Naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa

Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan on viime vuosikymmenien aikana alettu kiinnittää yhä laajemmin huomiota myös Suomessa. Suomen Tilastokeskus kerää vuosittain tiedot viranomaisten tietoon tulleista pari- ja lähisuhdeväkivaltarikoksista. Poliisitilastoissa tulevat ilmi muun muassa uhrin ikä ja sukupuoli sekä rikosten tarkat lukumäärät ja määritetyt rikosnimikkeet (Piispa & Heiskanen 2017, 70). Virallisissa tilastoissa eivät kuitenkaan luonnollisesti tule ilmi tapaukset, joissa rikosilmoitus on syystä tai toisesta jäänyt tekemättä. Tietojen piiloon jäämistä on pyritty välttämään kyselytutkimuksissa esimerkiksi sitomalla kysymykset väkivallan uhriksi joutumiseen rikoksen uhriksi joutumisen sijaan (Piispa, Heiskanen, Kääriäinen & Sirén 2006, 5–6). Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ilmiönä keskittyviä tutkimuksia on viime vuosina toteutettu muun muassa Euroopan unionin perusoikeusviraston (2014), Amnesty Internationalin (2016) sekä Sosiaali- ja terveysministeriön (2010 & 2016) toimesta. Kyselytutkimuksia on toteutettu jo ennen 1980-lukua, mutta ne käsittelivät väkivaltaa useimmiten sukupuolineutraalista näkökulmasta eivätkä ottaneet huomioon eroja eri sukupuolten kokemassa väkivallassa (Piispa ym. 2006, 3).

Suurin osa väkivallasta jää piilorikollisuudeksi. Rikos saatetaan jättää ilmoittamatta poliisille, koska uhri voi kokea kertomisen liian nöyryyttäväksi tai tulkita tapahtuneen omaksi syykseen. Pelätään myös, että poliisi ei joko tahdo tai voi tehdä asialle mitään, tai että viranomaiset syyllistävät uhria.

(Piispa & Heiskanen 2017, 70.) Erityisesti seksuaalirikosten tapauksessa pelot kertovat yhteiskunnallisissa diskursseissa ylläpidetyistä narratiiveista, joissa esimerkiksi raiskaus kääntyy yksittäisten tapaustekijöiden takia helposti uhrin syyksi. Uhrit voivat pelätä stigmatisoitumista sekä

leimaantumista jollakin tapaa kevytkenkäisiksi tai valehtelijoiksi, jos viranomaiset ja lähipiiri eivät uskokaan kertomusta tapahtuneesta. Joidenkin uhrien kohdalla kyse voi olla myös yksinkertaisesti tietämättömyydestä, sillä esimerkiksi väkivaltaan syyllistyneen ollessa oma puoliso henkilö ei välttämättä ymmärrä tulleensa rikoksen uhriksi ja että hänellä on oikeus hakea apua. Sisäistetyt sosiaaliset representaatiot ja kognitiiviset skeemat esimerkiksi siitä, millainen on tyypillinen raiskaaja tai muun väkivallan käyttäjä voivat olla niin vahvoja ja oman kokemuksen vastaisia, että mielensisäiset konfliktit ja itsesyytökset vetävät ahdistavuudessaan ja vahingollisuudessaan vertoja varsinaiselle väkivallan uhriksi joutumiselle.

Kysely- ja muut rikosuhritutkimukset eivät korvaa poliisin tilastoja, mutta täydentävät niitä ja tuovat esiin faktoja ja näkökulmia, joita viranomaislähteet eivät tilastoi. Myös rikosuhritutkimuksilla on kuitenkin rajoitteensa. Piilorikollisuuden määrää on pyritty kartoittamaan esimerkiksi haastattelemalla satunnaisotosta koko väestöstä rikoksen uhriksi joutumisen kokemuksista. Tällöin rikosuhritutkimuksissa nousee esiin samankaltaisia ongelmia, kuin muissakin kyselytutkimuksissa.

Tutkimuksiin vastaaminen esimerkiksi vain harvoin houkuttelee syrjäytyneitä, marginalisoituneita tai muuten vaikeasti tavoitettavissa olevia ryhmiä, joiden riski joutua väkivallan uhriksi ja kokemukset jo tapahtuneesta väkivallasta voivat erota suurestikin valtaväestön vastaavista.

Kyselytutkimusten tuottamaan kuvaan väkivallan määrästä ja luonteesta kuten sukupuolittuneisuudesta vaikuttavat myös kyselyn ja siinä esitettyjen kysymysten konteksti ja ajankohta sekä otoksen ikäjakauma ja maantieteellinen paikantuminen. Tulokset ovat siis harvoin yhtä yleispäteviä kuin viranomaislähteiden tilastot. (Piispa & Heiskanen 2017, 69–76.)

Sosiaali- ja terveysministeriön teettämän Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman (2010, 16–18) mukaan joka viides täysi-ikäinen suomalaisnainen pakotetaan tai yritetään pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen vähintään kerran tämän elämän aikana. Lisäksi lähes puolet 15 vuotta täyttäneistä naisista on kohdannut miesten tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai sillä uhkailua. Tiedot perustuvat sekä vuonna 1997 ja 2005 teetettyjen Naisen turvallisuus -kyselytutkimusten tuloksiin että viranomaisraportteihin. Vuonna 2018 Suomen poliisin tietoon tulleissa perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa oli yhteensä 9900 uhria, joista 7400 eli 75,3 prosenttia oli aikuisia. Täysi-ikäisiin uhreihin kohdistuvasta perhe- ja lähisuhdeväkivallasta 75 prosenttia oli pahoinpitelyitä ja noin 20 prosenttia laittomia uhkauksia. Aikuisista uhreista 76,5 prosenttia oli naisia. Vain avo- tai aviopuolisoiden sekä entisten avo- tai aviopuolisoiden välistä

väkivaltaa tarkastellessa luku on vielä suurempi, sillä näistä uhreista naisia on yli 80 prosenttia.

Kaikista epäillyistä miehiä oli 77,6 prosenttia, täysi-ikäisiin uhreihin kohdistuvissa rikoksissa 81,5 prosenttia. Parisuhdeväkivaltatapaukset ovat lisäksi olleet viime vuosina kasvussa. (Tilastokeskus, 2018.) Suomi on myös Euroopan unionin tasolla yksi naisille väkivaltaisimmista maista (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014, 19–20).

Viime vuosien merkittävin kansainvälinen lainsäädännöllinen uudistus astui voimaan elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2014 Euroopan neuvoston laatiman naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan yleissopimuksen eli yleisemmin Istanbulin sopimuksen muodossa. Suomessa sopimus astui voimaan tasan vuotta myöhemmin elokuun ensimmäisenä päivänä 2015. Suomi otti myös aktiivisesti osaa neuvotteluihin sopimuksen valmisteluvaiheessa, mutta ei vielä vuosiakaan myöhemmin ole pystynyt täyttämään Istanbulin sopimuksen lainsäädännöllisiä standardeja Yhdistyneiden Kansakuntien eri komiteoiden ja muiden ihmisoikeuksien toteutumista tarkkailevien tahojen lukuisista huomautuksista huolimatta. (Törmä &

Pentikäinen, 2016.) Uuden, neljän vuoden välein laadittavan Sosiaali- ja terveysministeriön toimeenpanosuunnitelman mukaan asiassa aletaan viimein ottaa edistysaskelia seuraavien vuosien aikana. Vuosille 2018–2021 suunniteltu ohjelma kattaa ennaltaehkäisevät, uhrin suojelemiseen ja tekijöiden vastuuseen saattamiseen liittyvät toimenpiteet, ja sen vuosittaista toteutumista valvoo oma toimikuntansa. Toteutuessaan ohjelma tarjoaisi myös käytännön apua väkivallan uhreille esimerkiksi uusien turvakotipaikkojen ja erityiset riskiryhmät kuten maahanmuuttajataustaiset naiset huomioon ottavan väkivaltatyöntekijöiden koulutuksen muodossa. Ohjelman toteuttamista varten ei kuitenkaan toistaiseksi ole osoitettu erillistä määrärahaa. (Toimeenpanosuunnitelma 2017.)

Euroopan unionin perusoikeusviraston vuonna 2014 suorittaman, EU:n laajuisen tutkimuksen mukaan Suomi sijoittuu tilastoissa keskiarvoa ylemmäksi kaikilla tutkituilla naisiin kohdistuvan väkivallan osa-alueilla. Tutkittuja väkivallan muotoja olivat nykyisen tai entisen kumppanin sekä muun kuin kumppanin tekemän fyysisen ja henkisen väkivallan lisäksi myös muun muassa seksuaalinen ahdistelu ja fyysisen tai seksuaalisen väkivallan pelko. Erityisesti väkivallan pelko, muun kuin kumppanin tekemä väkivalta sekä lapsuudessa koettu fyysinen tai seksuaalinen väkivalta ovat Suomessa huomattavasti Euroopan unionin keskitasoa yleisempiä. (Euroopan unionin perusoikeusvirasto 2014.) On kuitenkin tärkeä muistaa, että naiset voivat olla halukkaampia raportoimaan kokemaansa väkivaltaa maissa, joissa sukupuolten välinen tasa-arvo on keskimääräistä

korkeammalla tasolla. Naisten yhteiskunnallinen asema näkyy osittain myös siinä, kuinka paljon itsenäisyyttä tytöillä ja naisilla on perheestään. Vapaus esimerkiksi liikkua yksin kodin ulkopuolella heijastuu erityisesti muiden kuin kumppanin tekemän väkivallan yleisyyteen. (Piispa & Heiskanen 2017, 78–79.)

Suomalaiset myös suhtautuvat väkivaltaan hyvin eri tavoin riippuen sen tekijän ja uhrin henkilöön kohdistuvista ominaisuuksista. Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisten henkilöiden keskuudessa tapahtuvaa naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa pidetään sarjana vakavia ja harkittuja tekoja, jotka kumpuavat naisten alisteisesta asemasta tietyssä kulttuurissa. Suomalaisten miesten tekemää väkivaltaa taas kuvataan lievempänä ja impulsiivisena. Myös väkivallan uhrien välille tehdään selvä ero. Uhriksi joutuneen maahanmuuttajanaisen oletetaan hyväksyvän sekä alisteisen asemansa että väkivallan osana parisuhdetta, jolloin kynnys ilmoittaa rikoksesta poliisille on korkeampi.

Suomalaiset naiset taas ovat vahvoja ja itsenäisiä toimijoita, jotka varmasti tekevät miehestään rikosilmoituksen jo ensimmäisestä lyönnistä. Vastaavanlaisten diskurssien tarkoituksena on korostaa erottelua ja tietynlaista hierarkkista arvojärjestystä länsimaisen ja ei-länsimaisen maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä sekä kategorisoida joidenkin kulttuurien perustat moderneihin ja toisten keskiaikaisiin arvoihin. Suomea sukupuolten välisen tasa-arvon edistysmaana ja suomalaista modernia, naisia kunnioittavaa ja lapsistaan huolehtivaa miestä pidetään vastakohtana ei-länsimaiselle, perinteiselle maskuliinisuudelle sekä mallina, johon muiden kulttuurien tulisi pyrkiä.

(Keskinen 2012, 297–300.)

3 SOSIAALISET REPRESENTAATIOT

Sosiaaliset representaatiot ovat yksilöiden välisessä päivittäisessä kommunikaatiossa esiin tulevia jaettuja käsityksiä ja arkiteorioita erilaisista aiheista. Teorian oppi-isänä pidetty Serge Moscovici on verrannut representaatioita traditionaalisissa kulttuureissa esiintyviin myytteihin ja uskomusjärjestelmiin, ja sosiaaliset representaatiot voidaankin nähdä modernina arkiajatteluna.

(Moscovici 1981, 181.) Sosiaaliset representaatiot ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti muodostettua tai iskostettua tietoa, joka kohdistuu sosiaalisiin objekteihin. Sosiaaliset representaatiot eroavat esimerkiksi ideologioista siinä, että ne ovat konkreettisempia ja linkittyvät vahvasti arkipäiväisiin

kokemuksiin sen sijaan, että kuvastaisivat erityisesti marxismin määrittelemän perinteisen ideologian tavoin yleisemmän sosiaalisen järjestyksen ylläpitoa. (Echebarria-Echabe 2013, 192.) Tutkimuksen ytimessä voi pikemminkin nähdä olevan tietoisuuden siitä, että arkista ajattelua muokkaavat sosiaaliset representaatiot eivät voittopuolisesti perustu tieteellisiin faktoihin vaan ammentavat enemmän epätäydellisestä inhimillisestä ajattelusta ja sosiaalisessa todellisuudessa syntyvistä ryhmäasenteista.

Sosiaalisten representaatioiden teorian epistemologista lähtökohtaa voidaan tarkastella myös triadisessa muodossa eli niin sanottuna semioottisena kolmiona, jonka Serge Moscovici esitteli vuonna 1984. Tämän dynaamisen kolmion kolme ulottuvuutta ovat objekti, subjekti ja toinen (alter), esimerkiksi laajemmin sosiaalinen ryhmä. Objekti on jokin sosiaalinen kohde, johon liittyen representaatio muodostetaan. Tässä tutkimuksessa objekti on naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta.

Subjekti on yksilö, joka muodostaa representaation objektista ja toinen on konteksti, johon suhteessa yksilö representaation muodostaa. (Voelklein & Howarth 2005, 435–436.) Terminä sosiaalinen representaatio viittaa sekä representaation muodostamiseen liittyvään prosessiin että sen sisältöön.

Representaatio sijoittaa itsessään merkityksettömän sosiaalisen objektin, esimerkiksi tietyn henkilön, tapahtuman tai muun asian suhteeseen muiden henkilöiden, tapahtumien ja asioiden kanssa, jolloin objekti saa kontekstin (Breakwell 1993, 198). Sosiaalisten representaatioiden päällimmäisenä tehtävänä voidaan siis nähdä olevan tuntemattoman tekeminen ymmärrettäväksi aiemman tiedon avulla. Uuden ja oudon ymmärtämistä liittämällä se vanhaan ja tuttuun kutsutaan myös ankkuroinniksi. Representaation sisältö koostuu usein abstrakteista ideoista, joiden hahmottamista helpottaa niiden konkretisoiminen esimerkiksi kuvalliseen muotoon, usein metaforaksi. Prosessin avulla monimutkaiset konseptit saavat jopa fyysisen muodon, joka mahdollistaa konseptin laajemman ymmärtämisen. Tätä prosessia kutsutaan objektivoinniksi. (Lage 2014, 54–55.)

Ankkuroinnin avulla uusi ja vieras tieto sijoitetaan arkipäiväisiin kategorioihin niin, että uusi tieto linkittyy johonkin ennalta tuttuun. Uudesta tiedosta kumpuava sosiaalinen representaatio saa merkityksen ja tulkintakehyksen suhteessa tuttuun tietoon. Ankkurointi on oudon ja vieraan luokittelua, arvottamista ja nimeämistä. (Sakki 2010, 50–52.) Parisuhdeväkivallan kaltaista sosiaalista ilmiötä voidaan pyrkiä ymmärtämään etsimällä väkivallalle syitä esimerkiksi yhteiskunnallisista ja kulttuurisista tekijöitä tai vaikkapa siihen syyllistyneen patologiasta.

Arvottamalla ilmiö voidaan liittää laajasti ymmärrettyihin ja yleisesti hyväksyttyihin moraalisiin säännöksiin ja muihin merkitysverkostoihin. Myös objektivoinnin avulla outoa ja abstraktia pyritään tuomaan lähemmäs arkipäiväistä ymmärrystä konkretisoinnin avulla. Konkreettinen muoto symboloi

uutta ilmiötä. Objektivoinnin tavoite on sekä yksinkertaistaa abstraktia ilmiötä että ikään kuin tehdä se näkyväksi. (Sakki 2010, 53–54.) Myös väkivallan ilmiötä pyritään usein tekemään ymmärrettäväksi kuvailemalla sitä konkreettisilla teoilla ja symboleilla, erityisesti metaforien avulla.

Yhteisöllisellä tasolla sosiaaliset representaatiot ovat myös retoriikan eli kielellisen vaikuttamisen muoto, joka luo koheesiota tietyn ryhmän tai yhteisön sisällä ja erottaa sen muista ryhmistä tai yhteisöistä (Breakwell 1993, 198). Sosiaalinen ryhmä koostuu kahdesta tai useammasta yksilöstä, jotka kokevat, että ryhmään kuuluminen tai sen muiden jäsenten kanssa tekemisissä oleminen on hyödyllistä tai tarkoituksenmukaista ryhmän yhteisille tai yksilöiden omille tavoitteille (Tajfel 1981, 30). Yksilö voi kuulua lukuisiin eri sosiaalisiin ryhmiin, joista jokaisella saattaa olla hieman tai reilustikin toisistaan eroava näkemys tietystä asiasta tai ilmiöstä. Sosiaalisten ryhmien ja sosiaalisten kategorioiden välisestä suhteesta on esitetty eriäviä näkemyksiä. Sosiaaliset kategoriat voidaan nähdä yhtenä sosiaalisten ryhmien muodoista, toisaalta kategoriat voivat muodostua lukuisista sosiaalisista ryhmistä. Joidenkin teorioiden mukaan sosiaalisia representaatioita tarkastellessa tutkittavana yksikkönä ovat nimenomaan sosiaaliset ryhmät (Echebarria-Echabe 2013, 195).

Yksilöt kuuluvat yleisesti useampaan kuin vain yhteen sosiaaliseen ryhmään, jolloin voi olla vaikeaa arvioida, mitkä representaatiot kumpuavat mistäkin ryhmäjäsenyydestä ja mitkä sosiaaliset identiteetit mistäkin sosiaalisesta representaatiosta. Elinpiirin levittäytyessä yksilöt ammentavat arkikäsityksiä ja muita ajattelumalleja myös muista lähteistä kuin tarkasti rajatuista sosiaalisista ryhmistä, ja jaetut käsitykset synnyttävät yhteenkuuluvuuden tunnetta myös muiden kuin välittömään lähipiiriin kuuluvien yksilöiden kanssa. Yksilöt ammentavat samoihinkin ilmiöihin liittyvää tietoa lukuisista erilaisista tietolähteistä, esimerkiksi tieteellisestä tiedosta, uskonnosta, erilaisista ideologioista sekä niin kutsutusta maalaisjärjestä. Eri näkökulmista samaakin ilmiötä tai asiaa tarkasteleva tieto eli tiedon modaliteetit ovat olemassa yhtä aikaa tietyn yhteisön sisällä tai yksilössä itsessään, ja eri modaliteetit vaikuttavat dynaamisesti toisiinsa. Serge Moscovici kuvasi ilmiötä termillä kognitiivinen monitahoisuus (cognitive polyphasia). (Aikins 2012, 17.)

Billig ym. (1988, 8) puhuvat ajattelun dilemmaattisista puolista (the dilemmatic aspects of thinking).

Koska jo pelkkä arkinen ajattelu sisältää runsaasti toisilleen vastakkaisia tietoja, uskomuksia ja arvoja, joutuvat yksilöt päivittäin erilaisten sosiaalisten dilemmojen eteen. Sosiaalisten dilemmojen ratkaisu ei pohjimmiltaan perustu vain yksilön omaan päätöksentekoon, sillä dilemmat kumpuavat yhteisössä jaetuista normeista, arvoista, odotuksista ja velvollisuuksista. Arkipuheessa esiin tulevat uskomukset ja esimerkiksi sananlaskut voivat tarkastella samaa sosiaalista ilmiötä jopa toisilleen

ääripäisistä näkökulmista. Myös arkipuheessa käytetty sanasto on täynnä moraalisesti arvotettuja termejä ja ilmaisuja. Erilaisista vastinpareista ammentava arkijärki luo monilta osin pohjan sosiaaliselle ajattelulle sekä arvoihin perustuvalle argumentaatiolle ja debatille. Arkipuheessa sosiaalisen tiedon vastinparit tulevat esiin muun muassa teeseinä ja antiteeseinä, joita voidaan tutkia esimerkiksi diskurssianalyysin avulla. (Billig ym. 1988, 16–21.)

Sosiaalisia representaatioita voidaan tarkastella myös eri tasoilla toimivien muutosprosessien kautta.

Gerard Duveen ja Barbara Lloyd (1990, 6) erittelevät kolme tällaista muutosprosessia. Sosiogeneesi kuvastaa sosiaalisten representaatioiden syntyyn ja muutokseen liittyviä prosesseja, joiden kautta tietty sosiaalinen ryhmä muodostaa representaation jostakin sosiaalisesta objektista. Ontogeneesi kuvastaa sosiaalisten representaatioiden vaikutusta yksilöön. Prosessi alkaa jo yksilön syntyessä yhteiskuntaan, jonka ovat muotoilleet hänen vanhempiensa ja muiden yhteiskunnan jäsenten sosiaaliset representaatiot. Mikrogeneesi taas tarkastelee sosiaalisiin representaatioihin sekä niiden kautta muodostuviin sosiaalisiin identiteetteihin liittyvää näkyväksi tekoa, rakentamista ja haastamista keskusteluissa, konflikteissa ja muissa sosiaalisissa kommunikaatiomuodoissa. (Duveen

& Lloyd 1990, 6–9.) Tässä tutkimuksessa painottuu erityisesti sosiogeneesinen sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessi.