Tutkimuksen aineistosta oli eriteltävissä neljä erilaista sosiaalisten representaatioiden luomisen linjaa eli tapaa, joilla tekstien kirjoittajat pyrkivät tekemään naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa ilmiönä ymmärrettäväksi. Näitä linjoja ovat ilmiön kuvailu konkreettisilla tapahtumilla tai termeillä, ilmiön kuvailu toisin sanoin tai metaforin, ilmiön arvottaminen sekä ilmiön liittäminen laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ilmiön kuvailu konkreettisin tapahtumin tai termein sekä ilmiön kuvailu toisin sanoin tai metaforin luovat sosiaalisia representaatioita objektivoimalla abstrakti ilmiö konkreettiseen, esimerkiksi kuvalliseen muotoon. Ilmiön arvottaminen sekä ilmiön liittäminen laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin luovat sosiaalisia representaatioita ankkuroimalla uusi ja vieras tieto tuttuun ja aiemmin opittuun. Gerard Duveen ja Barbara Lloyd (1990, 6) kuvaavat sosiaalisten representaatioiden syntyyn ja muutokseen liittyviä prosesseja, joiden kautta tietty sosiaalinen ryhmä muodostaa representaation jostakin sosiaalisesta objektista termillä sosiogeneesi.
Tämän tutkimuksen aineistossa naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyviä sosiaalisia representaatioita luodaan ankkuroinnin ja objektivoinnin keinoin seuraavaksi kuvatuilla tavoilla.
Aineistossa käytetyin tapa tuoda näkyviksi naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan representaatioita on ilmiön kuvailu konkreettisilla tapahtumilla tai termeillä. Ilmiötä pyritään tuomaan näkyväksi erittelemällä esimerkiksi väkivallan esiintymisen tapoja, yleisyyttä sekä sen syitä ja seurauksia.
Naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvää erityislaatuisuutta tuodaan esiin kuvailemalla sille tyypillisiä ominaisuuksia, ja väkivaltaisen parisuhteen dynamiikkaa pyritään yksittäisissä tekstiotteissa tuomaan näkyväksi myös kuvailemalla terveitä suhteita, joihin parisuhdeväkivalta määrittyy suhteessa vastakohtana. Toisilleen vastakkaisten teemojen moraaliseen arvottamiseen perustuvaa argumentointia voidaan tarkastella muun muassa teesin ja antiteesin käsitteiden kautta (Billig ym. 1988, 21). Ilmiön kuvailu toisin sanoin tai metaforin näkyy aineistossa ilmiön konkretisointina muun muassa vertaamalla sitä fyysisesti olemassa oleviin objekteihin ja helposti hahmotettavissa oleviin olotiloihin. Ilmiön vakavuutta konkretisoidaan myös puhumalla siitä merkittävänä ihmisoikeusongelmana ja vakavana ihmisoikeusrikoksena. Ihmisoikeuksiin ja erityisesti niiden toteutumatta jäämiseen ja rikkomiseen liittyy valtava arvolataus. Representaatioiden tuottamisen linjoista ilmiön kuvailu toisin sanoin tai metaforin ja ilmiön arvottaminen näyttäytyvätkin aineistossa vahvimmin yhteen liittyneinä.
Aineistossa väkivaltaa ankkuroidaan eli liitetään ennalta tuttuun tietoon muun muassa ilmiötä arvottamalla. Puhumalla parisuhdeväkivallasta esimerkiksi laajasti ymmärrettyjen ja yleisesti hyväksyttyjen normien ja moraalisääntöjen kontekstissa mielipidekirjoituksen kirjoittaja tuomitsee väkivallan jyrkästi. Arvottaminen suuntautuu kuitenkin pääsääntöisesti ilmiöön itseensä tai sen mahdollistaviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Esimerkiksi suoraan väkivallan käyttäjiä tai heidän toimintaansa arvostelevia ilmaisuja ei tutkimuksen aineistosta löytynyt. Toinen aineistossa esiintyvä ankkuroinnin tapa eli ilmiön liittäminen laajempaan, yhteiskunnalliseen kontekstiin kietoutuu myös vahvasti yhteen arvottavien ilmaisujen kanssa. Arvottavat ja arvostelevat, ilmiön laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liittävät ilmaisut kohdistuvat pääasiassa ilmiön laajuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa. Huomattavaa on, että ilmiön kuvailu konkreettisilla tapahtumilla tai termeillä ja ilmiön arvottaminen ovat linjoina toisistaan lähes täysin irrallisia. Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa objektivoidaan konkreettisten tapahtumien ja termien avulla siis monilta osin hyvin neutraalisti, jopa passiivisesti. Uutistekstien yhteydessä passiivisen puhetavan on todettu
vaikuttavan lukijan tapahtumista muodostamiin käsityksiin niin, että passiivimuodossa uutisoidut tapahtumat tulkitaan vähemmän haitallisiksi ja väkivaltaan syyllistyneen vastuu pienemmäksi verrattuna aktiivimuodossa kirjoitettuihin artikkeleihin samoista tapahtumista (Henley, Miller &
Beazley 1995, 79).
Naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvää vastuuta ohjataan julkisessa keskustelussa laajasti erilaisten vastuudiskurssien avulla. Tutkimuksen aineistossa vastuu asetetaan kaikista innokkaimmin yhteiskunnallisille toimijoille sekä yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille, sitten parisuhdeväkivallan uhrille ja väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille. Vähiten vastuu asetetaan parisuhdeväkivallan tekijälle tai alkoholin käytölle. Diskurssit luovat sosiaalisia representaatioita naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta tietyn tekijän tai toimijan vastuuna.
Retrospektiivinen vastuu eli vastuu jo tapahtuneesta väkivallasta jakautuu määrällisesti aineistossa melko tasaisesti. Suurimpana syyllisenä jo tapahtuneeseen väkivaltaan mielipidetekstien kirjoittajat näkevät yhteiskunnalliset rakenteet tai kulttuuriset tekijät. Seuraavaksi eniten vastuu asetetaan uhrille ja yhteiskunnallisille toimijoille. Huomattavaa on, että vastuu väkivallan tapahtumisesta asetetaan väkivallan tekijälle yhtä usein kuin väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille. Ainoastaan alkoholia selittävänä tekijänä käsitellään aineistossa vähemmän. Prospektiivinen vastuu eli vastuu myöhemmin tapahtuvasta tai jatkuvasta väkivallasta kohdistuu selkeästi tulevaisuuden toimintaan, ja se asetetaan aineistossa selvästi kaikista innokkaimmin yhteiskunnallisille toimijoille sekä yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille.
Väkivallan uhreille vastuun asettavissa diskursseissa esiintyy kaikista eniten erilaisia muotoja.
Sosiaalinen representaatio parisuhdeväkivallasta uhrin vastuuna ei siis kumpua vain yhdestä ja tietystä tekijästä tai diskurssista, vaan uhria syyllistetään lukuisiin erilaisiin näkökulmiin pohjautuen.
Jopa yksittäisissä mielipidekirjoituksissa nousee esiin eri näkemyksiin pohjautuvia, parisuhdeväkivallan uhreja syyllistäviä diskursseja. Eri tiedon muotoihin ja ajattelutapoihin pohjautuvia sosiaalisia representaatioita voidaan määrittää myös Serge Moscovicin kognitiivisen monitahoisuuden käsitteellä (Aikins 2012, 17). Koko parisuhdeväkivallan olemassaoloa ilmiönä selitetään joissakin teksteissä biologisiin vietteihin perustuvan parinvalinnan kautta. Tällöin naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvä vastuu asetetaan uhrin lisäksi naisille väestöryhmänä.
Useissa teksteissä parisuhdeväkivallan uhreille asetettu vastuu liitetään parinvalintaan liittyvien seikkojen lisäksi siihen, etteivät naiset lopeta väkivaltaista suhdetta heti ensimmäisten merkkien
ilmaantuessa. Vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta asetetaan suoraan väkivallan tekijälle huomattavan harvoin. Kirjoituksissa tunnistetaan varsin laajasti, että aggressiivisuus on ongelma ja että myös väkivaltaisesti käyttäytyvä parisuhteen osapuoli tarvitsee apua. Tämä puhetapa kuitenkin varsin usein myös poistaa vastuun väkivaltaisten tekojen tekijältä ja siirtää sen yhteiskunnallisille toimijoille, erityisesti väkivaltapalveluille ja väkivaltatyön ammattilaisille.
Yhteiskunnallisten toimijoiden merkitystä korostetaan erityisesti käsiteltäessä väkivaltaa kokeneiden auttamiseen keskittyneitä palveluita tai tyypillisemmin niiden riittämättömyyttä. Vastuun asettaminen kietoutuukin varsin usein selkeään kritiikkiin, mutta se kohdistuu vain yksittäisissä tekstiotteissa suoraan väkivaltapalveluihin tai väkivaltatyön ammattilaisiin. Suurin osa suoraan kritiikkiin yhdistetyistä, vastuuta suuntaavista diskursseista kohdistuu suurimmaksi osaksi, lähes yksinomaan, yhteiskunnallisen tason päätöksentekoon, lainsäädäntöön ja resurssien ohjaamiseen.
Mielipidekirjoitusten kirjoittajien voidaan siis katsoa suhtautuvan itse Suomessa tehtävään väkivaltatyöhön varsin positiivisesti, mutta poliittisen tason toimijat herättävät kriittisiä, jopa vihamielisiä diskursseja. Aineiston perusteella julkiseen keskusteluun ja sosiaalisten representaatioiden luomiseen ja ylläpitoon aktiivisesti osallistuvat kirjoittajat tunnistavat varsin laajasti myös väkivaltaisia ajattelu- ja toimintamalleja luovien ja ylläpitävien sosiaalisten rakenteiden merkityksen parisuhdeväkivallan kaltaista ilmiötä tarkastellessa. Puhetavat, asenteet, ennakko-oletukset, suomalaiselle kulttuurille tyypilliset toimintamallit ja esimerkiksi sosialisaatio nähdään väkivaltaa edistävinä sekä tekojen esiintuloa ja avunsaantia ehkäisevinä rakenteina, joita on syytä purkaa ja uudistaa.
Parisuhdeväkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille vastuun asettavat diskurssit kietoutuvat suurilta osin yhteen yhteiskunnallisten rakenteiden ja kulttuuristen tekijöiden kanssa, ja aiemmin käsitelty suomalainen puhumattomuuden ja yksityisyyden kulttuuri nähdään varsin laajasti selittävä tekijänä siihen, etteivät naapurit ja läheiset puutu parisuhdeväkivaltaan silloinkaan, kun siihen viittaavat merkit ovat selviä. Näissä diskursseissa korostuvat yhteisöllisyyden ja läheisistä huolehtimisen tärkeys, mikä kenties koetaan suomalaisen, individualistisen yhteiskunnan kontekstissa varsin vieraana. Alkoholin käyttö yhdistetään aineistossa usein aggressiivisuuteen ja estojen purkautumiseen. Esimerkiksi turhautumisen kasaantuminen nähdään vahvasti eskaloituvana tekijänä, mutta vasta alkoholi saa aikaan väkivaltaisen reaktion. Alkoholilla nähdään olevan suuri
merkitys myös yksilön itsehillinnän kannalta, ja suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvan parisuhdeväkivallan yhteydessä se liitetään yleisimmin juhlapyhien yhteyteen.