Käsitykset parisuhdeväkivaltaan liittyvästä vastuusta ja erityisesti se, kenelle vastuu julkisessa keskustelussa asetetaan perustuu moninaisiin sosiaalisiin prosesseihin, muun muassa väkivaltaan liittyviin sosiaalisiin representaatioihin. Myös tämän tutkimuksen aineistossa esiintyvät diskurssit luovat vastuurepresentaatioita ja suuntaavat vastuuta tietyille tekijöille tai toimijoille. Mediateksteissä käytetyt diskurssit ja muut puhetavat väkivaltaan liitetystä vastuusta myös luovat uudenlaisia sosiaalisia representaatioita ja muita rakenteita sekä ylläpitävät ja haastavat olemassa olevia rakenteita. Sosiaaliset representaatiot eli jaetut käsitykset väkivallasta tai sen loppumisesta tietyn tekijän tai toimijan vastuuna vaikuttavat laaja-alaisesti myös yksilöllisiin suhtautumistapoihin väkivallan tekijöitä, uhreja ja sen muita osapuolia kohtaan ja voivat ulottua jopa poliittiselle tasolle esimerkiksi yhteiskunnallisia resursseja jaettaessa.
Aineistosta oli nopeasti huomattavissa, että naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvästä vastuusta puhutaan mielipidekirjoituksissa varsin neutraalisti, ja esimerkiksi passiivimuodon käyttö on hyvin yleistä. Useista teksteistä kirjoittajan näkemystä vastuusta joutui etsimällä etsimään, ja osa teksteistä ikään kuin kieltäytyy suoraan syyllistämästä ketään. Vastuu asetetaan usein kierrellen ja kaarrellen, esimerkiksi kiertoilmaisuja käyttämällä. Vastuun asettaminen ja syyllistäminen näyttävät kuitenkin olevan varsin luontevia tapoja käydä julkista keskustelua tunteita herättävästä ilmiöstä, sillä lopulta ainoastaan kaksi kirjoitusta (tekstit 12 & 25) eivät käsitelleet vastuuta väkivallasta tai sen loppumisesta laisinkaan. Vastuuta käsitellään melko runsaasti myös poistamalla vastuu joltakin tietyltä tekijältä pikemminkin kuin syyllistämällä yksittäistä tekijää, jolloin on mahdollista, että lopullinen käsitys vastuusta jää ikään kuin roikkumaan kohdistumatta suoraan tiettyyn tekijään tai toimijaan.
Aineistosta nousi esiin selkeästi kuusi erilaista toimijaa tai tekijää, joille asetetaan vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta. Vastuuta luodaan ja kohdistetaan erilaisten vastuudiskurssien avulla. Tietyn tekijän syyllistäminen ilmiöstä julkisessa keskustelussa viittaa sosiaaliseen representaatioon, jonka mukaan väkivallan tapahtuminen tai sen estäminen on tietyn tekijän vastuulla. Kaikki parisuhdeväkivallan vastuuta käsittelevät aineisto-otteet sopivat kuuden erilaisen vastuurepresentaation alle. Näitä representaatioita ovat 1) parisuhdeväkivalta tai sen loppuminen uhrin vastuuna, 2) parisuhdeväkivalta tai sen loppuminen tekijän vastuuna, 3) parisuhdeväkivalta tai sen loppuminen yhteiskunnallisten toimijoiden vastuuna, 4) parisuhdeväkivalta tai sen loppuminen yhteiskunnallisten rakenteiden tai kulttuuristen tekijöiden vastuuna sekä 5) parisuhdeväkivalta tai
sen loppuminen väkivallan osapuolia ympäröivien yksilöiden vastuuna. Lisäksi aineistosta nousi niin monta kertaa esiin 6) alkoholi parisuhdeväkivaltaa selittävänä tekijänä, että olen jaotellut sen omaksi representaatiokseen. Alla olevassa kuvaajassa on esitetty eri tekijöille ja toimijoille vastuun asettavien diskurssien määrä aineistossa retrospektiivisen ja prospektiivisen vastuun käsitteiden alle jaoteltuna (KUVIO 2). Luvut eivät vastaa yhteenlaskettuina kaikkien aineistossa esiintyvien, parisuhdeväkivallan vastuuta käsittelevien diskurssien määrää, sillä useissa tapauksissa yksittäinen diskurssi voi asettaa vastuu useammalle eri toimijalle.
KUVIO 2. Eri tekijöille tai toimijoille asetettu retrospektiivinen ja prospektiivinen vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta
Retrospektiivinen vastuu eli vastuu jo tapahtuneesta väkivallasta tai jo väkivallan uhriksi joutuneiden yksilöiden auttamisesta jakautuu määrällisesti aineistossa melko tasaisesti. Suurimpana syyllisenä jo tapahtuneeseen väkivaltaan mielipidetekstien kirjoittajat näkevät 4) yhteiskunnalliset rakenteet tai kulttuuriset tekijät. Seuraavaksi eniten vastuu asetetaan 1) uhrille ja 3) yhteiskunnallisille toimijoille, esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluille, väkivaltatyötä tekeville tai väkivaltaa ehkäiseville tahoille, oikeusjärjestelmälle, lainsäädännölle, poliittisille päättäjille ja viranomaisille. Huomattavaa on, että vastuu väkivallan tapahtumisesta asetetaan 2) väkivallan tekijälle yhtä usein kuin 5) väkivallan
osapuolia ympäröiville yksilöille. Ainoastaan 6) alkoholia selittävänä tekijänä käsitellään aineistossa vähemmän. Prospektiivista vastuuta eli vastuuta tulevaisuudessa tapahtuvasta ja jatkuvasta väkivallasta, sen loppumisesta sekä väkivallan ehkäisystä käsitellään aineistossa selkeästi enemmän.
Tämän voi nähdä kertovan siitä, että parisuhdeväkivalta käsitetään pikemminkin abstraktina, yhteiskunnallisena ilmiönä kuin konkreettisina tekoina. Väkivalta ymmärretään haitallisena sosiaalisena ilmiönä, johon kannattaa puuttua yhteiskunnallisella tasolla, mutta ei välttämättä sadoissa suomalaisissa kodeissa päivittäin tapahtuvina ja tuhansia ihmisiä koskettavina väkivallan tekoina. Toisaalta ero voi kertoa myös siitä, että julkinen keskustelu on tulevaisuuteensuuntautunutta ja väkivallan jatkumisen estäminen nähdään tärkeämpänä kuin jo tapahtuneen märehtiminen.
Prospektiivinen vastuu kohdistuu selkeästi tulevaisuuden toimintaan, ja se asetetaan aineistossa selvästi kaikista innokkaimmin 3) yhteiskunnallisille toimijoille sekä 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille. 3) Yhteiskunnallisten toimijoiden merkitystä korostetaan erityisesti käsiteltäessä väkivaltaa kokeneiden auttamiseen keskittyneitä palveluita tai tyypillisemmin niiden riittämättömyyttä. Vastuun asettaminen kietoutuukin varsin usein selkeään kritiikkiin, mutta se kohdistuu vain yksittäisissä tekstiotteissa suoraan väkivaltapalveluihin tai väkivaltatyön ammattilaisiin, esimerkiksi heidän empatiakykynsä ja ammattitaitonsa puutteeseen. Suurin osa suoraan kritiikkiin yhdistetystä, vastuuta suuntaavista diskursseista kohdistuu suurimmaksi osaksi, lähes yksinomaan, yhteiskunnallisen tason päätöksentekoon, lainsäädäntöön ja resurssien ohjaamiseen.
(8) Jos lainsäätäjät ja viranomaiset eivät ryhdy suhtautumaan perheväkivaltaan nykyistä vakavammin, toistuu murheellinen historia jatkossakin.
(20) Miksi Suomi ei kanna vastuutaan? Luvataan kyllä, mutta todellisuudessa ei tehdä mitään.
(31) Tuloksien saavuttaminen sen sijaan vaatii konkreettisia tekoja, matalan kynnyksen tuki- ja auttamisjärjestelmien kehittämistä ja resursseja niiden ylläpitoon sekä miesten aktiivista tukea naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle.
Esitetty kritiikki kohdistuu erityisesti ensi- ja turvakotien sekä muiden matalan kynnyksen palvelupaikkojen määrän riittämättömyyteen, kansainvälisistä sopimuksista kiinnipitämättömyyteen sekä yleisemmin asiantuntevan avun, erikoistuneen osaamisen sekä rahallisten ja työvoimallisten resurssien puutteeseen. Koko aineistossa yhteiskunnallisille toimijoille asetettu vastuu naisiin
kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyen kohdistuukin pääasiassa uhreja auttaviin ja väkivallan jatkumista ehkäiseviin palveluihin, joten on luonnollista, että suurin osa näille toimijoille asetetusta vastuusta määrittyy prospektiivisena.
4) Yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuriset tekijät nähdään aineistossa sekä retrospektiivisesti että prospektiivisesti eniten tai toisiksi eniten vastuullisina naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta.
Aineiston perusteella julkiseen keskusteluun ja sosiaalisten representaatioiden luomiseen ja ylläpitoon aktiivisesti osallistuvat kirjoittajat tunnistavat siis varsin laajasti väkivaltaisia ajattelu- ja toimintamalleja luovien ja ylläpitävien sosiaalisten rakenteiden merkityksen parisuhdeväkivallan kaltaista ilmiötä tarkastellessa. Puhetavat, asenteet, ennakko-oletukset, suomalaiset toimintamallit ja esimerkiksi sosialisaatio nähdään väkivaltaa edistävinä sekä tekojen esiintuloa ja avunsaantia ehkäisevinä rakenteina.
(4) Väkivallan sukupuolittuminen liittyy rakenteisiin, jotka johtavat naisten alisteiseen asemaan yhteiskunnassa.
(13) “Rakkaudesta se pollekin potkii.” Tämän sai kuulla se, joka valitti kovakouraiseksi yltyneestä leikistä. Tyttö yleensä, joskus ehkä poikakin. Sananlasku kehotti ymmärtämään, että pollella ja ihastuneella ihmisellä oli tunteidensa ilmaisuun oikeus myös rajun fyysisen, sanattoman toiminnan kautta.
Juuri Suomessa esiintyvään naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan kaikkein voimakkaimmin vaikuttavana tekijänä aineistossa nähdään suomalainen puhumattomuuden ja yksityisyyden kulttuuri.
Useat kirjoittajat käsittelevät teksteissään juuri suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä tapaa olla puhumatta yksityisasioista edes läheisten kesken sekä korkeaa kynnystä puuttua muiden asioihin nimeten ne jopa tärkeimmiksi syiksi parisuhdeväkivallan esiintymiseen ja avunpyytämisen vaikeuteen. Kiteyttäen suurimpana väkivaltaa mahdollistavana ja edesauttavana tekijänä voidaan siis useiden kirjoittajien mukaan nähdä diskurssi parisuhdeväkivallasta perheen yksityisasiana, johon muilla ei ole asiaa puuttua.
(18) Yksilöllisyyden korostaminen ja menestymisen paine pakottavat ylläpitämään kulisseja, vaikka väkisin. Elämässä voi kuitenkin epäonnistua monessa asiassa, eikä sen tarvitse merkitä
maailmanloppua. Tässä suhteessa asenteissa on paljon parantamisen varaa. Puhumattomuuden kulttuuria on myös syytä murtaa.
(20) Mikä siinä on, ettei meillä ymmäretä lyömisen olevan väärin? Viisas ei lyö, ei kiusaa toista, ei alista, ei raiskaa. Viisaan ei tarvitse. Viisas osaa puhua. Siinäkö se onkin? Suomalaisen puhumattomuudessa?
Parisuhdeväkivalta tai sen loppuminen asetetaan aineistossa 5) väkivallan osapuolia ympäröivien yksilöiden vastuulle huomattavasti harvemmin kuin 3) yhteiskunnallisille toimijoille ja 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille, mutta varsinkin retrospektiivistä vastuuta kuvailevista diskursseista varsin huomattava osuus käsittelee väkivallan osapuolten läheisten, naapureiden ja muiden yhteiskunnan jäsenten osuutta ongelman ratkaisemisessa. Nämä aineisto-otteet kietoutuvat suurilta osin yhteen 4) yhteiskunnallisten rakenteiden ja kulttuuristen tekijöiden kanssa, ja aiemmin käsitelty suomalainen puhumattomuuden ja yksityisyyden kulttuuri nähdään varsin laajasti selittävä tekijänä siihen, etteivät naapurit ja läheiset puutu parisuhdeväkivaltaan silloinkaan, kun siihen viittaavat merkit ovat selviä. Näitä diskursseja kuvaavissa aineisto-otteissa vastuu väkivaltaan puuttumisesta tai asenteiden muuttamisesta asetetaan kuitenkin selvästi väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille.
(14) Asenteissa ja rohkeudessa tarttua ilmiselvään ongelmaan on vielä selviä puutteita.
Naapurista kuuluvaan pahoinpitelyyn kannattaa soittaa poliisi paikalle, eikä vain panna radiota kovemmalle.
(18) Uhrit olisivat ehkä arvostaneet kollektiivista surua enemmän sitä, että he olisivat saaneet apua ja tukea hädän hetkellä. Ei ole iso vaiva kysyä, mikä on vikana ja voinko auttaa.
Naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan huomaamisen ja siihen puuttumisen lisäksi 5) väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille asetetaan vastuuta myös uhrien auttamisesta. Kiireetön ja empaattinen kuunteleminen sekä muunlainen henkinen tuki nostetaan useissa teksteissä jopa ammatillisen väkivaltatyön rinnalle uhreja auttavana ja heidän asemaansa vahvistavana tekijänä.
Lisäksi teksteissä käsitellään myös ympäristön väkivallan tekijöihin kohdistuvan suhtautumisen merkitystä. Aiheesta puhutaan jopa evoluutiobiologisin termein ‘laumasta karkottamisena’ lähipiiriin kuuluvan yksilön paljastuessa väkivaltaiseksi. Kehotukseen voi katsoa sisältyvän sekä kulttuurisen
ajatuksen väkivallan sosiaalisesta tuomitsemisesta että biologisen teorian väkivaltaisuutta edistävien geenien lisääntymisen ehkäisystä. Myös koko aineistossa naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa käsitellään varsin laajasti biologisista ja evoluutiollisista näkökulmista, minkä voi osaltaan nähdä liittyvän abstraktin ja epäinhimillisenä koettavan ilmiön järkeistämiseen ankkuroinnin keinoin.
Vastuu parisuhdeväkivallasta tai sen lopettamisesta asetetaan aineistossa 1) väkivallan uhrille prospektiivisesti kolmanneksi useimmin, retrospektiivisesti toisiksi useimmin. Tavalla tai toisella uhreja syyllistävissä diskursseissa esiintyy enemmän vaihtelua kuin mitään muuta tekijää tai toimijaa syyllistävissä diskursseissa. Myös monissa kirjoituksissa, joiden päällimmäisenä tavoitteena vaikuttaa olevan uhrien kokemusten sympatisoiminen, on rivien välistä havaittavissa uhreille itselleen vastuun asettava diskurssi. Väkivallan uhreja syyllistävien diskurssien kirjossa käsitellään laajasti vaaralliseen suhteeseen tieten tahtoista jäämistä, väkivaltaisten miesten kanssa lisääntymistä, hakkaavien miesten seuraan hakeutumista, naisten riidan- ja tappelunhaluisuutta, jännityksen etsimistä vaarallisista suhteista, halua joutua lyödyksi, väkivallan anteeksiantamista, tyttöjen kasvattamista väkivallan hyväksymiseen ja poikien kasvattamista väkivaltaisiksi, aggressiivisuuden rinnastamista turvallisuuteen, ovulaation ja hormonien vaikutusta miestyypin valintaan, kilttien miesten suosimattomuutta parinvalinnassa sekä toisiin naisiin kohdistuvan sosiaalisen painostuksen vähäisyyttä.
Koko parisuhdeväkivallan olemassaoloa ilmiönä selitetään joissakin teksteissä biologisiin vietteihin perustuvan parinvalinnan kautta. Tällöin naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvä vastuu asetetaan uhrin lisäksi naisille väestöryhmänä. Diskurssiin liittyy vahvasti evoluutiobiologinen käsitys siitä, että naiset valitsevat lisääntymiskumppaninsa sen perusteella, kenen näkevät olevan kaikista kyvykkäin puolustamaan perhettä ulkoisia uhkia vastaan. Metsästäjä-keräilijöiden aikakaudelta peräisin olevien valintaperusteiden nähdään olevan sisäänrakennettuja myös 2010-luvun ihmisiin, ja viettien merkityksen katsotaan korostuvan erityisesti naisten hormonaalisen kierron mukaan.
(19) Toki on muitakin naisia kiinnostavia asioita kuin raha, esimerkiksi aggressiivisuus. -- -- Kun taas tutkitusti naiset haluavat ovulaation aikaan pahaa poikaa. Siis juuri niitä mulkkuja, joita naiset gallupeissa sanovat vastustavansa.
(33) Nyky-yhteiskunnassamme ei vieläkään tuomita tarpeeksi avoimesti väkivaltaista käytöstä miesten osalta – ja ilmiö näkyy jopa toisinpäin, kiltteydestä ei palkita kovin hyvin. Esimerkiksi
naiset antavat vielä nykyään aivan liian helposti anteeksi väkivaltaisille poikaystävilleen ja aviomiehilleen, vaikka kaikista kannattavinta – sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta – olisi pistää suhde poikki heti ensimmäisestä lyönnistä.
Useissa teksteissä parisuhdeväkivallan uhreille asetettu vastuu liitetään parinvalintaan liittyvien seikkojen lisäksi kirjoituksen (33) tavoin siihen, etteivät naiset lopeta väkivaltaista suhdetta heti ensimmäisten merkkien ilmaantuessa. Diskurssissa on kyse etupäässä prospektiivisesta vastuusta, sillä uhria ei syyllistetä niinkään ensimmäisestä väkivaltatapauksesta vaan siitä, että hän antoi väkivallan jatkua. Näissä aineisto-otteissa puhutaan lähes poikkeuksetta lyömisen ja hakkaamisen kaltaisin termein fyysisestä parisuhdeväkivallasta, eikä diskurssi ota huomioon henkistä väkivaltaa, esimerkiksi uhkailua ja manipulointia, joka on saattanut jatkua pitkään ennen ensimmäistä fyysistä välikohtausta. Huomiota ei kiinnitetä myöskään parisuhdeväkivallan sykliseen luonteeseen, johon sisältyy usein parempia vaiheita ennen väkivallan eskaloitumista fyysiseksi. Diskurssiin liittyy myös varsin usein väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävän naisen älykkyyden kyseenalaistaminen.
Väkivaltaiseen parisuhteeseen jääviä uhreja syyllistävää diskurssia kenties vielä astetta radikaalimpi vastuun asettamisen tapa on syyllistää uhreja siitä, että he ovat alun perin valinneet myöhemmin väkivaltaiseksi osoittautuneen kumppanin. Diskurssiin liittyy vahva oletus siitä, että aggressiivisuuteen ja väkivaltaan taipuvainen tai edes väkivaltaiseen käytökseen kykenevä yksilö pitäisi voida tunnistaa saman tien. Useissa teksteissä oletuksena myös on, että naiset valitsevat väkivaltaisen kumppanin, koska kaipaavat elämäänsä jännitystä. Tällöin kyse ei ole siitä, etteivätkö naiset tunnistaisi potentiaalisesti väkivaltaisia yksilöitä, vaan siitä, että tällaisia yksilöitä tarkoituksenmukaisesti suositaan parinvalinnassa heidän mielenkiintoisuutensa takia.
(24) Mikä sitten saa muuten niin loogisen, järkevän ja kontrolloidun suomalaisen miehen menettämään malttinsa ja lyömään naista? Noh nainen itse. Miksi niin monet naiset tuntuvat oikein hakeutuvan heitä hakkaavien miesten seuraan? Miksi niin usein samoilla naisilla on kerta toisensa jälkeen ongelmia heitä pahoinpitelevien miesten kanssa? Toiset naiset vain tykkäävät riidellä ja tapella. He oikein haastavat riitaa. Ärsyttävät miestä kunnes mies suuttuu. Sitten suuttumisen jälkeen pääsevät sopimaan ja riita loppuu. Jännittävää elämää.
(33) Jos nainen on alkanut seurustelemaan tai edes hengailemaan potentiaalisesti hyvin vaarallisen miehen kanssa, olisi suotavaa tuoda esille, että nainen on ollut idiootti, mikäli esimerkiksi saa turpaansa.
Parisuhdeväkivallan uhrille asetettua vastuuta tuodaan esiin myös erilaisten vertauskuvien kautta, joiden avulla tekstin kirjoittaja voi pyrkiä tuomaan esiin, miksi juuri hänelle ei koskaan voisi tapahtua mitään vastaavaa.
(24) Jos menen täällä jännityksen toivossa kävelylle vaaralliseen ghettoon ja joudun ryöstetyksi, se on ihan omaa syytäni. Mitäs varoituksista huolimatta menin.
Vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta asetetaan suoraan 2) väkivallan tekijälle huomattavan harvoin. Aineistossa sekä retrospektiivinen että prospektiivinen vastuu asetetaan ainoastaan 6) alkoholin käytölle harvemmin kuin 2) itse väkivallan tekijälle. Kirjoituksissa tunnistetaan varsin laajasti, että aggressiivisuus on ongelma ja että myös väkivaltaisesti käyttäytyvä parisuhteen osapuoli tarvitsee apua. Tämä puhetapa kuitenkin varsin usein myös poistaa vastuun väkivaltaisten tekojen tekijältä ja siirtää sen 3) yhteiskunnallisille toimijoille, erityisesti väkivaltapalveluille ja väkivaltatyön ammattilaisille.
(7) Väkivallan tekijä on aina vastuussa teoistaan ja häpeä väkivallan teosta kuuluu ainostaan hänelle, ei koskaan uhrille.
(17) Perheväkivalta ei ole tilanne, johon ikään kuin vahingossa ajaudutaan. Lyönti on aina valinta, tahdon alainen teko. Käsi ei puristu nyrkkiin itsestään vaan voiman käyttö edellyttää tietoista päätöstä satuttaa toista ihmistä.
Suoraan ja kaartelematta väkivallan tekijää syyllistävät diskurssit ovat aineistossa niin harvassa, että ylläolevissa aineistoesimerkeissä on enää hädin tuskin kyse esimerkeistä. Puhtaasti ainoastaan väkivallan tekijää syyllistäviä diskursseja löytyy aineistosta yhteensä viisi (5) kappaletta.
Vertauskohtana voidaan käyttää sitä, että puhtaasti ainoastaan 1) väkivallan uhria syyllistäviä diskursseja löytyy aineistosta yli kolminkertainen määrä. Suoraan 2) väkivallan tekijää syyllistävät diskurssit käsittelevät pääasiassa väkivaltaisten tekojen tahdonalaisuutta ja esimerkiksi itsehillinnän menettämistä. Osittain väkivallan tekijälle vastuun asettavat diskurssit kietoutuvat yhteen esimerkiksi 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille asetettavan vastuun kanssa, ja ne käsittelevät erityisesti kulttuurista sallivuutta väkivallan käyttöön liittyen sekä yhteiskunnallisten
valtarakenteiden ja väkivallan välisiä kausaalisuhteita. Joissakin kirjoituksissa väkivalta nähdään myös yhtä lailla 2) väkivallan tekijän että 1) väkivallan uhrin syynä.
(19) Miksi miehet ovat ääliöitä? Siksi, että naiset haluavat. Luonnonvalinnassa naiset ovat valinneet miehet keiden kanssa lisääntyä, miehet taas naiset.
(27) Seksuaalirikollisuudelle on sukupuolittuneena väkivaltana ominaista rikoksentekijän omima dominanssiin pyrkivä asenne suhteessa uhriinsa – raiskaus siis toistaa ja vahvistaa mentaalisia valtapositioita, joiden lähde voi olla jopa vuosisatojen aikaisesti periytynyttä, kutoutunutta ja kerrostunutta yhteiskunnan eri portaille.
1) Väkivallan uhreille, 2) väkivallan tekijöille, 3) yhteiskunnallisille toimijoille, 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille ja 5) väkivallan osapuolia ympäröiville yksilöille vastuuta suuntaavien diskurssien lisäksi kaikista vahvimmin aineistosta nousi esiin representaatio 6) alkoholin käytöstä naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa selittävänä tekijänä. Alkoholin käyttö yhdistetään aineistossa usein aggressiivisuuteen ja estojen purkautumiseen. Esimerkiksi turhautumisen kasaantuminen nähdään vahvasti eskaloituvana tekijänä, mutta vasta alkoholi saa aikaan väkivaltaisen reaktion. Alkoholilla nähdään olevan suuri merkitys myös yksilön itsehillinnän kannalta.
(24) Mies tai nainen saattaa purkaa turhautumistaan käyttäytymällä väkivaltaisesti vain koska on alkoholin vaikutuksen alla menettänyt täysin kaiken itsekontrollin.
(26) Yksi suuri syy [väkivaltaan] on mielestäni alkoholi.
(34) Eikä alkoholin liittyminen asiaan tee missään tilanteessa väkivallasta yhtään sen hyväksyttävämpää.
Kirjoituksen (34) kirjoittaja puolestaan kääntää vastuun asettamisen prosessin päälaelleen poistamalla alkoholiin liitetyn vastuun tai ainakin siirtämällä sen moraalisen arvolatauksen muuhun kohteeseen. Alkoholin käyttö on saattanut edesauttaa väkivallan eskaloitumista, mutta teko on tästä huolimatta aivan yhtä tuomittava, kuin ilman alkoholin vaikutusta tapahtunut teko. 5) Väkivallan osapuolia ympäröiviä yksilöitä lukuun ottamatta kaikkia muita tekijöitä tai toimijoita pyritään
aineistossa esiintyvissä vastuudiskursseissa myös vapauttamaan vastuusta. Tällaisia diskursseja esiintyy aineistossa kuitenkin huomattavasti vähemmän, kuin vastuuta asettavia diskursseja. 1) Väkivallan uhrin vastuuta poistavia diskursseja esiintyy aineistossa eniten, seitsemän (7) kappaletta.
2) Väkivallan tekijöiden vastuuta poistavia diskursseja esiintyy neljä (4), 3) yhteiskunnallisten toimijoiden vastuuta poistavia kaksi (2) ja 4) yhteiskunnallisten rakenteiden tai kulttuuristen tekijöiden vastuuta poistavia kolme (3) kappaletta. 6) Alkoholin käyttö väkivaltaa selittävänä tekijänä otetaan aineistossa esiin vastuuta poistavassa muodossa yhden (1) kerran.
Kaikki 1) väkivallan uhreilta vastuuta poistavat diskurssit tarttuvat monta kertaa tämänkin tutkimuksen aineistossa esiintyvään kysymykseen siitä, miksi parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset eivät lähde väkivaltaisesta suhteesta. Diskurssit korostavat parisuhdeväkivallan aiheuttamaa traumaa ja siitä johtuvia psyykkisiä seurauksia, esimerkiksi itseluottamuksen, omanarvon tunteen ja muiden henkisten voimavarojen alentumista. Nämä tekijät vaikuttavat negatiivisesti parisuhdeväkivallan uhrin kykyihin ja mahdollisuuksiin hakea apua tilanteeseensa. Henkisten voimavarojen lisäksi diskursseissa käsitellään myös materiaalisia tekijöitä. Esimerkiksi perinteisiin sukupuolirooleihin liittyvän työnjaon vuoksi väkivallan uhri voi olla taloudellisesti sidottu väkivallan tekijään. Myös yhteiset lapset voivat osaltaan vaikeuttaa väkivaltaisesta parisuhteesta lähtemistä. Onnettomassa suhteessa sinnitellään lasten takia, kotia ei haluta hajottaa tai lähteminen ja uuden elämän aloittaminen mahdollisesti hyvinkin pienten lasten kanssa voi tuntua liian vaikealta. Diskursseissa käsitellään myös erityisten riskiryhmien kuten maahanmuuttajataustaisten naisten asemaa, joka voi tuoda kriisiytyneeseen tilanteeseen aivan uudenlaisia ongelmia.
(21) Maahanmuuttajanaiset kokevat väkivaltaa 2-3 kertaa enemmän kuin valtaväestöön kuuluvat naiset. Mihin lähdet, jos sinulla ei ole ammattia, et osaa maan kieltä tai et oikein osaa edes lukea?
-- -- Mitä heikompi on naisen taloudellinen asema perheessä, sitä vaikeampi hänen on hakea apua tilanteeseensa.
(23) Monet ihmiset pohtivat, miksi väkivaltaa kokeva ei lähde suhteesta. Siihen on monia syitä.
Väkivaltaa käyttävä pyrkii hallitsemaan puolisoaan ja yhteistä arkea. Pitkään jatkuessaan väkivallan kohteen usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin voi selvästi alentua. Kun omanarvon tunne ja itseluottamus on alentunut, on väkivallan tekijän helpompi hallita uhria.
2) Väkivallan tekijöiltä vastuuta poistavat diskurssit pyrkivät vastuun kadottamisen sijaan pikemminkin siirtämään sen tekijältä muille toimijoille, erityisesti 4) yhteiskunnallisille rakenteille tai kulttuurisille tekijöille ja 1) uhreille. Diskursseissa käsitellään tyttöystävän tai vaimon fyysistä rankaisemista kulttuurisen sallivuuden nojalla, mikä osaltaan pyrkii viemään väkivallan ilmiötä kauemmas suomalaisen yhteiskunnan kontekstista. Myös väkivaltaisten tekojen selittämisen mielenterveydenongelmien, esimerkiksi sadistisen persoonallisuushäiriön tai muun patologisen tekijän kautta voidaan katsoa vähentävän väkivallan tekijän vastuuta omista teoistaan, sillä jo rikosoikeudellisesti tällainen henkilö voitaisiin katsoa syyntakeettomaksi.
(24) Kukapa ei vastaavassa tilanteessa hermostuisi? Tiedän monia tällaisia äitejä, jotka eivät vain välitä mitä ympärillä tapahtuu. Ketäpä miestä sellainen käytös ei saisi raivon valtoihin?
Aineistossa esiintyvät 3) yhteiskunnallisilta toimijoilta vastuuta poistavat diskurssit muun muassa puolustavat suomalaista, tasa-arvoa ajavaa lainsäädäntöä. Aineistossa eniten käsitelty yksittäinen väkivaltatyön muoto on lähisuhdeväkivallan sovittelu, joka herättää mielipiteitä sekä puolesta että vastaan. Puolustajat, useimmiten sovittelun asiantuntijat tai ammattiharjoittavat näkevät palvelumuodon monipuolisena ja väkivallan molempien osapuolten kannan huomioonottavana työskentelytapana, jonka ei kuitenkaan yksin voida odottaa ehkäisevän lähisuhdeväkivaltaa tai selvittävän siitä seuraavia ongelmia.
(6) Sovittelu on lyhyt interventio, eikä käytännössä ole realistista edellyttää, että se aina riittäisi ratkaisemaan koko ongelman.
(22) [Ulkomaalaiset naiset] eivät kuitenkaan välttämättä tai automaattisesti ole kotimaansa kulttuurin uhreja. Patriarkaalisissa maissa näin ehkä onkin, mutta Suomessa ja lännessä lainsäädäntö ei sorra naisia.
4) Yhteiskunnallisilta rakenteilta tai kulttuurisilta tekijöiltä vastuuta poistavat diskurssit kyseenalaistavat niitä suomalaiseen kulttuuriin liittyviä tekijöitä, joihin vastuu useimmiten linkittyy kulttuurisille tekijöille vastuuta asettavissa diskursseissa. Diskurssit eivät ainoastaan pyri siirtämään tai jakamaan vastuuta kulttuuriin liittyviltä tekijöiltä, vaan pitkälti kyseenalaistavat koko suomalaisen
väkivaltakulttuurin olemassaolon. Kulttuuristen ja rakenteellisten tekijöiden käsittely väkivaltaa ehkäisevän työn yhteydessä nähdään monilta osin jopa ajanhukkana.
(5) Kuvitellun suomalaisen väkivaltakulttuurin julkinen märehtiminen ei minusta ole väkivallan ehkäisyä.
(33) Sade väittää kirjoituksessaan kulttuurimme kasvattavan raiskaajia. Minusta tämä on melko
(33) Sade väittää kirjoituksessaan kulttuurimme kasvattavan raiskaajia. Minusta tämä on melko