4. IHMISYYDEN ONGELMA
4.2. Valinnan pakko
Eksistentialistisen ajatussuunnan mukaan ihmisen oleminen on olemista konkreettisessa maailmassa. Tämän konkreettisuuden lisäksi korostetaan ihmisen subjektiivisuutta: ihmisyyden tarkasteleminen yleisellä tasolla vääristää kuvaa yksilöllisestä ihmisestä. Eksistentialismissa ajatellaan, että maailma on ihmisen edessä konkreettisesti tässä ja nyt, ja ihmisen on pakko reagoida siihen. Tästä valitsemisesta ja sen väistämättömyydestä nousevat käsitteet ”merkityksellisen valinta, ja ”valinnan pakko”, jota käsitellään tässä luvussa.
Seuraavassa ”Pyhän miehen uhrin” lainauksessa Angela, joka näki Don Manuelin lähes pyhimysmäisenä, on tiedustellut tältä, miten Don Manuelin mieleen ei ole tullut mennä luostariin:
-Se ei johdu niinkään siitä, että minulla on leskisisareni ja hänen lapsensa huollettavinani, sillä Jumala kyllä auttaa köyhiään, kuin siitä, että minä en syntynyt erakoksi,
eristäytyneeksi munkiksi, yksinäisyys tappaisi sieluni. Ja mitä luostariin tulee, minun
luostarini on Valverde de Lucerna. Minun ei pidä elää yksin; minun ei pidä kuolla yksin.
Minun pitää elää kyläni hyväksi. Miten voisin pelastaa oman sieluni, jos en pelasta kyläni sielua?
-Mutta onhan ollut pyhiä, yksinäisiä erakkoja..., minä sanoin.
-Niin, heille Herra antoi yksinäisyyden armon, jonka hän on minulta kieltänyt, ja minun täytyy alistua. En voi kadottaa kylääni pelastaakseni sieluni. Tällaiseksi on Jumala minut luonut. En voisi kestää erämaan kiusauksia. En voisi yksin kantaa syntymän ristiä. 80
Don Manuel perustelee Angelalle valintaansa jäädä kyläänsä kahdella tavalla:
ensinnäkin, Jumala on luonut hänet tällaiseksi, antamatta lahjaksi yksinäisyyden armoa. Toiseksi, Don Manuel toistaa jälleen kerran, että hänen täytyy elää kylänsä hyväksi. Se on ainoa tapa hänen pelastaa omaa sieluaan. Vaikka näyttää siltä, että Don Manuel valitsi elämän Valverde de Lucernan kylässä tietoisesti, vapaasta tahdostaan, näkyy taustalla alistuminen siihen, että hän oli joutunut valintatilanteeseen haluamattaan. Don Manuel toteaa, että hänen täytyy alistua Jumalan tahtoon, ja että yksinäisyys tappaisi hänen sielunsa. Nämä syyt ovat johtaneet valintatilanteeseen, pakkoon valita elämälle merkitys ja samalla luoda itselleen olemusta.
Sartre vie ihmisen valinnanpakon niin pitkälle, että ihmisellä ei ole valinnoilleen valmiiksi pysyvää pohjaa, vaan hänen luomansa pyrkimykset ovat jatkuvasti uusiutuvia. Tämä jatkuvat oman olemuksensa luominen on kaikille pakollista, vasta kuolemassa, kyvyn valintoihin kadotessa, ihminen saavuttaa Sartren mukaan valmiin olemuksen. Sartre tarkastelee nimenomaan subjektiivista tietoisuutta korostaen kuitenkin samalla, että ihmisen tietoisuus on aina sidottu ulkopuoliseen, fyysiseen maailmaan. Tässä maailmassa olemme pakotettu valintoihimme.
Unamuno on romaanissaan ”Usva” leikitellyt olemassaolon ja valinnan pakon keskinäisellä suhteella. Seuraavassa lainauksessa Augusto joutuu kohtaamaan rakastamansa Eugenian suunnattoman kiukun, ja sen seurauksena valuu mielenkiintoiseen olemassaolon tilaan:
Augusto oli hetkisen aivan poissa tolaltaan, hän ei tajunnut olevansa enää olemassakaan.
Ravisteltuaan yltään hämmennyksen usvan hän otti hattunsa ja lähti harhailemaan kadulle ilman päämäärää. Kävellessään San Martínin kirkon kohdalla hän meni kirkkoon sisään melkein tajuamatta itsekään mitä teki. Astuessaan sisään hän näki vain pääalttarilla palavan lampun heikosti hohtavan valon. Hän hengitti hämärää, vanhaa tuoksua, suitsukkeen savuntuoksuista perinnettä, vuosisatojen tunnelmaa. Hän melkein lyyhistyi penkille. Hän tunsi olevansa väsynyt, kuolemanväsynyt, kuin kaikki se hämäryys ja vanha tuoksu olisivat painaneet raskaasti hänen sydäntään.
80 Pyhän miehen uhri, 42.
Ja edelleen:
Eräs mies mumisi rukouksia hänen vierellään. Mies nousi ylös ja Augusto seurasi hänen jäljessään. Lähtiessään kirkosta mies kastoi etu- ja keskisormensa vihkiveteen ja risti itsensä. He menivät yhdessä ulko-ovelle.81
Auguston tietoisuus omasta olemassaolostaan tuntui hävinneen, ja kirkkoon Augusto meni ”melkein tajuamatta itsekään mitä teki”. Kuitenkin, vaikka Auguston tajunnantaso itsestään oli heikko, sekään ei vapauttanut häntä vastuusta luoda itselleen merkitystä valintojen kautta. Auguston valinnat syntyivät näennäisen sattumanvaraisesti: kirkko sattui olemaan kohdalla, samoin penkki jolle lyyhistyä.
Myös mies, jota Augusto lähti seuraamaan, oli paikalla sattumalta. Tässä tulee näkyviin, kuinka Augustonkin olemassaolo oli sidottu fyysiseen, konkreettiseen maailmaan. Valinnat, joiden mukaan Augusto toimi, liittyivät erottamatta hänen ympäristöönsä. Samoin Augusto toteuttaa eksistenssifilosofian ajatusta, että toimimme juuri tässä hetkessä: Augusto ei nähnyt itselleen tulevaisuutta, vaan loi omaa olemassaoloaan tässä ja nyt.
4.3. Ahdistus
Viimeinen eksistentialismin pääkorostuksista, jota käsittelen tässä tutkimuksessa, on ahdistus. Samoin kuin muut käsittelemäni termit, myös ”ahdistus” on osin päällekkäinen muiden käsitteiden kanssa, joten se on tullut mainituksi jo aikaisemmissa luvuissa.
Kuten aiemmin toin esiin, Martin Heidegger, jota voidaan pitää keskeisimpänä eksistentialismin muotoilijana, katsoi, että vakavasti otettavan inhimillisen ajattelun tuli pysyä ensimmäisten ja viimeisten kysymysten äärellä. Olemisen kysymys oli Heideggerin ajattelussa oleellinen, ja sitä voi pitää ”ensimmäisten kysymysten”
luokkaan kuuluvana. Sen sijaan ”ahdistus” saa paikkansa viimeisten kysymysten joukosta.
Myös Sartrelle kysymys ihmisen ahdistuksesta on keskeinen. Hän toteaa ihmisen ahdistuksen nousevan hänen vapaudestaan, ”ihminen on tuomittu vapauteen”.
Edellinen luku käsitteli ”valinnan pakkoa”, mikä tuo esiin vapauden kääntöpuolen,
81 Usva, 95-96.
vastuun omasta elämästään. Ja tämä vastuu voi olla raskas taakka, joka tuottaa ihmiselle ahdistusta. Vaikka ideatasolla ”vapaa ihminen” kuulostaa ihanteelliselta ihmisen olemassaololle, eksistentialismi painottaa vapauden tuomaa vastuuta ja edelleen siitä syntyvää ahdistusta.
Miguel de Unamunoa voi pitää omien elämänkokemuksiensa kautta ahdistuksen asiantuntijana.82 Unamuno ei tuntenut kirjallisen tuotantonsa alkuvaiheessa varhaista eksistenssiajattelua, mutta siitä huolimatta mm. hänen teoksessaan ”Diario íntimo”
tulee esiin eksistentiaalinen ahdistus. Kirjoittaessaan romaaninsa ”Usvan” ja ”Pyhän miehen uhrin” Unamuno oli tutustunut eksistenssifilosofian kysymyksiin. Koska Unamunolla oli eksistentiaalisesta ahdistuksesta sekä omakohtaista kokemusta että tietoa aihetta koskevista laajemmista filosofisista pohdinnoista, ei ihme, että hän on sijoittanut myös kysymyksen ahdistuksesta molempiin analysoitavista romaaneista.
”Pyhän miehen uhrin” syvästi katolisessa maailmassa myös käsite ”ahdistus”
näyttäytyy uskonnollisena kysymyksenä. Ensimmäinen lainaus on ”Pyhän miehen uhrista”, tilanteesta jossa Angela on käynyt ripittäytymässä Don Manuelille, ja saanut selville, ettei Don Manuel uskonut riivaajaan:
Poistuin miettien, en tiedä miksi, että Don Manuelimme, joka oli niin innokas riivattujen parantaja, ei uskonut riivaajaan. Ja kulkiessani kohti kotiani kohtasin hölmön Blasillon, joka sattumoisin käyskenteli temppelin lähettyvillä, ja minut nähdessään hän
ilahduttaakseen minua taidoillaan toisteli – ja millä tavalla! - tuota vaikerrusta: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Saavuin kotiin ahdistuneena ja telkeydyin huoneeseeni itkemään, kunnes äitini tuli kotiin.
-Minusta tuntuu siltä, Angelita, että noin tiheään ripittäytymällä sinusta tulee vielä nunna.
-Älkää sitä pelätkö, äiti, vastasin, - sillä minulla on tarpeeksi tekemistä täällä kylässä, joka on minun luostarini.
-Siihen asti, kunnes menet naimisiin.
-En ajattele sellaista, vastasin hänelle.83
Angela, vaikka oli vasta neitoiässä, näki intuitiivisesti Don Manuelin vahvan kuoren taakse ja käsitti tämän ahdistuksen. Se ei kuitenkaan vaikuttanut Angelan tekemään ratkaisuun elämänsä suunnasta, ainakaan negatiivisessa mielessä. Angelan
”merkityksellisen valinta” näkyy tässä konkreettisina sanoina, joilla hän ilmoittaa äidilleen, ettei aio mennä naimisiin vaan pitävänsä kylää luostarinaan ja toimivansa sen hyväksi. Mutta tämä ratkaisu, jonka Angela on tehnyt vapaasta tahdostaan, tuo myös suuren vastuun ja suuren ahdistuksen. Eksistentialistisen ajattelun mukaan
82 Esim. Nuorva, 21.
83 Pyhän miehen uhri, 47.
ihminen ei voi välttyä vastuun tuomalta ahdistukselta, valitsi hän mitä tahansa. Mutta tämä kohta, jossa Angela itkee varmasti yhtä paljon Don Manuelin kuin itsensä puolesta, saa Angelan näyttämään hyvin rohkealta: eikö olisi ollut helpompi ratkaisu lähteä karkuun koko Valverede de Lucernan kylää?
Angelan veli Lázaro, joka oli viettänyt vuosia Amerikassa keräämässä rahaa, suhtautui aluksi halveksivasti Valverde de Lucernan uneliaaseen ilmapiiriin, jota hallitsi lempeästi kirkkoherra Don Manuel. Lázaro ei aluksi suostunut käymään messussa muiden kyläläisten tavoin, ja koetti avata Angelalle ”suurta maailmaa”
vaatimalla tätä lukemaan suosittelemiaan kirjoja. Kuitenkin äidin kuoleman jälkeen, kuoleman, jonka äiti kohtasi katse suunnattuna Don Manuelin silmiin, Lázaro tunsi kiinnostusta Don Manuelista, ja Don Manuel puolestaan jätti muut ”potilaansa”
vähemmälle antaakseen aikaa Lázarolle.
Lázarolla ja Don Manuelilla oli tapana käydä iltaisin kävelyllä ja keskustella, ja Don Manuel näytti Lázarolle – kenties aluksi tahtomattaan, mutta myöhemmin viisaudessaan- itsestään puolia, joita hän ei muille seurakuntalaisilleen paljastanut.
Lázaro käyttää sisartaan uskottunaan, ja seuraavassa hän kertoo Angelalle vaikutelmiaan Don Manuelista:
-Hän on suuremmoinen mies, Lázaro sanoi minulle. - Tiedäthän, mitä kerrotaan: että tämän järven pohjalla on vajonnut kaupunki ja että juhannusyönä kahdeltatoista voi kuulla sen kirkonkellojen soivan.
-Niin, vastasin hänelle, keskiaikainen feodaalikaupunki...
-Luulen, hän lisäsi, että syvällä Don Manuelimme sielussa on myös vajonnut, upotettu kaupunki ja että joskus voi kuulla senkin kellojen soivan.
-Niin, sanoin, tuo vajonnut kaupunki Don Manuelin ja ehkä sinunkin sielussasi on meidän, tämän meidän Valverde de Lucernamme esi-isien sielujen hautausmaa..., feodaalinen ja keski-aikainen!84
Tässä Lázaro tuo runollisella kielellä esiin sen, että hän on nähnyt Don Manuelin sisimpään ja kuvaa tämän sisimmän ahdistusta upotettuna kaupunkina, jonka kellojen soiton voi joskus kuulla. Angela vastaa veljelleen hiukan vaikeaselkoisesti, että hän pitää tuota vajonnutta kaupunkia esi-isien sielujen hautausmaana. Angelan sivukommentti ”ja ehkä sinunkin sielussasi” näyttäisi viittaavan siihen, että kuullakseen Don Manuelin sielussa piilevän kaupungin kellojen soiton, on myös omassa sielussa oltava samanlainen kaupunki. Ja tämä on pohjimmainen ero Angelan
84 Pyhän miehen uhri, 59-60.
ja Lázaron ja muiden kyläläisten välillä: Don Manuelin merkityksellisen valinnan tuoma ahdistus on kyläläisiltä piilossa.
Lázaro löytää Don Manuelista sielunkumppanin – ja päinvastoin, Don Manuel löytää Lázarossa uskotun, joka ymmärtää hänen valintansa tehdä elämäntyökseen sellaista, joka antaa seurakuntalaisille lohdun mutta ei lohduta häntä itseään. Lázaro päättää seurata Don Manulin esimerkkiä, ja kertoo Angelalle, että nyt on yksi ihminen, hän itse, lisänä lohduttamassa kansaa. Angela ei pysty näkemään asioita samassa valossa, vaan pitää Lázaron toimintaa pettämisenä, tietäen hyvin ettei Lázaro ole uskovainen katolisessa mielessä. Angela kysyykin, onko Lázaro täyttänyt äidilleen tämän kuolinvuoteella antamansa lupauksen ruokoilla äidin puolesta. Tässä Lázaron vastaus ja siitä nouseva sisarusten välinen keskustelu:
-Ettenkö olisi täyttänyt sitä! Mutta millaisena sinä minua oikein pidät, sisko? Luuletko, että voisin perua sanani, juhlallisen lupauksen, ja vieläpä kuolinvuoteella makaavalle äidille annetun lupauksen?
-Mistäpä minä tietäisin...! Ehkäpä haluasit pettää häntä, jotta hän kuolisi lohdun saaneena.
-Mutta jos en olisi täyttänyt lupaustani, eläisin itse vailla lohtua.
-Siispä...?
-Täytin lupaukseni, enkä ole ollut rukoilematta hänen puolestaan yhtä ainoaa päivää.
-Vain hänen puolestaan?
-Kenen muun sitten?
-Itsesi puolesta! Ja tästä lähtien Don Manuelin puolesta.
Erosimme mennäksemme kumpikin huoneeseemme, minä itkeäkseni koko yö ja pyytääkseni Don Manuelin ja veljeni kääntymystä, ja Lázaro, hänestä en tiedä. 85
Eksistenstialistisen aatemaailman mukaan ihmisen oleminen on subjektiivinen kokemus: jokainen on velvollinen itse luomaan olemuksensa valinnoillaan. Lázaro näyttää käsittäneen tämän; häntä ei häiritse olla erilainen kuin muut kyläläiset tuossa pienessä yhteisössä. Tosin Lázarolla on esikuva: koska Don Manuel kykenee elämään ahdistuksensa kanssa, katsoo Lázaro mahdolliseksi pyrkiä samaan. Sen sijaan Angela, jonka elämän merkityksellisin valinta on usko pyhään, katoliseen kirkkoon, ja kokee vahvasti uskovansa tällä tavoin oikein, ei ymmärrä eksistentialismin ajattelutapaa.
Angela ahdistuu, koska hänen rakas veljensä sekä ihailtu Don Manuel eivät kykene liittymään kollektiivisesti määriteltyyn oikeaan oppiin.
Kuultuaan veljensä paljastuksen Don Manuelin syvimmästä salaisuudesta, Angelan oli vaikea tavata esipaimentaan kahden kesken. Angela kyllä jatkoi Don Manuelin
85 Pyhän miehen uhri, 67-68.
avustamista seurakuntatöissä, ja Don Manuel jatkoi myös päällisin puolin entiseen malliin. Mutta lopulta Angela meni ripittäytymään, ja tässä tilanteessa ei Don Manuelin kuori enää kestänyt:
Ja kun viimein lähestyin häntä ripissä – kuka olikaan tuomari ja kuka syytetty? - molemmat, sekä hän että minä, painoimme hiljaa päämme alas ja aloimme itkeä. Ja äärettömän hiljaisuuden rikkoi hän, Don Manuel, sanoakseen minulle äänellä, joka tuntui lähtevän haudasta:
-Mutta uskothan sinä, Angelina, kuten kymmenvuotiaana, eikö niin? Uskotko?
-Uskon, isä.
-Usko edelleen. Ja jos mieleesi tulee epäilyksiä, vaienna ne. Sinun täytyy elää...
Kokosin rohkeuteni ja sanoin hänelle kauttaaltaan vapisten:
-Mutta uskotteko te, isä?
Hän epäröi hetken, sai sitten mielenmalttinsa takaisin ja sanoi:
-Uskon!
-Mutta mihin, isä, mihin? Uskotteko te toiseen elämään? Uskotteko, että kuollessamme emme kuole kokonaan? Uskotteko, että tapaamme toisemme uudestaan ja rakastamme toisiamme toisessa, tulevassa maailmassa? Uskotteko toiseen elämään?
Pyhä miesparka nyyhkytti.
-Kuule, lapseni, annetaan sen olla!
Ja nyt, kirjoittaessani tätä muistikuvaa, mietin: Miksi hän ei pettänyt minua? Miksei hän silloin pettänyt minua kuten hän petti muista? Miksi hän ahdistui? Siksikö, ettei hän kyennyt pettämään minua? Ja tahdon uskoa, että hän ahdistui, koskei voinut pettää itseään pettääkseen minua.86
Vaikka Angelan ajattelua ei kuvata erityisesti eksistenssifilosofiaan suuntautuneena, Don Manuelin syvän ahdistuksen syyn hän selitti eksistentialistisen näkökulman mukaisesti: Don Manuel oli tehnyt tietoisen valinnan oman elämänsä merkityksestä;
hän uskoi syvästi toimivansa oikein kyläläistensä kanssa. Mutta tästä valinnasta seurasi väistämättä ahdistus, ja ”Pyhän miehen uhrissa” on kuvattu useissa kohdin, kuinka Don Manuel piti itsensä jatkuvassa puuhassa, ilmeisesti paetakseen ajatuksiaan. Mutta Angelan kysymykset olivat liian suoria ja Angelan ja Don Manuelin välinen tunneside oli niin vahva, että tuossa rippitilanteessa pyhän miehen oli katsottava suoraan sisimpäänsä. Ja siitä seurasi eksistentialistinen ahdistus.
Myös ”Usvassa” Unamuno käsittelee ahdistuksen teemaa, pääasiassa päähenkilönsä Auguston kautta. Auguston ahdistus ei ole luonteeltaan uskonnollista, vaan liittyy aluksi suoraan Auguston elämänvalintoihin, eritoten hänen naispulmiinsa.
Esimerkkinä tästä kohtaus, jossa Augusto ajaa silittäjätär Rosarion luotaan:
Augusto ryntäsi seisomaan nousseen tytön luo, veti tämän rintaansa vasten, painoi kuivat huulensa tytön huulia vasten ja seisoi hetkisen näin, päätään heilutellen, tyttöä kuitenkaan suutelematta. Sitten hän päästi tytön irti.
-No niin, mene jo!
86 Pyhän miehen uhri, 69-70.
Rosario meni. Tyttö oli tuskin poistunut kun Augusto heittäytyi jo vuoteelleen lopen uupuneena, kuin olisi juossut kilmetrikaupalla vuorilla, sammutti valon ja alkoi yksinpuhelunsa:
”Minä valehtelin hänelle ja itselleni. Niin siinä aina käy. Kaikki on mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta. Heti kun alkaa puhua, valehtelee. Jos puhuu itsekseen ja luulee tietävänsä omat ajatuksensa, niin silloin tulee taas valehdelleeksi. Ei ole muuta totuutta kuin
fysiologinen elämä. Sana, yhteiskunnallinen tuote, on tehty valehtelemiseen. Filosofimme on sanonut, että totuus on sanan tavoin yhteiskunnallinen tuote, siihen uskovat kaikki, ja ymmärtävät näin toisiaan. Mutta juuri valhe onkin yhteiskunnallinen tuote.”87
Kun eksistentialismia on mainittu varsin pessimistiseksi ajatussuunnaksi, voidaan todeta, että ainakin siinä suhteessa Auguston ajattelu on eksistentialismin mukaista.
Augusto oli ihastunut samaan aikaan kun piiritti Eugeniaa, viattomalta vaikuttavaan Rosarioon. Muutettuaan abstraktin ihastuksensa konkreettiseksi toiminnaksi, Augusto ahdistuu niin, että lakkaa uskomasta muuhun kuin fysiologiseen elämään.
Katkelmassa ei määritellä, kehen filosofiin Augusto viittaa, mutta Augusto päätyy ajatuksissaan eri vastaukseen, kuin kyseinen filosofi. Kun filosofian määrittelemä totuus on yhteiskunnallinen tuote, johon kaikki uskovat, Augusto toteaa yhteiskunnalliseksi tuotteeksi valheen. Augusto on yksinpuhelunsa sanamuodoissa varsin vaikeaselkoinen, mutta päätyessään siihen, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta ja valhetta eivätkä ihmiset näin ollen voi ymmärtää toisiaan, Auguston ahdistus liittyy eksistenssifilosofian selitysmalliin: ihminen on pohjimmiltaan aina yksin, ja hänen pakkonsa luoda oma olemassaolonsa tuo väistämättä ahdistuksen.
Auguston ahdistus kasvaa sellaisiin mittoihin, että hän päättää tehdä itsemurhan.
Tässä kohtaa romaania (tai rimoonia) Unamuno alkaa leikitellä faktan ja fiktion suhteella ja pohjimmaisena olevana olemassaolon ongelmalla. Unamuno on kirjoittanut romaaniinsa, kuinka Augusto ennen itsemurhaansa haluaa tavata luojansa Miguel de Unamunon. Seuraavassa katkelma Auguston ja Unamunon välisestä keskustelusta, joka kuvataan Unamunon näkökulmasta käsin:
-En voi käsittää, en käsitä, mutta koska te näytätte tietävän minusta yhtä paljon kuin itse tiedän, niin varmaan arvaatte käyntini tarkoituksen.
-Arvaan kyllä. Sinä – korostin sanaa sinä hyvin arvovaltaisesti – sinä olet
onnettomuuksiesi musertamana kehittänyt pirullisen ajatuksen itsemurhasta. Sait ajatuksen jostain viimeisistä esseistäni ja tulit kysymään neuvoani ennen kuin teet itsemurhan.
Miesparka vapisi kuin haavan lehti ja katsoi minua kuin riivattu. Hän yritti nousta ylös, ehkä paetakseen, mutta ei pystynyt. Hän ei ollut omien voimiensa herra.
-Älä liikahdakaan! Minä määräsin.
-Mutta... mutta...hän änkytti.
-Sinä et voi tappaa itseäsi vaikka haluaisit.
-Mitä? Hän huudahti kuullessaan ristiriitaisen kieltoni 87 Usva, 128-129.
-Näin se vain on. Mikä on tärkeintä jotta ihminen voi tappaa itsensä, minä kysyin häneltä.
-Että hänellä on rohkeutta tehdä se, hän vastasi.
-Ei, vaan hänen pitää olla elossa.
-Totta kai!
-Sinä et ole elossa.
-Miten niin en ole elossa? Olenko kuollut? Hän kysyi ja alkoi kosketella itseään.88
Auguston ahdistus nousee aivan uudelle tasolle hänen kuullessaan, ettei ole edes olemassa. Augusto jatkaa keskustelua yrittäen todistaa Miguel de Unamunolle, että on muutakin kuin tämän mielikuvituksen tuote. Kohtaus päättyy Auguston kannalta julmasti: Unamuno ilmoittaa, ettei edellä mainituista syistä Augusto voi tehdä itsemurhaa. Sen sijaan Unamuno aikoo itse tappaa Auguston. Augusto palaa kotiin täysin musertuneena:
Hänen elämänsä oli ollut mitä surullisinta ja tuskallisinta viime aikoina, mutta hänestä oli vielä paljon surullisempaa ja tuskallisempaa ajatella että tuo kaikki olikin ollut vain pelkkää unelmaa, eikä edes hänen unelmaansa, vaan minun.89
Unamuno on molemmissa romaaneissaan käsitellyt vakavia aiheita mutta samalla ikään kuin leikitellen. ”Pyhän miehen uhrin” teema kietoutuu pyhimysmäisen papin, joka ei usko itse julistamansa totuuteen, ympärille; ”Usva” taas hämmentää lukijaansa olemassaolon käsitteen omaperäisellä pyörittelyllä. Mutta ahdistus ihmisen väistämättömänä tunteena tulee näkyviin molemmissa, hyvin erilaisissa kirjoissa.
”Pyhän miehen uhrissa” ahdistus seuraa ulkoisen ja sisäisen ristiriidasta, ”Usvassa”
ahdistusta tuo ensin Auguston oman olemuksensa luomisen seuraukset, mutta lopulta julmin ahdistus nouseekin olemattomuuden totuudesta.
”Ahdistus” on viimeinen eksistentialistisista peruskäsitteistä, joita analysoin tässä tutkimuksessa. Edeltävissä luvuissa olen lähestynyt käsitteitä kirjojen tekstistä käsin, seuraavassa luvussa käsittelen Unamunon omia ajatuksia, sellaisina kuin ne ovat fiktiivisyyden usvan alla. Tosin Miguel de Unamunon ollessa kyseessä on välillä mahdoton erottaa hänen totuuttaan ja sitä, millaisen totuuden hän tahtoo lukijalleen näyttää.
88 Usva, 206.
89 Usva, 215.