Valtaosalle maailman ihmisistä valtaosa maailmasta on täysin tavoittamattomissa, siis poissa silmistä ja poissa mielestä. Henkilökohtaisen kokemuksen puutteessa ihmiset tarvitsevat toisen käden tietoa heitä suoraan koskettamattomista asioista ja ilmiöistä muodostaakseen niistä oman mielipiteensä.
Tiedonlähteenä toimivat usein toiset ihmiset tai vielä useammassa tapauksessa erilaiset mediakuvaukset, joiden merkitys jaettujen käsitysten muodostajina korostuu varsinkin digitalisaation jatkuvan kasvun aikakaudella. Median tavat esittää tiettyjä ilmiöitä voivat siis laajasti ohjailla yksilöiden niistä muodostamia mielipiteitä. (Sevin 2016, 112–113.) Ohjailu ja vaikuttaminen voivat olla tahatonta tai tahallista. Mediatekstin tuottajan omat kokemukset, mielipiteet ja stereotypiat voivat pitkälti tiedostamattomalla tasolla jäsentää tekstin ilmiasua ja niitä näkökulmia, joita siinä pyritään tuomaan esiin. Toisaalta erityisesti valtamediaa voidaan tietoisesti pyrkiä käyttämään keinona yleisen mielipiteen ohjailuun esimerkiksi poliittiselta näkökannalta.
Yksityisistä ongelmista tulee julkisia, kun ne ymmärretään laajemmasta sosiaalisesta ongelmasta kumpuavina esimerkkitapauksina. Julkisella keskustelulla ja medialla on tärkeä rooli muuten henkilökohtaisiksi ymmärrettyjen ongelmien linkittämisessä toisiinsa niin, että yksittäiset tapaukset merkityksellistyvät osaksi laajempaa sosiaalista ilmiötä. Myös tällä tavoin merkityksellistyneen ilmiön julkituonti on median tehtävä. Yksilöllisellä tasolla julkinen keskustelu voi auttaa oman ongelman ymmärtämisessä ja toimintasuunnitelman tekemisessä. Yhteiskunnallisella tasolla sosiaalisten ongelmien ymmärtäminen ja määrittäminen voi ihannetapauksessa johtaa jopa ongelman ratkaisuun. (Gillespie ym. 2013, 223.) Median parisuhdeväkivallalle asettamilla kehyksillä voi siis olla kauaskantoisia ja merkittäviä seurauksia sille, kuinka yhteiskunta ja siinä elävät yksilöt määrittävät väkivallan syitä, seurauksia ja esimerkiksi sitä, kuka on vastuussa ongelman ratkaisemisesta.
Mediakuvastot ja -tekstit vaikuttavat laajasti myös lasten ja nuorten sosialisaatioprosessiin, jonka aikana he kasvavat yhteiskunnan jäseniksi ja kansalaisiksi oppien ja omaksuen asuttamalleen kulttuurille tyypilliset ajattelutavat ja toimintamallit. Nämä toimintamallit syntyvät esimerkiksi siten, että tyttöjen samaistuessa tyypillisesti median kuvaamiin naishahmoihin ja poikien mieshahmoihin ja -representaatioihin lapset ja nuoret sisäistävät sukupuolelleen ominaisia tapoja toimia – tai tyttöjen tapauksessa useimmiten tapoja jättää toimimatta esimerkiksi fyysisyyttä tai muuta aktiivista osallistumista vaativissa tilanteissa. Esimerkiksi lähes kaikille länsimaalaisille lapsille tutuissa Disney-yhtiön prinsessaelokuvissa päähenkilö eli itse prinsessa ei koskaan suorita klimaattista, seikkailuelokuville ominaista loppupelastusta ilman prinssin apua, vaikka prinsessaelokuvat ovatkin kulkeneet pitkän tien 1930–1950-lukujen Lumikin ja Tuhkimon kaltaisista passiivisista, kodinhoitoon tyytyväisinä keskittyvistä naispäähenkilöistä (England ym. 2011, 565).
Median kulutuksen sekä erityisesti televisionkatselun määrän on todettu olevan yhteydessä ja lasten tapauksessa jopa johtava selittävä tekijä traditionaalisempiin sukupuoliroolikäsityksiin sekä sosiaalisiin skripteihin erityisesti romanttisiin ihmissuhteisiin liittyen (England ym. 2011, 556). Ilmiö kertoo viihdekäyttöön tarkoitetussa mediassa ja mediateksteissä vuosikymmenestä toiseen samanlaisina toistuvista kaavoista, joiden tarkoitus on kenties houkutella kuluttajia jonkinlaisella tuttuudellaan ja samaistuttavuudellaan, mutta jotka pahimmillaan ylläpitävät monilta osin haitallisia sosiaalisia normeja ja odotuksia. Mediassa esiintyvät representaatiot esimerkiksi ihailun arvoisesta maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä osaltaan rajoittavat tietynlaista käytöstä ja toisaalta tekevät jostakin muusta hyväksyttävää. Muun muassa pojat ovat poikia -tyyppinen ajattelu muodostuu yhteiskunnan eri sukupuoliin kohdistamien odotusten pohjalta, ja vaatii tytöiltä jo nuoresta iästä lähtien esimerkiksi itsehillintää ja tottelevaisuutta. Sen sijaan väkivaltaiset leikit ja huomion osoittaminen jopa kiusaamiseksi luokiteltavissa olevalla käytöksellä on pojille hyväksyttävää monissa tapauksissa jopa varhaisteini-ikään asti.
Parisuhdeväkivallan käsittelyä mediassa ja erityisesti uutisartikkeleissa on tutkittu enemmän, kuin väkivallan sosiaalisia representaatioita mediatekstejä aineistona käyttäen. Parisuhdeväkivallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan käsittelyä mediassa ovat tutkineet muun muassa Gillespie ym. (2013) ja Isaacs (2018). Nämä tutkimukset käyttävät aineistonaan uutisartikkeleita, jotka suomalaisessa mediassa pyrkivät perinteisesti objektiivisuuteen ja ovat sävyltään neutraaleita. Isaacs (2018, 479) kuitenkin toteaa, että mediassa esitetyt kuvaukset esimerkiksi parisuhdeväkivaltaan syyllistyneistä voivat vaikuttaa julkisen keskustelun muotoihin ja muun muassa ehkäisevän väkivaltatyön
saavutettavuuteen. Henleyn, Millerin ja Beazleyn (1995, 69) tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaismedia kirjoittaa naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta ja ei-seksuaalisesta väkivallasta huomattavasti useammin passiivi- kuin aktiivimuotoisesti, minkä voidaan katsoa monilta osin piilottavan sekä väkivallan uhrin että sen tekijän toimijuus. On mahdollista, että jo mediassa esiintyvien kirjoitusten retoriset keinot vaikuttavat tapoihin, joilla lukijat ymmärtävät tekstissä käsiteltyjä teemoja ja näkökulmia. Passiivimuodossa kirjoitettuja artikkeleita lukeneet tutkittavat esimerkiksi tulkitsivat uutisoidut tapahtumat vähemmän haitallisiksi ja väkivaltaan syyllistyneen vastuun pienemmäksi kuin tutkittavat, jotka lukivat aktiivimuodossa kirjoitettuja artikkeleita samoista tapahtumista (Henley, Miller & Beazley 1995, 79). On luultavaa, että myös mielipidekirjoitusten kaltaisissa, objektiivisuuteen pyrkimättömissä teksteissä käytetään hyvinkin pieniltä vaikuttavia keinoja kuten sanavalintoja ja erilaisia sävyjä omien argumenttien tukemiseksi.
Oma käsitys kuvattavasta aiheesta voidaan pyrkiä tekemään ymmärrettäväksi ja validiksi esimerkiksi ankkuroinnin ja objektivoinnin kaltaisten sosiaalisten representaatioiden tuottamisen välineiden avulla.
Parisuhdeväkivallan ja sen uhreihin liittyvillä representaatioilla, stereotypioilla ja muilla myyteillä on laaja-alainen vaikutus siihen, kuinka yksilöt, yhteiskunnalliset toimijat ja jopa väkivaltatyön ammattilaiset suhtautuvat parisuhdeväkivaltaan ilmiönä. Haitalliset käsitykset voivat huomattavasti vähentää uhrien kohtaamaa sosiaalista tukea ja muuttaa heidät yhteisön silmissä viattomista uhreista väkivallalle alistujiksi tai jopa sen provosoijiksi, jotka ovat itse päättäneet tulla pahoinpitelyn uhreiksi. Väkivallan uhreja syyllistävät representaatiot ja diskurssit ovat omiaan vähentämään tekijän harteille asetettua syyllisyyttä sekä käsitystä yhteiskunnan vastuusta väkivallan vähentämisessä.
(Virkki 2015, 713.) Myös yksilön maailmankatsomus voi ohjata väkivaltaan ja siihen liittyvään vastuuseen linkittyviä representaatioita. Suurin osa ihmisistä haluaa nähdä maailman reiluna paikkana, jossa erityisesti negatiiviset seuraukset ovat suoraan johdannaisia esimerkiksi käytöksellisistä tekijöistä sen sijaan, että pahojen asioiden nähtäisiin tapahtuvan satunnaisille yksilöille ilman sen kummempia syitä (Anderson, Beattie & Spencer 2001, 447). Myös yksilön tarve nähdä maailma ja ympäristö järjestelmällisinä ja kontrolloitavina voi vaikuttaa vastuuattribuutioiden kohdistumiseen väkivallan uhreille haitallisella tavalla.
4 DISKURSSIANALYYSI
Analysoin tutkimukseni tekstiaineistoa diskurssianalyysin keinoin. Analyysin tavoitteena on tunnistaa ja kuvailla niitä kielenkäytön tapoja, joissa naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta representoituu ja merkityksellistyy julkisessa keskustelussa. Diskurssien tutkimuksessa on kyse ihmisten kulttuurisen olemisen tarkastelusta, ja menetelmänä diskurssianalyysi tekee näkyviksi usein itsestään selvinä pitämiämme rakenteita kuten ajatusmalleja, puhetapoja ja muita käytänteitä. (Remes 2011, 288–289.) Diskurssianalyysin voidaan siis katsoa tukeutuvan vahvasti sosiaalisen konstruktionismin teoriaan. Arkielämässä esimerkiksi tietynlaiset tavat käyttäytyä tietynlaisissa tilanteissa voivat tuntua luonnollisilta ja ainoilta oikeilta tavoilta toimia kyseisessä kontekstissa.
Diskurssianalyysin avulla voidaan asettaa kyseenalaisiksi kulttuurin tai yhteiskunnan yksilöihin iskostamia käytänteitä, joita yleensä pidetään kyseenalaistamattomina tai joita ei edes ymmärretä kyseenalaistaa. Siksi se soveltuu erinomaisesti myös sosiaalisten representaatioiden tutkimukseen.
Diskurssin ja sosiaalisen representaation käsitteiden erottelu toisistaan varsinkin käytännön tasolla voi olla varsin haastavaa. Karkeasti sosiaaliset representaatiot voidaan nähdä eräänlaisena kattoterminä diskursseille. Sosiaaliset representaatiot ottavat ihmisten välisessä kommunikaatiossa lukuisia erilaisia ilmenemismuotoja, ja ne voivat rakentua, muokkaantua ja välittyä muun muassa diskurssien avulla. Sosiaalisia representaatioita ei kuitenkaan voi lokeroida kuvastamaan ainoastaan kommunikaatiossa tai kirjoitetussa tekstissä esiin tulevia käsityksiä, sillä tämä olisi teorian liiallista yksinkertaistamista. Representaatiot tulevat esiin muun muassa keskusteluissa, teksteissä, taiteessa, tieteessä ja ihmisten käyttäytymisessä, mutta ne ovat yhtä lailla olemassa ilman ilmituloakin. (Sakki 2010, 78–79.) Tämän vuoksi diskurssianalyysia ei voida suoraan pitää sosiaalisten representaatioiden tavoittamisen työkaluna, mutta julkituotujen diskurssien erittely ja analysointi mahdollistavat myös representaatioiden tarkastelun ja niihin liittyvien päätelmien tekemisen.
Diskurssianalyysi on luoteeltaan pääasiallisesti kvalitatiivista eli laadullista tutkimusta. Sen tavoitteena on siis tuottaa ilmiöitä kuvailevaa ja ymmärrystä lisäävää tietoa, jota ei ensisijaisesti esitetä numeerisessa muodossa. Kvalitatiivinen tutkimus ei myöskään pyri tuottamaan yleistävää tietoa ainakaan samoissa määrin, kun kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimus. Laadullisen tutkimuksen tulos pätee vain kyseisen tutkimuksen kohteeseen, eikä sen avulla voida esittää laajempia ilmiöitä kuvaavia yleistyksiä. Sitä voidaan kuitenkin käyttää laajasti ymmärryksen lisäämisen välineenä tiettyyn sosiaaliseen ilmiöön liittyen, ja tutkimuksesta saadut tulokset kuvaavat ilmiötä
usein syvemmin kuin puhtaasti määrällinen tutkimus. Luonteeltaan laadullinen tutkimus on usein induktiivista, eli tutkimusprosessi etenee yksittäisistä havainnoista laajempiin kokonaisuuksiin ja lopulta tuloksiin. (Kananen 2017, 35–36.)
Analyysimenetelmänä diskurssianalyysi voi ammentaa muun muassa psykologiasta, sosiaalipsykologiasta, lingvistiikasta, kulttuurintutkimuksesta, antropologiasta, sosiologiasta, kommunikaatiotutkimuksesta, kirjallisuudentutkimuksesta sekä sosiaalihistoriasta sen mukaan, millaisin painotuksin menetelmää käytetään. Tässä tutkielmassa hyödynnän pääsääntöisesti sosiaalitieteistä ammentavaa diskurssianalyysia, jonka tavoitteena on tarkastella pääasiassa erilaisia sosiaalisia rakenteita ja käytänteitä ja vasta toisarvoisesti abstrakteja kielenkäytöllisiä menetelmiä ja muita suoraan tekstiin liittyviä tekijöitä. Kyseinen traditio perustuu diskurssien toimintaan suuntautumiselle, paikantumiselle sekä sosiaaliselle rakentuneisuudelle. Toisin sanoen tietty diskurssi syntyy jotakin toiminnallista tarkoitusta varten, ja se on olemassa suhteessa aiempaan tekstiin, aiempiin puheenvuoroihin sekä muuhun vuorovaikutukseen mukaan lukien muut diskurssit.
Lisäksi diskurssi on olemassa suhteessa sen esityspaikkaan ja -aikaan. (Potter 2004, 609–610.)
Käsitteenä diskurssi viittaa nimenomaan puheeseen, mutta diskurssianalyysi ei rajoitu pelkästään puhutun tai kirjoitetun kielen tutkimukseen. Diskursseilla voidaan viitata kaikkiin niihin tapoihin, joilla merkityksiä tuotetaan ja ylläpidetään kulttuurisella tasolla (Parker 2002, 123). Diskurssien avulla yksilöt tietyssä yhteiskunnassa omaksuvat erilaisia kulttuurisia käytänteitä mutta myös tuottavat ja ylläpitävät niitä. Toisin sanoen diskurssit ovat tapoja, joilla ihmiset oppivat ihmisiltä ja opettavat ihmisiä. Kulttuuristen käytänteiden sosiaaliseen kanssakäymiseen perustuva luonne tekee kulttuurista elävän ja jatkuvasti muuttuvan, toisaalta taas ylläpitää kulttuurin historiallista jatkuvuutta.
(Remes 2011, 288–290.) Kulttuurisella tasolla jotkin diskurssit esitetään jokapäiväisessä keskustelussa ilman sen suurempaa merkitystä, toiset taas tuottavat loputtoman määrän uusia puheakteja muokaten ja ylläpitäen olemassa olevia diskursseja jopa ikuisuuteen saakka (Foucault 1970, 56–57). Diskurssit syntyvät aina jonkin vuorovaikutustilanteen kontekstissa, yksilötasolla esimerkiksi keskustelussa tai toisten yksilöiden luettavaksi tarkoitetussa tekstissä ja yhteiskunnan tai kulttuurin ylemmillä tasoilla esimerkiksi yleisissä käytänteissä tai yhteiskunnallisten toimijoiden ohjeistuksissa ja toiminnassa. (Remes 2011, 296.)
Diskurssin sosiaalisessa rakentuneisuudessa on kyse sekä rakentumisesta että rakentamisesta. Tekstit ovat osa sosiaalisia tapahtumia. Tekstejä voidaan esittää kirjoitetussa muodossa tai puheena, ja niihin liittyy yleensä myös monia kehollisia ja muita nonverbaalisia viestintätekijöitä. Teksteillä ja niiden
esittämisen tavoilla on vaikutuksia sosiaaliseen todellisuuteen ja sosiaalisiin tapahtumiin, mutta ne myös syntyvät tietynlaisten sosiaalisten tekijöiden vaikutuksesta. Nämä tekijät voidaan jakaa karkeasti sosiaalisiin rakenteisiin ja käytäntöihin sekä sosiaalisiin toimijoihin eli ihmisiin, jotka ovat jollakin lailla osallisina tekstin kuvailemissa sosiaalisissa tapahtumissa tai itse tekstin tuottamisessa.
Tässä kontekstissa sosiaalisia rakenteita ovat muun muassa tiettyyn yhteiskuntaan tai kulttuuriin sidotut ekonomiset järjestelmät, kielet tai sosiaaliluokat, ja ne ovat luonteeltaan sekä mahdollisuuksia avaavia että rajoittavia. Sosiaaliset käytänteet taas liittyvät rakenteiden ja sosiaalisten tapahtumien välisin suhteisiin. Käytänteiden avulla muun muassa kontrolloidaan sitä, mitkä rakenteet ovat käytettävissä ja mitkä poissuljettuja esimerkiksi tietylle sosiaaliselle ryhmälle. (Fairclough 2003, 21–
23.) Diskurssianalyysin avulla on siis mahdollista tehdä näkyväksi myös epätasa-arvoistavia rakenteita ja käytänteitä. Valtasuhteita ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden tarkastelu on oleellinen osa kriittistä diskursiivista psykologiaa ja diskurssianalyysia. Tiettyjä diskursiivisia käytänteitä ja puhetapoja pidetään tietyssä kulttuurissa normaaleina, toisia taas epänormaaleina (Parker 2002, 124).
Diskurssit esiintyvät harvoin neutraaleina yksilöllisellä tai yhteiskunnallisella tasolla. Jo pelkkä tietyn diskurssin esitys on arvolatautunut prosessi, sillä kaikilla yhteiskunnan jäsenillä ei ole yhtäläistä oikeutta puhua tietyistä asioista. Myös nimellisestä sananvapaudesta nauttivissa kulttuureissa joidenkin yksilöiden ja yhteiskunnallisten toimijoiden esittämiä diskursseja voidaan pitää suuremmassa arvossa kuin toisten, ja kaikilla ei ole tasa-arvoista oikeutta määritellä tiettyjä rakenteita. Michel Foucault (1970, 52) puhuu diskurssien esittämiseen liittyvästä ekskluusiosta eli poissulkemisesta ja etuoikeutuksista. Samaan sosiaaliseen rakenteeseen, käytäntöön tai tapahtumaan liittyvät tekstit voivat erota huomattavasti niiden esittämien diskurssien suhteen (Fairclough 2003, 127). Tekstien ja niiden sisältämien diskurssien arvotus muodostuu niiden kuulijoiden tai lukijoiden keskuudessa. Yksilöllisellä tasolla eriävät mielipiteet ovat varsin tyypillisiä. Yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus syntyy, kun ainoastaan tietyntyyppiset diskurssit hyväksytään kulttuurisella tai yhteiskunnallisella tasolla.
Mielipidekirjoitusten kaltaisella alustalla yksilö tyypillisesti esittää jonkin väittämän, jonka legitiimiyttä pyrkii perustelemaan muun muassa erilaisin retorisin keinoin. Tavoitteena voi olla esittää uudenlainen näkemys johonkin ajankohtaiseen asiaan, perustella oman mielipiteen paremmuutta verrattuna muihin asiasta esitettyihin mielipiteisiin tai pyrkiä kääntämään muita yksilöitä tai yleistä mielipidettä omalle kannalle. Jonathan Potter (1997, 107) puhuu hyökkäävästä ja puolustavasta retoriikasta. Hyökkäävän retoriikan tavoitteena on pääsääntöisesti horjuttaa tai tuhota
jokin jo olemassa oleva diskurssi esimerkiksi esittämällä jokin täysin erilainen kuvaus asiaan.
Puolustava retoriikka sen sijaan pyrkii suojamaan olemassa olevaa diskurssia kumoamiselta ja vastaamaan sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Diskurssit voidaan muun muassa nähdä objektiivisina totuuksina joita ei tarvitse kyseenalaistaa, toisaalta vahvasti niiden esittäjän persoonaan liittyvinä valheina. Puolustava retoriikka voi korostaa diskurssin yleismaailmallisuutta ja faktapohjaa, hyökkäävä taas viedä huomion diskurssin jotakin tarkoitusta ajavaan luonteeseen ja sen esittäjän puolueellisuuteen. (Potter 1997, 107–113.)