Väkivalta on sosiaalisen kontrollin äärimmäinen muoto, jolloin siitä tulee yhteiskunnallisten valtarakenteiden syntyyn ja ylläpitoon vahvasti linkittyvä toimintatapa. Se ei esiinny yhteiskunnallisessa keskustelussa neutraalina ilmiönä, vaan jonkin toiminnan kuvaaminen väkivaltaiseksi sisältää jo itsessään suuren arvolatauksen. Väkivalta on voimakkaasti paheksuttavaa, toisen ihmisen koskemattomuutta loukkaavaa ja yleisesti käsitetysti väärää toimintaa. Se on myös poliittista, sillä yksittäisten tekojen lisäksi väkivallan käsitettä käytetään kuvaamaan kokonaisten ihmisryhmien kokemia vääryyksiä, joiden juuret voivat olla syvällä yhteiskunnallisissa rakenteissa.
Väkivallan rajaukset ovat usein häilyviä. Kaikkea fyysistä vahingoittamista ei esimerkiksi välttämättä luokitella väkivallaksi, vaan huomioon on otettava myös teon tarkoitusperät ja sen kohteen kokemusmaailma. Sen sijaan viime vuosien yhteiskunnallisen keskustelun tuloksena käsitteen alle on luokiteltu myös uudenlaisia, muun muassa henkistä hyvinvointia ja itsemääräämisoikeutta loukkaavia tekoja. Esimerkiksi koulukiusaamiseen sisältyy lukuisia ulottuvuuksia ilkeiden juorujen levittelystä ulkopuolelle sulkemiseen, joita ei vielä joitakin vuosia sitten olisi rinnastettu väkivallaksi fyysisten tappeluiden ohelle. Myös internetissä ja erityisesti sosiaalisessa mediassa tapahtuva kiusaaminen ja vastaaviin uudehkoihin ilmiöihin linkittyvä henkinen väkivalta on puhututtanut viime vuosina. (Ronkainen 2017, 19–21.)
Väkivallan merkitykset muodostuvat kulttuurisesti ja historiallisesti, ja ne vaihtelevat suuresti yhdestä kontekstista toiseen. Merkitykset ovat myös sukupuolittuneita esimerkiksi sen suhteen, millaisia mielleyhtymiä ja tunteita tietyssä tilanteessa tapahtunut väkivalta herättää yksilöissä.
Yksilöstä ja kontekstista riippuen huomion kohteeksi voi nousta vallankäyttö, aktiivinen toiminta ja yhteiskunnallisesti arvostettu voimakkuus, toisaalta taas kontrollin menetys, kärsimys ja heikkous.
Toimijuuden ja fyysisen voimakkuuden kaltaisia ominaisuuksia liitetään arkipuheessa ja muissa diskursseissa useammin maskuliinisuuteen, jolloin väkivalta ja sen käyttö voidaan nähdä jopa perustavana osana miehenä olemista. Miesten käyttämää väkivaltaa pidetään tietyissä määrin yhteiskunnallisesti normaalina ja hyväksyttävänä, kun taas väkivaltaista naista kummeksutaan ja kauhistellaan. (Ronkainen 2017, 20.)
Väkivallasta tulee sukupuolittunutta silloin, kun tietynlaisen väkivallan kokemukset korostuvat tietyn sukupuolen edustajien keskuudessa sekä silloin, kun yksilö joutuu väkivallan uhriksi nimenomaan sukupuolensa vuoksi. Miehet joutuvat tyypillisimmin tuntemattoman henkilön tekemän väkivallan uhriksi, naisten kokemaa väkivaltaa taas määrittää useimmiten uhrin ja syyllisen nykyinen tai aikaisempi läheinen suhde sekä seksuaalisen väkivallan huomattava yleisyys verrattuna miesten kokemaan väkivaltaan (Piispa & Heiskanen 2017, 80). Naisiin kohdistuva väkivalta on käsitteenä laaja-alainen, sillä sen voidaan katsoa pitävän sisällään kaikenlaiset loukkaavat ja fyysistä koskemattomuutta vahingoittavat teot aina kadulla törkeyksien huutelusta pahoinpitelyyn ja murhaan saakka. Erityisesti tyttöjä ja naisia koskettavia väkivallan muotoja ovat myös esimerkiksi pakkoavioliitot, kunniamurhat, pakkoprostituutio ja sukuelinten silpominen (Ronkainen 2017, 30).
Erilaisia määritelmiä ja rajauksia tarkasteltaessa on myös muistettava ottaa huomioon määrittelijöinä toimivien omat intressit sekä kulttuuriset erot. Yhden väkivallaksi ymmärtämät teot ovat toisen mielessä harmittomia tai jopa oikeutettuja, ja maailman eri kolkissa tapahtuessaan käsityserot muodostuvat myös kulttuuriseksi ongelmaksi. Erityisen suppeita tai toisaalta laajoja rajauksia väkivallan määrittelyssä on historian saatossa myös käytetty edistämään erilaisia poliittisia tavoitteita. (Dobash & Dobash 1998, 4–6.)
2.2.1 Parisuhdeväkivalta sosiaalisena ongelmana
Pariskunnan molemmat osapuolet tuovat parisuhteeseen oman persoonallisuutensa, asemansa ja menneisyytensä. He elävät tietyn kulttuurin ja yhteiskunnan määrittämien normien mukaan ja yleensä myös joidenkin alakulttuurien, esimerkiksi yhteiskuntaluokkien vaikutuksen alaisina riippumatta siitä, tiedostavatko he sitä itse. He asettuvat asumaan maaseudulle tai suurkaupunkiin ja valitsevat asuinalueen yleensä elämässä arvostamiensa asioiden tai varallisuutensa mukaan. Heidän naapurustossaan on omat tapansa ja käytäntönsä, ja he käyvät töissä sekä harrastuksissa ja kommunikoivat ympärillään olevien ihmisten ja ystäviensä kanssa. Yhteyttä pidetään myös perheisiin, joista osa saattaa erilaisten kulttuurien tapauksessa asua toisella puolella manteretta tai jopa saman katon alla pariskunnan kanssa. Yksikään näistä tekijöistä ei yksinään ole syynä parisuhdeväkivaltaan, mutta myöskään riskitekijöiden kasaantuminen ei automaattisesti toimi laukaisijana väkivallalle. (Heise 2011, 7.) Eri osa-alueiden välisiin dynamiikkoihin yhdistettyinä provokaation kaltaiset tilannesidonnaiset tekijät saattavat tietyssä kontekstissa ajaa saman henkilön väkivaltaan, toisessa taas eivät. Lukuisatkaan kasautuvat riskitekijät eivät aiheuta joissakin yksilöissä
väkivaltaista käytöstä, kun taas joissakin yksilöillä yksittäisetkin tekijät voivat laukaista väkivaltaisen reaktion.
Sosiaaliset normit ja yhteiskunnan eri sukupuolille asettamat roolit ovat yhteydessä perhe- ja parisuhdeväkivallan esiintyvyyteen ja siihen, miten väkivalta koetaan. Erityisen keskeisiä ovat sukupuoleen ja perheensisäiseen dynamiikkaan vaikuttavat normit, roolit ja odotukset kuten käsitykset siitä, millainen on parisuhteen osapuolten välinen työnjako sekä kenellä on valta-asema ja esimerkiksi päätäntäoikeus perheen tai pariskunnan yhteisissä asioissa. Muun muassa miesten kunniakäsitykset ja ympäristön suhtautuminen avioeroihin sekä yksin eläviin naisiin vaikuttavat suuresti parisuhdeväkivallan esiintymiseen. (Heise 2011, 13.) Yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat negatiiviset käsitykset sukupuolten välisistä valtaeroista ja esimerkiksi naisten itsenäisyydestä voivat sekä edesauttaa parisuhdeväkivallan tapahtumista että estää väkivallan uhreja lähtemästä väkivaltaisista suhteista. Laajemmin käsitykset, puhetavat ja representaatiot voivat vaikuttaa jopa yhteiskunnallisten resurssien ohjautumiseen tai resurssien vähentämiseen väkivallan uhrien kannalta haitallisella tavalla.
Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa osaltaan mahdollistavia ja jopa siihen kannustavia sosiaalisia normeja ovat muun muassa miehen normatiivinen valta-asema suhteessa ja oikeus rangaista kumppaniaan tottelemattomuudesta tai miehen niin sanotusta häpäisemisestä jollakin muulla tavoin. Myös käsitykset seksuaalisesta aktiivisuudesta eräänlaisena miehisyyden mittarina ja miehen oikeutena avioliitossa sekä perhe- ja parisuhdeväkivaltaan suhtautuminen yksityisenä aiheena tai jopa tabuna, josta ei puhuta julkisesti ovat myös osaltaan väkivaltaa edesauttavia sosiaalisia normeja.
Maailmanlaajuisesti mitattuna kaksi suurinta parisuhdeväkivallan ilmenemiseen heteroseksuaalisessa parisuhteessa vaikuttavaa sosiaalista normia ovat kumppania kohtaan käytetyn väkivallan näkeminen hyväksyttävänä yksilöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla sekä miehen oikeutettu asema naisen käytöksen kontrolloijana. (Heise 2011, 13–14.)
Heteroseksuaalisten parisuhteiden kontekstissa väkivaltaa ja esimerkiksi seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottamista esiintyy merkittävästi enemmän sellaisissa suhteissa, joissa mies noudattaa perinteisiä, maskuliinisia sukupuolirooleja. Miehisiin sukupuolirooleihin liittyviä asenteita mittaavalla skaalalla erityisesti korkea koulutustaso korreloi negatiivisesti traditionaalisten roolien noudattamisen kanssa niin, että kaikista tiukimmin niitä noudattivat peruskoulun keskenjättäneet
miehet. Esimerkiksi etnisellä taustalla ei ole huomattu olevan vaikutusta roolien noudattamiseen.
Yhdysvalloissa 2000-luvun puolivälissä toteutetuissa tutkimuksissa erityisen vahvasti esiin nousivat väittämät miehen vaimoltaan ja lapsiltaan ansaitseman kunnioituksen ja fyysisen voimakkuuden tärkeydestä sekä feminiinisen käyttäytymisen häpeällisyydestä, joiden kanssa samaa tai täysin samaa mieltä oli yli puolet kyselyyn vastanneista yli kolmestasadasta miehestä. Parisuhdeväkivallan lisäksi sukupuoliroolien orjallinen noudattaminen on yhteydessä myös suurempaan suojaamattoman seksin ja muun seksuaalisen riskikäyttäytymisen todennäköisyyteen. (Santana, Raj, Decker & Silverman 2006, 576–580.) Nämä traditionaaliset sukupuoliroolit ovat linjassa myös hegemonisen maskuliinisuuden aggressiivisten ja vallankäytöllisten vaatimusten kanssa, ja esimerkiksi osapuolten tyytymättömyys mahdollisuuksiinsa käyttää valtaa suhteessa korreloi voimakkaasti parisuhdeväkivallan esiintymisen kanssa (Kaura & Allen 2004, 581).
Toisaalta myös yhteiskunnan määrittämien normien ja rakenteiden tietynlainen epäselvyys voi suurentaa parisuhdeväkivallan riskiä. Avopuolisoina elävät pariskunnat kohtaavat enemmän parisuhdeväkivaltaa kuin seurustelevat ja naimisissa olevat pariskunnat. Saman katon alla avopuolisoina elävien parien suhteessa ikään kuin yhdistyvät seurustelevien ja avioparien suhteille tyypilliset parisuhdeväkivallan riskitekijät kuten yhdessäoloon tottumattomuudesta kumpuavat kommunikaatio-ongelmat ja yhteiseen asuntoon ja mahdollisiin lapsiin liittyvät tekijät, jotka voivat painostaa pysymään onnettomassa ja jopa väkivaltaisessa suhteessa. Monet seurustelusuhdetta ja avioliittoa määrittävät parisuhdeväkivallalta suojaavat tekijät sen sijaan eivät siirry samalla tavalla avopuolisoiden väliseen suhteeseen. Suojaavia tekijöitä ovat muun muassa seurustelusuhteelle ominaiset selkeästi kumppanista erillään oleva henkilökohtainen elämä ja tiivis yhteydenpito myös ystäviin ja muihin läheisiin sekä aviopareille tyypillinen vakiintumisen tunne ja yhteiskunnan suhteelle selkeästi määrittämä muoto oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
(Manning, Longmore & Giordano 2018, 1034–1035.)
Alemman luokka-aseman ja köyhyyden on todettu olevan yhteydessä naisiin kohdistuvan väkivallan määrään eri puolilla maailmaa kulttuurisesta taustasta riippumatta. Väkivallan esiintyvyyden ja esimerkiksi etnisen taustan välille ei ole löydetty suoraa yhteyttä, vaan erot tulotasoissa ja koulutustaustoissa selittävät eri väestönryhmien korostumisen väkivaltatilastoissa. Perheen alhainen tulotaso ei kuitenkaan ole samanlainen riskitekijä parisuhdeväkivallalle tilanteessa, jossa heteroseksuaalisen parisuhteen molemmat osapuolet ovat työttömiä tai perheen toimeentulosta vastaa
muuten parisuhteen ulkopuolinen henkilö. Köyhyyden aiheuttama stressi ei itsessään näytäkään purkautuvan aggressiivisuutena tai väkivaltaisuutena, eikä kyse ole myöskään rajallisista resursseista johtuvista vähentyneistä mahdollisuuksista purkaa stressiä. Sosiaalisiin sukupuolirakenteisiin pohjautuvien teorioiden mukaan mies voi nähdä naispuolisen kumppaninsa elätettävänä olemisen epäonnistuneena maskuliinisuuden toteutuksena, mikä johtaa eräänlaiseen maskuliinisuuden kriisiin.
Väkivaltana purkautuva stressi johtuu köyhyyden sijaan tästä kriisistä, tai väkivaltaa käytetään palauttamaan päälaelleen kääntynyt valta-asetelma takaisin miehen eduksi. (Jewkes 2002, 1424.)
Väkivallan kokemukset eivät kuitenkaan ole sidottuja köyhyyteen, alempiin sosiaaliluokkiin tai urbaaniin kulttuuriseen ympäristöön, vaan ilmiö nousee esiin kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Naisiin kohdistuva väkivalta ja erityisesti seksuaalirikokset korostuvat myös esimerkiksi länsimaisessa yliopistomaailmassa, jota erityisesti Yhdysvalloissa ja muissa korkeita lukukausimaksuja perivissä valtioissa leimaa ylempi keskiluokkaisuus ja perinteisimpien oppilaitosten tapauksessa usein myös valkoihoisuus. Tässä kontekstissa tapahtuva naisiin kohdistuva väkivalta ei selity alhaisella sosiaalisella asemalla, huonolla tulotasolla, epäedullisella perhetaustalla tai rikollisella kierteellä, joista jokaisella on pyritty selittämään väkivaltarikollisuutta. Kuitenkin seksuaalinen ahdistelu ja raiskaukset nousevat vuosi vuodelta huomattavaksi ongelmaksi yliopistomaailmassa. Yhtenä selityskeinona on käytetty vahvasti maskuliinisuuden ihanteisiin linkittyvää, miesten vertaisryhmissä esiin tulevaa keskinäistä tukea, mikä osaltaan legitimoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ryhmässä ja jopa kannustaa sen jäseniä syyllistymään tekoihin. (DeKeseredy & Schwartz 2005, 357.)
Parisuhdeväkivalta on vasta viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana alettu tunnistaa sosiaalisena ongelmana. Monissa länsimaissa naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta oli monilta osin sosiaalisesti hyväksyttyä ja jopa lailla sallittua 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä, Suomessa jopa 1990-luvun puoliväliin saakka (Gillespie ym. 2013, 222; Törmä & Pentikäinen 2016, 15). Tätä aikaisemmin yleinen käsitys väkivallasta oli kuvannut toisilleen tuntemattomien ihmisten välisiä tekoja eikä perheenjäsenten ja kumppaneiden välistä toimintaa. Käsitykset pariskuntien keskinäisistä ongelmista vain ongelman osapuolia koskettavina asioina, joihin muilla ei ole oikeutta tai velvollisuutta puuttua taas elää arkipuheessa vahvana vielä tänäkin päivänä. Erinäisten feminististen liikkeiden aktivismin seurauksena naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta alettiin nähdä sosiaalisena ongelmana yksilöllisen ja henkilökohtaisen ongelman sijaan länsimaissa 1900-luvun loppua kohden, ja ilmiön uhreille annettiin yhteinen nimitys “hakatut naiset”. (Gillespie ym. 2013, 223.)