot only, wherear ”San Manuel Bueno, martir” centres on tragic secret of the priest of a small, reclusive village society: the externally pious, amiable patriarch of the village is unable to believe in afterlife.
The starting point for Existentialism is to turn attention into subjective human conscious instead of objective reality, thus giving crucial importance to human emotions. However, while emphasising the subjectivity of human existence, at the same time subjectivity is considered to include the fact that being in the world is being there together with other people. In both novels Unamuno has been dealing with problems of human existence and humanity in general. Whether human existence ends in death is one of central themes, too. Notwithstanding the differences in context in the novels, both abound in themes typical of Existentialism, thus bringing us to conclusion that Miquel de Unamuno has built his novels on existentialist themes.
Avainsanat – Keywords
Existentialism, existence, non-existence, anxiety, meaningful choise
SISÄLLYS
1.Johdanto 5
1.1. Miguel de Unamuno 5
1.2. Tutkimustehtävä ja lähteet 7
1.2.1. Niebla 8
1.2.2.San Manuel Bueno, mártir 9
2. Eksistenssifilosofiasta eksistentialismiin 11
2.1.Eksistentialismin juuret ja kehitys 12
2.1.1. Olemassaolon kamppailija, Sören Kierkegaard 12 2.1.2. Eksistentialismin muotoutuminen 16 2.2. Eksistentialismin keskeiset pääkorostukset 19
3. Olemassaolon ongelma 20
3.1. Minun olemassaoloni 20
3.2. Oleminen maailmassa 26
3.3. Olemattomuus 30
4. Ihmisyyden ongelma 37
4.1. Merkityksellisen valinta 37
4.2. Valinnan pakko 43
4.3. Ahdistus 45
5. Unamunon anti teologialle 52
5.1.Kuoleman jälkeisestä elämästä 52
5.2. Järjen ja tunteen ikuisesta ristiriidasta 54
6. Yhteenveto 57
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS 59
1.JOHDANTO
1.1.Miguel de Unamuno
Miguel de Unamuno y Jugo syntyi 29.9.1864 Bilbaossa, Espanjassa, perheensä kolmanneksi lapseksi. Hänen vanhempansa olivat espanjalaisen kulttuurin omaksuneita baskeja, joten kotikielenä puhuttiin espanjaa. Unamunon äiti oli harras katolilainen, niinpä lapset saivat kirkon ihanteiden mukaisen kasvatuksen. Unamunon isä, konditoria-alan pienyrittäjä, harrasti filosofiaa ja kielten opiskelua, vaikka ei omannutkaan korkeampaa koulusivistystä. Isä kuoli ennen Miguelin kuudetta syntymäpäivää. Hänen jälkeensä jäänyt kirjasto merkitsi ensimmäisenä Unamunolle herätettä modernin saksalaisperäisen filosofian suuntaan.1
Myös äiti vaikutti vahvasti nuoren Miguelin elämän suuntaan. Äidin mystisiä aineksia sisältämä kristillisyys sai pojan tuntemaan nuoresta alkaen, että hänellä olisi hengellinen kutsumus. Iän myötä nousi kuitenkin ristiriita tämän kutsumuksen ja naimattomuuslupauksen välille, ja Miguel de Unamuno joutui toteamaan, ettei hän pystyisi vastaamaan hengelliseltä säädyltä vaadittaviin uhrauksiin.2
Vuodesta 1880 alkaen Unamuno opiskeli filologiaa ja filosofiaa Madridin yliopistossa. Opiskeluaikanaan Unamuno tutustui uusiin eurooppalaisiin aatevirtauksiin. Tieteellisen ajattelunsa perustaksi hän omaksui positivismin, yhteiskunnallisen ajattelunsa pohjaksi taas marxilaisuuden. Unamuno väitteli filosofian tohtoriksi Madridin yliopistossa 1884. Tämän jälkeen hän palasi opettajaksi Bilbaoon ja toimitti samalla tovereidensa kanssa itse perustamaansa marxilaista aikakauslehteä.3
Vuodesta 1891 vuoteen 1898 Unamuno toimi Salamancan yliopiston kreikan kielen professorina. Tämän jälkeen hän siirtyi kreikan kirjallisuuden professoriksi. Vuonna 1890 Unamuno nimitettiin Salamancan yliopiston rehtoriksi.4
1 Nuorva 1997, 18-19.
2 Nuorva 1997,19-20 3 Nuorva 1997, 20.
4 Nuorva 1997, 20
Unamuno joutui henkiseen ja elämänkatsomukselliseen kriisiin vuonna 1897. Kriisiin johtavia syitä olivat laajemmin Unamunon teologisen ja filosofisen kirjallisuuden harrastus sekä huoli yhteiskunnan vaikeasta tilanteesta. Muita syitä olivat kehitysvammaisen lapsen syntymä sekä sydämen rytmihäiriöiden tuoma kuolemanahdistus. Unamuno vetäytyi kolmeksi päiväksi dominikaanikonventtiin ja otti yhteyttä pappisystäväänsä. Ystävä, Juan Joses Lecanda, kutsui Unamunon luokseen viettämään hiljaista viikkoa ja pääsiäistä. Tämän jakson aikana Unamuno kirjoitti teoksensa ”Diario Intimo” (suom. ”Intiimi päiväkirja”), jota hän täydensi myöhemmin. Tässä päiväkirjassa tulevat esiin eksistentiaalinen ahdistus sekä kiinnostus keskiajan mystiikkaa kohtaan.5
Unamunon ajattelulle toi uuden suuntauksen tutustuminen Sören Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen teoksiin 1900-luvun alussa. Unamunon teksteihin alkoivat ilmestyä ihmisyksilön yksinäisyyden, kuoleman ahdistuksen ja elämän tarkoituksettomuuden teemat. Seuraavina vuosina Unamuno kehitteli ajatusta elämän traagisesta mielestä.6
Kehittäessään omaa ajatteluaan Unamuno hoiti samanaikaisesti virkaansa Salamancan yliopiston rehtorina. Tasavaltalaiset mielipiteet ja yhteiskunnallinen harrastuneisuus toivat kuitenkin Unamunolle ennen pitkää hankaluuksia julkisen viran haltijana. Tilanne kärjistyi vuonna 1914, jolloin Unamuno erotettiin rehtorin virasta. Hän jäi kuitenkin hoitamaan edelleen kreikan kirjallisuuden professuuria.
Vuonna 1922 Unamuno nimitettiin Salamancan yliopiston vararehtoriksi, mutta jo vuonna 1924 hän joutui lähtemään maanpakoon kenraali Primo de Reveran diktatuurin vuoksi ja jättämään kaikki akateemiset tehtävänsä.7
Heinäkuussa 1924 Unamuno olisi voinut palata maanpakomääräyksen peruutuksen ansiosta. Hän jatkoi kuitenkin maanpakoaan vapaaehtoisesti, ja palasi Espanjaan vasta diktatuurin kukistuessa vuonna 1930 juhlittuna sankarina. Tällöin Unamuno nimitettiin Salamancan yliopiston espanjan kielen historian professoriksi. Tästä professuurista hän jäi eläkkeelle vuonna 1934, jolloin Unamuno nimitettiin Salamancan yliopiston rehtoriksi eliniäkseen. Nimitys kuitenkin purettiin Espanjan
5 Nuorva 1997, 20 -21 6 Nuorva 1997, 23 7 Nuorva 1997, 24-25
sisällissodan aikana 1936 Tasavaltalaisen hallituksen toimesta. Virka palautetttiin Unamunolle vielä samana vuonna kansallisten päästyä valtaan. Kuitenkin hän ehti vielä lokakuussa, edelleen vuonna 1936, sekaantua sisällissotaan liittyvään selkkaukseen, jonka seurauksena Unamuno pistettiin viralta toisen kerran samana vuonna. Tähän hänen virkauransa päättyikin lopullisesti, sillä Unamuno kuoli tuon värikkään vuoden viimeisinä hetkinä, uudenvuodenyönä 31.12. 1936.8
Unamunon tuotanto on moninaista, esseekokoelmista kaunokirjallisiin teoksiin ja runoihin. Myös Unamuno-tutkimus jakautuu nykyisin kolmeen alueeseen: poliittis- historialliseen, kirjallisuustieteelliseen ja Unamunon ajattelun systemaattiseen tutkimiseen.9
Quintin Pérez on kirjassaan ”El pensamiento de Unamuno frente al de la Iglesia”
todennut, että Unamunolla oli protestanttinen järki, mutta katolinen sydän.10 Tämä tulee näkyväksi Unamunon vastustaessa kirkon tapaa tehdä uskonnosta rationaalista:
Katolinen ratkaisu ongelmaamme, ainoaan elintärkeään ongelmaamme eli yksilöllisen sielun kuolemattomuuden ja ikuisen pelastuksen ongelmaan, tyydyttää tahtoa ja niin ollen se tyydyttää elämää; yritys rationalisoida se dogmaattisen teologian avulla ei kuitenkaan tyydytä järkeä. Ja järjellä on yhtä väkeviä vaatimuksia kuin elämälläkin.11
Unamunolla oli vakava pyrkimys ratkaista modernin ajan eurooppalaisen ihmisen uskonnollisia kysymyksiä, ja hänestä oli huolestuttavaa, että espanjalaisten opiskelijoiden parissa esiintyi pinnallista uskonnonvastaisuutta, jonka juuret olivat Nietzscen ja muutamien muiden positivististen ajattelijoiden populaareissa tulkinnoissa. Modernin filosofisen ajattelun perustaksi Unamuno suositteli näille harhautuneille tutustumista Kantin ja Hegelin teoksiin.12
1.2. Tutkimustehtävät ja lähteet
Tämä tutkimus sijoittuu Unamuno-tutkimuksen kentässä Unamunon ajattelun systemaattiseen tutkimiseen. Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella Unamunon
8 Nuorva 1997, 25-26.
9 Nuorva 1997, 27-28.
10 Pérez 1947, 243.
11 Unamuno 2009, 95-96.
12 Nuorva 1997, 27.
romaaneja ”Niebla” ja ”San Manuel Bueno, mártir. Edellinen ilmestyi vuonna 1914, suomeksi vuonna 1997 nimellä ”Usva”. Jälkimmäinen ilmestyi 1930, suomeksi 1983 nimellä ”Pyhän miehen uhri”. Tarkastelen näiden teosten keskeisiä käsitteitä ja pohdin, onko niillä – ja jos on, millaisia – yhtymäkohtia eksistentialismiin. Työssä käytän menetelmänä systemaattista analyysiä.
1.2.1. Niebla
Tutkimuksen toinen lähdeteos on Unamunon romaani (tai Unamunon itsensä määritelmänä ”rimooni”)13, suomennettuna ”Usva”. ”Usvan” päähenkilö on nuori mies, Augusto Perez. Hänen äitinsä on kuollut puolisen vuotta sitten, ja Augusto asuu yksin kahden palvelijansa kanssa. Augusto on pohjimmiltaan teoreetikko, joka törmää aineelliseen todellisuuteeen rakastuessaaan pianonsoitonopettajattareen, Eugeniaan.
Eugenian valloitus on vaivalloista, ja asioita mutkistaa Auguston epämääräinen suhde pyykkiensilittäjättäreen, herttaiseen – ja Auguston silmissä myös viattomaan – Rosarioon.
”Usvassa” Unamuno leikittelee olemassaolon teemalla, ja asettaa itsensä, kirjailijan, jumalan asemaan kirjansa fiktiivisiin henkilöihin nähden siten, että kirjan henkilöt saavat tietää Unamunon päätäntävallasta heidän elämäänsä. ”Usvan” esipuheen on kirjoittanut Victor Goti, yksi kirjan henkilöistä, joka on siis Unamunon mielikuvituksen tuotetta. Victor Goti tuo esipuheessaan esiin sen, että hän tietää olevansa vailla vapaata tahtoa. Kuitenkin hän puhuu Miguel de Unamunosta kuin tuttavastaan, ei kuin luojastaan. Tämä on saanut – näennäisesti – Unamunon itsensä tarttumaan kynään ja kirjoittamaan ”Usvaan” jälkiesipuheen, jossa hän uhkailee Victor Gotia lupaamalla hänelle samaa kohtaloa, kuin Augustolle, mikäli Victor jatkaa hänen (Unamunon) analysointia.
Augusto-parka joutuu ”Usvan” loppupuolella epäonnistuneiden rakkausseikkailujensa jälkeen sellaisen epätoivon valtaan, että päättää tehdä itsemurhan.Ennen itsemurhaa hän kuitenkin haluaa tavata Miguel de Unamunon, josta on kirjan mukaan kuullut puhuttavan. Unamuno kuvaa kirjassaan kohtaamistaan fiktiivisen henkilönsä
13 Unamuno 1997, 14.
Auguston kanssa. Kohtaus päättyy siihen, että Unamuno ilmoittaa, ettei Augusto voi tapppaa itseään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei häntä ole olemassakaan. Sen sijaan hän, kirjalija, Auguston luoja, aikoo tappaa Auguston. Tämä ilmoitus saa Augustossa heräämään tavattoman elämänhalun, mutta Unamuno toteuttaa uhkauksensa Auguston epätoivoisesta vastustuksesta huolimatta: Augustoa kohtaa väistämätön kuolema.
1.2.2. San Manuel Bueno, mártir
Toinen lähdeteokseni on Unamunon vuonna 1930 julkaisema pienoisromaani ”San Manuel Bueno, mártir”, suomennettuna (ei sanatarkasti) ”Pyhän miehen uhri”.Kirjan keskushenkilönä on traagisesti epäilyjensä piinaama katolinen pappi, Don Manuel.
Kertojana toimii Don Manuelin hengellinen tytär Angela Carbalino. Don Manuelin seurakunta muodostuu vuoriston keskellä, järven rannalla sijaitsevasta Valverde de Lucernan kylästä. Don Manuel oli kylänsä keskushahmo ja myös Angelan äiti ihannoi häntä, ”oli häneen rakastunut – tietysti erittäin siveästi”, toteaa Angela.
Don Manuelia kuvataan yleväryhtiseksi ja hänen katseensa tuntui yltävän suoraan seurakuntalaisten sydämiin. Hänen äänensä oli jumalainen ja sai kuulijansa itkemään.
Kaikki kyläläiset kävivät messussa, jos eivät muusta syystä niin kuullakseen ja nähdäkseen ihaillun papin alttarilla. Edes kuolemaa eivät useimmat kyläläiset halunneet kohdata muuten kuin pitämällä kiinni Don Manuelin kädestä.
Hengellisen työn lisäksi Don Manuelin elämä oli täynnä myös muuta toimintaa. Hän ei ollut taipuvainen mietiskelyyn ja piti toimettomuutta kaikkien paheiden äitinä. Don Manuel seurasi lääkärin mukana tämän potilaskäynneillä ja antoi lisäpainoa tämän ohjeille. Hän ei vierastanut ruumiillistakaan työtä, vaan esimerkiksi puintiaikana hän oli mukana puimisessa ja viljan seulomisessa.
Angelan aikuistuttua hänen veljensä, jolle on annettu enteellinen nimi ”Lázaro”, saapui takaisin kotikyläänsä Amerikasta, jossa hän oli onnistunut ansaitsemaan pienen omaisuuden. Don Manuelin ja Lázaron välille kehittyi epätavallinen luottamussuhde, josta myös Angela pääsi osalliseksi. Vähitellen sisaruspari sai tietoonsa Don
Manuelin elämän suuren tragerian: Don Manuel, jota pidettiin lähes pyhimyksenä, ei itse kyennyt uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään!
Huolimatta siitä, ettei itse kyennyt uskomaan, Don Manuel jatkoi vuodesta toiseen seurakuntalaistensa uskonelämän vahvistamista. Sillä niin kuin Don Manuel sanoi, pääasia on, että kyläläiset ovat onnellisia. Ja tämä onni, niin Don Manuel asian näki, muodostui siitä, että kyläläisiä varjeltiin siltä piinalta, mitä hän itse koki. Tästä oman oikean uskon puutteesta seurasi että Don Manuel joutui teeskentelemään ja kätkemään todelliset uskonnolliset tunteensa. Don Manuel uskoi vahvasti, etteivät yksinkertaiset ihmiset kestäisi totuutta, eivät voisi elää sen kanssa.
Don Manuelin ja veljensä kuoltua Angela mietti, miksei Don Manuel yrittänyt käännyttää hänen veljeään teeskentelemällä uskovaista. Johtopäätös, mihin Angela päätyy, on, että Don Manuel tajusi, että Lázaron saattoi käännyttää vain hänen totuutensa. Hänen traaginen totuutensa kuolemasta voitti Lázaron elämän asialle.
Angela toteaa lopuksi, että hän uskoo kuitenkin, että Jumala omista syistään antoi Don Manuelin ja Lázaron uskomaan olevansa epäuskoisia. Angela lohduttautui ajatuksella, että maallisen vaelluksen päätteeksi side putosi heidän silmiltään ja Don Manuel saisi nähdä sen totuuden, millä hän oli pitänyt kyläläisiään unen kaltaisessa tilassa.
”Pyhän miehen uhrin” loppulukuna on Unamunon kirjoittama teksti, jossa hän väittää saaneensa käsiinsä Angela Carballinon muistiinpanot. Tässä luvussa Unamuno pallottelee sillä ajatuksella, onko hän onnistunut luomaa todellisia ja aitoja ihmisiä, joilla on kuolematon sielu. Unamuno ottaa esimerkiksi ”Usva”-rimoonin Augusto Pérezin ja pohtii, oliko Augusto oikeassa pyrkiessään olemaan objektiivisempi ja todellisempi kuin itse Unamuno, joka kuvitteli luoneensa hänet.
Lopuksi Unamuno toteaa, etteivät Don Manuelin kyläläiset olisi edes uskoneet paimentaan ja pyhimystään, jos hän ja hänen oppilaansa Lázaro olisivat tunnustaneet uskonsa tilan. Sillä kyläläiset olisivat uskoneet heidän tekonsa, eivät sanojaan.
Sanoista yksin ei ole palvelemaan tekoja, vaan teot riittävät yksin todistukseksi.
2. EKSISTENSSIFILOSOFIASTA EKSISTENTIALISMIIN
Eksistentialismin katsotaan muotoutuneen 1920-luvulla, ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Eksistentialismi aatesuuntana oli yhdenlainen vastaus mielekkyyden löytämiselle sodan sekasortoon saattamassa maailmassa. Se nosti keskeiseksi käsitteeksi ihmisen olemassaolon, eksistenssin. Perusajatus oli, että ihmisen olemus eroaa kaikesta muusta olevasta siten, että ihmisellä olemassaolo on ennen olemusta, essentiaa. Ihmisen olemus, toisin kuin muiden olevaisten, ei määräydy ulkoapäin, vaan muotoutuu ihmisen omien valintojen kautta. Koska ihmisellä on vapaus omien valintojensa tekoon, hänellä on näin myös vapaus vaikuttaa omaan olemassaoloonsa.14
Eksistentialismissa kiinnostuksen kohteena on korostetusti yksilön minuus.
Lähtökohtana on ihmisen subjektiivisesti kokema tietoisuus. Eksistentialismi suuntaa katseensa objektiivisuuden sijasta yksityiseen, sisältäpäin koettavaan ihmisyyteen.
Korostaessaan ihmiskeskeisyyttä eksistentialismi korostaa ihmisen tunnekokemuksen merkitystä. Historiallisesti hämmästyttävä piirre eksistentialismissa onkin se, että sen sijaan, että se pitäisi tunteita satunnaisina ilmiöinä ihmisen kokemusskaalassa, ne katsotaan ihmisen olemisen peruskokemuksiksi. Ilman tunteita ei olisi olemassaoloakaan.15
Keskeistä eksistentialismissa on myös ajatus siitä, että ihmisen oleminen on hänen olemistaan maailmassa. Eksistentialismi ottaa jyrkän ”antiabstraktisen” kannan:
ihmisen olemassaolo on pohjimmiltaan konkreettista. Maailma on ihmisen edessä tässä ja nyt, ja ihmisen on pakko reagoida, ihmisen on tehtävä maailmalle jotain.
Tämän konkreettisuuden vuoksi eksistentialismi katsoo, että ihmisen tarkastelu yleisellä tasolla väistämättä vääristää kuvaa.16
Eksistentialismi on sävyltään varsin pessimistinen ajatussuunta. Vapaus määritellä itsensä valintojensa kautta on ihmiselle suuri taakka. Välttyäkseen vapauteen liittyvältä vastuulta ihminen yrittää liukua ”epäaitoon olemiseen”, sulautua massaan.
Tässä tilanteessa hän ei kuitenkaan voi pysyä loputtomiin, viimeistään kuoleman
14 Harva 1995, 93-94.
15 Saarinen 1986, 128-131.
16 Saarinen 1986, 125-126.
ajatus ajaa ihmisen tajuamaan, että ihminen on lopultakin yksin eläessään ja kuollessaan.17
Tässä luvussa tarkastelen seuraavaksi eksistentialismin juuria ja kehitystä, sekä kartoitan eksistentialismin keskeisiä pääkorostuksia.
2.1. Eksistentialismin juuret ja kehitys
Eksistentialismin historiaan tarkastellessani esittelen tässä luvussa Sören Kierkegaardin (1813 – 1855), jonka ajattelu edustaa eksistentialismin syvälle kaivautuvaa juurakkoa, Martin Heideggerin (1889 – 1976) aatesuunnan keskeisenä muotoilijana sekä Jean-Paul Sartren (1905 – 1980) myöhemmän eksistentialismin jäsentäjänä.
2.1.1. Olemassaolon kamppailija, Sören Kierkegaard
Tanskalainen Sören Kierkegaard kartoitti ensimmäisenä teemoja, jotka olivat perustavia myöhemmin syntyvälle eksistenssifilosofialle.18 Niinpä eksistentialismin juuria etsittäessä ne on tapana ulottaa ainakin Kierkegaardiin asti.19
Sören Kierkegaard on yksi harvoja maailmanmaineeseen yltäneitä pohjoismaisia ajattelijoita. Hän syntyi Kööpenhaminassa vuonna 1813 rikkaan kauppiaan pojaksi.
Kierkegaardin isä kärsi raskasmielisyydestä, jonka hänen poikansa peri itselleen, todennäköisesti isältään saamansa omalaatuisen kasvatuken seurauksena. Sören Kierkegaard tunsi syvää kohtalonyhtetyttä isäänsä ja uskoi, että isänsä tekojen takia hänen sukunsa joutui kantamaan Jumalan kirousta. Kierkegaard luki itsensä papiksi, mutta ei antanut vihkiä itseään pappisvirkaan. Hän eli kauppiasisänsä perinnön turvin tarvitsematta koskaan hankkia elantoa omalla työllään.
17 Harva 1995, 93.
18 Saarinen, 1985, 313 19 Yrjönsuuri, 1998, 424
Kierkegaardin henkiseen kehitykseen vaikutti voimakkaasti isän lisäksi hänen morsiamensa. Sören Kierkegaard vaati morsiamekseen tyttöä, joka oli menossa naimisiin toisen miehen kanssa. Saatuaan tytön kihlattua hän kuitenkin purki kihlauksen noin vuoden kuluttua. Syyn kihlauksen purkuun Kierkegaard sanoi vievänsä mukanaan hautaan. Edelleen hän totesi, että koko hänen tuotantonsa on oikeastaan tämän suhteen selvittelyä.20
Kierkegaard on ristiriitainen, vaikeasti luokiteltava ajattelija. Hän on vaikea pala myös toisille filosofeille, sillä Kierkegaard ei vastaa niihin odotuksiin, joita filosofeille yleensä asetetaan. Hän ei argumentoi, ei vaivaudu määrittelemään käsitteitään, häneltä ei löydy mitään systemaattisuutta ja hän on täysin arvaamaton.
Kaikesta tästä huolimatta Kierkegaardin ajattelussa on vahva sisäinen ryhti. Hän on vain kätkenyt ajatteluaan yhdistävät säikeet useimpia muita paremmin. Kierkegaardia ei voi lähestyä hänen yksittäisten teostensa kautta; tie hänen ajatteluunsa kulkee koko hänen tuotantonsa läpi, ja sittenkin vain hänen omilla ehdoillaan.21
Kirjailijana Kierkegaard oli uskomattoman tuottelias. Hänen ensimmäinen luomiskautensa oli 1843 – 1846, jolloin ilmestyivät mm. ”Joko/Tai” (Enter-Eller),
”Filosofian murusia” (Philosophiske Smuler) ja kauden päättävä päätyö, ”Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus” (Afsluttende uvideskabelig Efterskrift). Toinen luomiskausi 1847 – 1850 oli luonteeltaan uskonnollisempi. Tämän kauden tuotantoa ovat mm. ”Rakkauden teot” (Kjerkughedens Gjerninger) ja ”Käytäntö kristillisyydestä” (Indövelse i Christendom). On traagista, että Kierkegaardin loistavaa tuotantoa ei arvostettu alkuunkaan hänen omana aikanaan. Kierkegaard kirjoitti pienessä, porvarillisessa Tanskassa tanskaksi. Hänen elinaikanaan ei yhtäkään hänen teoksistaan käännetty tai julkaistu Tanskan ulkopuolella. Kierkegaard kuuluu omana aikanaan väärinymmärrettyihin neroihin. Tai pikemminkin hänen olemassoloaan ei edes havaittu niissä piireissä, joissa hänen ajattelulleen olisi voinut löytyä vastakaikua.22
Kierkegaardin filosofia ei lähde hänen ulkopuoleltaan, vaan nousee hänen sisäisestä ahdistuksestaan. Kierkegaard oli yksinajattelija, joka teki tietoisen rajan itsensä ja
20 Harva 1995, 79-80.
21 Saarinen 1985, 303-304.
22 Saarinen 1985, 304-305.
ulkomaailman välille.23 Kirjansa ”Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus” esipuheessa hän toteaa saaneensa sen mitä halusikin, työrauhan, kun hänen edellistä kirjaansa,
”Filosofian murusia”, ei noteerattu millään tavoin arvosteluissa.24 Seuraavissa lainauksissa Kierkegaardin kirjasta ”Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus” tulee esiin kirjoittajan kaunistelematon tapa tehdä havaintoja todellisuudesta:
Kirjailija julkaisee kirjoitelman ja tuumii: nyt minulla on kuukausi armonaikaa ennen kuin herra kriitikot ehtivät lukea kirjan. Mitä tapahtuu? Kolme päivää myöhemmin ilmestyy hätäisesti kyhätty alustavasti arvioiva huudahdus, jonka lopussa kirjasta luvataan arvostelu. Tämä huudahdus herättää suurta huomiota. Vähä vähältä kirja unohtuu, arvostelua ei näy eikä kuulu.25
Kierkegaard ei kaivannut sääliä, vaikka hänen työnsä ei löytänytkään ymmärtäjää.
Päinvastoin hän valitsi tietoisesti itsensä ja totesi kiittävänsä onneaan, kun sai jatkaa työtään ilman ulkopuolisia, häiritseviä impulsseja.26 Tämän hän sanoo hyvin selväsanaisesti:
Harvoin ehkä on kohtalo suosinut mitään kirjallista yritystä tekijän toivetta noudattaen niin kuin minun ”Filosofian murujani”. Epävarmana ja pidättyväisenä kaikkien omien mielipiteiden ja itsekritiikin suhteen uskallan epäilemättä sanoa totuudessa pysyen yhden seikan tuon pienen kirjoitelman kohtalosta: se ei herättänyt mitään huomiota, ei
minkäänlaista.27
Kierkegaard on vahvasti kristinuskon filosofi. Hänen kantansa on, että järjen ja uskon välillä on suunnaton kuilu. Tuon kuilun yli ei ole mahdollista päästä järkeilemällä, sen yli vie vain ”hyppäys”, järkeen perustumaton uskonratkaisu. Kierkegaardin mielestä kristinuskon olemus on irrationaalinen ja tämän vuoksi uskonnollinen totuus on aina subjektiivinen.28 Ulkoisiin muotoihin sidottu näennäisusko oli Kierkegaardista pakanuuttakin pahempaa. Tämä mielipide ajoi Kierkegaardin ankaraan kiistaan Tanskan luterilaisen valtionkirkon kanssa, sillä valtionkirkko näyttäytyi Kierkegaardille porvarillisena vilpillisyyden instituutiona, joka herjasi uskonnon aitoa, syvää sisältöä.29
23 Harva 1995, 83.
24 Saarinen 1985, 307.
25 Kierkegaard 1998, 28 26 Saarinen 1985, 307.
27 Kierkegaard 1998, 23.
28 Harva 1995, 80.
29 Saarinen 1985, 305.
Ajatus kolmesta elämän tasosta on varsin tunnettu Kierkegaardin teoria. Teoriassaan Kierkegaard luokittelee kolme elämän vaihetta: esteettisen, eettisen ja uskonnollisen vaiheen. Esteettisellä tasolla ihminen etsii elämyksien kautta aina uutta ja uutta kokemusta, saadakseen merkityksellisyyttä elämäänsä elämyksien ainutlaatuisuudesta. Sitoutuminen ja normit ovat kauhistus tällaiselle ihmiselle, sillä ne edellyttävät ennalta määrittelyä ja rajoittavat näin elämyksien hankkimisen vapautta.
Eettisessä vaiheessa ihminen saa elämälleen mielekkyyden toteuttamalla tekemiään sitoumuksia ja yleispäteviä normeja. Näin hän voittaa esteettisen elämänvaiheen hetkellisyyden ja mahdollistaa itselleen pysyvät arvot.
Uskonnollisen olemassaolon tason ihminen saavuttaa tajutessaan, ettei häneltä edellytetä sitoutumista tyhjien, yleispätevien normien täyttämiseen, vaan ihmisen itsensä yläpuolelta nousevien transsendenttisten normien mukaiseen elämään. Tällä uskonnollisella tasolla ihminen siis sitoutuu täyttämään vain ja ainoastaan oman elämänsä paradoksaalisia velvollisuuksia. Elämää uskonnollisella tasolla painaa ahdistus, sillä ristiriitoja subjektiivisten ja objektiivisten velvollisuuksien välillä ei ole mahdollista ratkaista. Tämän vuoksi ihminen heikkoudessaan sortuu elämään joko hetkessä tai jäykkien, universaalien normien mukaan.30
Olemassaolo edusti Kierkegaardille syvintä kaikista ongelmista. Tiedoton oleminen, jossa ajaudumme tahdottomana virran mukana, ei Kierkegaardin mukaan ansaitse olemassaolon nimeä. Kuitenkin ”oma olemassaoloni” on filosofinen perustotuus, ja ihmisen korkein haaste on olla olemassa. Kierkegaard kutsuu pilkallisesti järjenleikkiä, jossa on sivuutettu minän olemassaolo abstraktin, keinotekoisen hyväksi, ”akateemiseksi filosofiaksi”. Kierkegaard esittää, että abstrakti ajattelu tavoittaa olemassaolomme vasta jälkikäteen. Olemassaolo kulkee eteenpäin, mutta viisaus tulee ”jälkiviisautena” perässä. Olemassaolo on olemassaoloa juuri tässä hetkessä, kamppailua tämän hetken paineiden ja tässä ja nyt tehtävien ratkaisujen kanssa. Olemassaolo on siis jatkuvasti tehtäviä valintoja.31
30 Yrjönsuuri 1998, 410.
31 Saarinen 1985, 313-315.
Kierkegaard ei eksistenssifilosofiassaan kysy, mitä on olemassa tai mistä tiedämme, mitä on olemassa. Kierkegaard kysyy, miten ihminen on olemassa. Tällä kysymyksellä hän avasi oven filosofian vallankumoukselle.32
2.1.2. Eksitentialismin muotoutuminen
Kuten edellä todettiin, Kierkegaard jäi ajatuksineen yksin. Tämä johtui suurelta osin siitä, ettei Kierkegaard pysynyt omalla vuosisadallaan, vaan hahmotteli jo tulevan vuosisadan ongelmanasetteluja. Tässä 1900 – luvun ennakoinnissaan hän onnistui ehkä paremmin kuin kukaan toinen. Kierkegaard luonnosteli maaston, jolla sitten koko 1900 – luvun eksitentialistinen ajatussuunta kulki.33
Koska eksistentialismi aatesuuntana peilasi omaa aikaansa, enemmän tai vähemmän eksistentialismin suuntaan olevia ajattelijoita oli useita. Keskeisimpänä eksistentialismin muotoilijana pidetään saksalaista Martin Heideggeriä (1889 – 1976).34 Siitä, edustiko Heidegger puhdasta eksistentialismia, on monia käsityksiä, mutta hänen vaikutuksensa eksistentialismiin itsenäisenä ajatussuuntana on kuitenkin kiistaton.35
Martin Heidegger syntyi 26.9.1889 Messkirchissä, Saksassa. Heidegger opiskeli Freiburgissa, ensin teologiaa, myöhemmin filosofiaa, humanistisia tieteitä ja luonnontieteitä. Heideggerin väitöskirja ”Die Lehre vom Urteil im Psychologimus”
esiteltiin 1913. Vuonna 1928 Heidegger kutsuttiin Freiburgin yliopiston filosofian oppituolin haltijaksi. 1933 hänet valittiin samaisen yliopiston rehtoriksi, josta tehtävästä Heidegger erosi jo 1934. Heideggerin esiin tuomat näkemykset eivät miellyttäneet kaikkia, sillä välin 1945 – 1951 Heidegger oli opetuskiellossa.
32 Saarinen 1985, 316.
33 Saarinen 1985, 303.
34 Yrjönsuuri 1998, 424. Vrt. Saarinen 1989, 112. Saarinen toteaa, että Heideggeria voidaan kyllä kiistatta pitää eksistentialismin keskeisenä vaikuttajana, mutta hänen eksistenssifilosofiansa ei välttämättä edusta vielä varsinaista eksistentialismia.
35 Saarinen 1986, 112.
Heideggerin matka saavutti päänsä 26.5.1976, ja hänet on haudattu kotipaikkaansa Messkirchiin.36
Heidegger kuuluu myös vaikeasti määriteltävien henkilöiden sarjaan. Hänet voidaan perustellusti sijoittaa kirjallisuuden, kielitieteen fenomenologisen tieto-opin tai estetiikan historian alalle. Itse Heidegger toteaa olevansa teologi. Heideggerin musertavan laajasta kirjallisesta tuotannosta on edelleen suuri osa julkaisematta.
Hänen pääteoksensa ”Sein und Zein” julkaistiin keskeneräisenä ja typistettynä, toisin kuin Heidegger itse oli aikonut. Heidegger käyttää kirjoissaan kieltä vahvasti ja erittäin omaperäisesti. Tämä on tuottanut vaikeuksia hänen ajatuksiensa tutkimisessa, ja toisaalta herättänyt kysymyksen, halusiko hän vain temppuilla kielellä.
Puheilmaisu oli Heideggerin vahvuus. Hän piti esikuvanaan Sokratesta, joka Heideggerin mukaan oli länsimaisista ajattelijoista puhtain, koska ei kirjoittanut.
Heideggeriä kuunnelleet oppilaat ovat olleet sitä mieltä, että ne, jotka eivät ole kuulleet Heideggeriä, eivät voi ymmärtää hänen päämääriään. ”Kirjain tappaa hengen”, totesi Heidegger.37
Heideggerin ajatuksissa näkyy vahvasti hänen varhaisten esikuviensa, joita olivat mm. Paavali, Augustinus ja Kierkegaard, vaikutus. Uskonnolis-teologinen näkökulma tulee ilmi Heideggerin näkemyksestä, että inhimillisen ajattelun, ollakseen vakavasti otettavaa, tulee pysytellä ensimmäisten ja viimeisten kysymysten äärellä. Teologia johti Heideggerin kysymään jatkuvasti olemisen kysymystä. Kuitenkin hän eritteli jyrkästi ontologian ja teologian.38 Heideggerin tragedia löytyy siitä, että tästä jyrkkyydestä huolimatta hänen teologiansa ja ontologiansa sinnikkäästi lähestyivät toisiaan. Tämä johti siihen, että lopulta Heideggerin tapa käyttää kieltä sukelsi sellaisiin etymologisiin syvyyksiin, että hänen ymmärrettävyytensä alkoi sumentua.39
1940-luvulla eksistentialismi nousi suorastaan muotivirtaukseksi Ranskassa.
Keskeisin tuon ajan eksistentialismin jäsentäjä oli ranskalainen Jean-Paul Sartre.40 Sartre liittyy edeltäjiensä sarjaan ajattelun lisäksi myös maineeltaan. Hän herätti
36 Varto 1993, 1.
37 Steiner 1997, 12-14.
38 Steiner 1997, 15.
39 Steiner 1997, 19.
40 Yrjönsuuri 1998, 424.
kiihkeitä tunteita, joka näkyy jossain määrin jopa tutkimusten asenteellisuutena.
Sartrea on kutsuttu ateistiksi, nihilistiksi, marxilaiseksi anarkistiksi sekä yleensäkin epämiellyttäväksi henkilöksi.41
Sartre kärjisti eksistentialismin keskeisen käsityksen ihmisen olemuksettomuudesta toteamukseen ”ihminen on tuomittu vapauteen”. Ihmisen on jatkuvasti luotava itselleen olemusta valintojensa kautta. Koska eksistentialismi katsoo, ettei ihmisellä ole perinteisen käsityksen mukaisia pysyviä, eettisiä arvoja pyrkimystensä pohjaksi, ihmisen on vapailla, vailla pysyvää pohjaa olevilla valinnoillaan luotava itselleen jatkuvasti uusiutuvia pyrkimyksiä. Tämä vapaus on kaikille pakollinen, halusipa sitä tai ei. Sartren mukaan ihminen saavuttaa valmiin olemuksen vasta kuolemassa, kun kyky valintoihin katoaa.42
Sartre ohittaa perinteisen kysymyksen siitä, mistä voimme tietää, onko oman tietoisuutemme ulkopuolella mitään. Se sijaan hänen peruskysymyksensä on, millainen on tietoisuuden olemassaolo. Sartren tarkastelun kohteena on subjektiivinen inhimillinen tietoisuus, mutta hän korostaa, että tämä tietoisuus on aina sidottu rakenteeltaan ulkopuoliseen maailmaan. Tämän vuoksi ihmistä on aina tarkasteltava maailmassa olevana, sillä ihmisen oleminen on yksinkertaisesti aina olemista maailmassa.43
Sartre oli sikäli vanhanaikainen filosofi, että huolimatta kirkkoa ärsyttävistä mielipiteistään hän käsitteli loppuun asti länsimaisen filosofian perinteisiä iäisyyskysymyksiä ulottaen ajattelunsa myös teologiaan ja uskonnonfilosofiaan.
Sartren mukaan olemme kaikki kristittyjä siinä mielessä, että olemme kristillisen kulttuurin hapattaman ajattelun perillisiä.44
41 Lassila 1987, 11 42 Yrjönsuuri 1998, 425.
43 Saarinen 1989, 125-127.
44 Lassila 1987, 22.
2.2. Eksistentialismin keskeiset pääkorostukset
Eksistentialismissa on siis kiinnostuksen kohteena korostetusti yksilön minuus. Ei ole olemassa yleistä olemassaoloa, on vain ”minun olemassaoloni”. Kuitenkin, eksistenssin minäkohtaisuuteen katsotaan samalla jo sinänsä kuuluvan se, että ihminen on maailmassa toisten ihmisten kanssa. Eli ”minän olemassaolo” on aina myös ”olemista maailmassa”. Vaikka eksistentialismi ei katso aineellisen todellisuuden olevan vain harhaa, se väittää, ettei sillä ole olemassa sellaisenaan päämäärää tai merkitystä, jota varten se olisi olemassa. Ainoastaan ihminen voi antaa aineelliselle todellisuudelle tarkoituksen. Ihminen voi kieltäytyä tarkoituksen antamisesta – ja myös oman itsensä tarkoituksen luomisesta. Tästä nousee eksistentialismille keskeinen käsite ”olemattomuus”.
Ihmisen osa ei eksistentialismin kentällä ole helppo. Kuten Sartre totesi, ihmisen on luotava itselleen jatkuvasti olemusta merkityksellisten valintojen kautta. Tämä
”merkityksellisen valinta” ei ole vapaaehtoista, vaan ihmisen on valinnoillaan jatkuvasti haettava itselleen uusiutuvia pyrkimyksiä. Toisin sanoen, ihmisellä on
”valinnan pakko”. Koska valinnanvapauteen liittyy keskeisesti vastuu omasta olemuksestaan, ”valinnan pakkoa” seuraa ahdistus. Tässä ”ahdistuksessa” tulee näkyviin eksistentialismin pessimistisyys ajatussuuntana.
Olen esitellyt eksistentialismin syntyä ja keskeisiä korostuksia suppeasti. Tähän lukuun kerättyjä pääkorostuksia – ensin olemassaoloon liittyviä, sitten ihmisyyden ongelmaan liittyviä – haen Miguel de Unamunon romaaneista ”Usva” ja ”Pyhän miehen uhri”. Näin pyrin peilaamaan, missä määrin eksistentialismi on Unamunon romaaneissa pohjavirtana.
3. OLEMASSAOLON ONGELMA
Miguel de Unamuno täyttää aidon eksistentialistin tunnusmerkit kieltäytymällä hyväksymästä minkäänlaista abstraktia totuutta. Hänelle jopa ihmisyyden käsite oli vieras – Unamuno tunnusti vain ihmiset, ei ihmisyyttä yleensä. Samalla jyrkkyydellä hän suhtautui muihinkin yleisiin käsitteisiin, jotka eivät Unamunon mukaan kuvanneet lihaa ja verta olevia ihmisiä, ainoastaan abstraktia ideamaailmaa jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.45
Kuten edellisissä luvuissa on todettu, olemassaolo on eksistentialismin peruskäsite.
Se muodostaa kivijalan, jonka päälle eksistenssifilosofia rakentuu. Olemassaolo muodostaa keskeisen ongelman henkilöille molemmissa tutkittavissa romaaneissa.
Unamunon monipuolisuutta myös kirjailijana osoittaa se, että vaikka sekä ”Usvasta”
että ”Pyhän miehen uhrista” löytyy samoja teemoja, on käsittelytapa aivan erilainen.
”Usvassa” Unamuno käyttää jopa suoraan halveksimiaan abstrakteja käsitteitä, mahdollisesti osoittaakseen niiden toimimattomuutta ja näyttääkseen yrityksen ymmärtää asioita järjellä ironisessa valossa. ”Pyhän miehen uhri” on sikäli vaikeammin analysoitavissa, että siinä Unamuno käyttää epäanalyyttista, paikoin lähes runollista kieltä. Tässä kirjassa Unamuno ei puhu ”olemassaolosta”, sen sijaan hän käyttää sanaa ”elämä” vastaavassa merkityksessä.
Tässä luvussa tarkastelen olemassaoloon liittyviä eksistentialistisia käsitteitä, ”minun olemassaoloa”, ”olemista maailmassa” sekä ”olemattomuutta”.
3.1. Minun olemassaoloni
Olemassaolo on eksistenssifilosofisen ajattelutavan mukaan aina subjektiivista.
Mikään tai kukaan ei ulkoapäin määrittele etukäteen olion olemassaoloa, vaan olio luo olemassaolonsa erikseen juuri kyseisellä hetkellä. Tästä seuraa, että ei voida järkevästi puhua olemassaolosta yleisesti, kollektiivisesti, vaan olemassaoloon liittyy aina minäkohtaisuus, olemassaolo tässä hetkessä on juuri minun olemassaoloani.
Näin ollen kukaan ei voi elää elämää toisen puolesta, jokaisen on elettävä itse. Tämä
45 Ferrater Mora 1962, 28-29.
on sekä oikeus että velvollisuus. Meillä on velvollisuus elää itse omaa elämäämme, toisaalta kukaan ei voi riistää meiltä minuuttamme. ”Usvassa” kirjan päähenkilö, rakastunut Augusto, tuntee tämän erityisen selvästi:
”Minun kanssani ei leikitä, ei ainakaan kukaan nainen. Minä olen minä! Sieluni voi olla pieni, mutta onpahan ainakin omani” Hänestä tuntui, että oman minuuden paisuttelu pullisti hänen minäänsä yhä suuremmaksi, niin että talo kävi pieneksi. Hän lähti ulos tyynnytelläkseen mieltään.46
Oman minän tiedostaminen tuntui suurentavan Auguston minää. Augusto tunsi siis olevansa olemassa hyvin vahvasti, hyvin konkreettisesti. Kyseisessä lainauksessa Unamuno on pistänyt Augustonsa uhoamaan omasta sielustaan. Unamuno käytää tuotannossaan käsitettä ”sielu” eri merkityksissä, kuitenkin aina varsin praktisesti.
Unamunon termi ”sielu” voi olla rinnasteinen esimerkiksi käsitteiden ”ihminen” tai
”tajunta” kanssa. Keskeistä Unamunon ”sielu”- käsitykselle on, että sielu – tai henki, jota Unamuno myös käyttää sielun rinnakkaiskäsitteenä – on jotain jopa konkreettisempaa kuin ruumis. Sielu viittaa ihmiseen psykofyysisenä kokonaisuutena:
ajatellessaan sielullaan ihminen ”ajattelee” myös ruumiillaan. Tämä näkyy myös Auguston olemassaolossa:
”Minne minä nyt menen? Käännynkö oikealle vai vasemmalle?” Sillä Augusto ei ollut mikään kävelijä vaan elämän kulkija.47
Vaikka sielu näin näyttäisi olevan ihmiselle ruumista tärkeämpi, Unamuno hylkää platonisen käsityksen sielusta itsenäisenä, ruumista korkeampana oliona ja korostaa ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.48 Ensimmäisessä tekstilainauksessa Auguston minuus ja sielu esiintyvät rinnastettuina, toisessa lainauksessa nostetaan Auguston sisäinen elämä, ”elämän kulkija”, ruumiillista olemassaoloa, ”kävelijä”, merkityksellisemmäksi. Näissä lainauksissa on selkeä viittaus Unamunon kokonaisvaltaiseen ajatteluun: Auguston ”minä” pitää sisällään sekä hänen ulkoisen olemuksensa että sisäiset maailmansa.
Auguston rakastuessa rakastuminen tuntuu täyttävän hänet kokonaan, ja hän keskustelee aiheesta ystävänsä Victorin kanssa. Koska keskustelu Victorin kanssa ei tuota tyydyttävää tulosta, Augusto kysyy aiheesta palvelijaltaan Liduvinalta:
-Sano Liduvina, mistä tunnistaa oikeasti rakastuneen miehen?
46 Usva, 136.
47 Usva, 25.
48 Nuorva 1997, 79-88
-Kaikkea se herra ajatteleekin!
-Sano nyt mistä sellaisen tuntee.
-Hänet tunnistaa... siitä että hän tekee ja puhuu paljon tyhmyyksiä. Kun mies rakastuu oikein tosissaan, hän sekoaa naiseen eikä ole enää mies.
-Mikä hän sitten on?
- Hän on...olio, eläin. Nainen voi tehdä hänelle mitä lystää.49
Augustolla on suuri tarve saada todistus siitä, että hän on rakastunut, todella oikeasti rakastunut. Eksistentialismi oli ensimmäinen aatesuunta, joka suhtautui vakavasti ihmisen tunteisiin ja todellisuuden määrittämiseen tunteiden pohjalta. Augusto saa aineelliseen maailmaansa merkityksen tunteensa kautta. Auguston ”minun olemassaolo” oli tuolla hetkellä rakastuneena olemista.
Seuraava lainaus on kohdasta, jossa Augusto on juuri saanut rakkautensa kohteelta ja tuossa vaiheessa jo morsiameltaan Eugenialta kirjeen, jossa Eugenia hylkää Auguston käytännössä häiden aattona ja paljastaa petoksensa.
Hän oli kauhuissaan omista tunteistaan tai pikemminkin siitä mitä ei tuntenut. Ainakin näennäinen kylmyys, jolla hän oli kestänyt tämän äärimmäisen huijauksen, tämä rauhallisuus pani hänet epäilemään omaa olemassaoloaan. ”Jos olisin toisten miesten kaltainen, jos olisin edes mies, jos olisin todella olemassa, niin miten olisin voinut ottaa tämän näin rauhallisesti?”, hän ajatteli itsekseen. Hän alkoi huomaamattaan kosketella itseään, jopa nipisti itseään nähdäkseen, tunsiko mitään.50
Äärimmäisen järkytyksen seurauksena Augusto alkaa epäillä omaa olemassaoloaan.
Hänen määritelmänsä miehestä sisältää ennakko-odotuksen tietynlaisesta tunnetilasta tällaisen kokemuksen jälkeen. Koska tuo tunnetila ei toteudu Auguston omalla kohdalla, hän kyseenalaistaa koko olemassaolonsa. Eksistentialismin valossa – että tunteet luovat pohjan todellisuudelle – Auguston pelko olemassaolon katoamisesta tunnetilojen myötä on aiheellinen koska tunteet ja olemassaolo kuuluvat erottamatta yhteen minän olemassaolossa. Toisaalta Augustoa olisi voinut lohduttaa ihmisen tunneskaalan laajuudella: myös turtumus, eräänlainen tunteettomuus on tunne.
Auguston onnistui kuitenkin lohduttaa itseään toisella tavoin: kosketellessaan, nipistellessään itseään hän saavutti tunnekokemuksen joka todisti hänen olemassaolostaan.
Päästyään konkreettiseen selvyyteen olemassaolostaan, Augusto alkaa pohdiskella olemassaoloaan myös abstraktilla tasolla. Seuraavassa on lainaus Auguston ja Victor
49 Usva, 79.
50 Usva, 195-196.
Gotin ajatustenvaihdosta. Victor yrittää omalla omalaatuisella tavallaan rohkaista Augustoa eteenpäin hylkäämisen jälkeen. Augusto esittää Victorille itseään kovasti askaruttavan kysymyksen:
-Mitä olemassa oleminen?
-Huomaatko? Olet paranemassa, olet jo nielaisemassa itse itseäsi. Kysymyksesi todistaa sen. ”Ollakko vai eikö olla”, niin kuin Shakespearen Hamlet sanoi.
-Minusta tuo ”ollakko vai eikö olla” on aina tuntunut juhlalliselta tyhjänpäiväisyydeltä.
- Mitä syvällisempiä, sitä tyhjempiä lauseet ovat. Ei ole suurempaa syvyyttä kuin pohjattoman kaivon syvyys.51
Victorin vastaus ei ehkä ole perinteisessä mielessä rohkaiseva, mutta osoittaa hänen olevan vahvasti kallellaan eksistenssifilosofian suuntaan: Victorin mukaan jo olemassaolon epäilys on olemassaoloa sinänsä. Lisäksi hän ajattelee, että ainoa tie saavuttaa sisäinen rauha on hyväksyä elämän kaoottisuus, ”nielaista” itse itsensä.
Vaikuttaa siltä, että Victor on saanut synnyinlahjakseen Unamunolta tämän oman taipumuksen ironiaan ja kyseenalaistamiseen; Victorin viimeinen puheenvuoro on sekin lähestulkoon niin syvällinen, että se on tyhjä, mitätön. Unamuno tuo tässä varsin selkeästi julki, mitä mieltä hän on suurista sanoista vailla sisältöä. Sanat sinänsä – vaikka kuinka suuret ja viisaat – eivät tuo olemassaoloa.
Seuraavassa on katkelma ”Pyhän miehen uhrin” sisarusten, Angelan ja Lázaron, välisestä keskustelusta. Keskustelun aiheena on itse pyhä mies, San Manuel, jonka hengellinen tytär Angela on. Lázaro taas on alunperin epäilijä, myöhemmin opetuslapsi ja uskottu. San Manuel on saanut Angelan ja Lázaron välille sisaruutta syvemmän siteen, jota Angela kutsuu ”hengelliseksi sisaruudeksi”.
-En sisko; nyt täällä kotona, meidän kahden kesken, saat kuulla koko totuuden, niin katkera kuin se onkin, katkera kuin meri, johon tämän makean järven vedet kerran laskevat; koko totuuden saat sinä kuulla, joka olet suojautunut sitä vastaan...
-Ei Lázaro; se ei ole totuus!
-Minun totuuteni se on.
-Sinun kyllä, mutta onko se myös...
-On, hänenkin.
-Ei enää, Lázaro, ei enää! Nyt hän uskoo muuhun, nyt hän uskoo...
-Kuulehan, Angela, kun Don Manuel kerran sanoi minulle, että on asioita, joista pitää vaieta muille, vaikka ne itselleen tunnustaisikin, vastasin hänelle, että hän sanoi minulle noin, koska itse mielessään tunnusti nuo samat asiat, ja silloin hän lopulta myönsi minulle uskovansa, että useampi kuin yksi suurista pyhimyksistä, kenties jopa kaikkein pyhin, on kuollut uskomatta toiseen elämään.52
Lázaro rinnastaa tässä sisarensa järkytykseksi yksilön totuuden objektiiviseen totuuteen. Angelan kauhu siitä, että San Manuelin totuus olisi sama kuin Lázaron,
51 Usva, 203.
52 Pyhän miehen uhri, 99-100.
viittaa siihen, että Angela on myös taipuvainen uskomaan, että yksilöllä voi olla oma subjektiivinen totuutensa. Unamuno on käyttänyt tässä teoksessa käsitettä ”totuus”
kuvaamaan henkilöidensä maailmankatsomusta ja suhtautumista perimmäisiin kysymyksiin, kysymyksiin omasta olemassaolostaan sekä olemassaolon merkityksestä. ”Pyhän miehen uhrin” maailma on hartaan katolinen, joten luonnollinen vastaus niin olemassaolon kuin merkityksenkin kysymyksiin on Jumala.
Mutta tässä tekstikohdassa Lázaro siis paljastaa sisarelleen, että hänen ja San Manuelin vastaus ei olekaan tämä. Tragedia syntyy siitä, että Lázarolla – eikä kylän papillakaan – tunnu olevan minkäänlaista vastausta. Mutta silti he eivät kykene sulattamaan kyläläisten totuutta, jota kyläläiset itse luulevat objektiiviseksi totuudeksi mutta joka todellisuudessa on aivan yhtä subjektiivista kuin Lázaron ja San Manuelin epäuskokin. Vaikka konteksti on aivan toinen, yhteinen teema ”Usvaan” nähden löytyy siis subjektiivisuuden korostamisesta. Minun olemassaoloni selittyy minun totuuteni kautta. Näin itseasiassa minun totuuteni ja olemassaoloni ovat yksi ja sama asia.
Samaan ”minun olemassaoloni” teemaan liittyy seuraava traaginen lainaus, jossa Augusto on päättänyt tehdä itsemurhan ja on ennen lopullista toimeen tarttumistaan matkustanut tapaamaan luojaansa, Miguel de Unamunoa. Kyseessä on lyhyt katkelma Auguston ja Unamunon keskustelusta. Keskustelu päättyy täysin nurinkurisesti Auguston kannalta: sen sijaan, että Augusto uhkailisi Unamuno itsemurhalla, Unamuno ilmoittaa, ettei Augusto voi tehdä itsemurhaa, koska hän aikoo itse tappaa tämän – ja tämä päätös on lopullinen. Tämä ilmoitus suistaa järkyttyneen Auguston ajattelun uusille urille:
-Don Miguel, minä tahdon elää, tahdon elää, elää...
-Etkö aikonut tappaa itsesi?
-Jos se on siitä kiinni niin vannon teille, senor de Unamuno, että en tapa itseäni, en riistä henkeä, jonka Jumala tai te olette minulle antaneet, vannon sen. Nyt kun te haluatte tappaa minut, minä haluankin elää, elää, elää!
-On siinäkin elämä, minä huudahdan.
-Olkoon millainen on. Haluan elää, vaikka minua pilkattaisiin uudestaan, vaikka toinen Eugenia ja toinen Mauricio särkisivät sydämeni. Haluan elää, elää elää..
-Ei käy enää...
-Haluan elää, elää ja olla minä, minä itse.
-Mutta sinä olet vain sitä mitä minä haluan.
-Haluan olla minä, minä itse. Haluan elää! Hän sanoi itkuisesti.
-Ei käy, ei käy.53
53 Usva, 212.
Augusto päätyy kuoleman sijasta kaipaamaan elämää. Eikä mitä tahansa elämää; ei, hän haluaa olla nimenomaan ”minä itse”. Olemassaololla ilman minuutta ei ole Augustolle arvoa. Unamuno on ottanut kaikkivaltiaan roolinsa vakavasti: huolimatta Auguston hartaista pyynnöistä hän pysyy suorastaan julman järkähtämättömänä.
Seuraava tekstilainaus sitoo romaanit ”Usva” ja ”Pyhän miehen uhri” yhteen muutenkin kuin teemojensa puolesta. Kyseessä on tekstikatkelma aivan ”Pyhän miehen uhrin” lopusta, jossa Unamuno toimii itse kertojana selittäen, että hänen on säilytettävä salaisuutensa, kuinka Angelan paperit ovat hänelle joutuneet. Tämä Unamunon loppupuheenvuoro sisältää ilmeisen tarkoituksellisen hämmentävää pohdintaa, kuka oikein onkaan todellisesti olemassaoleva ja mikä on lopultakin totuus. Hämmennystä lisää sekin, että Unamuno ottaa ”Pyhän miehen uhri”- romaaniin esimerkiksi Usva-rimooninsa Auguston.
Tiedänkö minä oikeastaan, oliko Usva-romaanini Augusto Pérez itse asiassa oikeassa pyrkiessään olemaan todellisempi, objektiivisempi kuin minä, joka luulin hänet luoneeni?
Tämän hyvän San Manuel-marttyyrin todellisuuden, sellaisena kuin sen on minulle paljastanut hänen oppilaansa ja hengellinen tyttärensä Angela Carballino, sen epäileminen ei tule mieleenikään. Uskon siihen enemmän kuin pyhimys; uskon siihen enemmän kuin omaan todellisuuteeni. 54
Lainauksen viimeinen virke, jossa Unamuno toteaa uskovansa enemmän jonkun toisen totuuteen kuin omaan todellisuuteensa, on hämmentävä – epäilemättä jälleen tarkoituksellisesti. Jos Unamuno ylipäänsä jossain on johdonmukainen, niin torjuessaan ajatukset objektiivisista ideamaailmoista ja puolustaessaan yksilön, minän, omaa henkilökohtaista olemassaoloa ja omaa totuutta. Kuinka tähän sopiii ajatus toisen todellisuuden omaa suuremmasta hyväksynnästä? Siinä mielessä Unamuno tässäkin asiassa kunnioittaa omaa ja samalla eksistenssifilosofian linjanvetoa, että hän on valmis hyväksymään tietyn toisen henkilön totuuden, ei
”yleistä totuutta”. Lienee tarkoitushakuista lukijan sotkemista olla vastaamatta siihen kysymykseen, eikö Unamuno uskoessaan enemmän San Manuelin totuuteen kuin omaansa, luovu omasta olemassaolostaan. Toisaalta vaikka Unamuno ei hyväksy ajatusta objektiivisesta totuudesta tai olemassaolosta, hänen mukaansa näyttäisi mahdolliselta, että kaksi erillistä ”minun olemassaoa” omaavaa henkilöä – kuten Lázaro ja San Manuel, päätyvät tilaaan, jossa kummankin ”minun oma totuuteni” on hyvin lähellä toisiaan. Herääkin kysymys siitä, että mikäli kaksi henkilöä tekee
54 Pyhän miehen uhri, 108-109.
identtisen valinnan ”minun olemassaolosta”, muuttuvatko he yhdeksi sieluksi, yhdeksi henkilöksi.'
Lázaro ja San Manuel pohtivat olemassaolon kysymyksiä syvällisesti, päätyen
”minun olemassaoloa” hakiessaan tietynlaiseen valintatilanteeseen, mikä on heidän totuutensa. Tämä valinta johtaa jo hyvin lähelle eksistentialismin käsistystä
”merkityksellisen valinnnasta”. Käsittelen tätä merkityksellisen valintaa ja sen pakkoa luvussa neljä.
3.2. Oleminen maailmassa
Eksistentialistisen ajattelun mukaan ihmisen olemassaolo ei ole koskaan abstraktista.
Näin ollen ainoa järkevä tapa tarkastella ihmista on tutkia ihmistä maailmassa olevana. Tähän ajatusmalliin ovat päätyneet sekä Heidegger että Sartre. Heidegger puhuu ”maailmassa olemisesta” ja ”maailman välittömyydestä”, mikä on hänen tapansa tehdä ero ontologian ja teologian välille.55 Sartren mukaan ihminen on aina kytköksissä ympäristöönsä, ihmisen tietoisuutta ei voi lukita erilleen ympäröivästä maailmasta. Toisaalta Sartre toteaa ihmisen tietoisuuden olevan vapaa, sitä ei ole ennalta sidottu määrättyyn todellisuuteen. Koska ihmistä on siis tarkasteltava osana ympäristöään ja koska tietoisuuden ollessa vapaa on mahdotonta löytää objektiivista totuutta, tärkeimmiksi nousevat yksittäisen ihmisen konkreettiset ongelmat.56
Unamuno on myös pohtinut ihmisen, ”minän”, suhdetta maailmaan. Unamuno erottelee sisäisen ja ulkoisen maailman, yhdessä nämä kaksi muodostavat
”todellisuuden”, johon meidät on asetettu. Eli ei sisäinenkään maailma ole samaa kuin ”minä”. Sen sijaan ulkoisen ja sisäisen maailman kanssakäymisessä tietoisuus itsestä on ytimessä. Unamunolle maailma ja minä näyttäytyivät jopa taisteluparina:
55 Steiner 1997, 11-16.
Heideggerin tapa erotella teologia ja filosofia toisistaan ja keskittyminen olemisen kysymykseen on ollut aikanaan radikaalia, todennäköisesti myös Heideggeristä itsestään. Kuitenkin voidaan esittää kysymys, onko Heidegger sittenkään ollut aivan niin radikaali kuin mitä hän kuvitteli. Vaikka Heidegger torjui ajatuksen jyrkästi, hänen olemassaoloa ja olemusta koskevan opin voidaan väittää olevan vain länsimaisen filosofian teemojen muuntelua. Steiner 1997, 80 – 81.
56 Saarinen 1986, 125-127.
kumpikin yrittää kukistaa toisensa. Maailma yrittää saada minää hallintaansa ja minä maailmaa. Unamunon mukaan se, mitä ihminen sanoo, ei ole koskaan täysin hänen omaansa, sillä hän joutuu ilmaisussaan käyttämään ympäröivää maailmaa hyväkseen.57 Pohdinta oman minän suhteesta ympäristöön näkyy myös ”Usvassa”.
Seuraavassa on kuvaus Auguston minuuden tunteesta:
Päästyään kadulle hän näki taivaan kaareutuvan yllään ja ihmisten tulevan ja menevän omissa puuhissaan tai ajatuksissaan. He eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, tahattomasti tietysti, epäilemättä koska eivät tunteneet häntä, ja silloin hän tunsi oman pullistuneen minuutensa, sen ”minä olen minä” - minän kutistuvan. Minuus vetäytyi taas vartalon suojiin ja yritti etsiä nurkkaa johon kyyristyä, jottei häntä nähtäisi. Katu oli elokuvateatteri ja hän itse tunsi olevansa elokuvassa, hän oli varjo, aave. Liikkuminen ihmismassan keskellä, sulautuminen hänestä piittaamattomaan ihmispaljouteen tuntui hänestä aina siltä, kuin olisi uponnut syvään taivaaseen asti, jatkuvaan luontoon, oli kuin ruusut olisivat huojuneet tuulessa. Vain ollessaan yksin hän tunsi olevansa oma itsensä, yksinään hän saattoi sanoa itseään pönkittääkseen: ”Minä olen minä”. Toisten joukossa, kiireisen tai välinpitämättömän väkijoukon keskellä hän ei tuntenut olevansa oma itsensä.58
Tässä Augustoa tarkastellaan kotikaupungissaan, osana ympäristöään.
Eksistentialistisen terminologian mukaisesti tarkastelun kohteena on ”Auguston oleminen maailmassa”. Tuo oleminen ei ollut Augustolle ongelmatonta; Auguston ongelma oli siinä, että muiden täysin Augustosta riippumaton olemassaolo tuntui vievän elintilaa, olemassaolon tilaa, Augustolta itseltään. Kun Augusto yksin ollessaan tunsi olevansa olemassa hyvin vahvasti, hyvin konkreettisesti niin että
”minuus pullistui”, tuo tunne pyyhkiytyi muiden seurassa. Auguston minuuden tunne oli siis riippuvainen olosuhteista. Tunteakseen minuutensa Augusto halusi tuntea hallitsevansa; silloin, kun häneen ei edes kiinnitetty huomiota, Augusto tunsi että hän menetti hallinnan. Tässä näkyy Unamunon ajattelu siitä, että väistämättä joko minä hallitsee tai minää hallitaan.
Auguston ongelmiin kuului sekin, että hänen onnistui rakastua yhtä aikaa kahteen naiseen, Eugenian lisäksi Rosarioon, viattomalta vaikuttavaan pyykkiensilittäjättäreen. Todettuaan tilanteen mahdottomuuden, Augusto kääntyy jälleen ongelmineen palvelijattarensa puoleen:
Jäätyään yksin Augusto ajatteli: ”Tulen hulluksi näiden kahden naisen välillä. En ole oma itseni.”
-Minun mielestäni herran pitäisi keskittyä politiikkaan tai johonkin vastaavaan, se veisi ajatukset muualle, Liduvina sanoi tarjoillessaan hänelle ruokaa.
-Mistä sinä hyvä ihminen sait moista päähäsi?
57 Marías 1966, 172-175.
58 Usva, 136.
-Koska on parempi ajatella itse jotain muuta kuin antautua toisten johdateltavaksi...
tiedättehän!59
Myös Liduvinan aviomies Domingo on samoilla linjoilla:
-Armon herra, asia on nyt niin että kaikki haluavat esittää jotain, eikä kukaan ole se miltä näyttää, vaan toisten muovaama.
-Varsinainen filosofi.
-Sellaiseksi minua kutsui myös edellinen isäntä. Uskon kuitenkin Liduvinani olleen oikeassa sanoessaan että herran pitäisi keskittyä politiikkaan.60
Kahteen naiseen rakastuneen Auguston ongelma on hyvin konkreettinen. Augusto toteaa, ettei koe olevansa enää oma itsensä, ja pitää mahdollisena tulevansa hulluksi.
Tämä ”hulluksi tulo” merkitsee Augustolle oman mielen ja kyvyn tehdä omia valintoja, häviämistä. Eksistentialismin näkökulmasta tämä tarkoittaa, että mikäli Augusto todella tulee hulluksi tällä tavoin, hänen tietoisuutensa joutuu erilleen ympäröivästä maailmasta. Näin Auguston ”oleminen maailmassa” päättyy.
Auguston palvelijat osoittavat jälleen kyvykkyytensä; Domingo yltää jopa suoranaiseksi filosofiksi. Molemmat suosittelevat Augustolle keskittymistä politiikkaan. Tämä neuvo on yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokas eksistentiaalisessa mielessä: mikäli Augusto valitsisi politiikkaan suuntautumisen, hän säilyttäisi ”minän olemassaolon”, sisäisen maailmansa. Mutta politiikan yhteiskunnallisuus ja konkreettisuus puolestaan edustaisivat selkeästi ulkoista maailmaa, ja näin sisäisen maailman ja ulkoisen maailman yhtyessä syntyisi Unamunon tarkoittama ”todellisuus”. Tällöin Auguston oleminen olisi kiistatta
”olemista maailmassa”. Valitettavasti Augusto ei noudata palvelijoidensa viisaita neuvoja, vaan jatkaa suunnaten mielensä rakastumisen ja rakastamisen haasteisiin.
Myös teoksessa ”Pyhän miehen uhri” näkyy pohdinta ihmisen olemassaolon, minuuden, suhteesta maailmaan. Seuraavassa lainauksessa Lázaro paljastaa jälleen siskolleen Don Manuelin huolellisesti salattua sielunmaisemaa:
- Erään toisen kerran, veljeni sanoi, - palatessamme tänne näimme paimentytön, vuohien paimentajan, seisomassa vuorenrinteen kielekkeellä järveen katsoen ja laulaen äänellä, joka oli raikkaampi kuin järven vesi. Don Manuel pysäytti minut ja osoittaen häntä sanoi:
”Katso, tuntuu aivan siltä kuin aikaa ei enää olisi, kuin tuo paimentyttö olisi aina ollut tuossa niin kuin nyt, laulaen niin kuin nyt, ja kuin hän olisi aina oleva tuossa, niin kuin hän oli ennen kuin minä synnyin tietoisuuteen, niin kuin hän tulee olemaan silloin kuin tietoisuuteni sammuu. Tuo paimentyttö kuuluu osana kallioiden, pilvien, puiden ja veden 59 Usva, 145.
60 Usva, 147.
