Kuinka puhumme parisuhdeväkivallasta: Naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaaliset representaatiot mielipidekirjoituksissa

KUINKA PUHUMME PARISUHDEVÄKIVALLASTA

Naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaaliset representaatiot mielipidekirjoituksissa

Malla Kosunen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2020

Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalipsykologia

KOSUNEN, MALLA: Kuinka puhumme parisuhdeväkivallasta: Naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaaliset representaatiot mielipidekirjoituksissa

Pro gradu -tutkielma, 77 sivua

Ohjaaja: apulaisprofessori Inari Sakki Huhtikuu 2020

Avainsanat: sukupuolittunut väkivalta, parisuhdeväkivalta, sosiaaliset representaatiot

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaalisia representaatioita mielipidekirjoituksissa. Kaikki tutkimusaineistona käytetyt mielipidekirjoitukset ovat suomenkielisiä ja peräisin suomalaismedioista, ja ne käsittelevät parisuhdeväkivaltaa pääasiassa suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa.

Tutkimus ammentaa sosiaalisten representaatioiden teoriasta ja pohjautuu laajemmin sosiaalisen konstruktionismin teoreettiseen viitekehykseen. Tutkielmassa sukupuolta käsitellään biologiaan perustuvien tekijöiden lisäksi sosiaalisesti rakentuneiden roolien ja odotusten kautta ja parisuhdeväkivaltaa yhteiskunnallisena ongelmana. Sosiaalisten representaatioiden teorian mukaan väkivallan kaltaisiin sosiaalisiin objekteihin liittyviä jaettuja arkikäsityksiä tuotetaan, jaetaan, ylläpidetään ja haastetaan päivittäisessä kanssakäymisessä muiden tiettyyn yhteisöön kuuluvien yksilöiden kanssa. Nämä arkikäsitykset ja niiden jakamiseen liittyvät prosessit voivat osaltaan ehkäistä tai edistää haitallisten ilmiöiden esiintymistä yhteiskunnassa.

Tutkimuksen aineisto koostuu 34 mielipidekirjoituksesta, kolumnista tai pääkirjoituksesta, jotka ovat peräisin suurilevikkisistä suomalaisista sanomalehdistä sekä suositulta internetissä toimivalta mielipidekirjoituspalstalta. Kirjoitukset on julkaistu vuosina 2010–2019, ja niitä tarkasteltiin diskurssianalyyttisesti. Analyysin tavoitteena oli kartoittaa tapoja, joilla naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa tehdään ymmärrettäväksi julkisessa keskustelussa sekä sitä, kenelle ja miten asetetaan parisuhdeväkivaltaan tai sen lopettamiseen liittyvä vastuu.

Aineistossa naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa pyritään tekemään ymmärrettäväksi 1) kuvailemalla ilmiötä konkreettisilla tapahtumilla tai termeillä, 2) kuvailemalla ilmiötä toisin sanoin tai metaforin, 3) ilmiötä arvottamalla sekä 4) liittämällä ilmiö laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ilmiön kuvailu konkreettisin tapahtumin tai termein sekä ilmiön kuvailu toisin sanoin tai metaforin luovat sosiaalisia representaatioita objektivoimalla abstraktia väkivallan ilmiötä konkreettiseen, esimerkiksi kuvalliseen muotoon parisuhdeväkivallan armottomaksi kehäksi. Ilmiön arvottaminen sekä ilmiön liittäminen laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin luovat sosiaalisia representaatioita ankkuroimalla uusi ja vieras tieto tuttuun ja aiemmin opittuun, kuten yleisesti hyväksyttyihin moraalisääntöihin.

Aineistossa parisuhdeväkivaltaan liittyvää vastuuta ohjataan laajasti erilaisten vastuudiskurssien avulla. Vastuu asetetaan 1) parisuhdeväkivallan uhrille, 2) parisuhdeväkivallan tekijälle, 3) yhteiskunnallisille toimijoille, 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille, 5) väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille tai 6) alkoholin käytölle. Diskurssit luovat sosiaalisia representaatioita naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta tietyn tekijän tai toimijan vastuuna.

Department of Social Sciences Social Psychology

KOSUNEN, MALLA: How do we talk about intimate partner violence: Social representations of intimate partner violence against women in opinion pieces

Master’s thesis, 77 pages

Advisor: Associate Professor Inari Sakki April 2020

Keywords: gendered violence, intimate partner violence, social representations

This master’s thesis examines social representations of intimate partner violence against women in opinion pieces. All opinion pieces used as data in this study are written in Finnish and have been published in the Finnish media. Therefore, they examine intimate partner violence largely in the context of Finnish society.

The study draws from the theory of social representations and it is grounded in the theoretical framework of social constructionism. In the study intimate partner violence is viewed as a societal issue. In addition to biological factors gender is viewed as socially constructed roles and expectations.

According to the social representations theory shared everyday perceptions of social objects such as violence are produced, shared, maintained, and challenged in daily interactions with other members of a given community. These everyday perceptions and the processes involved with their sharing can both prevent and encourage the ways harmful phenomena occur in a society.

The data of this study consists of 34 opinion pieces that have been published in widely read Finnish newspapers and on a popular internet column in the years 2010–2019. The data was analyzed using discourse analysis method. The objective of the analysis was to survey and specify the methods used in public conversation to make intimate partner violence against women apprehensible, and to examine who is held responsible for intimate partner violence as well as how responsibility is placed.

In the data intimate partner violence against women is made apprehensible 1) by describing the phenomenon with concrete events or terms, 2) by describing the phenomenon with other words or metaphors, 3) by placing a value on the phenomenon, and 4) by connecting the phenomenon into a larger, social context. Describing the phenomenon with concrete events or terms and describing the phenomenon with other words or metaphors produce social representations by objectifying an abstract phenomenon into a concrete form such as the ruthless circle of violence. Placing a value on the phenomenon and connecting the phenomenon into a social context create social representations by anchoring new and odd information to familiar and previously learned, such as moral standards.

In the data the responsibility for intimate partner violence is largely directed with different responsibility discourses. The responsibility is placed on 1) the victim of intimate partner violence, 2) the perpetrator of intimate partner violence, 3) societal services, 4) social structures or cultural factors, 5) the individuals surrounding the participants of intimate partner violence or 6) the use of alcohol. Discourses create social representations of intimate partner violence against women as the responsibility of a particular factor or actor.

1 JOHDANTO ... 1

2 SUKUPUOLITTUNUT VÄKIVALTA ... 6

2.1 Sosiaalisesti määrittynyt sukupuoli epätasa-arvoistavana rakenteena ... 6

2.2 Väkivallan merkityksellistäminen ... 8

2.2.1 Parisuhdeväkivalta sosiaalisena ongelmana ... 9

2.3 Naisiin kohdistuva väkivalta lähellä ja kaukana ... 13

2.3.1 Globaali sukupuolittunut väkivalta ... 13

2.3.2 Naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa ... 15

3 SOSIAALISET REPRESENTAATIOT ... 18

3.1 Teorian historiaa ja relevanssi 2020-luvulla ... 21

3.2 Teorian käytännön sovellutuksia ... 24

3.3 Sosiaaliset representaatiot väkivalta- ja mediatutkimuksessa ... 25

4 DISKURSSIANALYYSI... 28

4.1 Vastuudiskurssit ... 31

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS JA TUTKIMUSAINEISTO... 33

5.1 Aineiston keruu ... 33

5.2 Aineiston analyysi ... 37

5.3 Eettiset kysymykset ... 49

6 TULOKSET ... 42

6.1 Väkivallan tekeminen ymmärrettäväksi ... 42

6.2 Vastuun asettaminen ... 49

7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 60

7.1 Tutkimus pähkinänkuoressa ... 61

7.2 Työn arviointia ... 65

7.3 Tutkimus yhteiskunnallisessa kontekstissa ... 66

7.4 Lopuksi ... 69

LÄHTEET ... 72

KUVIOT KUVIO 1: Väkivallan ymmärrettäväksi tekemisen tavat ja niiden keskinäinen limittyneisyys ... 44

KUVIO 2: Eri tekijöille ja toimijoille asetettu retrospektiivinen ja prospektiivinen vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta ... 50

1 JOHDANTO

Joka viides täysi-ikäinen suomalaisnainen pakotetaan tai yritetään pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen vähintään kerran tämän elämän aikana. Lähes puolet 15 vuotta täyttäneistä naisista on kohdannut miesten tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai sillä uhkailua. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010, 16–18.) Vuonna 2018 Suomen poliisin tietoon tulleiden perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapausten aikuisista uhreista 76,5 prosenttia oli naisia. Avo- tai aviopuolisoiden sekä entisten avo- tai aviopuolisoiden välisen väkivallan uhreista naisia on yli 80 prosenttia.

Parisuhdeväkivaltatapaukset ovat viime vuosina olleet kasvussa. (Tilastokeskus, 2018.) Lainsäädännöllisellä ja poliittisella tasolla sukupuolten välistä tasa-arvoa jo historiallisesti huomattavan aikaisin ajanut Suomi on Euroopan unionin tasolla edelleen yksi naisille vaarallisimmista maista (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014, 19–20).

Pro gradu -tutkielmassani tutkin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaalisia representaatioita suomalaismedioissa julkaistuissa mielipidekirjoituksissa. Tarkastelen parisuhdeväkivaltaa sukupuolittuneena ja naisiin kohdistuvan väkivallan muotona. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta ovat vakavia globaaleja ihmisoikeusrikkomuksia riippumatta tekijän ja uhrin sukupuolista, asemista tai muista henkilöön liittyvistä ominaisuuksista, mutta rikostilastojen valossa eri sukupuolet kokevat väkivaltaa ja syyllistyvät siihen hyvin erilaisin tavoin. Naisiin kohdistuvan väkivallan esiintymiseen vaikuttavat tekijät kärjistyvät ja tulevat ilmi yksilöiden välisissä suhteissa esimerkiksi fyysisenä tai henkisenä väkivaltana, mutta ne kumpuavat laajalti sukupuoleen liittyvistä normeista, asenteista ja muista diskursseista, jotka ovat tietyssä yhteisössä tai yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä tiettynä historiallisena aikana. Näin sukupuolisesta ilmaisusta ja sukupuolittuneesta väkivallasta tulee osa laajempaa yhteiskunnallista ja sosiaalipsykologista keskustelua liittyen sukupuolen tuottamiseen sekä naisten ja tyttöjen asemaan. Aion tarkastella väkivaltaa tuottavia ja toisaalta sitä ehkäiseviä diskursseja sekä tapoja, joilla naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa ymmärretään ja merkityksellistetään suomalaisessa yhteiskunnassa sosiaalisten representaatioiden viitekehyksessä.

Sukupuolittunut väkivalta koskettaa monella eri tavalla kaikkia sukupuolia ja asettaa miehet, naiset ja sukupuolivähemmistöjen edustajat eriarvoisiin asemiin suhteessa riskiin joutua väkivallan uhriksi.

Miehet joutuvat väkivallan uhreiksi tyypillisimmin julkisissa tiloissa, naiset taas omassa kodissaan (Piispa & Heiskanen 2017, 80). Sukupuolivähemmistöjen erityistarpeita taas ei lähes koskaan edes

huomioida väkivaltatutkimuksessa ja -työssä, vaikka jo pelkkä yhteen tai mahdollisesti useampaan vähemmistöön kuuluminen nostaa yksilön riskiä joutua väkivallan uhriksi (Lidman 2017, 89–90).

Näiden ja monen muun väkivallan ja sukupuolen suhteeseen liittyvän perustavanlaatuisen eron vuoksi väkivaltaa on perusteltua tarkastella sukupuolittuneesta näkökulmasta. Väkivallan tutkimus ja sen ehkäisemiseen liittyvän toimet painottuivat vielä muutama vuosikymmen sitten vahvasti julkisissa tiloissa tapahtuvaan väkivaltaan eli voittopuolisesti miesuhreihin, kun taas yksityisissä tiloissa tapahtuva väkivalta jäi sekä tutkimuksissa että poliittisessa päätöksenteossa vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi raiskaus avioliitossa sekä pahoinpitely yksityisellä elämänalueella on kriminalisoitu Suomessa vasta vuosina 1994 ja 1995. (Törmä & Pentikäinen 2016, 15.) Lainsäädännöllisellä tasolla tapahtuvat muutokset eivät myöskään suoraan tai millään muotoa lyhyellä aikavälillä heijastu arvoihin, asenteisiin ja yhteiskunnallisiin diskursseihin, mistä kertovat esimerkiksi tiukassa istuvat seksuaalisen väkivallan uhreja syyllistävät käsitykset (ks. esim.

Anderson, Beattie & Spencer 2001).

Sukupuolittuneet erot väkivallan käytössä ja kokemuksissa heijastuvat laajasti myös yhteiskunnallisiin diskursseihin. Tasa-arvoa edistävän työn myötä jatkuvasti suurempaa huomiota keräävä debatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta on olennaisen tärkeä osa laajempaa keskustelua naisten ja tyttöjen yhteiskunnallisesta asemasta ympäri maailmaa, myös Suomessa. Naisiin kohdistuva väkivalta on sekä ajankohtainen että yhteiskunnallisesti merkittävä tutkimuskohde ja tulee olemaan sitä niin kauan, kunnes yksikään tyttö tai nainen ei joudu väkivallan uhriksi sukupuolensa vuosi. Tutkimus- ja tilastotieto vaikuttavat suoraan esimerkiksi lainsäädäntöön sekä uhreja auttavien ja väkivaltaa ehkäisevien tahojen kuten turvakotien määrään ja laatuun sekä muihin perhe- ja parisuhdeväkivaltatyön resursseihin yhteiskunnallisella tasolla. Tilastoista saatava tieto väkivallan tekijöistä ja sen uhreista myös ohjaa resursseja ja voimavaroja oikeanlaisten palveluiden lisäämiseen ja kehittämiseen. Yksilötasolla tutkimustieto myös lisää viranomaisten, poliittisten päättäjien ja tavallisten kansalaisten tietoisuutta väkivallasta ilmiönä ja mahdollisuuksista sen ehkäisyyn sekä kannustaa tilanteensa esiintuomiseen erityisesti sellaisia uhreja, jotka olisivat ehkä muuten jättäneet kokonaan hakemasta apua (Piispa & Heiskanen 2017, 68).

Käsittelen tutkielmassani sukupuolta sosiaalisen konstruktionismin ja feminististen teorioiden näkökulmasta. Yksilön sukupuoli ei perustu ainoastaan biologisiin seikkoihin, vaan kokonaisvaltaisen tarkastelun kannalta on oleellista ottaa huomioon myös yksilön sisäisesti koettu sukupuoli sekä yhteiskunnan yksilön todelliseen tai oletettuun sukupuoleen perustuvat odotukset ja

vaatimukset. Katson sukupuolittuneen väkivallan kaltaisten epätasa-arvoistavien ilmiöiden kumpuavan nimenomaan näistä yhteiskunnan yksilöihin iskostamista sukupuolirooleista yksilöllisten ja biologisten tekijöiden sijaan. Sukupuoleen tai muihin henkilöön kohdistuviin ominaisuuksiin perustuvan syrjinnän ja muun epätasa-arvon kieltäminen lainsäädännöllisellä tasolla ei automaattisesti johda sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan monet yhteiskunnallisesti vallitsevat diskurssit pitävät itsepintaisesti yllä epätasa-arvoisia ja epätasa-arvoistavia käytänteitä ja muita rakenteita. En usko, että täydellistä tai edes lähes täydellistä sukupuolten välistä tasa-arvoa on saavutettu Suomessa tai missään muuallakaan, ja mahdollisuudet sellaisen saavuttamiseen lähitulevaisuudessa vaikuttavat nykyisten toimintatapojen valossa melko epätodennäköisiltä.

Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella sitä, millaisin tavoin naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta merkityksellistyy valtamedioissa julkaistuissa mielipidekirjoituksissa, kolumneissa ja pääkirjoituksissa, ja kuinka näitä merkityksiä luodaan ja jaetaan. Kirjoituksia voivat julkaista niin alan ammattilaiset kuin tavalliset ihmisetkin, joilla sattuu olemaan aihepiiristä mielipide. Kaikki aineistonani käyttämät kirjotukset on julkaistu yksityishenkilöinä kirjoittajan omalla nimellä, nimimerkillä tai anonyymisti, eivätkä ne edusta esimerkiksi tiettyjen yritysten tai järjestöjen kantoja.

Vuoden 2020 tammikuussa kaikki kirjoitukset olivat julkisia ja saatavilla internetissä ilmaiseksi tai sanomalehtikonsernien omien maksumuurien takana. Kirjoitukset kuvastavat muun muassa suomalaisten näkemyksiä naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan johtaneista syistä ja taustatekijöistä, uhrien toimijuudesta ja väkivaltaan syyllistyneiden ominaisuuksista. Hyvinkin erilaisten tekstien julkisuus ja yleinen saatavuus kertovat yhtäältä yhteiskunnassa poliittisella tasolla vallitsevasta sananvapaudesta, toisaalta taas siitä, millaisten puhetapojen käyttöä pidetään yleisesti hyväksyttävänä ja millaisia käsityksiä suomalaiset tuottavat, jakavat ja vastaanottavat valtamediaa kuluttaessaan. Sosiaalisen konstruktionismin ja sosiaalisten representaatioiden teorioiden valossa kyse on sosiaalisen todellisuuden tasolla tapahtuvasta yksilöiden välisestä kanssakäymisestä ja jaetusta tiedon muodostuksesta. Tällainen vuorovaikutus voi toimia laajasti väkivallan kaltaisia ongelmallisia ilmiöitä sallivana ja jopa mahdollistavana tekijänä.

Analysoin tutkimuksen tutkimusaineistoa eli suomalaisista valtamedioista kerättyjä mielipidekirjoituksia diskurssianalyysin keinoin. Diskurssit kuvastavat sekä materiaalisen maailman rakenteita ja käytänteitä että mentaaliseen maailmaan ja sosiaaliseen todellisuuteen kiinnittyviä uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Diskurssit eivät kuvasta ainoastaan todellisuutta eli maailman konkreettista tai havaittua tilaa, vaan niiden avulla myös rakennetaan ja konkretisoidaan mahdollisia kuvauksia siitä, millainen maailma voisi olla. Diskursseilla on siis myös vahva, muutokseen pyrkivä

luonne. (Fairclough 2003, 124.) Diskurssianalyysi kohdistuu ihmisten väliseen kommunikaatioon, esimerkiksi kirjoitettuun tekstiin tai puheeseen. Diskurssianalyysin avulla usein itsestään selvinä pidettyjä rakenteita ja käytänteitä tehdään näkyviksi, jolloin myös esimerkiksi monien epätasa- arvoistavien diskurssien muuttaminen on mahdollista. Löyhänä teoreettisena viitekehyksenä käytän tutkielmassa myös kriittistä diskursiivista psykologiaa. Suuntauksen tavoitteena on tuoda näkyväksi erityisesti diskursseja, jotka normalisoivat tietynlaisia käytänteitä ja puhetapoja tietyssä kulttuurissa tai yhteiskunnassa toiseuttaen valtavirrasta eroavat diskurssit ja niiden käyttäjät (Parker 2002, 140).

Tutkielmassa käytän parisuhdeväkivallan kohteista rinnakkain termejä väkivaltaa kokeneet sekä väkivallan uhrit. Väkivallan käyttäjistä käytän sekä termejä väkivallan tekijät että väkivaltaan syyllistyneet. Uhri käsitetään toisinaan termiksi, joka vähentää väkivaltaa kokeneen naisen subjektiutta tai kyseenalaistaa tämän kapasiteetin yksilölliseen toimijuuteen (Nissim-Sabat 2009, 7).

Väkivalta on kuitenkin lähes aina rikosoikeudellisesti rangaistava teko, johon liittyvät terminologisesti eli käsitteellisesti sekä rikokseen syyllistynyt että rikoksen uhri. Lisäksi uhrin toimijuuden yltiöllinen korostaminen väkivallan suhteen voi joissakin tapaukissa siirtää vastuun tapahtuneesta tai ongelman ratkaisemisesta uhrin harteille (ks. esim. Virkki 2015). Käyttämällä rinnakkain termejä väkivaltaa kokeneet ja väkivallan uhrit pyrin luomaan käsitystä väkivaltaa kokeneiden subjektiudesta kuitenkaan korostamatta liiaksi esimerkiksi vastuuseen liittyviä tekijöitä.

En käytä lainkaan esimerkiksi termiä väkivallasta selviytyjä, sillä muussa kuin erityisesti voimaannuttamistarkoituksessa käsitän termin varsin poissulkevana. Kaikki parisuhdeväkivaltaa kokeneet eivät selviydy väkivallasta.

Tämän tutkielman ensimmäisessä teorialuvussa käsittelen sukupuolittunutta väkivaltaa ilmiönä.

Kartoitan biologista ja sosiaalista sukupuolta merkityksellistäviä määritelmiä feminististen teorioiden ja muun muassa Judith Butlerin (1999) ajattelun kautta keskittyen siihen, kuinka sukupuolen sosiaalisesti syntyvät merkitykset luovat ja ylläpitävät epätasa-arvoistavia rakenteita yhteiskunnallisella tasolla ja erityisesti sosiaalisen konstruktionismin teorian valossa. Seuraavaksi tarkastelen muun muassa henkiselle, fyysiselle ja seksuaaliselle väkivallalle annettuja määritelmiä sekä naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteitä. Parisuhdeväkivallan käsitän yksilöllisen ongelman sijaan pikemminkin sosiaalisena ongelmana, joten pyrin aiheen käsittelyssä korostamaan ilmiön sosiaalisia ja yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia yksilöllisen tasoon keskittymisen sijaan.

Luvun lopuksi kartoitan sitä, mitä naisiin kohdistuvasta väkivallasta tiedetään tutkimus- ja tilastotiedon sekä viranomaisraporttien valossa ensin globaalissa ja sitten suomalaisen yhteiskunnan

kontekstissa luodakseni kuvaa siitä, kuinka laajalle levinneestä ja lukemattomiin yksilöihin vaikuttavasta ongelmasta ilmiössä on kyse.

Tutkielman toisessa teorialuvussa käsittelen laajemmin Serge Moscovicin (2000) sosiaalisten representaatioiden teoriaa. Kartoitan teorian perustarkoitusta ja siihen liittyvää käsitteistöä ennen kuin siirryn kuvailemaan tarkemmin teorian historiaa. Pyrin korostamaan sosiaalisten representaatioiden teorian relevanssia käytännön toimiin ja muutokseen pyrkivässä tutkimuksenteossa esittelemällä tapoja, joilla sosiaalisia representaatioita on hyödynnetty esimerkiksi interventioiden kaltaisessa käytännön auttamistyössä. Vaikka tunnistan yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta saadun tutkimustiedon itsessään arvokkaana, haluan myös korostaa niitä konkreettisia vaikutuksia, joita yhteiskunnallisten ongelmien tutkimus voi edesauttaa. Ennen tutkimuksen analyysimenetelmiin siirtymistä pyrin sitomaan sosiaalisten representaatioiden teoriaa tämän tutkielman aiheeseen erittelemällä joitakin media- ja väkivaltatutkimuksia, joissa on hyödynnetty sosiaalisia representaatioita.

Tutkielman analyysimenetelmiä käsittelevässä luvussa tarkastelen diskurssianalyysiä sosiaalisten representaatioiden tutkimisen menetelmänä. Erittelen diskursseihin liitettyjä määritelmiä ja esimerkiksi teksteissä käytettyjen retoristen menetelmien merkitystä muun muassa Jonathan Potterin, Norman Faircloughin ja Michel Foucaultin ajattelun kautta. Tarkastellessani diskurssien tuottamiseen liittyviä ja diskurssien tuottamia valtarakenteita sekä erityisesti niiden luomia ja ylläpitämiä epätasa- arvoistavia käytänteitä ammennan erityisesti kriittisen diskurssipsykologian teoriasta ja Ian Parkerin ajattelusta. Diskurssien avulla tuotettuja vastuurepresentaatioita käsittelen kognitiivisten vastuuattribuutioiden kautta ja positiointiteoriaa sivuten. Lisäksi käsittelen diskurssianalyysia laajemmin osana laadullisen tutkimuksenteon kontekstia.

Tutkielman viidennessä luvussa käsittelen lopullisen tutkimusaineiston valintaan johtaneita tekijöitä ja pyrin perustelemaan tutkimusmenetelmieni valintaa. Käsittelen tarkemmin aineiston keräämiseen liittyvää prosessia eli sitä, mistä, miten ja milloin aineisto on kerätty. Tarkastelen myös aineiston rakennetta kokonaisuutena sekä yksittäisten mielipidekirjoitusten tasolla. Aineiston analyysia käsittelevässä alaluvussa pyrin erittelemään käyttämiäni analyysimenetelmiä mahdollisimman tarkasti ja läpinäkyvästi. Käsittelen sitä, millaisten analyysiprosessien kautta olen pyrkinyt löytämään vastauksia kuhunkin tutkimuskysymykseen. Luvun lopuksi käsittelen koko tutkielman teon aikana heränneitä ja jo hyvän tutkimuksenteon periaatteiden noudattamisen vuoksi käsittelyä vaativia eettisiä kysymyksiä.

Tutkielman kuudennessa luvussa esittelen tutkimuksen tulokset. Muun muassa aineistoesimerkkejä hyödyntäen pyrin havainnollistamaan, millaisten kuvailujen, metaforien, arvotusten ja muiden puhetapojen kautta naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa tehdään ilmiönä ymmärrettäväksi mielipidekirjoituksissa. Toiseksi erittelen niitä tekijöitä tai toimijoita, joille vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta mielipidekirjoituksissa asetetaan tai jotka pyritään vapauttamaan vastuusta. Tarkastelen diskursseja ja prosesseja, joiden kautta vastuu asetetaan tietylle tekijälle tai toimijalle ja pyrin löytämään yhdistäviä ja erottelevia tekijöitä eri toimijoihin kohdistuvista vastuudiskursseista. Analyysin edetessä pyrin jatkuvasti sitomaan aineistosta nousevia tutkimustuloksia sosiaalisten representaatioiden teoreettiseen viitekehykseen. Tutkielman seitsemännessä ja viimeisessä pääluvussa tiivistän koko tutkielman mahdollisen annin johtopäätösten muotoon ja pyrin liittämään sen laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tämä pro gradu - tutkielma päättyy eräänlaisiin loppusanoihin eli kuvaukseen siitä, mitä olen tällä tutkielmalla yhteiskuntatieteelliselle tiedeyhteisölle halunnut viestittää ja kuinka se kiteyttää yliopisto-opintojeni aikana saavuttamani sosiaalipsykologisen asiantuntijuuden.

2 SUKUPUOLITTUNUT VÄKIVALTA

2.1 Sosiaalisesti määrittynyt sukupuoli epätasa-arvoistavana rakenteena

Englannin kielessä erotellut termit sex ja gender viittaavat vapaasti suomennettuina biologiseen sukupuoleen ja henkiseen tai sosiaaliseen sukupuoleen. Sanatarkkaa suomennosta ei tähän päivään mennessä ole kehitelty. Termeistä ensimmäistä määrittävät pitkälti fyysiset tekijät kuten yksilön sukupuolikromosomit sekä sisäiset ja ulkoiset sukupuolielimet. Sosiaalinen sukupuoli sen sijaan on huomattavasti laajempi ja monimuotoisempi käsite, joka pitää sisällään muun muassa yksilön koetun ja toteutetun sukupuolen sekä yhteiskunnan sukupuoleen liittämät roolit ja odotukset. (Butler 1999, 9–10.) Judith Butler vie erottelun vielä hieman pidemmälle teoriallaan performatiivisesta sukupuolesta. Teorian mukaan sukupuoli on olemisen sijaan tekemistä, ja sitä tuotetaan yhteiskunnassa päivittäin erityisesti kielen ja symbolien kautta. (Butler 1999, 33.) Vastaavasti koko ajatus sosiaalisesta sukupuolesta perustuu monilta osin sosiaalisen konstruktionismin teoriaan, jonka

mukaan yhteiskunta ei ole staattinen konsepti, vaan se syntyy ja muovautuu sosiaalisessa kanssakäymisessä olematta koskaan varsinaisesti valmis.

Sosiaalisen konstruktionismin teoria perustuu vallitsevien asiantilojen kriittiseen tarkasteluun.

Esimerkiksi monien yhteiskunnallisesti määritettyjen rakenteiden luonnollisuus, väistämättömyys ja ylipäätään olemassaolo ovat kyseenalaistettavissa. Kriittiselle tarkastelulle ominaista on myös sen hyväksyminen, että tietyn rakenteen olemassaolo nykyisessä muodossaan voi olla varsin haitallinen asia, ja että yhteiskunta tulisi nykyistä paremmin toimeen, jos tarkastelun alla oleva rakenne purettaisiin tai sitä muutettaisiin radikaalisti. (Hacking 2009, 20–21.) Jotkin feministiset teoriat ehdottavatkin jopa sukupuoleen liittyvien rakenteiden purkamista sellaisina, kuin ne nyt tunnemme.

Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta yksilöiden kaikkialla läsnäoleva ja monilta osin tarpeeton jako kahteen eriarvoiseen kategoriaan on suurin syy sukupuolten väliseen epätasa-arvoon (Lorber 2000, 80). Feministiset teoriat käsittelevätkin yleisesti sukupuoleen liittyviä rooleja rakenteellisina eli yhteiskunnasta tai kulttuurista kumpuavina. Radikaaleimmat teoriat eivät ylipäänsä tunnusta sukupuolta muuna kuin yhteiskunnallisena rakenteena. Sukupuoleen perustuvan syrjinnän ja muun epätasa-arvoisen kohtelun voi kuitenkin nähdä kumpuavan nimenomaan yhteiskunnan ja kulttuurin eri sukupuoliin sosiaalisesti iskostamista rooleista pikemminkin kuin yksilöllisistä tai biologisista tosiseikoista.

Yksilöllisellä tasolla sukupuoli voidaan kokea pikemminkin jatkumona, jolle yksilö asettuu ja jonka kokemus voi muuttua ajan kuluessa. Binäärisyyteen eli kaksijakoisuuteen perustuva sukupuoli- identiteetti voi olla tärkeä osa yksilön henkilökohtaista identiteettiä, kun taas joku toinen ei näe jäykän identifioitumisen jonkin sukupuolen mukaan tuovan lisäarvoa elämäänsä. Rakenteellisella tasolla sukupuoli edustaa kuitenkin yksilöiden jaottelua kahteen toisilleen vastakohtaiseen ja yhtä aikaa toisiaan täydentävään kategoriaan, naisiin ja miehiin. Vanhemmilta opittujen mallien, lapsuusajan sosialisaation, nuoruuden vertaispaineen ja vahvasti sukupuolittuneiden työkäsitysten ja perhemallien seurauksena suurin osa yksilöistä sijoittuu jompaankumpaan kategoriaan ja alkaa ajatella, tuntea ja käyttäytyä omalle kategorialleen ominaisella tavalla. Kullekin kategorialle hyväksyttävänä pidetyt ajattelu- ja toimintamallit vaihtelevat yhteiskunnasta toiseen esimerkiksi historiaan, kulttuuriin, ekonomiaan ja perhearvoihin perustuen. Näin syntyvä sukupuolittunut sosiaalinen järjestys perustuu kategorioiden välisille eroille ja samaan aikaan ylläpitää niitä. (Lorber 2000, 82.)

2.2 Väkivallan merkityksellistäminen

Väkivalta on sosiaalisen kontrollin äärimmäinen muoto, jolloin siitä tulee yhteiskunnallisten valtarakenteiden syntyyn ja ylläpitoon vahvasti linkittyvä toimintatapa. Se ei esiinny yhteiskunnallisessa keskustelussa neutraalina ilmiönä, vaan jonkin toiminnan kuvaaminen väkivaltaiseksi sisältää jo itsessään suuren arvolatauksen. Väkivalta on voimakkaasti paheksuttavaa, toisen ihmisen koskemattomuutta loukkaavaa ja yleisesti käsitetysti väärää toimintaa. Se on myös poliittista, sillä yksittäisten tekojen lisäksi väkivallan käsitettä käytetään kuvaamaan kokonaisten ihmisryhmien kokemia vääryyksiä, joiden juuret voivat olla syvällä yhteiskunnallisissa rakenteissa.

Väkivallan rajaukset ovat usein häilyviä. Kaikkea fyysistä vahingoittamista ei esimerkiksi välttämättä luokitella väkivallaksi, vaan huomioon on otettava myös teon tarkoitusperät ja sen kohteen kokemusmaailma. Sen sijaan viime vuosien yhteiskunnallisen keskustelun tuloksena käsitteen alle on luokiteltu myös uudenlaisia, muun muassa henkistä hyvinvointia ja itsemääräämisoikeutta loukkaavia tekoja. Esimerkiksi koulukiusaamiseen sisältyy lukuisia ulottuvuuksia ilkeiden juorujen levittelystä ulkopuolelle sulkemiseen, joita ei vielä joitakin vuosia sitten olisi rinnastettu väkivallaksi fyysisten tappeluiden ohelle. Myös internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tapahtuva kiusaaminen ja vastaaviin uudehkoihin ilmiöihin linkittyvä henkinen väkivalta on puhututtanut viime vuosina. (Ronkainen 2017, 19–21.)

Väkivallan merkitykset muodostuvat kulttuurisesti ja historiallisesti, ja ne vaihtelevat suuresti yhdestä kontekstista toiseen. Merkitykset ovat myös sukupuolittuneita esimerkiksi sen suhteen, millaisia mielleyhtymiä ja tunteita tietyssä tilanteessa tapahtunut väkivalta herättää yksilöissä.

Yksilöstä ja kontekstista riippuen huomion kohteeksi voi nousta vallankäyttö, aktiivinen toiminta ja yhteiskunnallisesti arvostettu voimakkuus, toisaalta taas kontrollin menetys, kärsimys ja heikkous.

Toimijuuden ja fyysisen voimakkuuden kaltaisia ominaisuuksia liitetään arkipuheessa ja muissa diskursseissa useammin maskuliinisuuteen, jolloin väkivalta ja sen käyttö voidaan nähdä jopa perustavana osana miehenä olemista. Miesten käyttämää väkivaltaa pidetään tietyissä määrin yhteiskunnallisesti normaalina ja hyväksyttävänä, kun taas väkivaltaista naista kummeksutaan ja kauhistellaan. (Ronkainen 2017, 20.)

Väkivallasta tulee sukupuolittunutta silloin, kun tietynlaisen väkivallan kokemukset korostuvat tietyn sukupuolen edustajien keskuudessa sekä silloin, kun yksilö joutuu väkivallan uhriksi nimenomaan sukupuolensa vuoksi. Miehet joutuvat tyypillisimmin tuntemattoman henkilön tekemän väkivallan uhriksi, naisten kokemaa väkivaltaa taas määrittää useimmiten uhrin ja syyllisen nykyinen tai aikaisempi läheinen suhde sekä seksuaalisen väkivallan huomattava yleisyys verrattuna miesten kokemaan väkivaltaan (Piispa & Heiskanen 2017, 80). Naisiin kohdistuva väkivalta on käsitteenä laaja-alainen, sillä sen voidaan katsoa pitävän sisällään kaikenlaiset loukkaavat ja fyysistä koskemattomuutta vahingoittavat teot aina kadulla törkeyksien huutelusta pahoinpitelyyn ja murhaan saakka. Erityisesti tyttöjä ja naisia koskettavia väkivallan muotoja ovat myös esimerkiksi pakkoavioliitot, kunniamurhat, pakkoprostituutio ja sukuelinten silpominen (Ronkainen 2017, 30).

Erilaisia määritelmiä ja rajauksia tarkasteltaessa on myös muistettava ottaa huomioon määrittelijöinä toimivien omat intressit sekä kulttuuriset erot. Yhden väkivallaksi ymmärtämät teot ovat toisen mielessä harmittomia tai jopa oikeutettuja, ja maailman eri kolkissa tapahtuessaan käsityserot muodostuvat myös kulttuuriseksi ongelmaksi. Erityisen suppeita tai toisaalta laajoja rajauksia väkivallan määrittelyssä on historian saatossa myös käytetty edistämään erilaisia poliittisia tavoitteita. (Dobash & Dobash 1998, 4–6.)

2.2.1 Parisuhdeväkivalta sosiaalisena ongelmana

Pariskunnan molemmat osapuolet tuovat parisuhteeseen oman persoonallisuutensa, asemansa ja menneisyytensä. He elävät tietyn kulttuurin ja yhteiskunnan määrittämien normien mukaan ja yleensä myös joidenkin alakulttuurien, esimerkiksi yhteiskuntaluokkien vaikutuksen alaisina riippumatta siitä, tiedostavatko he sitä itse. He asettuvat asumaan maaseudulle tai suurkaupunkiin ja valitsevat asuinalueen yleensä elämässä arvostamiensa asioiden tai varallisuutensa mukaan. Heidän naapurustossaan on omat tapansa ja käytäntönsä, ja he käyvät töissä sekä harrastuksissa ja kommunikoivat ympärillään olevien ihmisten ja ystäviensä kanssa. Yhteyttä pidetään myös perheisiin, joista osa saattaa erilaisten kulttuurien tapauksessa asua toisella puolella manteretta tai jopa saman katon alla pariskunnan kanssa. Yksikään näistä tekijöistä ei yksinään ole syynä parisuhdeväkivaltaan, mutta myöskään riskitekijöiden kasaantuminen ei automaattisesti toimi laukaisijana väkivallalle. (Heise 2011, 7.) Eri osa-alueiden välisiin dynamiikkoihin yhdistettyinä provokaation kaltaiset tilannesidonnaiset tekijät saattavat tietyssä kontekstissa ajaa saman henkilön väkivaltaan, toisessa taas eivät. Lukuisatkaan kasautuvat riskitekijät eivät aiheuta joissakin yksilöissä

väkivaltaista käytöstä, kun taas joissakin yksilöillä yksittäisetkin tekijät voivat laukaista väkivaltaisen reaktion.

Sosiaaliset normit ja yhteiskunnan eri sukupuolille asettamat roolit ovat yhteydessä perhe- ja parisuhdeväkivallan esiintyvyyteen ja siihen, miten väkivalta koetaan. Erityisen keskeisiä ovat sukupuoleen ja perheensisäiseen dynamiikkaan vaikuttavat normit, roolit ja odotukset kuten käsitykset siitä, millainen on parisuhteen osapuolten välinen työnjako sekä kenellä on valta-asema ja esimerkiksi päätäntäoikeus perheen tai pariskunnan yhteisissä asioissa. Muun muassa miesten kunniakäsitykset ja ympäristön suhtautuminen avioeroihin sekä yksin eläviin naisiin vaikuttavat suuresti parisuhdeväkivallan esiintymiseen. (Heise 2011, 13.) Yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat negatiiviset käsitykset sukupuolten välisistä valtaeroista ja esimerkiksi naisten itsenäisyydestä voivat sekä edesauttaa parisuhdeväkivallan tapahtumista että estää väkivallan uhreja lähtemästä väkivaltaisista suhteista. Laajemmin käsitykset, puhetavat ja representaatiot voivat vaikuttaa jopa yhteiskunnallisten resurssien ohjautumiseen tai resurssien vähentämiseen väkivallan uhrien kannalta haitallisella tavalla.

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa osaltaan mahdollistavia ja jopa siihen kannustavia sosiaalisia normeja ovat muun muassa miehen normatiivinen valta-asema suhteessa ja oikeus rangaista kumppaniaan tottelemattomuudesta tai miehen niin sanotusta häpäisemisestä jollakin muulla tavoin. Myös käsitykset seksuaalisesta aktiivisuudesta eräänlaisena miehisyyden mittarina ja miehen oikeutena avioliitossa sekä perhe- ja parisuhdeväkivaltaan suhtautuminen yksityisenä aiheena tai jopa tabuna, josta ei puhuta julkisesti ovat myös osaltaan väkivaltaa edesauttavia sosiaalisia normeja.

Maailmanlaajuisesti mitattuna kaksi suurinta parisuhdeväkivallan ilmenemiseen heteroseksuaalisessa parisuhteessa vaikuttavaa sosiaalista normia ovat kumppania kohtaan käytetyn väkivallan näkeminen hyväksyttävänä yksilöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla sekä miehen oikeutettu asema naisen käytöksen kontrolloijana. (Heise 2011, 13–14.)

Heteroseksuaalisten parisuhteiden kontekstissa väkivaltaa ja esimerkiksi seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottamista esiintyy merkittävästi enemmän sellaisissa suhteissa, joissa mies noudattaa perinteisiä, maskuliinisia sukupuolirooleja. Miehisiin sukupuolirooleihin liittyviä asenteita mittaavalla skaalalla erityisesti korkea koulutustaso korreloi negatiivisesti traditionaalisten roolien noudattamisen kanssa niin, että kaikista tiukimmin niitä noudattivat peruskoulun keskenjättäneet

miehet. Esimerkiksi etnisellä taustalla ei ole huomattu olevan vaikutusta roolien noudattamiseen.

Yhdysvalloissa 2000-luvun puolivälissä toteutetuissa tutkimuksissa erityisen vahvasti esiin nousivat väittämät miehen vaimoltaan ja lapsiltaan ansaitseman kunnioituksen ja fyysisen voimakkuuden tärkeydestä sekä feminiinisen käyttäytymisen häpeällisyydestä, joiden kanssa samaa tai täysin samaa mieltä oli yli puolet kyselyyn vastanneista yli kolmestasadasta miehestä. Parisuhdeväkivallan lisäksi sukupuoliroolien orjallinen noudattaminen on yhteydessä myös suurempaan suojaamattoman seksin ja muun seksuaalisen riskikäyttäytymisen todennäköisyyteen. (Santana, Raj, Decker & Silverman 2006, 576–580.) Nämä traditionaaliset sukupuoliroolit ovat linjassa myös hegemonisen maskuliinisuuden aggressiivisten ja vallankäytöllisten vaatimusten kanssa, ja esimerkiksi osapuolten tyytymättömyys mahdollisuuksiinsa käyttää valtaa suhteessa korreloi voimakkaasti parisuhdeväkivallan esiintymisen kanssa (Kaura & Allen 2004, 581).

Toisaalta myös yhteiskunnan määrittämien normien ja rakenteiden tietynlainen epäselvyys voi suurentaa parisuhdeväkivallan riskiä. Avopuolisoina elävät pariskunnat kohtaavat enemmän parisuhdeväkivaltaa kuin seurustelevat ja naimisissa olevat pariskunnat. Saman katon alla avopuolisoina elävien parien suhteessa ikään kuin yhdistyvät seurustelevien ja avioparien suhteille tyypilliset parisuhdeväkivallan riskitekijät kuten yhdessäoloon tottumattomuudesta kumpuavat kommunikaatio-ongelmat ja yhteiseen asuntoon ja mahdollisiin lapsiin liittyvät tekijät, jotka voivat painostaa pysymään onnettomassa ja jopa väkivaltaisessa suhteessa. Monet seurustelusuhdetta ja avioliittoa määrittävät parisuhdeväkivallalta suojaavat tekijät sen sijaan eivät siirry samalla tavalla avopuolisoiden väliseen suhteeseen. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa seurustelusuhteelle ominaiset selkeästi kumppanista erillään oleva henkilökohtainen elämä ja tiivis yhteydenpito myös ystäviin ja muihin läheisiin sekä aviopareille tyypillinen vakiintumisen tunne ja yhteiskunnan suhteelle selkeästi määrittämä muoto oikeuksineen ja velvollisuuksineen.

(Manning, Longmore & Giordano 2018, 1034–1035.)

Alemman luokka-aseman ja köyhyyden on todettu olevan yhteydessä naisiin kohdistuvan väkivallan määrään eri puolilla maailmaa kulttuurisesta taustasta riippumatta. Väkivallan esiintyvyyden ja esimerkiksi etnisen taustan välille ei ole löydetty suoraa yhteyttä, vaan erot tulotasoissa ja koulutustaustoissa selittävät eri väestönryhmien korostumisen väkivaltatilastoissa. Perheen alhainen tulotaso ei kuitenkaan ole samanlainen riskitekijä parisuhdeväkivallalle tilanteessa, jossa heteroseksuaalisen parisuhteen molemmat osapuolet ovat työttömiä tai perheen toimeentulosta vastaa

muuten parisuhteen ulkopuolinen henkilö. Köyhyyden aiheuttama stressi ei itsessään näytäkään purkautuvan aggressiivisuutena tai väkivaltaisuutena, eikä kyse ole myöskään rajallisista resursseista johtuvista vähentyneistä mahdollisuuksista purkaa stressiä. Sosiaalisiin sukupuolirakenteisiin pohjautuvien teorioiden mukaan mies voi nähdä naispuolisen kumppaninsa elätettävänä olemisen epäonnistuneena maskuliinisuuden toteutuksena, mikä johtaa eräänlaiseen maskuliinisuuden kriisiin.

Väkivaltana purkautuva stressi johtuu köyhyyden sijaan tästä kriisistä, tai väkivaltaa käytetään palauttamaan päälaelleen kääntynyt valta-asetelma takaisin miehen eduksi. (Jewkes 2002, 1424.)

Väkivallan kokemukset eivät kuitenkaan ole sidottuja köyhyyteen, alempiin sosiaaliluokkiin tai urbaaniin kulttuuriseen ympäristöön, vaan ilmiö nousee esiin kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Naisiin kohdistuva väkivalta ja erityisesti seksuaalirikokset korostuvat myös esimerkiksi länsimaisessa yliopistomaailmassa, jota erityisesti Yhdysvalloissa ja muissa korkeita lukukausimaksuja perivissä valtioissa leimaa ylempi keskiluokkaisuus ja perinteisimpien oppilaitosten tapauksessa usein myös valkoihoisuus. Tässä kontekstissa tapahtuva naisiin kohdistuva väkivalta ei selity alhaisella sosiaalisella asemalla, huonolla tulotasolla, epäedullisella perhetaustalla tai rikollisella kierteellä, joista jokaisella on pyritty selittämään väkivaltarikollisuutta. Kuitenkin seksuaalinen ahdistelu ja raiskaukset nousevat vuosi vuodelta huomattavaksi ongelmaksi yliopistomaailmassa. Yhtenä selityskeinona on käytetty vahvasti maskuliinisuuden ihanteisiin linkittyvää, miesten vertaisryhmissä esiin tulevaa keskinäistä tukea, mikä osaltaan legitimoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ryhmässä ja jopa kannustaa sen jäseniä syyllistymään tekoihin. (DeKeseredy & Schwartz 2005, 357.)

Parisuhdeväkivalta on vasta viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana alettu tunnistaa sosiaalisena ongelmana. Monissa länsimaissa naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta oli monilta osin sosiaalisesti hyväksyttyä ja jopa lailla sallittua 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, Suomessa jopa 1990-luvun puoliväliin saakka (Gillespie ym. 2013, 222; Törmä & Pentikäinen 2016, 15). Tätä aikaisemmin yleinen käsitys väkivallasta oli kuvannut toisilleen tuntemattomien ihmisten välisiä tekoja eikä perheenjäsenten ja kumppaneiden välistä toimintaa. Käsitykset pariskuntien keskinäisistä ongelmista vain ongelman osapuolia koskettavina asioina, joihin muilla ei ole oikeutta tai velvollisuutta puuttua taas elää arkipuheessa vahvana vielä tänäkin päivänä. Erinäisten feminististen liikkeiden aktivismin seurauksena naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta alettiin nähdä sosiaalisena ongelmana yksilöllisen ja henkilökohtaisen ongelman sijaan länsimaissa 1900-luvun loppua kohden, ja ilmiön uhreille annettiin yhteinen nimitys “hakatut naiset”. (Gillespie ym. 2013, 223.)

2.3 Naisiin kohdistuva väkivalta lähellä ja kaukana

2.3.1 Globaali sukupuolittunut väkivalta

Yhdistyneiden kansakuntien alaisuudessa toimiva Maailman terveysjärjestö WHO (World Health Organization) julkaisi vuonna 2005 ennenäkemättömän laajan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan keskittyvän tutkimuksen, jossa käsiteltiin yli 24 000 naiselta kerättyä aineistoa. Tutkittavat olivat kotoisin kymmenestä, kulttuurisesti toisistaan huomattavasti eroavasta valtiosta ympäri maailmaa.

Tutkimuksessa naisiin kohdistuva väkivalta jaettiin osa-alueisiin sen mukaan, oliko väkivallankäyttäjä naisen kanssa parisuhteessa vai ei. Parisuhdeväkivalta jaetaan usein vielä fyysiseen tai seksuaaliseen sekä henkiseen väkivaltaan. Muun kuin kumppanin naiseen kohdistamaa väkivaltaa tarkastellaan useimmiten sen mukaan, onko väkivalta tapahtunut tytön täytettyä 15 vuotta vai ennen sitä, jolloin kyse on yleisimmin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

(Maailman terveysjärjestö 2005, 1–4.) Esimerkiksi seksuaalinen väkivalta kumpuaa usein samankaltaisista sosiaalisista ja kulttuurisista syistä riippumatta siitä, onko väkivallan käyttäjä naisen nykyinen kumppani vai muu tekijä. Oma koti on kuitenkin sukupuolittuneen väkivallan suhteen naiselle kaikista vaarallisin paikka, joten parisuhdeväkivallalle ominaiset esiintymistavat kuvaavat varsin laajasti naisiin kohdistuvan väkivallan erityisominaisuuksia.

Fyysiselle parisuhdeväkivallalle ominaisia esiintymistapoja ovat muun muassa kumppanin läimäyttäminen ja töniminen sekä fyysisen vamman aiheutumisen todennäköisyyden mukaan vakavammaksi luokitellut nyrkillä lyöminen, potkiminen, tavaroilla heittäminen, kuristaminen, polttaminen ja esimerkiksi veitsen tai ampuma-aseen käyttäminen tai käyttämisellä uhkailu. Fyysisen väkivallan kokemusten esiintyminen parisuhteessa vaihtelee tutkittujen maantieteellisten alueiden välillä voimakkaasti alle kymmenestä prosentista yli puoleen vastaajista. Seksuaaliselle väkivallalle tyypillistä on seksuaaliseen kanssakäymiseen tai johonkin sen epämiellyttäväksi tai nöyryyttäväksi koettuun osa-alueeseen pakottaminen joko fyysisen ylivoiman tai esimerkiksi väkivallalla uhkaamisen avulla. Myös seksuaalisen väkivallan kokemukset vaihtelevat voimakkaasti noin kuudesta prosentista jopa kuuteenkymmeneen prosenttiin vastaajista. Huolestuttavaa on myös se, että naiset kokevat erityisen paljon seksuaalista väkivaltaa alueilla, joita leimaa AIDS-epidemia.

(Maailman terveysjärjestö 2005, 5–7.)

Väkivallan toteutumisen lisäksi myös sen seuraukset ovat sukupuolittuneita, sillä väkivalta vaikuttaa eri sukupuolta olevien uhrien elämään hyvin erilaisin tavoin. Naiset saavat väkivallasta kaksi kertaa enemmän fyysisiä ja psyykkisiä vammoja kuin miehet, ja parisuhdeväkivallan tapauksessa psyykkisiä vammoja aiheutuu jopa kolminkertaisesti miehiin verrattuna. Miehet saavat fyysisiä ja psyykkisiä seurauksia useimmiten tuntemattoman tekemän väkivallan seurauksena, jolloin myös väkivaltaan syyllistynyt on lähes aina miespuolinen. (Piispa & Heiskanen 2017, 80–81.) Sukupuolittuneet erot väkivallan käytössä ja kokemuksissa heijastuvat laajasti myös yhteiskunnallisiin diskursseihin. Jatkuvasti suurempaa huomiota keräävä debatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta on oleellinen osa laajempaa keskustelua naisten ja tyttöjen yhteiskunnallisesta asemasta ympäri maailmaa, myös Suomessa.

Muun muassa mediassa esitetyt narratiivit sukupuolittuneesta väkivallasta sitoutuvat vahvasti kulttuuriseen kontekstiin. Monissa Euroopan maissa keskustelu esimerkiksi ei-länsimaalaisten maahanmuuttajien keskuudessa tapahtuvasta naisiin kohdistuvasta väkivallasta irrotetaan voimakkaasti muusta maissa tapahtuvasta väkivallasta ja yhdistetään kuvaamaan monikulttuurisuuden ja maahanmuuttopolitiikan ongelmia laajemmin kiinnittämällä huomio esimerkiksi oletukseen naisten lähtökohtaisesti alisteisesta asemasta joissakin kulttuureissa ja uskonnoissa. Ilmiötä kuvaa kulttuuristamisen käsite, joka tarkoittaa, että kulttuuristen vähemmistöjen kaikkien jäsenten kaikkien tekojen katsotaan juontuvan kulttuurisista syistä.

Arkipuheen lisäksi käsitettä käytetään myös viranomaistyössä ja muussa ammattilaisten toiminnassa kategoriana ja selittävänä tekijänä väkivaltaan liittyviin ilmiöihin käyttäytymis- ja ajattelumalleista sosiaaliseen eriarvoisuuteen. (Keskinen 2012, 296–302.)

Kulttuurinen relativismi on teoria, jonka mukaan kaikkia kulttuureja tulisi arvioida niiden omista lähtökohdista käsin, jolloin eri kulttuureja ei voida asettaa arvojärjestykseen tai jäsentää yhden kulttuurin toimintatapoja toisten vastaavia paremmiksi. Teoria nousee usein esiin puhuttaessa naisten ja lasten kokemasta väkivallasta, ja tyypillisesti koko kulttuurisen puolueettomuuden ajatus tuomitaan vahvasti esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista keskusteltaessa. On myös mahdollista, että kulttuurirelativismi vaikeuttaa erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista monikulttuuristen ryhmien sisällä myös poliittisella tasolla. Joissakin Länsi- Euroopan maissa etnisille yhteisöille on annettu toiminta- ja päätäntävalta niitä itseään koskevissa

asioissa. Osalla näistä yhteisöistä taas on voimakkaasti vanhoillinen ja miesvaltainen johto, jotka eivät ole halukkaita puuttumaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yhteisönsä sisällä tai osallistumaan keskusteluun ilmiöstä sen ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Toisaalta myös ulkopuoliset toimijat kuten viranomaiset sivuuttavat helposti tiiviissä yhteisöissä tapahtuvan väkivallan sysäten vastuun ongelman selvittämisestä yhteisöille itselleen. Monikulttuurisissa yhteisöissä tapahtuvaan väkivaltaan puuttumista vältellään myös siksi, ettei toimien motiiviksi vahingossakaan epäiltäisi rasismia. Julkisen sektorin työntekijät ovat kuitenkin lain edessä velvoitettuja kohtelemaan kaikkia asiakkaita samanarvoisesti riippumatta esimerkiksi etnisestä tai uskonnollisesta taustasta. (Keskinen 2012, 305–307.)

2.3.2 Naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa

Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan on viime vuosikymmenien aikana alettu kiinnittää yhä laajemmin huomiota myös Suomessa. Suomen Tilastokeskus kerää vuosittain tiedot viranomaisten tietoon tulleista pari- ja lähisuhdeväkivaltarikoksista. Poliisitilastoissa tulevat ilmi muun muassa uhrin ikä ja sukupuoli sekä rikosten tarkat lukumäärät ja määritetyt rikosnimikkeet (Piispa & Heiskanen 2017, 70). Virallisissa tilastoissa eivät kuitenkaan luonnollisesti tule ilmi tapaukset, joissa rikosilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä. Tietojen piiloon jäämistä on pyritty välttämään kyselytutkimuksissa esimerkiksi sitomalla kysymykset väkivallan uhriksi joutumiseen rikoksen uhriksi joutumisen sijaan (Piispa, Heiskanen, Kääriäinen & Sirén 2006, 5–6). Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ilmiönä keskittyviä tutkimuksia on viime vuosina toteutettu muun muassa Euroopan unionin perusoikeusviraston (2014), Amnesty Internationalin (2016) sekä Sosiaali- ja terveysministeriön (2010 & 2016) toimesta. Kyselytutkimuksia on toteutettu jo ennen 1980-lukua, mutta ne käsittelivät väkivaltaa useimmiten sukupuolineutraalista näkökulmasta eivätkä ottaneet huomioon eroja eri sukupuolten kokemassa väkivallassa (Piispa ym. 2006, 3).

Suurin osa väkivallasta jää piilorikollisuudeksi. Rikos saatetaan jättää ilmoittamatta poliisille, koska uhri voi kokea kertomisen liian nöyryyttäväksi tai tulkita tapahtuneen omaksi syykseen. Pelätään myös, että poliisi ei joko tahdo tai voi tehdä asialle mitään, tai että viranomaiset syyllistävät uhria.

(Piispa & Heiskanen 2017, 70.) Erityisesti seksuaalirikosten tapauksessa pelot kertovat yhteiskunnallisissa diskursseissa ylläpidetyistä narratiiveista, joissa esimerkiksi raiskaus kääntyy yksittäisten tapaustekijöiden takia helposti uhrin syyksi. Uhrit voivat pelätä stigmatisoitumista sekä

leimaantumista jollakin tapaa kevytkenkäisiksi tai valehtelijoiksi, jos viranomaiset ja lähipiiri eivät uskokaan kertomusta tapahtuneesta. Joidenkin uhrien kohdalla kyse voi olla myös yksinkertaisesti tietämättömyydestä, sillä esimerkiksi väkivaltaan syyllistyneen ollessa oma puoliso henkilö ei välttämättä ymmärrä tulleensa rikoksen uhriksi ja että hänellä on oikeus hakea apua. Sisäistetyt sosiaaliset representaatiot ja kognitiiviset skeemat esimerkiksi siitä, millainen on tyypillinen raiskaaja tai muun väkivallan käyttäjä voivat olla niin vahvoja ja oman kokemuksen vastaisia, että mielensisäiset konfliktit ja itsesyytökset vetävät ahdistavuudessaan ja vahingollisuudessaan vertoja varsinaiselle väkivallan uhriksi joutumiselle.

Kysely- ja muut rikosuhritutkimukset eivät korvaa poliisin tilastoja, mutta täydentävät niitä ja tuovat esiin faktoja ja näkökulmia, joita viranomaislähteet eivät tilastoi. Myös rikosuhritutkimuksilla on kuitenkin rajoitteensa. Piilorikollisuuden määrää on pyritty kartoittamaan esimerkiksi haastattelemalla satunnaisotosta koko väestöstä rikoksen uhriksi joutumisen kokemuksista. Tällöin rikosuhritutkimuksissa nousee esiin samankaltaisia ongelmia, kuin muissakin kyselytutkimuksissa.

Tutkimuksiin vastaaminen esimerkiksi vain harvoin houkuttelee syrjäytyneitä, marginalisoituneita tai muuten vaikeasti tavoitettavissa olevia ryhmiä, joiden riski joutua väkivallan uhriksi ja kokemukset jo tapahtuneesta väkivallasta voivat erota suurestikin valtaväestön vastaavista.

Kyselytutkimusten tuottamaan kuvaan väkivallan määrästä ja luonteesta kuten sukupuolittuneisuudesta vaikuttavat myös kyselyn ja siinä esitettyjen kysymysten konteksti ja ajankohta sekä otoksen ikäjakauma ja maantieteellinen paikantuminen. Tulokset ovat siis harvoin yhtä yleispäteviä kuin viranomaislähteiden tilastot. (Piispa & Heiskanen 2017, 69–76.)

Sosiaali- ja terveysministeriön teettämän Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman (2010, 16–18) mukaan joka viides täysi-ikäinen suomalaisnainen pakotetaan tai yritetään pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen vähintään kerran tämän elämän aikana. Lisäksi lähes puolet 15 vuotta täyttäneistä naisista on kohdannut miesten tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai sillä uhkailua. Tiedot perustuvat sekä vuonna 1997 ja 2005 teetettyjen Naisen turvallisuus - kyselytutkimusten tuloksiin että viranomaisraportteihin. Vuonna 2018 Suomen poliisin tietoon tulleissa perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa oli yhteensä 9900 uhria, joista 7400 eli 75,3 prosenttia oli aikuisia. Täysi-ikäisiin uhreihin kohdistuvasta perhe- ja lähisuhdeväkivallasta 75 prosenttia oli pahoinpitelyitä ja noin 20 prosenttia laittomia uhkauksia. Aikuisista uhreista 76,5 prosenttia oli naisia. Vain avo- tai aviopuolisoiden sekä entisten avo- tai aviopuolisoiden välistä

väkivaltaa tarkastellessa luku on vielä suurempi, sillä näistä uhreista naisia on yli 80 prosenttia.

Kaikista epäillyistä miehiä oli 77,6 prosenttia, täysi-ikäisiin uhreihin kohdistuvissa rikoksissa 81,5 prosenttia. Parisuhdeväkivaltatapaukset ovat lisäksi olleet viime vuosina kasvussa. (Tilastokeskus, 2018.) Suomi on myös Euroopan unionin tasolla yksi naisille väkivaltaisimmista maista (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014, 19–20).

Viime vuosien merkittävin kansainvälinen lainsäädännöllinen uudistus astui voimaan elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2014 Euroopan neuvoston laatiman naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan yleissopimuksen eli yleisemmin Istanbulin sopimuksen muodossa. Suomessa sopimus astui voimaan tasan vuotta myöhemmin elokuun ensimmäisenä päivänä 2015. Suomi otti myös aktiivisesti osaa neuvotteluihin sopimuksen valmisteluvaiheessa, mutta ei vielä vuosiakaan myöhemmin ole pystynyt täyttämään Istanbulin sopimuksen lainsäädännöllisiä standardeja Yhdistyneiden Kansakuntien eri komiteoiden ja muiden ihmisoikeuksien toteutumista tarkkailevien tahojen lukuisista huomautuksista huolimatta. (Törmä &

Pentikäinen, 2016.) Uuden, neljän vuoden välein laadittavan Sosiaali- ja terveysministeriön toimeenpanosuunnitelman mukaan asiassa aletaan viimein ottaa edistysaskelia seuraavien vuosien aikana. Vuosille 2018–2021 suunniteltu ohjelma kattaa ennaltaehkäisevät, uhrin suojelemiseen ja tekijöiden vastuuseen saattamiseen liittyvät toimenpiteet, ja sen vuosittaista toteutumista valvoo oma toimikuntansa. Toteutuessaan ohjelma tarjoaisi myös käytännön apua väkivallan uhreille esimerkiksi uusien turvakotipaikkojen ja erityiset riskiryhmät kuten maahanmuuttajataustaiset naiset huomioon ottavan väkivaltatyöntekijöiden koulutuksen muodossa. Ohjelman toteuttamista varten ei kuitenkaan toistaiseksi ole osoitettu erillistä määrärahaa. (Toimeenpanosuunnitelma 2017.)

Euroopan unionin perusoikeusviraston vuonna 2014 suorittaman, EU:n laajuisen tutkimuksen mukaan Suomi sijoittuu tilastoissa keskiarvoa ylemmäksi kaikilla tutkituilla naisiin kohdistuvan väkivallan osa-alueilla. Tutkittuja väkivallan muotoja olivat nykyisen tai entisen kumppanin sekä muun kuin kumppanin tekemän fyysisen ja henkisen väkivallan lisäksi myös muun muassa seksuaalinen ahdistelu ja fyysisen tai seksuaalisen väkivallan pelko. Erityisesti väkivallan pelko, muun kuin kumppanin tekemä väkivalta sekä lapsuudessa koettu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta ovat Suomessa huomattavasti Euroopan unionin keskitasoa yleisempiä. (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014.) On kuitenkin tärkeä muistaa, että naiset voivat olla halukkaampia raportoimaan kokemaansa väkivaltaa maissa, joissa sukupuolten välinen tasa-arvo on keskimääräistä

korkeammalla tasolla. Naisten yhteiskunnallinen asema näkyy osittain myös siinä, kuinka paljon itsenäisyyttä tytöillä ja naisilla on perheestään. Vapaus esimerkiksi liikkua yksin kodin ulkopuolella heijastuu erityisesti muiden kuin kumppanin tekemän väkivallan yleisyyteen. (Piispa & Heiskanen 2017, 78–79.)

Suomalaiset myös suhtautuvat väkivaltaan hyvin eri tavoin riippuen sen tekijän ja uhrin henkilöön kohdistuvista ominaisuuksista. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten henkilöiden keskuudessa tapahtuvaa naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa pidetään sarjana vakavia ja harkittuja tekoja, jotka kumpuavat naisten alisteisesta asemasta tietyssä kulttuurissa. Suomalaisten miesten tekemää väkivaltaa taas kuvataan lievempänä ja impulsiivisena. Myös väkivallan uhrien välille tehdään selvä ero. Uhriksi joutuneen maahanmuuttajanaisen oletetaan hyväksyvän sekä alisteisen asemansa että väkivallan osana parisuhdetta, jolloin kynnys ilmoittaa rikoksesta poliisille on korkeampi.

Suomalaiset naiset taas ovat vahvoja ja itsenäisiä toimijoita, jotka varmasti tekevät miehestään rikosilmoituksen jo ensimmäisestä lyönnistä. Vastaavanlaisten diskurssien tarkoituksena on korostaa erottelua ja tietynlaista hierarkkista arvojärjestystä länsimaisen ja ei-länsimaisen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä sekä kategorisoida joidenkin kulttuurien perustat moderneihin ja toisten keskiaikaisiin arvoihin. Suomea sukupuolten välisen tasa-arvon edistysmaana ja suomalaista modernia, naisia kunnioittavaa ja lapsistaan huolehtivaa miestä pidetään vastakohtana ei- länsimaiselle, perinteiselle maskuliinisuudelle sekä mallina, johon muiden kulttuurien tulisi pyrkiä.

(Keskinen 2012, 297–300.)

3 SOSIAALISET REPRESENTAATIOT

Sosiaaliset representaatiot ovat yksilöiden välisessä päivittäisessä kommunikaatiossa esiin tulevia jaettuja käsityksiä ja arkiteorioita erilaisista aiheista. Teorian oppi-isänä pidetty Serge Moscovici on verrannut representaatioita traditionaalisissa kulttuureissa esiintyviin myytteihin ja uskomusjärjestelmiin, ja sosiaaliset representaatiot voidaankin nähdä modernina arkiajatteluna.

(Moscovici 1981, 181.) Sosiaaliset representaatiot ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti muodostettua tai iskostettua tietoa, joka kohdistuu sosiaalisiin objekteihin. Sosiaaliset representaatiot eroavat esimerkiksi ideologioista siinä, että ne ovat konkreettisempia ja linkittyvät vahvasti arkipäiväisiin

kokemuksiin sen sijaan, että kuvastaisivat erityisesti marxismin määrittelemän perinteisen ideologian tavoin yleisemmän sosiaalisen järjestyksen ylläpitoa. (Echebarria-Echabe 2013, 192.) Tutkimuksen ytimessä voi pikemminkin nähdä olevan tietoisuuden siitä, että arkista ajattelua muokkaavat sosiaaliset representaatiot eivät voittopuolisesti perustu tieteellisiin faktoihin vaan ammentavat enemmän epätäydellisestä inhimillisestä ajattelusta ja sosiaalisessa todellisuudessa syntyvistä ryhmäasenteista.

Sosiaalisten representaatioiden teorian epistemologista lähtökohtaa voidaan tarkastella myös triadisessa muodossa eli niin sanottuna semioottisena kolmiona, jonka Serge Moscovici esitteli vuonna 1984. Tämän dynaamisen kolmion kolme ulottuvuutta ovat objekti, subjekti ja toinen (alter), esimerkiksi laajemmin sosiaalinen ryhmä. Objekti on jokin sosiaalinen kohde, johon liittyen representaatio muodostetaan. Tässä tutkimuksessa objekti on naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta.

Subjekti on yksilö, joka muodostaa representaation objektista ja toinen on konteksti, johon suhteessa yksilö representaation muodostaa. (Voelklein & Howarth 2005, 435–436.) Terminä sosiaalinen representaatio viittaa sekä representaation muodostamiseen liittyvään prosessiin että sen sisältöön.

Representaatio sijoittaa itsessään merkityksettömän sosiaalisen objektin, esimerkiksi tietyn henkilön, tapahtuman tai muun asian suhteeseen muiden henkilöiden, tapahtumien ja asioiden kanssa, jolloin objekti saa kontekstin (Breakwell 1993, 198). Sosiaalisten representaatioiden päällimmäisenä tehtävänä voidaan siis nähdä olevan tuntemattoman tekeminen ymmärrettäväksi aiemman tiedon avulla. Uuden ja oudon ymmärtämistä liittämällä se vanhaan ja tuttuun kutsutaan myös ankkuroinniksi. Representaation sisältö koostuu usein abstrakteista ideoista, joiden hahmottamista helpottaa niiden konkretisoiminen esimerkiksi kuvalliseen muotoon, usein metaforaksi. Prosessin avulla monimutkaiset konseptit saavat jopa fyysisen muodon, joka mahdollistaa konseptin laajemman ymmärtämisen. Tätä prosessia kutsutaan objektivoinniksi. (Lage 2014, 54–55.)

Ankkuroinnin avulla uusi ja vieras tieto sijoitetaan arkipäiväisiin kategorioihin niin, että uusi tieto linkittyy johonkin ennalta tuttuun. Uudesta tiedosta kumpuava sosiaalinen representaatio saa merkityksen ja tulkintakehyksen suhteessa tuttuun tietoon. Ankkurointi on oudon ja vieraan luokittelua, arvottamista ja nimeämistä. (Sakki 2010, 50–52.) Parisuhdeväkivallan kaltaista sosiaalista ilmiötä voidaan pyrkiä ymmärtämään etsimällä väkivallalle syitä esimerkiksi yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöitä tai vaikkapa siihen syyllistyneen patologiasta.

Arvottamalla ilmiö voidaan liittää laajasti ymmärrettyihin ja yleisesti hyväksyttyihin moraalisiin säännöksiin ja muihin merkitysverkostoihin. Myös objektivoinnin avulla outoa ja abstraktia pyritään tuomaan lähemmäs arkipäiväistä ymmärrystä konkretisoinnin avulla. Konkreettinen muoto symboloi

uutta ilmiötä. Objektivoinnin tavoite on sekä yksinkertaistaa abstraktia ilmiötä että ikään kuin tehdä se näkyväksi. (Sakki 2010, 53–54.) Myös väkivallan ilmiötä pyritään usein tekemään ymmärrettäväksi kuvailemalla sitä konkreettisilla teoilla ja symboleilla, erityisesti metaforien avulla.

Yhteisöllisellä tasolla sosiaaliset representaatiot ovat myös retoriikan eli kielellisen vaikuttamisen muoto, joka luo koheesiota tietyn ryhmän tai yhteisön sisällä ja erottaa sen muista ryhmistä tai yhteisöistä (Breakwell 1993, 198). Sosiaalinen ryhmä koostuu kahdesta tai useammasta yksilöstä, jotka kokevat, että ryhmään kuuluminen tai sen muiden jäsenten kanssa tekemisissä oleminen on hyödyllistä tai tarkoituksenmukaista ryhmän yhteisille tai yksilöiden omille tavoitteille (Tajfel 1981, 30). Yksilö voi kuulua lukuisiin eri sosiaalisiin ryhmiin, joista jokaisella saattaa olla hieman tai reilustikin toisistaan eroava näkemys tietystä asiasta tai ilmiöstä. Sosiaalisten ryhmien ja sosiaalisten kategorioiden välisestä suhteesta on esitetty eriäviä näkemyksiä. Sosiaaliset kategoriat voidaan nähdä yhtenä sosiaalisten ryhmien muodoista, toisaalta kategoriat voivat muodostua lukuisista sosiaalisista ryhmistä. Joidenkin teorioiden mukaan sosiaalisia representaatioita tarkastellessa tutkittavana yksikkönä ovat nimenomaan sosiaaliset ryhmät (Echebarria-Echabe 2013, 195).

Yksilöt kuuluvat yleisesti useampaan kuin vain yhteen sosiaaliseen ryhmään, jolloin voi olla vaikeaa arvioida, mitkä representaatiot kumpuavat mistäkin ryhmäjäsenyydestä ja mitkä sosiaaliset identiteetit mistäkin sosiaalisesta representaatiosta. Elinpiirin levittäytyessä yksilöt ammentavat arkikäsityksiä ja muita ajattelumalleja myös muista lähteistä kuin tarkasti rajatuista sosiaalisista ryhmistä, ja jaetut käsitykset synnyttävät yhteenkuuluvuuden tunnetta myös muiden kuin välittömään lähipiiriin kuuluvien yksilöiden kanssa. Yksilöt ammentavat samoihinkin ilmiöihin liittyvää tietoa lukuisista erilaisista tietolähteistä, esimerkiksi tieteellisestä tiedosta, uskonnosta, erilaisista ideologioista sekä niin kutsutusta maalaisjärjestä. Eri näkökulmista samaakin ilmiötä tai asiaa tarkasteleva tieto eli tiedon modaliteetit ovat olemassa yhtä aikaa tietyn yhteisön sisällä tai yksilössä itsessään, ja eri modaliteetit vaikuttavat dynaamisesti toisiinsa. Serge Moscovici kuvasi ilmiötä termillä kognitiivinen monitahoisuus (cognitive polyphasia). (Aikins 2012, 17.)

Billig ym. (1988, 8) puhuvat ajattelun dilemmaattisista puolista (the dilemmatic aspects of thinking).

Koska jo pelkkä arkinen ajattelu sisältää runsaasti toisilleen vastakkaisia tietoja, uskomuksia ja arvoja, joutuvat yksilöt päivittäin erilaisten sosiaalisten dilemmojen eteen. Sosiaalisten dilemmojen ratkaisu ei pohjimmiltaan perustu vain yksilön omaan päätöksentekoon, sillä dilemmat kumpuavat yhteisössä jaetuista normeista, arvoista, odotuksista ja velvollisuuksista. Arkipuheessa esiin tulevat uskomukset ja esimerkiksi sananlaskut voivat tarkastella samaa sosiaalista ilmiötä jopa toisilleen

ääripäisistä näkökulmista. Myös arkipuheessa käytetty sanasto on täynnä moraalisesti arvotettuja termejä ja ilmaisuja. Erilaisista vastinpareista ammentava arkijärki luo monilta osin pohjan sosiaaliselle ajattelulle sekä arvoihin perustuvalle argumentaatiolle ja debatille. Arkipuheessa sosiaalisen tiedon vastinparit tulevat esiin muun muassa teeseinä ja antiteeseinä, joita voidaan tutkia esimerkiksi diskurssianalyysin avulla. (Billig ym. 1988, 16–21.)

Sosiaalisia representaatioita voidaan tarkastella myös eri tasoilla toimivien muutosprosessien kautta.

Gerard Duveen ja Barbara Lloyd (1990, 6) erittelevät kolme tällaista muutosprosessia. Sosiogeneesi kuvastaa sosiaalisten representaatioiden syntyyn ja muutokseen liittyviä prosesseja, joiden kautta tietty sosiaalinen ryhmä muodostaa representaation jostakin sosiaalisesta objektista. Ontogeneesi kuvastaa sosiaalisten representaatioiden vaikutusta yksilöön. Prosessi alkaa jo yksilön syntyessä yhteiskuntaan, jonka ovat muotoilleet hänen vanhempiensa ja muiden yhteiskunnan jäsenten sosiaaliset representaatiot. Mikrogeneesi taas tarkastelee sosiaalisiin representaatioihin sekä niiden kautta muodostuviin sosiaalisiin identiteetteihin liittyvää näkyväksi tekoa, rakentamista ja haastamista keskusteluissa, konflikteissa ja muissa sosiaalisissa kommunikaatiomuodoissa. (Duveen

& Lloyd 1990, 6–9.) Tässä tutkimuksessa painottuu erityisesti sosiogeneesinen sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessi.

3.1 Teorian historiaa ja relevanssi 2020-luvulla

Sosiaalisten representaatioiden teoria on rakentunut Rankassa tehtyjen tutkimusten perusteella 1960- luvun alkupuolella (Moscovici 1981, 182). Teorian kehittäjänä ja oppi-isänä pidetään yleisesti ranskalaista sosiaalipsykologia Serge Moscovicia (1925–2014), joka tarkasteli väitöskirjassaan tieteellisen tiedon ja arkiajattelun suhdetta psykoanalyysin kontekstissa (Sakki 2010, 43). Teoria on myöhemmin kehittynyt tukeutuen laajasti ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin kollektiivisten representaatioiden teoriaan (Voelklein & Howarth 2005, 433). Moscovicin mukaan sosiaaliset representaatiot perustuvat käsitykseen mielen rajoittamattomasta voimasta, jonka avulla todellisuutta voidaan muokata. Teoria määrittyy vastakohtana modernin tieteen käsitykselle mieltä ja ajattelua muokkaavasta konkreettisesta ympäristöstä. Tieteellinen käsitys tulkitsee ajattelun reaktioksi ympäröivään todellisuuteen. Moscovici argumentoi käsitystä vastaan erittelemällä ympäristön havainnointiin ja tulkintaan liittyviä yleisiä virheitä. Ihmisillä on tapana olla huomaamatta kaikista ilmeisimpiä asioita ympäristössään. Itsestäänselvyytenä pidetyt asiat muokkaavat ihmisten ymmärrystä ja käytöstä kunnes paljastuvat pelkiksi illuusioiksi. Kenties tärkeimpänä

puolestapuhujana ajattelun avulla rakentuvalle todellisuudelle toimii kuitenkin se, etteivät ihmiset reagoi ympäristön ärsykkeisiin ja ympäröiviin tapahtumiin aina loogisen järjen perusteella, vaan reaktiot syntyvät ja määrittyvät suhteessa ärsykkeiden ja tapahtumien merkityksiin, jotka jaamme muiden yhteisöjemme jäsenten kanssa. (Moscovici 2000, 18–20.)

Sosiaalisten representaatioiden teoria on alun perin kehittynyt vastalauseena 1900-luvun puolivälin vallitseviin sosiaalitieteellisiin käsityksiin yhteiskunnallisen ajattelun luonteesta. Teoria kiistää sekä behavioristisen käsityksen yksilöstä ulkoisten ärsykkeiden ohjaamana objektina että käsityksen esimerkiksi valtion tai kirkon kaltaisten sosiaalisten rakenteiden luomista dominoivista ideologioista, joiden alaiset yksilöt ja ryhmät toimivat ideologian sanelemien sääntöjen mukaan tuottamatta lainkaan omia päätelmiä tai muuta ajattelua. Sosiaalisten representaatioiden teoria näkee yksilöt ja sosiaaliset ryhmät passiivisten mukautujien sijaan autonomisina ajattelijoina, jotka tuottavat representaatioita jatkuvasti jokapäiväisessä elämässään kommunikoiden niiden avulla ja niiden sisältöä toisilleen. (Moscovici 1981, 183.) Toisaalta sosiaalisten käsitysten jaettu luonne linkittyy vahvasti myös massapsykologian tai joukkomielen käsitteisiin, joiden mukaan eristettyinä moraalisesti ja rationaalisesti käyttäytyvät yksilöt voivat ryhmässä hylätä tiettyjä ajattelu- ja käytösmalleja ja omaksua niitä toisiltaan, käyttäytyen ryhmänä epämoraalisesti ja epärationaalisesti.

Yksilön on mahdollista hankkia todellista tietoa maailmasta vain henkilökohtaisilla aisteillaan ja havainnoimalla ympäristöään, mutta sosiaaliset tekijät usein muokkaavat ja vääristävät näitä havaintoja. (Moscovici 2000, 121–122.)

Moscovici ei itse sosiaalisia representaatioita tutkiessaan nähnyt niiden liittyvän millään lailla primitiivisten kulttuurien elämään, vaan katsoi modernin yhteiskunnan tieteellisen ja poliittisen kehityksen sekä massamedian laajentumisen nopeuden olevan sosiaalisten representaatioiden kehittymisen mahdollistajia. Moscovicin mukaan representaatioiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun muuttumattomana pysyvät perinteet puuttuvat yhteiskunnasta. Perinteisesti yhteiskuntaa yhdistävien merkityssysteemien kuten toimintaa ohjaavien uskomusten ja myyttien kehittyessä toisiinsa nähden epäsopiviksi yhteisen ja yhdistävän arkijärjen merkitys yhteiskunnan yksilöitä yhteen liittävänä tekijänä korostuu. (Moscovici 1981, 181–185.) Alkuperäisessä tarkoituksessaan sosiaalisten representaatioiden teoriaa ei siis ollut tarkoitus soveltaa kovinkaan laajasti erilaisiin yhteiskuntiin ja kulttuureihin. Puoli vuosisataa teorian alkuperäisen esityksen jälkeen postmoderni länsimainen yhteiskunta jatkaa toki nopeaa kehitystään, mutta digitalisaatioon ja teknologian kasvuun liittyy paljon murroksia ja haasteita, joita 50 vuotta sitten ei osattu edes kuvitella. On syytä myös