Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on pyritty selittämään biologisilla ja sosiaalisilla tekijöillä niin erilaisissa tieteellisissä tutkimuksissa kuin arkipuheessakin. Biologiset mallit pohjautuvat useimmiten evoluution näkökulmaan, jolloin korostuvat ihmisen synnynnäiset vietit esimerkiksi suvun jatkamiseen ja erityisesti miesten kohdalla kilpailijoiden eliminoimiseen (DeKeseredy &
Schwartz 2005, 354–355). Biologisiin malleihin pohjautuvat käsitykset parisuhdeväkivallasta
linkittyvät tämän tutkimuksen tuloksissa vahvasti parisuhdeväkivallan uhreille asetettuun vastuuseen. Esimerkiksi väkivaltaisten miesten suosimista kumppanin valinnassa selitetään ja ankkuroidaan vahvasti biologisiin ja erityisesti hormonaalisiin tekijöihin. Kasvuympäristön ja sosialisaation merkitystä korostavat sosiaaliset mallit taas tuovat esiin yhteiskunnallisia rakenteita kuten sukupuolirooleja naisiin kohdistuvan väkivallan taustalla. Suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa korostuvat yksityisyyden ja puhumattomuuden kulttuuriin liittyvät tekijät, jotka voivat vaikeuttaa erityisesti parisuhdeväkivallan uhrien asemaa. Myös tämän tutkimuksen aineistossa suomalaiseen kulttuuriin liittyvät tekijät nähdään jopa johtavana syynä naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan esiintymiseen ja erityisesti siihen, miksi uhrit eivät uskalla hakea apua ja miksi väkivaltaan ei puututa selkeästi siihen viittaavista merkeistä huolimatta.
Tapoja sukupuolen ja väkivallan merkityksellistämiseen imetään perheen, lähipiirin ja ympäröivän yhteisön lisäksi tai jopa pääasiallisesti mediasta. Varsinkin sosiaalisen median vaikutus jo hyvinkin nuoriin lapsiin korostuu erityisesti nykypäivänä, kun reaaliaikaiset uutiset, mainokset ja muu media ympäröivät ihmisiä lähestulkoon vuorokauden ympäri. Arkipuhe ja sosiaaliset representaatiot tuotetaan yhä laajemmissa määrin digitaalisesti. Medianlukutaito ja mediakriittisyys eivät ole synnynnäisiä ominaisuuksia, minkä vuoksi onkin huolestuttavaa, että median tarjoamat sukupuolikuvastot ovat usein varsin yksipuolisia ja jopa stereotyyppisiä. Lisäksi väkivallan kaltaisiin ilmiöihin liittyvät käsitykset usein syntyvät ja välittyvät median välityksellä. Vuodesta ja mediatyypistä toiseen samanlaisina toistuvilla narratiiveilla, sukupuoliasetelmilla ja väkivaltakäsityksillä on suuri vaikutus yksilöiden ymmärrykseen esimerkiksi maskuliinisuuden ja feminiinisyyden kaltaisista yksilön toimintaa ja yhteiskunnallista asemaa määrittävistä sosiaalisista rakenteista sekä siitä, millaiset tekijät edistävät ja jopa oikeuttavat väkivaltaisia toimintatapoja.
Esimerkiksi sukupuolisen ilmaisun moninaisuutta korostavien ja väkivaltaista käytöstä tuomitsevien mediakuvastojen määrän lisääminen on ensiarvoisen tärkeää.
Sukupuoleen, väkivaltaan ja sukupuolittuneeseen väkivaltaan liittyviä sosiaalisia representaatioita tuotetaan ja ylläpidetään yhteiskunnassa päivittäin arkipuheen, medianarratiivien ja muiden diskurssien kautta. Jo muutaman vuoden ikäiset lapset alkavat tiedostaa oman biologisen sukupuolensa ja siihen liittyvien sosiaalisten odotusten ja vaatimusten valtavan määrän.
Kognitiivisesti nämä maailmasta tehdyt havainnot muodostuvat skeemoiksi esimerkiksi siitä, millaista on olla jonkin tietyn sukupuolen edustaja ja skripteiksi siitä, miten sosiaalisissa tilanteissa
on soveliasta käyttäytyä. Käsitys omasta sukupuolesta vaikuttaa myös sosiaalisten skriptien soveltamiseen muun muassa ymmärryksenä siitä, kuinka potentiaalista kumppania voi lähestyä ja vielä kärjistetymmin siitä, millaisissa tilanteissa väkivallan käyttö on sosiaalisesti hyväksyttävää tai jopa suotavaa. (Ryan 2011, 775.) Mediassa esitettyjen sukupuoli- ja väkivaltakuvausten merkitys korostuu sukupuolittuneeseen väkivaltaan liittyviä sosiaalisia representaatioita kartoittaessa. Myös tämän tutkimuksen tuloksissa tulee ilmi esimerkiksi lukuisia parisuhdeväkivallan uhreille potentiaalisesti haitallisia puhetapoja ja representaatioita, huomattavimpana hätkähdyttävän laajasti esiintynyt käsitys naisiin kohdistuvasta parisuhdeväkivallasta uhrin henkilökohtaisena vastuuna.
Vastaavat diskurssit sekä luovat parisuhdeväkivallan uhreille ja yleisesti naisille haitallisia sosiaalisia representaatioita, että ovat todennäköisesti seurausta yhteiskunnassa esiintyvistä haitallisista representaatioista.
Parisuhdeväkivaltaa on jatkossakin perusteltua tarkastella sukupuolittuneesta näkökulmasta.
Sosiaalisesti tuotettu maskuliinisuus ja erityisesti tunteettomuutta, vahvuutta ja aggressiivisuutta korostava hegemoninen maskuliinisuus ovat paljon tutkittuja näkökulmia yhteiskunnan hierarkkisiin, naisia alistaviin rakenteisiin sekä miesten väkivaltaisuuteen. Hegemoninen maskuliinisuus on teoria sosiokulttuurisessa ympäristössä kehittyvästä sukupuolen esityksen ideaalista, jota kaikkien miesten tulisi tavoitella ottaakseen paikkansa yhteiskunnan niin sanotussa sukupuolihierarkiassa (Howson 2006, 3–4). Ihannoidun maskuliinisuuden miehille luomat odotukset ja vaatimukset korostavat miesten dominoivaa asemaa sekä julkisella että yksityisellä elämänalueella ja voivat tulla esiin haitallisina ajattelumalleina ja väkivaltaisina toimintatapoina vaikuttaen monilta osin negatiivisesti kaikkien sukupuolien edustajiin. Maskuliinisuus ja monilta osin myös feminiinisyys lisäksi merkityksellistävät väkivaltaa yhteiskunnallisissa diskursseissa esimerkiksi siten, että eri sukupuolien käyttämään ja eri sukupuoliin kohdistuvaan väkivaltaan suhtaudutaan hyvin erilaisin tavoin arkipuheessa ja muissa diskursseissa. (Ronkainen 2017, 20). Tämä tutkimus on lukuisista, muun muassa johdantoluvussa käsitellyistä syistä tarkastellut naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa. Parisuhdeväkivalta kohdistuu kuitenkin myös muiden sukupuolien edustajiin.
Sosiaalisesti määrittyneiden sukupuolirakenteiden monilta osin merkityksellistäessä väkivaltaa muihin sukupuoliin kohdistuvan väkivallan tutkimus nostaisi todennäköisesti esimerkiksi maskuliinisuuteen ja feminiinisyyteen liittyviä teemoja esiin hyvin toisenlaisessa valossa. Lisäksi tällainen tutkimus olisi yhteiskunnalliselta kannalta aivan yhtä tärkeää.
Tutkimuksen alkuperäisenä tavoitteena oli tarkastella samaan aineistoon pohjautuen myös suoraan parisuhdeväkivallan uhrien ja tekijöiden ominaisuuksiin ja toimijuuteen liittyviä diskursseja positiointiteoriaa hyödyntäen. Kahteen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen sitoutuvan analyysin ja tulosten laajentuessa odottamattomasti jouduin karsimaan suoraan positioihin linkittyvän näkökulman tutkimuksen ulkopuolelle. Uhrien ja tekijöiden positioiden tutkimus saman tai samankaltaisen aineiston avulla voisi kuitenkin syventää parisuhdeväkivaltaa ilmiönä tarkastelevia sosiaalisia representaatioita ja luoda uudenlaista ymmärrystä myös väkivallan vastuuseen liittyviin näkökulmiin. Tutkimuksen tulokset herättivät lisäkysymyksiä myös erityisesti yhteiskunnallisia toimijoita ja sosiaalisia rakenteita käsitteleviin diskursseihin liittyen. Tämän tutkimuksen tulosten valossa yhteiskunnallisista toimijoista puhutaan parisuhdeväkivallan kontekstissa päällisin puolin kriittisesti. Huomattavan negatiivisesti näitä tekijöitä arvottavien sosiaalisten representaatioiden alkuperää olisi hedelmällistä tutkia. Eräänä näkökulmana voisi pitää sitä, kuinka yhteiskunnassa yleisesti jaetut käsityksen parisuhdeväkivallasta eroavat ilmiön tutkimustietoon ja viranomaisraportteihin perustuvasta luonteesta. Väkivaltaan liitettyyn vastuuseen ja erityisesti prospektiiviseen vastuuseen liittyy usein myös jonkinlainen näkemys siitä, miten tietty asia olisi pitänyt hoitaa. Tämänkin tutkimuksen aineiston perusteella olisi mahdollista kartoittaa jaettuja käsityksiä ratkaisuehdotuksista, joiden oletetaan vaikkapa vähentävän väkivallan esiintymistä tai parantavan uhrien asemaa.