Pyrin erottelemaan toisistaan jo tapahtuneeseen väkivaltaan kohdistuvaa vastuuta kuvaavat otteet ja tulevaisuudessa tapahtuvaan tai jatkuvaan väkivaltaan kohdistuvaa vastuuta kuvaavat otteet. Keräsin erityyppistä vastuuta kuvaavat aineisto-otteet retrospektiivisen ja prospektiivisen vastuun käsitteiden alle. Käytännössä tämä osoittautui kuitenkin hyvin hankalaksi, sillä erityisesti väkivaltaa ilmiönä käsittelevät tekstit eivät tyypillisesti määrittele selkeää aikamäärettä väkivallalle. Joitakin otteita jouduin esimerkiksi sijoittamaan toisen käsitteen alle melko keinotekoisesti siksi, että toisen alle ne olisivat sopineet vielä huonommin. Erityisesti prospektiivisen vastuun käsite laajeni huomattavasti, sillä jouduin sijoittamaan sen alle otteita liittyen esimerkiksi väkivallan ehkäisyyn ja tulevaisuudessa jatkuvan väkivallan lopettamiseen liittyvään vastuuseen. Lopulta näin parhaaksi vaihtoehdoksi käyttää retrospektiivisen ja prospektiivisen vastuun käsitteitä lähinnä karkean jaottelun välineinä ja tarkastella ainoastaan niihin liittyviä, selkeästi esiin nousseita trendejä. Alun perin tutkimukseni tarkoituksena ei ollut niinkään tarkastella eri tekijöille tai toimijoille vastuun asettavien diskurssien määriä tai vertailla niitä keskenään, vaan ainoastaan luoda kokonaiskuvaa kaikista vallalla olevista diskursseista ja representaatioista, mutta samankaltaisten ilmaisujen ja käsitysten toistuessa aineiston eri kirjoituksissa kerta toisensa jälkeen niiden tarkastelematta jättäminen olisi tuntunut tärkeän tiedon sivuuttamiselta.
Edellä kuvatun analyysin avulla pyrin vastaamaan tutkimuskysymykseen
• kenelle asetetaan vastuu naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta tai sen loppumisesta, ja millaisia prosesseja vastuun asettamiseen liittyy?
5.3 Eettiset kysymykset
Sukupuolittunut väkivalta tutkimusaiheena on erittäin sensitiivinen ja voi herättää voimakkaita ja hyvinkin negatiivisia tunteita. Eräs tutkimuksenteon eettisyyden peruspilareista on se, ettei tutkimus saa aiheuttaa tutkittaville kärsimystä (SRA 2003, 14). Haastattelut tai ylipäänsä kokemuksellisuuteen
perustuvan aineiston kerääminen vaikkapa lomakkeella voisi aiheuttaa joissakin tutkittavissa traumaattisten kokemusten pintaan nousun, millä taas voisi olla vakaviakin psyykkisiä seurauksia.
Uskon välttäväni monia erityisesti sensitiivisiin tutkimusaiheisiin liittyviä eettisiä ongelmia käyttämällä aineistona valmiita kirjoituksia sen sijaan, että pyytäisin tutkittavia tuottamaan niitä itse.
Ainoa muoto, jossa tutkimukseni voisi edesauttaa esimerkiksi väkivallan uhrien henkistä kärsimystä vaikkapa traumaattisten muistojen muodossa on valmiina, julkaistuna tutkielmana. Tätä en tietenkään voi estää. Olen kuitenkin tämän tutkielman johdanto-osiossa pyrkinyt perustelemaan, miksi sukupuolittuneen väkivallan tutkimus on äärimmäisen tärkeää niin yhteiskunnallisella kuin yksilölliselläkin tasolla ja kuinka väkivaltatutkimus voi muun muassa edistää uhrien asemaa ja tekijöiden avunsaantia.
Andrea Doucet ja Natasha Mauthner (2002, 124) puhuvat artikkelissaan hyvästä ja vastuullisesta tietämisestä. Kyse on sellaisten henkilöiden sosiaalisesta ja poliittisesta vastuusta, jotka ovat mukana valtasuhteisiin liittyvän tiedon tuottamisprosesseissa. Tutkimuskohteiden kokemukset on otettava huomioon niin yksilöllisellä, sosiaalisella kuin poliittisellakin tasolla. Tutkimuksen tekijä on vastuussa tuottamastaan tiedosta ja siitä mahdollisesti aiheutuvista seurauksista tutkimuskohteilleen, ja on tärkeää pohtia omaa tutkijan positiotaan suhteessa tutkittavaan ihmisryhmään tai ilmiöön.
(Doucet & Mauthner 2002, 124–125.) Tutkimuskohteenani eivät suoraan ole parisuhdeväkivallan uhrit, tekijät tai muut yksilöt, joiden elämää väkivalta on suoraan koskettanut. Tiedostan kuitenkin, että tutkimuksestani saatavan tiedon mahdolliset vaikutukset koskevat myös ja kenties kaikista voimakkaimmin juuri näitä ryhmiä. Tutkimukseni tarkoituksena on tuoda näkyviksi jo olemassa olevia käsityksiä ja representaatioita liittyen parisuhdeväkivallan taustatekijöihin eikä millään lailla tuottaa niitä, mutta kaikkien muiden julkisten tekstien tavoin myös tämä tutkielma voi tuottaa tai ylläpitää tietynlaisia sosiaalisia representaatioita. Sosiaalisten representaatioiden tuottamista tai olemassaoloa ei kuitenkaan itsessään voida pitää eettisenä ongelmana tai negatiivisena ilmiönä, sillä tämä loisi ristiriidan kaiken representaatiotutkimuksen ja eettisten käytäntöjen välille.
Toinen ryhmä, johon tutkimuksellani voi olla vaikutusta, on aineistonani käyttämien mielipidekirjoitusten kirjoittajat. Aineistonkeruuni eettisyys perustuu pitkälti siihen, että sanomalehdissä julkaistut sekä kaikille avoimilta internetin mielipidepalstoilta löytyvät viestiketjut ovat myös tutkimuskäyttöön kohtuullisen vapaassa käytössä. Kirjoittajien omilla nimillä julkaistut mielipidekirjoitukset voivat osoittautua ongelmallisiksi, sillä anonyymisoinnista huolimatta esimerkiksi jotkin aineistonäytteet on hakukoneiden avulla helppo jäljittää alkuperäisiin kirjoituksiin.
Sanomalehtien arkistot ja internettiin julkaistut kirjoitukset ovat kuitenkin julkista materiaalia, joiden
avoin saatavuus perustuu kirjoittajien suostumukselle. Mielipidekirjoitukset syntyvät toisinaan vastauksena yksittäisiin tapahtumiin tai yleisempään yhteiskunnalliseen tilaan. Myös tästä syystä olen rajannut artikkelien julkaisuajankohdaksi noin viimeiset kymmenen vuotta, sillä pidemmällä aikavälillä tekstien julkaisukontekstit olisivat voineet vaihdella liiankin suurissa määrin. Yksittäisen kirjoittajan mielipide on toki voinut muuttua moneen kertaan kirjoituksen julkaisun jälkeen, mutta tekstien yleinen saatavuus vielä aineistonkeruuvaiheessa eli vuoden 2019 keväästä vuoden 2020 alkuun kertoo siitä, että kirjoituksissa käytetyt puhetavat edistävät edelleen tietynlaisten representaatioiden syntymistä yhteiskunnallisella tasolla. Kirjoitusten kontekstia on joka tapauksessa syytä pohtia niin tutkimuksen analyysi- kuin tulosvaiheessakin erityisesti sellaisten tekstien kohdalla, jotka on kirjoitettu ikään kuin vastaukseksi johonkin toiseen tekstiin tai jotka reagoivat johonkin tiettyyn yhteiskunnalliseen tapahtumaan.
Yksi tieteenteon tärkeimmistä vaatimuksista on tiedonkeruun ja tulkinnan objektiivisuus sekä tulosten reliabiliteetti eli pysyvyys. Tutkimuksen tulosten täytyy olla tutkijasta riippumattomia, eli periaatteessa samaa aineistoa ja samaa analyysimenetelmää käyttävän toisen tutkijan olisi päädyttävä samoihin tai mahdollisimman samankaltaisiin tutkimustuloksiin. Tutkimuksen validiteetti taas kertoo sen, tutkiiko tutkimus sitä, mitä väittää tutkivansa. Laadullisessa tutkimuksessa näitä luotettavuuden mittareita ei ole mahdollista arvioida ja laskea yhtä tarkasti kuin määrällisessä tutkimuksessa.
Luotettavuus jää monilta osin tutkijan, tutkimuksen tarkastajien sekä lukijoiden arvion ja tulkinnan varaan. (Kananen 2017, 175–176.) Reliabiliteetti ja validiteetti ovat kuitenkin eettisen tutkimuksenteon peruskäsitteitä, joita on syytä tarkastella myös laadullisten tutkimusten yhteydessä.
Olen tämän tutkielman aineiston analyysia käsittelevässä alaluvussa pyrkinyt perustelemaan, millä tavoin aion aineistoa tarkastella löytääkseni vastaukset tutkimuskysymyksiini. Vastausten perusteella taas pyrin muodostamaan käsityksen joistakin suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevista, naisiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvistä sosiaalisista representaatioista, mikä on myös tutkielmani aihe.
Käytännössä täydellisen objektiivisuuden ja reliabiliteetin tavoittaminen laadullisessa tutkimuksessa ja varsinkin yhteiskuntatieteissä on hankalaa ellei jopa mahdotonta, sillä jokainen tutkija lähestyy aineistonkeruuta ja sen tulkintaa omien erityisten kiinnostuksenkohteidensa ohjaamana ja omasta kokemusmaailmastaan käsin. Omasta ajattelumaailmasta irtautumista voidaan pitää realistisemmin tutkimuksenteon tavoitteena kuin ehdottomana vaatimuksena. (Kananen 2017, 79–80.) Jokaisen tutkijan uniikki kokemusmaailma ja henkilökohtainen tapa tehdä tutkimusta voidaan nähdä jopa rikkautena, kunhan oma positio suhteessa tutkimuskohteeseen tiedostetaan ja dokumentoidaan
huolellisesti tutkimusraportissa. Täydelliseen objektiivisuuteen pyrkimisen ja oman position häivyttämisen voidaan katsoa olevan jopa vanhentuneita tutkimusmenetelmiä ajoilta, jolloin valkoisten miesten tekemän ja valkoisiin miehiin kohdistuvan tutkimuksen oletettiin olevan yleistettävissä lähestulkoon koko maailman väestöön (Parker 2002 2–3).
Tässä tutkielmassa tarkastelen naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan sosiaalisia representaatioita suomalaisista ja suomenkielisistä medioista peräisin olevien mielipidekirjoitusten valossa kantasuomalaisen naisen näkökulmasta. Tutkimuksen kohteena ovat siis suomalaisten väkivaltaan liittyvät sosiaaliset representaatiot sekä muut käsitykset, näkemykset ja diskurssit. Suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena ja suomalaisen yhteiskunnan jäsenenä tällaisen aineiston kerääminen ja sen kontekstin ymmärtäminen oli huomattavasti helpompaa, kuin mihin tahansa muuhun kulttuuriin tai yhteiskuntaan kohdistuvan tutkimuksen tekeminen olisi ollut. Kulttuuriset puhetavat ja sosiaaliset rakenteet voivat sekä ehkäistä että edistää naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan esiintymistä yhteiskunnassa, ja koska ilmiö on Suomessa vakava yhteiskunnallinen ongelma (ks. esim.
Tilastokeskus 2018; Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014) on diskurssien ja representaatioiden tutkimus suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa erittäin tärkeää. Vähintään yhtä perusteltua olisi ollut tutkia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa missä tahansa muussa kulttuurissa, sillä maailmasta tuskin löytyy yhtäkään ilmiöstä vapaata yhteiskuntaa. Lukuisissa maissa ilmiön vaikutukset ovat vakavampia ja laaja-alaisempia kuin Suomessa (ks. Maailman terveysjärjestö 2005). Se, että jossakin muualla asiat ovat vielä huonommin ei kuitenkaan ole syy olla tutkimatta ongelmallista ilmiötä tietyssä yhteisössä, ja suomalainen yhteiskunta valikoitui lopulta tutkimuskohteeksi muun muassa aineiston tehokkaan saatavuuden ja kontekstien helpomman ymmärryksen vuoksi.
6 TULOKSET
6.1 Väkivallan tekeminen ymmärrettäväksi
Naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa ilmiönä kuvaillaan ja tehdään ymmärrettäväksi mielipidekirjoituksissa värikkäin sanankääntein. Lähestulkoon kaikissa aineiston koostavissa mielipidekirjoituksissa esiintyy jonkinlaisia kuvauksia siitä, millaisena ilmiönä kirjoittaja väkivallan näkee. Tekstit, joissa tällaisia kuvauksia ei esiinny (mielipidekirjoitukset 3, 9, 28, 30, 32 ja 33), käsittelevät esimerkiksi väkivallan ehkäisyyn ja sen uhrien auttamiseen liittyviä yhteiskunnallisia