Eksistentialistisen ajattelun mukaan ihmisen olemassaolo ei ole koskaan abstraktista.
Näin ollen ainoa järkevä tapa tarkastella ihmista on tutkia ihmistä maailmassa olevana. Tähän ajatusmalliin ovat päätyneet sekä Heidegger että Sartre. Heidegger puhuu ”maailmassa olemisesta” ja ”maailman välittömyydestä”, mikä on hänen tapansa tehdä ero ontologian ja teologian välille.55 Sartren mukaan ihminen on aina kytköksissä ympäristöönsä, ihmisen tietoisuutta ei voi lukita erilleen ympäröivästä maailmasta. Toisaalta Sartre toteaa ihmisen tietoisuuden olevan vapaa, sitä ei ole ennalta sidottu määrättyyn todellisuuteen. Koska ihmistä on siis tarkasteltava osana ympäristöään ja koska tietoisuuden ollessa vapaa on mahdotonta löytää objektiivista totuutta, tärkeimmiksi nousevat yksittäisen ihmisen konkreettiset ongelmat.56
Unamuno on myös pohtinut ihmisen, ”minän”, suhdetta maailmaan. Unamuno erottelee sisäisen ja ulkoisen maailman, yhdessä nämä kaksi muodostavat
”todellisuuden”, johon meidät on asetettu. Eli ei sisäinenkään maailma ole samaa kuin ”minä”. Sen sijaan ulkoisen ja sisäisen maailman kanssakäymisessä tietoisuus itsestä on ytimessä. Unamunolle maailma ja minä näyttäytyivät jopa taisteluparina:
55 Steiner 1997, 11-16.
Heideggerin tapa erotella teologia ja filosofia toisistaan ja keskittyminen olemisen kysymykseen on ollut aikanaan radikaalia, todennäköisesti myös Heideggeristä itsestään. Kuitenkin voidaan esittää kysymys, onko Heidegger sittenkään ollut aivan niin radikaali kuin mitä hän kuvitteli. Vaikka Heidegger torjui ajatuksen jyrkästi, hänen olemassaoloa ja olemusta koskevan opin voidaan väittää olevan vain länsimaisen filosofian teemojen muuntelua. Steiner 1997, 80 – 81.
56 Saarinen 1986, 125-127.
kumpikin yrittää kukistaa toisensa. Maailma yrittää saada minää hallintaansa ja minä maailmaa. Unamunon mukaan se, mitä ihminen sanoo, ei ole koskaan täysin hänen omaansa, sillä hän joutuu ilmaisussaan käyttämään ympäröivää maailmaa hyväkseen.57 Pohdinta oman minän suhteesta ympäristöön näkyy myös ”Usvassa”.
Seuraavassa on kuvaus Auguston minuuden tunteesta:
Päästyään kadulle hän näki taivaan kaareutuvan yllään ja ihmisten tulevan ja menevän omissa puuhissaan tai ajatuksissaan. He eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, tahattomasti tietysti, epäilemättä koska eivät tunteneet häntä, ja silloin hän tunsi oman pullistuneen minuutensa, sen ”minä olen minä” - minän kutistuvan. Minuus vetäytyi taas vartalon suojiin ja yritti etsiä nurkkaa johon kyyristyä, jottei häntä nähtäisi. Katu oli elokuvateatteri ja hän itse tunsi olevansa elokuvassa, hän oli varjo, aave. Liikkuminen ihmismassan keskellä, sulautuminen hänestä piittaamattomaan ihmispaljouteen tuntui hänestä aina siltä, kuin olisi uponnut syvään taivaaseen asti, jatkuvaan luontoon, oli kuin ruusut olisivat huojuneet tuulessa. Vain ollessaan yksin hän tunsi olevansa oma itsensä, yksinään hän saattoi sanoa itseään pönkittääkseen: ”Minä olen minä”. Toisten joukossa, kiireisen tai välinpitämättömän väkijoukon keskellä hän ei tuntenut olevansa oma itsensä.58
Tässä Augustoa tarkastellaan kotikaupungissaan, osana ympäristöään.
Eksistentialistisen terminologian mukaisesti tarkastelun kohteena on ”Auguston oleminen maailmassa”. Tuo oleminen ei ollut Augustolle ongelmatonta; Auguston ongelma oli siinä, että muiden täysin Augustosta riippumaton olemassaolo tuntui vievän elintilaa, olemassaolon tilaa, Augustolta itseltään. Kun Augusto yksin ollessaan tunsi olevansa olemassa hyvin vahvasti, hyvin konkreettisesti niin että
”minuus pullistui”, tuo tunne pyyhkiytyi muiden seurassa. Auguston minuuden tunne oli siis riippuvainen olosuhteista. Tunteakseen minuutensa Augusto halusi tuntea hallitsevansa; silloin, kun häneen ei edes kiinnitetty huomiota, Augusto tunsi että hän menetti hallinnan. Tässä näkyy Unamunon ajattelu siitä, että väistämättä joko minä hallitsee tai minää hallitaan.
Auguston ongelmiin kuului sekin, että hänen onnistui rakastua yhtä aikaa kahteen naiseen, Eugenian lisäksi Rosarioon, viattomalta vaikuttavaan pyykkiensilittäjättäreen. Todettuaan tilanteen mahdottomuuden, Augusto kääntyy jälleen ongelmineen palvelijattarensa puoleen:
Jäätyään yksin Augusto ajatteli: ”Tulen hulluksi näiden kahden naisen välillä. En ole oma itseni.”
-Minun mielestäni herran pitäisi keskittyä politiikkaan tai johonkin vastaavaan, se veisi ajatukset muualle, Liduvina sanoi tarjoillessaan hänelle ruokaa.
-Mistä sinä hyvä ihminen sait moista päähäsi?
57 Marías 1966, 172-175.
58 Usva, 136.
-Koska on parempi ajatella itse jotain muuta kuin antautua toisten johdateltavaksi...
tiedättehän!59
Myös Liduvinan aviomies Domingo on samoilla linjoilla:
-Armon herra, asia on nyt niin että kaikki haluavat esittää jotain, eikä kukaan ole se miltä näyttää, vaan toisten muovaama.
-Varsinainen filosofi.
-Sellaiseksi minua kutsui myös edellinen isäntä. Uskon kuitenkin Liduvinani olleen oikeassa sanoessaan että herran pitäisi keskittyä politiikkaan.60
Kahteen naiseen rakastuneen Auguston ongelma on hyvin konkreettinen. Augusto toteaa, ettei koe olevansa enää oma itsensä, ja pitää mahdollisena tulevansa hulluksi.
Tämä ”hulluksi tulo” merkitsee Augustolle oman mielen ja kyvyn tehdä omia valintoja, häviämistä. Eksistentialismin näkökulmasta tämä tarkoittaa, että mikäli Augusto todella tulee hulluksi tällä tavoin, hänen tietoisuutensa joutuu erilleen ympäröivästä maailmasta. Näin Auguston ”oleminen maailmassa” päättyy.
Auguston palvelijat osoittavat jälleen kyvykkyytensä; Domingo yltää jopa suoranaiseksi filosofiksi. Molemmat suosittelevat Augustolle keskittymistä politiikkaan. Tämä neuvo on yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokas eksistentiaalisessa mielessä: mikäli Augusto valitsisi politiikkaan suuntautumisen, hän säilyttäisi ”minän olemassaolon”, sisäisen maailmansa. Mutta politiikan yhteiskunnallisuus ja konkreettisuus puolestaan edustaisivat selkeästi ulkoista maailmaa, ja näin sisäisen maailman ja ulkoisen maailman yhtyessä syntyisi Unamunon tarkoittama ”todellisuus”. Tällöin Auguston oleminen olisi kiistatta
”olemista maailmassa”. Valitettavasti Augusto ei noudata palvelijoidensa viisaita neuvoja, vaan jatkaa suunnaten mielensä rakastumisen ja rakastamisen haasteisiin.
Myös teoksessa ”Pyhän miehen uhri” näkyy pohdinta ihmisen olemassaolon, minuuden, suhteesta maailmaan. Seuraavassa lainauksessa Lázaro paljastaa jälleen siskolleen Don Manuelin huolellisesti salattua sielunmaisemaa:
- Erään toisen kerran, veljeni sanoi, - palatessamme tänne näimme paimentytön, vuohien paimentajan, seisomassa vuorenrinteen kielekkeellä järveen katsoen ja laulaen äänellä, joka oli raikkaampi kuin järven vesi. Don Manuel pysäytti minut ja osoittaen häntä sanoi:
”Katso, tuntuu aivan siltä kuin aikaa ei enää olisi, kuin tuo paimentyttö olisi aina ollut tuossa niin kuin nyt, laulaen niin kuin nyt, ja kuin hän olisi aina oleva tuossa, niin kuin hän oli ennen kuin minä synnyin tietoisuuteen, niin kuin hän tulee olemaan silloin kuin tietoisuuteni sammuu. Tuo paimentyttö kuuluu osana kallioiden, pilvien, puiden ja veden 59 Usva, 145.
60 Usva, 147.
kanssa luontoon eikä historiaan”. Kuinka Don Manuel aistiikaan luonnon, kuinka hän puhaltaa siihen hengen! 61
Tässä katkelmassa Lázaro ihailee opettajansa ja ystävänsä Don Manuelin tapaa yhdistää sisäinen ja ulkoinen todellisuus. Toteamus siitä, kuinka Don Manuel puhaltaa hengen luontoon, kertoo, että tässä toteutuu Sartren ajattelu: Don Manuelin tietoisuutta ei todella ole lukittu erilleen ympäröivästä maailmasta.
Eksistentialistiset teemat näkyvät myös Don Manuelin runollisessa kuvauksessa siitä, kuinka paimentyttö kuuluu luontoon eikä historiaan. Paimentyttö, joka vaikuttaa olevan yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja näin toteuttaa ”olemista maailmassa”, on maailmassa juuri tällä meneillään olevalla hetkellä, ei menneisyydessä, ei historiassa, ei tulevaisuudessa vaan nykyhetkessä. Ristiriitaiselta voi tuntua se, että samalla, kun Don Manuel kieltää paimentytön olevan osa historiaa, hän kuitenkin toteaa paimentytön vaikuttavan siltä, että hän olisi ollut ”laulaen niin kuin nyt” jo ennen Don Manuelin tietoisuuden syttymistä, ja olisi paikallaan vielä tämän tietoisuuden sammumisen jälkeen. Tämän voi selittää siten, että Don Manuel puhuu tietoisuudestaan abstraktina, ulkoiseen maailmaan sitoutumattomana. Paimentytössä taas yhdistyvät ulkoinen ja sisäinen todellisuus, konkreettinen maailmassa oleminen.
Tällöin paimentyttö todella oli varmasti todellisuutta, kun taas Don Manuelin olemassaolo jää epäselväksi.
Koska ”oleminen maailmassa” edellyttää ihmisen olemista omassa ympäristössään, tai Unamunon mukaan, sisäinen ja ulkoinen maailma yhdessä muodostavat todellisuuden, ei pelkkiä ihmisen filosofisia pohdintoja voi pitää todellisuutena.
Tarvitaan myös tekoja. Ja tästä aiheesta Angela suorastaan saarnaa veljelleen:
-Epäilyksiä? Sanoin. - Jos yrittäisinkin mielettömyyksissäni selittää sitä heille, eivät he ymmärtäisi. Ei kylänväki ymmärrä puhetta; kyläläiset eivät ole ymmärtäneet muuta kuin tekonne. Tuon selittäminen heille olisi samaa kuin Tuomas Akvinolaisen lukeminen kahdeksanvuotiaille lapsille – latinaksi.62
Näin Angela todistaa, että kyläläiset kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat itseasiassa eksistentialismin ytimessä: he yhdistävät sisäisen ja ulkoisen todellisuuden. Sanat yksin eivät kerro heille todellisuudesta, tarvitaan konkretiaa, tekoja. Näin kyläläisten oleminen on ilman tyhjän tiedon taakkaa ”olemista maailmassa” puhtaimmillaan.
61 Pyhän miehen uhri, 75-76.
62 Pyhän miehen uhri, 100.
Seuraava lainaus on romaanin loppupuolelta. Siinä vanhenemistaan hämmästelevä Angela tarkastelee mennyttä elämäänsä, ja erityisesti sitä, mitä hän on oppinut edesmenneeltä, nyt todellisena pyhimyksenä pidetyltä San Manuelilta:
Meidän täytyy elää! Ja hän opetti minut elämään, hän opetti meidät elämään, tuntemaan elämän, tuntemaan elämän tarkoituksen, uppoamaan vuoren ja järven sieluun, kylän ihmisten sieluun, hukkumaan niihin jäädäksemme niihin. Hän opetti minut oman elämänsä kautta sulautumaan kyläni ihmisten elämään, enkä tuntenut sen enempää tuntien, päivien ja vuosien kuluvan kuin järven veden virtaavan. Minusta tuntui kuin elämäni olisi aina oleva samanlaista. En kokenut vanhentuvani. En elänyt enää itsessäni vaan kyläläisissäni, ja kyläläiseni elivät minussa. Minä tahdoin sanoa sen, mitä he, minun läheiseni, sanoivat tahtomattaan.63
Angela, joka on San Manuelin tragedian ainoa perillinen veljensä kuoltua,64pyrkii tässä murtamaan yksilöllisyytensä rajoja ja liittymään kollektiiviseen yhteisöön,
”kyläläisiin”. Vaikka Angela puhuukin monikon ensimmäisessä persoonassa ”meistä”
puhuessaan elämän tarkoituksen löytymisestä, Angela on kuitenkin jatkuvasti tietoinen siitä erosta, joka on hänen ja toisten kyläläisten välillä. Angela on nähnyt San Manuelin ja veljensä Lázaron kautta myös toisenlaisen todellisuuden, mutta on tietoisesti valinnut – San Manuelin itsensä avustamana – sen ainoan todellisuuden, jonka kyläläiset tunsivat. Tässä ratkaisussa tulee näkyviin Angelan tietoisuus siitä, että olemisemme, elämisemme, tapahtuu maailmassa, ei irrallaan. Erityisesti lainauksen viimeisessä virkkeessä näkyy Angelan tahdon valinta: ”tahdoin sanoa sen, mitä he, minun läheiseni, sanoivat tahtomattaan”. Angela olisi voinut sanoa muutakin, mutta ei halunnut. Hän tunnusti, että on välttämätöntä elää maailmassa, ja toteutti tätä välttämättömyyttä elämällä yhtenä ”meistä”, yhtenä läheisistään.
3.3. Olemattomuus
Puhuttaessa ”olemassaolon ongelmasta”, väistämättä törmätään ennen pitkää kyseisen ongelman vastakohtaan, ”olemattomuuden ongelmaan”. Eksistenssifilosofia käsittelee olemassaolon kysymyksiä, määritellen periaatteessa sen, millä edellytyksillä olio on olemassa. Samalla pitäisi teoriassa selvitä sen, milloin jokin asia ei ole olemassa, on olematon. Kysymyksen olemattomuudesta voi jakaa kahdeksi:
toisaalta voidaan pohtia olioita, joilla ei alunperinkään ole ollut tunnustettua olemassaoloa, toisaalta erilaista ongelmaa edustavat ne oliot, joiden olemassaolo on
63 Pyhän miehen uhri, 102-103.
64 Kaskinen 1986, 43.
ensin tunnustettu mutta joiden olemassaoleminen päättyy, muuttuu olemattomuudeksi.
Määriteltäessä ehtoja, joita tunnustettu olemassaolo vaatii, eksistentialismia voi tulkita niin, että periaatteessa, vaikka ihminen olisi fyysisenä olentona olemassa, mutta hänen sisäinen maailmansa on osa kollektiivista, ”yleistä totuutta”, hän on olematon. Tunnustetusti olemassaolevan olion muuttumista olemattomaksi ovat jotkut filosofit, mm. Sartre, mieltäneet kuolemaksi. Sen sijaan kristillisessä perinteessä kuolema päättää vain yhdenlaisen olemassaolon muodon, olemassaolo jatkuu muulla tavoin. Eksistentialismi ei ajatussuuntana ota yksiselitteistä kantaa siihen, päättyykö olemassaolo kuolemaan. Eksistentialististen filosofien joukosta löytyy kannanottoja sekä puolesta että vastaan.
Miguel de Unamuno on todennut, että hän ei suostu tuhoutumaan. Niinpä hän vastusti kaikkia niitä ajatussuuntia, jotka tunnustavat kuoleman lopullisuuden.65 Romaaniteksteissään hän kuitenkin kyseenalaistaa rankastikin kuolemanjälkeisen elämän. Romaanissaan ”Usva” Unamuno käsittelee olemattomuutta myös muussa mielessä kuin kysymyksenä kuolemattomuudessa.
Seuraavassa tekstilainauksessa Victor todistelee Augustolle, ettei historiallista olentoa nimeltä Descartes ole olemassa. Ensimmäinen puheenvuoro on Victorin:
-Mikä sinusta on kaikkein todellisin lause?
-Tuota...Descartesin lause ”ajattelen, olen siis olemassa”.
-Ei vaan tämä: A on yhtä kuin A.
-Mutta eihän se tarkoita yhtään mitään!
-Se on todellisin juuri siksi, koska se ei ole mitään. Luuletko tätä toista, Descartesin tyhjyyttä niin kiistattomaksi?
-Ilman muuta.
-Eikö Descartes sanonut noin itselleen?
-Sanoi.
-Se ei ollut totta. Koska Descartes oli vain fiktiivinen olento, historian luomus, hän ei ole olemassa...eikä ajatellut.
-Kuka niin sanoi?
-Sitä ei sanonut kukaan, se sanoi itse itsensä.
-Siis se mikä oli olemassa ja ajatteli, olikin tämä ajatus, vai mitä?
-Totta kai. Se on samaa kuin jos sanotaan että olemassa oleminen on ajattelemista ja että se mikä ei ajattele, ei ole olemassa.
-Selvä se!
-Älä siis ajattele, Augusto. Jos alat ajatella...
-Niin mitä sitten?
-Ahmaise itsesi.
65 Ferrater Mora 1962, 28- 29.
-Tarkoitatko että minun pitäisi tehdä itsemurha?
-Siihen en halua sekaantua. Näkemiin.
Victor lähti ja jätti onnettoman ja hämmentyneen Auguston omiin mietteisiinsä.66
Unamuno esittelee tässä filosofian historian tuntemustaan sekä taitoaan leikitellä ajatuksilla. Itseasiassa tämä kyseinen tekstikohta antaa vaikutelman, että Unamuno haluaa tietoisesti esiintyä vaikeaselkoisena ja nousta analysoinnin yläpuolelle.
Kuitenkin, tästä Unamunon yrityksestä huolimatta, katkelmasta löytyy jälleen olemassaolon teema, tällä kertaa käännettynä kysymykseksi, kuka tai mikä on olemassa tai olematon. Auguston ehdottama ja Victorin hyväksymä ajatus siitä, että ajatus itsessään on henkilöä todellisempi, ei sovi Unamunon suoraan ilmaisemaan ihmiskuvaan ihmisestä psykofyysisenä kokonaisuutena.
Unamunon ajatuksilla leikittely voidaan johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen, mistä todella tiedämme, että historian henkilö Descartes on ollut olemassa. Jos hyväksytään ajatus niiden ajatusten, joita pidämme Descartesin luomuksina, itsenäisestä elämästä, voidaan päätyä tulokseen että Descartes on olematon. Muussa tapauksessa joudumme toteamaan, että voimme hyväksyä Descartesin historiallisen olemassaolon, jonka jälkeen edessä on kysymys, onko Descartes olemassa tässä ja nyt vai onko hän kuitenkin olematon. Joka tapauksessa Descartesin ajatusten olemassaoloa nykyisyydessä on vaikea kieltää perustellusti. Unamunon henkilö Victor Goti näyttäytyy tässä kyseessä olevassa lainauksessa jopa luonnottoman analyyttisena ja vähintään erikoisena ystävänä. Sen sijaan Augusto tuntuu huomattavan inhimilliseltä henkilöhahmolta: on helppo samaistua Auguston hämmennykseen kyseisen keskustelun jälkeen.
Edellä olevassa ”Usvan” lainauksessa viitattiin myös Auguston ajatukseen tehdä itsemurha. Itsemurha on eksistentialismille ongelmallinen asia. Kun toisaalta korostetaan ihmisen oikeutta ja velvollisuutta valita itse oma olemassaolonsa, on hiukan epäloogista väittää, ettei ihminen saisi määritellä elämänsä, oman olemassaolonsa, päättymisajankohtaa itse. Kuitenkaan eksistentialismin piirissä ei itsemurhaan suhtauduttu hyväksyvästi. Unamuno käsittelee itsemurhaa useissa kohdin molemmissa romaaneissaan, ja pohtii teksteissään myös sitä, mitä itsemurha itseasiassa on. Voidaanko myös oman todellisuuden kieltämistä pitää eräänlaisena
66 Usva, 203-204.
itsemurhana? Seuraavassa tekstikatkelmassa Don Manuel paljastaa Lázarolle kauhistuttavan perinnön, jonka hän on saanut isältään:
”Isäraukkani, joka kuoli lähes yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä, kulki läpi koko elämänsä, kuten hän minulle itse tunnusti, itsemurha-ajatuksen kiusaamana ja taistellen sitä vastaan – mistä lähtien, hän ei edes muistanut - ”syntymästä asti”, hän sanoi. Ja tämä taistelu oli hänen elämänsä. Välttyäkseen taipumasta tuohon kiusaukseen hän liioitteli varotoimissaan, jotta pysyisi hengissä. Hän kertoi minulle hirvittävistä kohtauksista. Se tuntui minusta hulluudelta. Ja minä olen sen perinyt. Miten minua tuntuukin kutsuvan tuo vesi, jonka näennäisen tyyneen pintaan – virta on syvällä- taivas heijastuu. Elämäni, Lázaro, on eräänlaista jatkuvaa itsemurhaa, taistelua itsemurhaa vastaan, mikä on sama asia; mutta muiden on saatava elää, omiemme on saatava elää!”67
Don Manuelin mukaan siis eläminen taistellen itsemurhaa vastaan on sama asia kuin jatkuva itsemurhan tekeminen. Tällöin itsemurha käsitetään selkeästi oman totuuden kieltämiseksi. Eläminen kieltäen oman totuutensa merkitsee myös ”minun olemassaolon” kieltämistä. Näin ollen Don Manuel tehdessään jatkuvaa itsemurhaa valitsee joka hetki olemassaolon sijasta olemattomuuden. Syyn tähän valintaan Don Manuel kertoo Lázarolle seuraavassa lainauksessa:
”Kuulehan, Lázaro, olen auttanut kyläläisraukkoja, tietämättömiä, lukutaidottomia, jotka hädin tuskin ovat käyneet kylän ulkopuolella, kuolemaan oikein; olen voinut kuulla, heidän huuliltaan tai itse arvata heidän kuolemansairautensa todellisen syyn, olen voinut katsoa heidän kuolinvuoteidensa päädyssä elämän ikävyyden koko syvyyteen ja
synkkyyteen. Se on tuhat kertaa pahempaa kuin nälkä! Jatkakaamme siis, Lázaro, itsemurhan tekemistä elämäntyössämme ja kyläläisissämme, ja uneksikoot he elämäänsä kuten järvi uneksii taivasta.”68
Don Manuel näyttäytyy tässä altruistina, joka kuolettaa itseään muiden vuoksi.
Epäilemättä Don Manuel on vilpitön: hän ei kaipaa eikä saa uhrauksestaan kiitosta, eiväthän kyläläiset tiedä, mikä on Don Manuelin todellinen uhraus. Unamuno on kehitellyt suorastaan loistavan tragedian: kyläläiset uskovat Don Manuelin suuruuteen, ja suuri Don Manuel onkin kieltäessään itsensä. Mutta Don Manuelin suuruus on aivan muualla kuin missä häntä palvovat kyläläiset kuvittelevat sen olevan. Ja tästä syntyy traaginen, lähes sietämätön jännite.
Tämä jännite näkyy selkeästi myös siinä, että Don Manuel toteaa kyläläisilleen olevan parempi uneksia elämää kuin elää omaa elämäänsä. Unamuno näyttää tässä kärjistäneen tahallisesti kysymyksen siitä, onko ihmisille annettava oikeus valita itse oma olemassaolonsa silloinkin kuin se johtaa väistämättä kurjuuteen. Don Manuel on päätynyt tulokseen, että hän tekee oikein tuudittaessaan kyläläisiä uneen koska heidän
67 Pyhän miehen uhri, 74.
68 Pyhän miehen uhri, 75.
todellisuutensa näyttää niin synkältä. Kuitenkin näin tehdessään Don Manuel samalla kieltää kyläläisiä valitsemasta itse, tekemästä itse ”minun olemassaolooni” kuuluvia päätöksiä. Don Manuel on kaikessa pyhimysmäisyydessäänkin ottanut itselleen sangen suuren vallan määritellessään omien kokemustensa pohjalta, mikä on hyväksi muille. Don Manuelin hyvyyden pohjalta löytyy siis sama ajatus, minkä voi kuvitella löytyvän useimmilta diktaattoreilta:”Minä tiedän paremmin!”
”Pyhän miehen uhrissa” kerrotaan, kuinka Don Manuel aavisti oman kuolemansa, halusi, että hänet kannettaisiin kirkkoon (Don Manuel oli halvaantunut) kohtaamaan kuoleman kyläläistensä keskellä. Ennen tätä Don Manuel kuitenkin antoi opetuslapsilleen Angelalle ja Lázarolle neuvoja, kuinka heidän pitäisi auttaa kyläläisiä jatkamaan uneksintaansa:
-Kuulkaa, pitäkää huolta näistä lammaspoloisista, jotta he saavat lohdun elämäänsä ja jotta he uneksisivat sen, mitä minä en ole voinut uskoa. Kun sinun, Lázaro, on kuoltava, kuole kuten minä, kuten meidän Angelamme tulee kuolemaan: Pyhän Äidin, roomalaiskatolisen ja apostolisen kirkon helmaan, siis Pyhän Äidin, Valvera de Lucernan seurakunnan syliin.
Ja hyvästi ainiaaksi, sillä tämä uni, joka on elämä, päättyy...69
Don Manuelin sanoista huokuu hyväntahtoisuus, kun hän toivoo edelleen lohtua lammaspoloistensa elämään. Samalla hän tulee kuitenkin asettuneeksi kyläläisten yläpuolelle, ja tämän vaikutelman Unamuno on todennäköisesti luonut tahallisesti.
On mahdotonta kuvitella Unamunoa samaistamaan itseään ”lammaspoloisiin”, ja tuskin kovin moni romaanin lukijakaan on valmis tekemään niin. Huolimatta siitä, että tässä kohdassa tulee jälleen näkyviin Don Manuelin elämän tuskallisuus, näyttää paremmalta vaihtoehdolta valita itse olemassaolonsa ja kantaa sitten sen tuskallisuus kuin alistua ”lampaaksi”, olemattomaksi.
Don Manuel toteaa elämänsä olevan uni, joka päättyy. Elämän ja unen rinnastaminen tuo jälleen ongelmia, jos käsitteitä tarkastellaan eksistenssifilosofian valossa. ”Uni”
tässä kohdassa viittaa todellisuuden vastakohtaan. Jos elämä ei ole ollut todellista, silloin ei ole ollut olemassaoloakaan. Don Manuel katsoi elämänsä, olemassaolonsa, päättyvän kuolemaan, kuolemanjälkeiseen elämään uskominen oli hänelle mahdottomuus. Mutta tämä katkelma jättää hämäräksi sen, uskoiko Don Manuel olleensa olemassa edes eläessään.
69 Pyhän miehen uhri, 88-89.
Ennen kirkkoon kuolemaan menoa Don Manuel ehti jatkaa pohdintojaan, joista tulee edelleen selkeästi julki hänen uskonsa olemassaolon päättymisestä kuolemaan:
-Se, joka näkee Jumalan kasvot, se, joka näkee unen silmät, joilla se meitä katsoo, kuolee auttamatta ja ikuisiksi ajoiksi. Älkööt siis kyläläisemme nähköön Jumalan kasvoja niin kauan kuin elävät, kuoleman jälkeen sillä ei enää ole väliä, sillä silloin he eivät näe mitään...
-Isä, isä, isä! Vaikeroin jälleen.
Ja hän sanoi:
-Rukoile, sinä, Angela, rukoile lakkaamatta, jotta kaikki syntiset uneksisivat kuolemaansa asti ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän...
Odotin hänen sanovan ”ja kukapa tietää”, mutta silloin hän sai uuden tuskankohtauksen.70
Suositellessaan kaikille muille uskoa olemassaolon jatkumiseen kuoleman jälkeen Don Manuel näyttää ajattelevan, että tuo usko, vaikka sillä ei olisi mitään todellisuuspohjaa, on tekijä, joka pelastaa elämän. Puhuessaan Jumalan kasvojen näkemisestä Don Manuel viittaa Moosekseen, joka olisi tuhoutunut jos olisi nähnyt Jumalan kasvot. Mutta kuka tai mikä on tuo Jumala, josta Don Manuel puhuu?
Kristillisen uskon mukainen tämä Jumala ei ainakaan ole, koska kuoleman jälkeen ei nähdä enää mitään. Don Manuelin Jumala näyttäisi olevan jonkinlainen julma, objektiivinen totuus. Herää kuitenkin kysymys, tapahtuiko Don Manuelilla ajatusvirhe – ja loiko Unamuno tuon virheen tahallaan. Don Manuelin Jumala oli epäilemättä julmuri, joka auttamisen sijasta painoi lastaan. Mistä Don Manuel sitten päätteli, että hänen subjektiivinen Jumalansna oli myös objektiivinen Jumala?
Unamuno piilottaa ajattelunsa tehokkaasti tässä kohdassa; hän on luonut ristiriidan myös omaa ajatteluaan kohtaan (tai sitä kohtaan, mitä väitetään hänen ajattelukseen).
Myös ”Usvassa” käsitellään elämän ja unelman suhdetta, absurdisti siitä käsin, kun Augustolle selviää, ettei hän voi tehdä itsemurhaa, koska hän ei ole olemassa. Tämän luvun viimeinen lainaus on ”Usvasta”, kirjan loppuosasta, Auguston kuolemantuomion julistamisen jälkeisestä ajasta. Augusto on palaamassa kotiinsa tavattuaan luojansa Unamunon. Unamuno toimii itse kertojana tässä kohtauksessa, ja
Myös ”Usvassa” käsitellään elämän ja unelman suhdetta, absurdisti siitä käsin, kun Augustolle selviää, ettei hän voi tehdä itsemurhaa, koska hän ei ole olemassa. Tämän luvun viimeinen lainaus on ”Usvasta”, kirjan loppuosasta, Auguston kuolemantuomion julistamisen jälkeisestä ajasta. Augusto on palaamassa kotiinsa tavattuaan luojansa Unamunon. Unamuno toimii itse kertojana tässä kohtauksessa, ja