RAUMAN KAUPUNGIN HISTORIA
111oS
ee
s>
«O»i
»«oÖ<^
"H
oö
a.
I
CO*^».-s
=3 -
=-o
-iiS■~■«CO
•
as
S"s>
:©
-<
>
RAUMAN KAUPUNGIN HISTORIA 111
RAUMA
1721-1809
KIRJOITTI
AINA LÄHTEENOJA
FIL. MAISTERI
RAUMA
O.Y. LÄNSISUOMEN KIRJAPAINO
19 3 5
SISÄLLYS.
Siv.
ALKULAUSE IX
I. RAUMAN KAUPUNGIN YLEISKEHITYS JA ULKOASU 1700 LUVULLA.
Yleiskehitys 1
Kaupungin ulkoasu
Kaupungin jälleenrakentaminen isonvihan jälkeen 12
Vapaavuodet 17
Kaupungin asemakaava ja rakennustapa
Asemakaava 22
Rakennustapa 29
Julkiset rakennukset
Raatihuone 32
Tulliaita, tullihuoneet, vaakahuone ja panimo 34 IL PIKKUVIHAN AIKA RAUMALLA.
Yleistä 46
Sodan jännitystä Raumalla 47
Hallinto ja oikeudenkäyttö sotavuosina 57
Sodan rasituksia 61
Pikkuvihan seuraamuksia 66
111. HALLINTO JA OIKEUDENKÄYTTÖ.
Hallinto
Maaherran ylivalvonta 70
Kaupungin hallitus 71
Yleiset raastuvankokoukset ja kaupungin vanhimmat 72
Maistraatin kokoonpano 76
Pormestarit 77
Raatimiehet 92
Kaupungin muut virkamiehet 96
Virkamiesten palkkaus 100
Oikeudenkäyttö
Yleistä 107
Kämneri- jaraastuvanoikeus 108
Aksiisi-oikeus 110
IV. VALTIOPÄIVÄEDUSTUS.
Rauman valtiopäivämiehiä 111
Valtiopäivämiesvaaleja ja vaalirettelöitä 114
Valtiopäiväanomuksia 129
VI
V. ELINKEINOT.
Kauppa ja merenkulku
Taistelu kaupan vapaudesta. Rauman kauppapiiri 133 Rauman puutavarakauppa ja ulkomaanpurjehdus 1700-luvulla 138
Kauppatilastoa 147
Puutavaran vähittäismyynti Köpenhaminassa 150
Rauman kauppa Tukholman jamuiden Ruotsin jaSuomenkaupunkien
kanssa 152
Kauppalaivasto
Laivojen lukumäärä 158
Laivojen laatu ja koko 160
Satama ja laivaveistämö 161
Raumalaisia laivanvarustajia ja laivureita 164
Laivaluetteloja 166
Rauman kulkureitti, merimerkit ja luotsit 172
Talonpoikainpurjehdus ja maakauppa 177
Markkinat 186
Viljan ja suolan kauppa 190
Rihkamatavaran kauppa 192
Paloviinan ja oluen kauppa
Viinanpoltto 195
Kapakoitsijat 198
Käsityöammatit
Ammattikuntalaitos 1700-luvulla 201
Eri ammatit Raumalla
Yhteinen käsityöläiskunta 204
Kultaseppiä Raumalla 211
Pitsinnypläys 213
Suojelusmiehet eli käskyläiset 218
Maalaiselinkeinot
Metsästys ja kalastus 220
Maanviljelys ja karjanhoito
Viljelystapa, viljelyskasvit ja peltomaa 221
Niityt, laitumet ja karjakanta 224
Äyhön tilan jaRauman kaupungin välinen tilusriita 228 Hyödyn aikakauden aloitteita
Yleistä 230
Tupakanviljelys 231
Kaupunginpuutarha ja väri- ja lääkekasvienviljelys 234
Perunanviljelys 236
Lampaanhoito 237
Helmenpyynti 238
Teollisuuslaitokset
Pikikeittämö jatiilitehtaat 239
Värjäämö, myllyt ja sahat 241
VI. KIRKKO JA KOULU.
Kirkko
Yleistä 245
Rauman kaupunginkirkko ja siinä suoritetut korjaukset 246 Kirkon asu ja kirkolle tehdyt lahjoitukset 252
Penkkijärjestys 255
Kirkkoonhautaaminen. Sukuhaudat 256
Kirkonviini 260
Pappila
Uutisrakennuksia ja korjauksia 261
Kappalaisen asunto 262
Pappilan maita koskevia riitoja 262
Kirkolliset virkamiehet
Kirkkoherrat 266
Kappalaiset 272
Apulaispapit 274
Lukkarit, urkurit ja unilukkarit 274
Kirkkoneuvosto 275
Papiston palkkaus 275
Yleinen seurakuntaelämä
Lukutaito 276
Kristillinen elämäntapa 279
Papiston ja seurakuntalaisten keskinäinen suhde 282 Uskonnollinen hurmosliike Raumalla 1700-luvulla 285
Köyhäinhuolto ja terveydenhoito 287
Koulu
Trivialikoulu muutetaan takaisin Poriin 297
Rauman pedagogin
Koulurakennus 300
Opettajien palkkaus 302
Opettajat 303
Kieliriita 308
Raumalaisia opiskelijoita 1700-luvulla 311 VII PORVARISTO.
Asukasluvun vaihtelut 317
Porvariston sukunimet 320
Porvariston varallisuus 322
Tavat ja taikausko 325
Ylellisyys 328
Porvariston kirjallinen sivistys 332
VIII VEROT JA RAHATOIMI.
Verot
Kruunulle suoritettavia veroja ja maksuja 335 Tullit
Tuontikiellot ja salakuljetus 338
Iso meritulli 339 Pikkutullit, leivinuunirahat ja aksiisit 341
Sotarasitukset 348
Kaupungille suoritettavat verot ja muut rasitukset
Kaupungin hallinnon taloudelliset resurssit 350
Vanhoja veroja ja uusia maksuja 352
Pelto- ja niittyvero sekä laidunrahat 352
Tuulaaki 353
Porvariksiottomaksu 353
Tonttiäyrit 354
Kalastusmaksu 356
Mittaus- ja pakkausmaksut 356
Muita kaupungin rasituksia 357
Rahatoimi
Taksoitus 357
Kaupungin rahastonhoitajat 359
Kaupungin tulot ja menot 360
IX. SOTAVUODET 1808—1809.
Sodan puhkeaminen. Puolustustoimenpiteitä 364
Sodanaikainen venäläinen hallinto 367
Sotarasituksia 370
Kaupunkilaisten mieliala sodan aikana ja sen päättyessä 375
Loppulause 377
LIITTEITÄ 381
NOOTTEJA 455
PAINAMATTOMIA LÄHTEITÄ 485
KIRJALLISUUSLUETTELO 489
KUVALUETTELO 498
KORJAUKSIA
SUKULUETTELOJA
VITI
ALKUL A U S E
Rauman kaupunginhistorian 111:tta osaa varten oli kirjoittaja kesällä ja syksyllä 1933 täydentämässä lähdeaineistoaRuotsissa, Tukholman ja Upsalan arkistoissa suoritetuilla tutkimuksilla. Matkakustannusten peittä- miseksi sain apurahan Rauman kaupungilta ja sen osoittauduttua riittä- mättömäksi lisäapunahan Suomalaiselta Tiedeakatemialta akatemian silloi- sen esimiehen professori Arthur Långforsin ja johtokunnan suosiollisella myötävaikutuksella, josta täten lausun lämpimän kiitokseni.
Tukholmassa sain todeta, miten huolellisesti jo manalle mennytruotsa- lainen tutkija, arkistonhoitaja E. W. Bergman oli aikoinaan koonnut ja jäljentänyt sikäläisissä arkistoissa olevia, Rauman kaupungin vanhempaa historiaa valaisevia asiakirjoja tutkijaimme avuksi, jota seikkaa en saata olla tunnustuksella mainitsematta. Henkilökohtaisesti olen kiitollisuuden- velkaa monelle arvoisalle henkilölle auliisti annetuista neuvoista ja tiedoista. Erikoisesti pyydän kiittää Ruotsin Valtakunnanarkistoon sijoi- tetun Stadshistoriska Institutetin rekisterin haltijoita professori Nils Ahn- lundia ja
f
il. lie. Nils Stafia, Tukholman kaupunginarkiston johtajaa professori Bertel Boethiusta, professori Eli Heckscheriä, tohtoriAdolf
Schiickiä, ensimmäistä arkistonhoitajaa Einar Waerniä, neiti Ruth Fischeriä, tohtori Folke Lindbergiä jakapteeni H. Köhliniä ystävällisestä opastuksesta eri arkistoissa työskennellessäni.
Helsingin Yliopiston Kirjaston jaKöpenhaminan Kaupunginarkiston suosiollisellavälityksellä onnistui kirjoittajan saada Köpenhaminan Valta- kunnanarkistosta n.s. lehterikaupunkiemme, Porin, Rauman ja Uudenkau- pungin puutavaran vähittäiskauppaa Köpenhaminussa koskevia ensi käden tietoja.
Maisteri Aulikki Ylönen Helsingistä huomautti kirjoittajalle eräästä tähän asti käyttämättä jääneestä,antoisasta lähteestä, nimittäin Ruotsin Valtakunnanarkiston östermalmin osastossa säilyneestä Pietari Adrian
X
Gaddin Turun läänin kaupunkeja koskevasta selostuksestavv. 1780—1782.
Rouva Ingrid Qvarnströmiltä olen saanut Norrmen-sukua, ylioppilas E. W. Anckarilta Anckar-sukua ja lehtori K. V. Tarmolta Rauman köyhäinhoitoa koskevia tietoja. Maisteri Toini Melanderilta sain käytet- täväkseni erään hänen Tukholman Kuninkaallisen Kirjaston kokoelmista löytämänsä raumalaisen häärunon 1700-luvulta, tullitarkastaja E. Tame- landerin välityksellä 2 tullikarttaa ja hiiliä koskevia kuvia ja taide- kauppias L. Bäcksbackalta raumalaisia kultaseppiä koskevia elämäkerral- lisia tietoja, joista kaikista vilpittömästi kiitän.
Lopuksi lausun nöyrän kiitoksen professori Jalmari Jaakkolalle ja professori Einar W. Juvallekäsikirjoitukseni tarkastuksesta jasaamistani arvokkaista neuvoista sekä professori Pentti Eskolalle, tohtori Kustaa Vilkunalle, tarkastaja Anni Collanille, taiteilija Vihtori Yliselle jamuseon- intendentti Jalmari Karhulalle kirjan kuvituksen avustamisesta.
Helsingissä, jouluk. 6 p:nä 1985.
A i n a L ä h t e e noj a.
Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Hämeen kartta 17if)-luvulta. Laatinut Johannes Aemelaeus, uusinut Z. Cronbäck.
1
I. RAUMAN KAUPUNGIN YLEISKEHITYS JA
ULKOASU 1700.LUVULLA.
YLEISKEHITYS.
Rauman kaupunginhistorian edellisessä osassa tutustuimme vanhan merikaupunkimme elämään ja kehitykseen merkantilismin ja oikeaoppi- suuden aikakaudella. Saadaksemme taustaa sitä seuranneen vapauden- ajan ja hyödyn aikakauden kuvaukselle on meidän ensiksi luotava silmäys Ruotsi—Suomen valtiollisessa elämässä isonvihan jälkeen tapahtuneeseen suureen muutokseen ja 1700-luvun johtaviin taloudellisiin ja kulttuuri- virtauksiin, joiden heijastumista paikallisiin olosuhteisiin paikallishistoria koettaa selvitellä.
Ruotsin suuruudenaikapäättyi aidon murhenäytelmäntapaan päähen- kilön, sankarikuninkaan, traagilliseen kuolemaan. Kuningas Kaarle XII
säilytti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tähden alamaistensa ihailun jakunnioituksen kuolemansa jälkeenkin,mutta hänen muistonsa ei estänyt valtakunnan säätyjä vv:n 1719 ja 1720 hallitusmuodolla lopettamasta turmiolliseksi osoittautunutta yksinvaltaa ja ottamasta takaisin, jopa huomattavasti laajennettuinakinvapaan kansan entisiä oikeuksia. Valta- istuimelle kohotetulta kuningatar Ulriikka Eleonoralta ja kuningas Fred- rikiltä otettiin lupaus ja vakuutus siitä, etteivät he koskaan tavoittele
entistä yksinvaltaa. Mutta ei siinä ollut kylliksi. Uusi hallitusmuoto ei ainoastaan lopettanut kuninkaallistayksinvaltaa, vaan se siirsi itse asiassa kaiken vallan jokakolmas vuosi kokoontuville valtiopäiville. Senpätähden nimitetäänkin vapaudenaikaa säätyhallituksenaikakaudeksi. Kuningas oli vain muodollinen hallitsija, joka edusti valtakuntaa ulospäin perinnäisellä loistolla, jakoi aatelisarvoja ja ritarimerkkejä ja ratkaisi vähemmän- arvoisia kabinettikysymyksiä ollen myöskin valtaneuvoston puheenjohta-
jana. Valtaneuvosto joutuikokonaan riippuvaksi säädyistä, jotka nimit-
tivät sen jäsenet. Kuninkaalla oli valtaneuvostossa äänestettäessä 2 ääntä ja sen 15 :llä valtaneuvoksella kullakinyksi. Mitään ratkaisevaa vaikutusta ei kuninkaalla siis ollut tässä valtioelimessäkään; kuitenkin oli säädetty, että äänten sattuessa tasan kuninkaan mielipidettä oli pidettävä ratkaise- vana. Valtanenvokset hallitsivat valtiopäivien väliajoilla säätyjen nimessä
ja olivat kaikista toimenpiteistään vastuunalaiset säädyille.
Säätyvallan varjopuolena oli kiihkeä puolue-elämä. Rauhaa rakas- tavien myssyjen ja sotaisten hattujen välinen valtataistelu aiheutti valta- neuvoston kokoonpanossakin henkilömuutoksia jokakerta kuin vastustus- puolue pääsi hallitsevasta voitolle, mutta niin lujasti oli 1600-luvun byro- kraattinen henki ja perinnäinen oikeudentunto syöpynyt kansakunnan tietoisuuteen, että valtaneuvoston jäseniäkuten muitakin korkeita virka- miehiä erotettaessa kuitenkin aluksi turvauduttiin muodolliseen oikeuden- käyntiin, koska lain mukaan virkamiestä eisaanut ilman laillista tutkintoa
erottaa virastaan. Mutta vapaudenajan loppupuolella puoluejuonittelut turmelivat julkisen elämän siinä määrin, että korkeampia maallisia ja
hengellisiä virkojakin suorastaan ostettiin, eikä ilman runsaita lahjuksia voitu mitään asiaa viedä perille itsekkäiden etupyyteiden ohjatessa julki- suuden henkilöiden toimintaa ja kannanottoja. Nämä juonittelut ja epä- kohdat tuntuivat järkyttävimpinävirka-aateliston keskuudessa, joka oli etuoikeutettu pitämään hallussaan valtakunnan vaikutusvaltaisimmat virat, mutta niiden vaikutus oli huomattava myöskin varakkaamman porvariston piirissä suuremmissa kaupungeissa ja heikkoja maininkeja havaitaan pikkukaupunkien julkisessa elämässäkin ajan yleisestä levotto- muudesta jaristiriitaisuuksista.
Vapaudenajan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä, jolloinvalta- kunnan hallitusta johtikansliapresidentti, suomalainen kreivi Arvid Horn, eivät uuden hallitusmuodon heikot puolet vielä päässeet näkyville, sillä tämä myssyjen johtavapolitikko oli asettanut päämääräkseen kohottaa isonvihan rasituksista uupuneen valtakunnan taloudellisesti jaloilleen kokoamalla kaikki maan rakentavat voimat hyödyllisiinrauhan toimiin ja hän onnistui yrityksessään yhtä hyvin aikomustensa vilpittömyyden kuin henkilöllisten ominaisuuksiensa takiakin. Koko hänen hallituskautensa oli taloudellista nousuaikaa ja sisäistä toipumista. Suhteessaan kuninkaaseen
3 hän osasi julkisissa lausunnoissaan asettaa sanansa niin, että säätyjen itselleen ottama ehdoton määräämisvalta hallituksessa näytti pikemmin pyrkimykseltä keventää kuninkaallisen majesteetin hallitushuolia ja jakaa vastuu ajan vaikeuksien voittamisesta hänen kanssaan kuin kuninkaan vallan supistamiselta.1
Kreivi Hornin hallituskauden tärkeihin saavutuksiin kuului m.m.
sananvapauden johdonmukainenpuolustaminen ja turvaaminen, mikä oli omiaan vahvistamaan vapaata mielipiteiden vaihtoa javilkastuttamaan julkista keskustelua Ruotsi—Suomessa. Niinpä siirryttiinkin vähitellen oikeauskoisuuden ja suvaitsemattomuuden aikakaudesta vapauden ja hyödyn aikakauteen, mikä merkitsi ensi sijassa henkisten siteiden kirpoa- mista ja yleisen mielipiteen muokkausta. Koulut jatieteelliset tutkimukset koetettiin uudistaa siten, että tiede ja oppi palvelisi myöskin elämän käytännöllisiä tarpeita. Yhteiskunnan ja yksilöiden suurinta mahdollista hyötyä ja onnea tavoitteleva ajatustapa, utilitarismi, työnsi syrjään edellisen aikakauden puiseviksi kaavoiksi jäykistyneet dogmit. Morali- soiminen tuli muotiin.
~Rakas
valtiopäivävapaus, jonka ansiosta kaikki vireät ja reippaat älyt äkkiä heräsivät ja innostuivat valtiolliseen lääke- tieteeseen piileskeltyään aikaisemmin kuin heikko hiillos tuhkan alla”, loi uusien aatteiden kasvulle jalevenemiselle edullisen henkisen ilmapiirin.Taloudellisella alallakin alettiin esittää vaatimuksia valtakunnan kauppa- politiikan uudistamisesta ja sen vapauttamisesta hansakaupunkien aikui-
sista perinteistä asettamalla Englannin ja Ranskan tarjoamat esikuvat tavoiteltavaksi esimerkiksi Ruotsillekin.
On sanottu Kaarlojen ajan jättäneen Ruotsi—Suomelle perinnöksi hävitetyt kylät ja kaupungit, vähentyneen työvoiman ja rappeutuneet elinkeinot, mutta myöskin uskonnollis-isänmaalliseenvelvollisuudentuntoon perustuvan yhteiskuntarakenteen jarohkeuden uusiin alotteihin.2 Vaikut- taakin suorastaan vapauttavalta pitkän ankeuden jälkeentuntea se eteen- päin kurkoittava jarohkean toimelias henki, mikä tuulahtaa vastaan ison- vihan jälkeiseltä ajalta. Ajan suuri kantava ajatus oli vallata sisäisen kehityksen tietä takaisin, mitä valtakunta oli ulkonaisesti menettänyt.
Kauniisti tulkitsi aikalaistensa mielialaa Arvid Horn sanoessaan: ,koetta- kaamme yksimielisesti Korkeimman avulla kohottaa menehtynyt Isän-
maamme entiseen hyvinvointiin jakukoistukseen. Siihen meitä kehoittaa lähinnä se, että armollinen Jumala on vihdoinkin kirvoittanut meidän vankeutemme ja lahjoittanut meille vapauden kallisarvoisen ja jalon aarteen; suokoon Jumala meidän käyttää sitä niin, ettemme eksy kahteen turmiolliseen liioitteluun, nimittäin toisaalta yksinvaltaisen hallituksen pakkoon ja toisaalta vapauden vahingolliseen väärinkäyttöön, jotka molemmat kompastuskivet ovat menneinä aikoina tuottaneet rakkaalle Isänmaallemme raskaita koettelemuksia. Välttäkäämme niitä seuraten kohtuullista ja varmaa keskitietä, niin Herra on kanssamme ja kruunaa työmme siunauksella ja menestyksellä.”3
Ruotsin suuruudenajan kehittämän valtiokoneiston ja yhteiskunta- rakenteen lujuudesta johtui, ettei valtiomuodon äkkijyrkkä muuttuminen
silti aiheuttanut vastaavaa mullistusta talouselämässä, vaan se jatkui elimellisesti entisissä uomissaan. Vapaudenaika oli näet taloudelli- sella alalla edelleen merkantilistisen säännöstelyn ja virkavaltaisuuden aikaa. Kuten kuningas Kaarle XI oli luonut valtakunnan sotalaitokseen systeemin, joka vaati yksityistapausten johdonmukaista alistamista järjestelmän järkkymättömiin kaavoihin, samoin oli m.m. kaupunkien elinkeinoelämä määrätty kulkemaan ennen viitoitettua latua. V. 1724
julkaistu tuoteplakaatti oli selvin merkki siitä, että merkantilismi yhä hallitsi taloudellistaajattelua. Kaupunkien kehitystä ehkäisevä tapuli- ja maakaupunkijako, Pohjanlahden kauppapakko, kaupunkien kauppapiirien rajoitus, ammattikuntalaitos ja markkinain sidonnaisuus säilyi niinikään
pääasiallisesti muuttumattomana.
Valtiollisessa elämässä toteutettu säätyjäkö oli omiaan vahvistamaan perinnäistä säätytietoisuutta kussakin säädyssä. Porvarissäädyssä tämä säätytietoisuus ilmeni kaupunkien etuoikeuksien tarkassa valvomisessa ja puolustamisessa. Ahtaan eduntavoittelun takia porvarissääty tuli esim.
vastustaneeksi uusien kaupunkien perustamista, koska ne olisivat mahdol- lisesti vähentäneet entisten kaupunkien asujamiston ansionmahdolli- suuksia. Porvarissääty vainusikin uusien kaupankeskuksien vaaraa
jokaisen vuorikaivoksen ja rautaruukin perustamisessakin, niin että niiden lähellä oleva kaupunki aina oli valppaana ja varuillaan puolus- taakseen vanhoja etuoikeuksiaan tulokkaita vastaan. Mutta säätytietoi-
5 suuden myönteisenä puolena on mainittava, että porvarissääty myöskin puolusti vanhojen, kituvienkin kaupunkien olemassaoloa, kun hallitus suunnitteli niiden lakkauttamista. Sanalla sanoen, säätyjen valta seuraa- muksineen vaikutti kaupunkiyhteiskuntien elämässä konservatiivisena,
oloja entisellään säilyttävänä voimana.
Kuvattavan 1700-luvun keskivaiheilta lähtien valtaan päässeet vapaammat talouspoliittiset tuulahduksetkaan, joiden aikaansaannoksena on mainittava Pohjanlahden kauppapakon murtuminen vv. 1765—1766 valtiopäivillä, eivät kyenneet perinpohjaisemmin uudistamaan kaupunki- yhteiskuntiamme, vaan niiden elinkeinot olivat edelleen monessa suhteessa kahlehdittuja. Ammattimestarien esim. ei suotu vapaasti kilpailla keske- nään eikä hakea tuotteilleen uusia markkinoita. Minkätähden? Koska se olisi järkyttänyt voimassaolevaa, virkakoneistoon sidottua talousjärjes- telmää. Siksi toteaakin tutkija varsinkin pikkukaupunkien 1700-luvun historian lähteitä selaillessaan esim. tullivirkailijain japorvariston välisten hankausten ja selkkausten kuvaukset yhtä toivottoman pikkumaisiksi ja lohduttomiksi kuin konsanaan 1600-luvulla. Virkavaltaisuuden henkeä ei ahtaissa taloudellisissa oloissa ollut lieventämässä edes seurustelun ja tapojen hioutuneisuus, joka oli kustavilaisen aikakauden saavutuksena tunnusomaista 1700-luvun lopulla pääkaupungissa ja muissa suuremmissa
liikekeskuksissa.
Valtakunnan kokonaistaloudessa ei kaupunkiyhteiskunnilla vielä 1700-luvulla ollutkaan sitä merkitystä, mikä niillä oli myöhemmin, sillä kaupunkien väkiluku oli vain 1/10 valtakunnan koko väkiluvusta ja maan- viljelys oli kiistattomasti valtakunnan asukkaiden pääelinkeino. Sen hyväksi tehtiin kuvattavana aikakautena Suomessakin uhrauksia kysyviä uudistuksia. Kauaskantavin toimenpide oli isojako, jonka alkuunpane- minen muodostaa käännekohdan maamme maanviljelyksen kehityksessä.
Mutta hyödyn ajan maataloudellisetkin uudistukset tuottivat hedelmiä kaupalle jameriliikenteellevasta maakauppakiellon lakattua ja täydellisen elinkeinovapauden tultua voimaan. Vapaudenaika ja hyödyn aikakausi oli varhaiskevättä, jokavasta valmisti jäätyneiden ulappojen avautumista ja hankien sulamista. Elinkeinojakahlehtivien taloudellisten ennakkoluulojen murtamiseksi tarvittiin monien aivojen jatkuvaa yhteistyötä ja mieli-
piteiden muokkausta, ensin ajan teoreettisessa ajattelussa ja vihdoin myöskin käytännöllisessä talouspolitiikassa. Mutta juuri uusien ajatusten itämiskautena ja uusien alotteiden ja suunnitelmien syntyaikana vapaudenaika herättää tutkijassa erikoista mielenkiintoa.4
Vanhan merikaupunkimme Rauman kehitys 1700-luvullatarjoo vaati- mattomuudessaankin hyvän esimerkin merkantilistisen kauppapolitiikan
jatkumisesta vapauden ja hyödyn ajalla kaikkine epäjohdonmukaisuuk- sineen ja elinkeinojen kehitystä haittaavine rajoituksineen, sillä Rauma
jäi,sen pahempi, edelleen tapuli-oikeuksia vaille v. 1765 jälkeenkin, jolloin Pohjanlahden kauppapakko murtui. Mutta Rauma tarjoo esimerkin myöskin siitä, miten valtiovalta toteuttaessaan merkantilistista järjes- telmää oli edelleen pakoitettu tekemään monenlaisia poikkeuksia sään- nöstä. Tapuli- ja maakaupunkijakoakaan ei voitu toteuttaa ilman poik- keuksia. Niinpä olivat Rauma jaUusikaupunki jo v. 1641 saaneet erikois- oikeuden viedä puuastioita ja puutavaraa Itämeren satamiin, ja tämä oikeus niillä säilyi 1700-luvullakin, mutta ne eivät saaneet tuoda muita kauppatavaroita kuin ainoastaan suolaa ulkomailta kotimaahan. Vain kadon sattuessa oli viljantuonti luvallista. Mutta suolaakin nimenomaan raumalaiset toivat suureksi osaksi Tukholmasta. Toisaalta oli maakauppa
jyrkästi kielletty, mutta rannikkoseutujen talonpojat saivat entiseen tapaan purjehtia omine laivoineen ja tuotteineen Tukholmaan ja ostaa sieltä mitä tarvitsivat. Eivätkä he tyytyneet siihen, vaan hankkivat luvan viedä naapuriensa tuotteitakin kaupaksi ja ottivat omin valloin tavaksi tuoda ulkomaantavaraa, etenkin suolaa, tupakkia, rautaa jakankaita koko kyläkunnalleen. Talonpoikaispurjehduksen varjossa kukoisti maakauppa siis entisessä laajuudessaan jo 1700-luvun alkupuolella ja yltyi yhä suuremmaksi v. 1765 jälkeen,kotimaisen kaupan tultua vapaaksi.
Talonpoikainpurjehdus oli siis Rauman kaupan ja meriliikkeen jarruna kautta koko 1700-luvun, sillä läheiseltä maaseudulta ei riittänyt kauppatavaroita myytäviksi ja maasta vietäviksi kaupungin porvareille, kun sekä Lapin että Eurajoen ja Luvian talonpojilla usein oli enemmän
7 laivoja itsellään kuin Rauman porvareilla jahelastasivat, mitämyytäväksi olisi liiennyt, omiin aluksiinsa kuljettaen viljan, voin, lihan, tuohet jahalot itse Tukholmaan. Toisinaan olisi Raumalla tullut huutava pula paikal- liseen kulutukseen tarvittavasta viljasta ja ruokatavaroistakin, elleiporva- reillakin olisi ollut viljeltävänä peltoja ja niittyjä ja navetoissa karjaa
oman tarpeen varalta. Ollen vailla ulkomaantavarain tuontioikeutta eivät raumalaiset kyenneet myöskään myymään suolaa, tupakkia, kankaita y.m.
tarve-aineita maalaisille niin edullisesti kuin tapulikaupunkien porvarit, jotka toimivat ilman välikäsiä ja talonpojat, joiden ei tarvinnut aluk- sistaan suorittaa rasittavia liikennemaksuja ja korkeata tullia, kuten kaupunkilaisten oli laita. Porvarien kauppavoitto oli siis huono. Esim.
Tukholman kaupan laskettiin v. 1754 paikkeilla tuottavan n. 3 % liike- pääomalle korkoa.
Ruotsin vallan viimeiset vuosikymmenetkään eivät tuottaneet Rau- malle paremmin kuin Uudellekaupungillekaan parannusta vaikeaan tilan- teeseen, sillä kotimaisen kaupan tultua vapaaksi Rauman lähipitäjät rupe- sivat lähettämään aluksiaan myöskin Skånen satamiin, joihin raumalaiset olivat jo 1740-luvulta lähtien lähettäneet raskaampaa rakennuspuuta ja
joistahe olivat saaneet myöskin rahtauksia. Nimenomaan eurajokilaiset ja luvialaiset laivurit vaurastuivat näiden purjehdusmatkojen ansioilla niin huomattavasti, että raumalaiset laivanvarustajat näyttävät kokonaan menettäneen toivonsa pysyä kilpailukykyisinä heidän rinnallaan. Niinpä 1780-luvun lopulla Raumalla oli enää 9 Itämerellä liikkuvaa alusta, vaikka niitä parhaina vuosina oli ollut yli kaksikymmentä, mutta Eurajoella ja Luvialla oli samaan aikaan yhteensä yli 30 talonpoikaisalusta.
Paitsi talonpoikia käyttivät myöskin läheiset rälssitilat ja maaseudun papisto purjehdusoikeuksiaan Rauman porvarien vahingoksi. Vuojoen kartanon, Sampanalan, Lahden ja Haapasaaren omistajat säästivät metsiään voidakseen lastata puutavaraa omiin aluksiinsa ja veivät maan- viljelyksen ja karjatalouden tuotteetkin itse kaupan Tukholmaan. Lapin kirkonkylään perustettua sahaa lukuunottamatta, jokasekin alkoi toimin- tansa vasta 1750-luvulla, ei Raumalla ollut 1700-luvullakaan mitään teolli- suuslaitoksia, jotka olisivat lisänneet liikennettä. Kauttuan rautaruukki tuotti tosin takkirautaa Ruotsista ja kankirautaa vietiin vähemmät erät
Rauman asutushanta vv:lta 172 U 1729.
10
takaisin Ruotsiin, mutta suurempaa merkitystä ei silläkään seikalla ollut Rauman kaupan vilkastuttamisessa. Yleiskuva Rauman liike-elämästä 1700-luvulla on siis valitettavan synkkä. Mutta siinä on kuitenkin muuan valokohta: lehterikauppa, jollaalalla Rauma ja sen naapuri Uusikaupunki löivät laudalta muut vientisatamamme. Jo v. 1753 vietiin Raumalta ulko- maille 73,380 kpl. lehtereitä ja lehterikauppa siihen luettuna myös puuastiat tuotti silloin n. 60,000 kuparitalaria vuodessa.
Mutta lehterikauppaakin uhkasi vakava vaara 1700-luvun loppu- puolella, kun esivalta metsänsäästämistä silmällä pitäen aikoi lopettaa
lehterien veiston ja kieltää veistettyjen lehterien maasta viennin, joka juuri Raumalla oli porvarien pääasiallisin tulolähde. Vv. 1768—1769 asetettiin lehtereille niin korkea vientitulli, että niiden kauppa olisi koko- naan tyrehtynyt, ellei toimenpidettä olisi pikaisesti peruutettu. Puolus- taessaan lehterien vientiä raumalaiset huomauttivat lehterien hakkuun ja puuastioiden valmistuksen olevan läheisen maaseudunkin tulolähteitä ja riippuvan toisistaan, sillä raumalaisten ja uuskaupunkilaisten klinkkari-
malliset alukset vaativat raskaampaa aluslastia, parruja ja lehtereitä, joiden päälle puuastiat sopivasti sijoitettiin. Eikä maaseudun väestöltä enempää kuin kaupunkilaisiltakaan sopinut ryöstää kahta tärkeää tulo- lähdettä yhdellä iskulla.
Rauman klinkkarimalliset alukset laskettiin tullissa epävapaiksi eli ulkomaisten veroisiksi. Tämä rasitus katkeroitti suuresti raumalaisia ja he yrittivät yrittämistään saada aikaan parannusta siinä suhteessa.
Lakoonisin sanakääntein he kolkuttivat korkeiden viranomaisten omaa-
tuntoa huomauttaen miten nurinkurista oli, että naapuripitäjien talon- poikien klinkkarialukset laskettiin tullissa
~ruotsalaisiksi
ja vapaiksi”,mutta kaupunkilaisten klinkkarit ~epävapaiksi ja ulkolaisiksi”.
Vasta kuvattavan aikakauden lopulla ruvettiin Raumalla rakenta- maan tasasaumaisia kravelilaivoja. Kooltaan raumalaisten alukset olivat pieniä, Tukholmaan purjehtivat 10—30, Itämerellä purjehtivat 35—80 lästiä kantavia. Useimmiten olivat laivat yhtiölaivoja, sillä varakkaita liikemiehiä, jotka olisivat voineet yksin hankkia laivoja, oli Raumalla verrattain harvoja. Mutta Raumalla oli vapauden ja hyödyn aikakaudel- lakin moniaita yritteliäitä miehiä, jotka vaatimattomissakin oloissa koet-
Hauinkuonon
talo.
Axel Haartmanin
maalaus
v.lta 1908.
Valok.
Kansallismuseo.
12
tivat toteuttaa esivallan suunnittelemia uudistuksia jaaloitteita, niin että ajan yleisluonne kuvastuu selvänä sielläkin.5
Ulkoasultaan ja elintavoiltaankin enemmän kylää kuin kaupunkia muistuttavien pikkukaupunkiemme rauhallista porvarielämää häiritsivät vapaudenajalla ja kustavilaisena aikanakin sodat ja sodanuhka, tosin paljon vähemmässä määrässä kuin edellisinä vuosisatoina. Isonvihan
jälkeisen elpymisen katkaisi pikkuviha nöyryyttävine tappioineen ja vv. 1788—1789 sota pysähdytti myöskin kaupan ja liikenteen aiheuttaen vauriota raumalaisillekin. Aikakauden lopulla ulottuivat vihdoin Napo- leonsotien mainingit Suomenkin rannoille ja vv. 1808—1809 sota eroitti Suomen sen vanhasta emämaasta, Ruotsista. Tätä tapahtumaa edeltävien mielialojen vaihtelut pääsevät näkyviin myöskin Rauman kaupunkiyhtei- sössä, vaikkakin sangen hillitysti, kuten länsisuomalaisen kansan perus- luonne vaati.
KAUPUNGIN ULKOASU.
Kaupungin jälleenrakentaminen isonvihan jälkeen.
Rauman kaupunginhistorian edellisessä osassa mainitaan Rauman kaupungin porvaritaloja joutuneen isonvihan aikana autioiksi 43 ja rappeutuneen noin 82, niin että kutakuinkin kunnossa oli pakolaisten pala-
tessakotiin vain n. 30 taloa. Kaikkein ensimmäisiä tehtäviä rauhan tultua olikin saattaa hävitetyt talot sellaiseenkuntoon, että ne soivat suojaa sadetta ja kylmää vastaan. Vuotavat katot, rikotut ikkunat ja pehkou- tuneet ovet oli korjattava jatulensijat uusittava. Vainovuosinakaupungin porvareiksi pyrkineet pakolaiset ja sotavuosina täysikäiseksi tulleet porvarien pojat sekä vävyt hankkivat autioituneiden ja sellaisina kau- pungin haltuun palautuneiden tonttien seasta mieleisensä tontin raken- taakseen siihen kotinsa eikä heidän tarvinnut niistä suorittaa kuin 9—12 kuparitalarin suuruisen lunastusrahankaupungin kassaan. Kuin paha uni väikkyi mielessä kestetty kauhujen aika; uusin, virkein voiminryhdyttiin
rakentamaan rappiolla olevaa kaupunkia ja suunnittelemaan toimenpiteitä paremman tulevaisuuden luomiseksi nousevalle sukupolvelle.
Kaupungin julkiset rakennuksetkin tarvitsivat nopeaa korjausta.
Kiireellisin oli trivialikoulun saattaminen sellaiseen kuntoon, että opetus voisi siinä alkaa, niin ettei koulua millään ehdolla siirrettäisi takaisin Poriin. Trivialikoulun huoneet korjattiin jo keväällä 1722 ja uudet ikkunapuitteet ikkunaruutuineen asetettiin paikoilleen kesän kuluessa.
Kirkkoonkin oli varustettava uusi paanukatto, ikkunat oli korjattava ja kirkon sisällä suoritettava siistimistöitä. Näihin korjauksiin tarvittavat varat hankittiinsiten, että kruunulta anottiin takaisin se 100 hopeatalarin suuruinen laina, minkä kaupunkilaiset olivat kirkon varoista lainanneet kruunulle v. 1710. Pappilan vanha asuinrakennus katettiin myöskin uudestaan ja sen viereen rakennettiin uusi asuinrakennus rovasti Ståhl- bergin pojan, Jos. Ståhlbergin, tarkoitukseen luovuttamilla lainavaroilla,
jotka seurakunta myöhemmin maksoi hänelle takaisin. Raatihuone tarvitsi niinikään perusteellista korjausta, mutta siihen ei ollut varaa, vaan se täytyi jättäätuonnemmaksi. Vain raatihuoneen kattoa, ovia ja
ikkunoita paikkailtiin väliaikaisesti.
Ryhtymättä yksityiskohtaisesti kuvailemaan kaupungin jälleenraken- tamista mainitsemme kuitenkin kaupungin keskuksessa ja pääkatujen, Rautilankadun ja Torikadun, varrella olevien vanhojen porvaritalojen kohtalosta sen mitä isonvihan jälkeisten vuosien aikakirjat kertovat.0 Alkakaamme raatihuoneen viereisestä, Ison Torin varrella sijaitsevasta Rennerin talosta. Venäläiset olivat sen hävittäneet perinpohjin ja sen
omistaja kihlakunnankirjuri Jos. Skogman joutui puille paljaille toimien isonvihan aikana m.m. Euran pitäjän nimismiehenä. Renneri, kuten moni muukin autioitunut raumalainen talo, siirtyi ensin varakkaalle kauppias Abr. Sonckille, jolla oli myöskin Sonckien sukutalo, mutta v. 1724 kappa- lainen Erik Ardenius osti Rennerin saattaakseen sen asuttavaan kuntoon.
Polttilan omistajaksi tuli raatimies Henrik Tackou-vainajan vävy, Viipu- rista v. 1723 Raumalle muuttanut kauppias Kaarle Hannunpoika Bartram,
joka nai raatimiehen tyttären Katariina Tackoun. Viimemainitun veli kauppias Juhana Henrikinpoika Tackou asettui niinikään kauppatorin varrella sijaitsevaan Ruonilaan, jossaasui myöskin porvari Kustaa Berger
ja myöhemmin hänen leskensä toinen puoliso porvari Henr. Weidgren.
Polttilan naapuriin, Pungilaan, asettui paosta palattuaan sen entisen
14
omistajan,raatimies Juhana Ripranderin poika, porvari Juhana Riprander nuorempi. Sonnilan omisti raumalaissyntyinen kauppias Juhana Bollstedt ja sen viereisen talon, Öystin, Viipurista v. 1723 Raumalle muuttanut kauppias Fredrik Hartman, joka nai kirkkoherra Rajaleniuksen paosta palanneen tyttären Kaisa Rajalenian. Kauppias Hartman joutuikuitenkin velkaannuttuaan luovuttamaan Öystin 1740-luvun alussa kauppias Boll- stedtille jarakensi senjälkeen v. 1747 Hauinkuonon siihen asti kaalimaana
ja niittynä olleen tontin asuttavaan kuntoon. Pusalaa piti isonvihan jälkeen talon vävy Erik Henrikinpoika, joka muutti Raumalle Pirkkalan pitäjän Pohjan kylästä ja sai porvarioikeudet v. 1722.
Gebhardt-suvun talon Akuksen jakoivat keskenään kauppias Juhana Juhananpoika Gebhardt ja hänen isäpuolensa porvari Zach. Bollstedt.
Anundilan omistaja porvari Martti Yrjänänpoika kuoli v. 1714 ja talon sai haltuunsa hänen tyttärensä vävy, porvari Olavi Lindqvist. Anundilaa vastapäätä, Torikadun kulmassa olevaa Hannun taloa, joka oli saanut nimensä kauppias Hannu Magnuksesta, piti isonvihan jälkeenraatimies Henrik Bong ja sen viereistä Kuurin taloa tullinhoitajatJuhanaSpornberg vanhempi ja nuorempi sekä myöhemmin Spornberg vanhemman vävy postimestari Abr. Sonck. Rautilankadun varrella sijaitseva Kaupin talo jäitoistaiseksi autioksi, samoin Luvila, jonka venäläiset hävittivät maan
tasalle, mutta sen kantaomistajan laivuri Matti Sonckin tyttärenpoika, Vuojoen inspehtori Abraham Yrjänänpoika Luven huudatti sen tontin ja pellot itselleen v. 1723 ja hänen vävynsä porvari Birger Wahander asui talossa saatuaan porvarioikeudet v. 1738. Toivaisen talo jäi sen omistajan rehtori Johannes Salmeniuksen lähdettyä v. 1713 pakoon rappiolle, ja päästyään Rymättylän kirkkoherraksi Salmenius myi Toi-
vaisen syysk. 1 p. 1722 kauppias Abr. Sonckille, jolta se tammik. 7 p.
v. 1733 siirtyi välskäri Juhana Erasmus Habererndtille. Hän piti sitä n. 5 vuotta.
Rautilankadun ja Isonkirkkokadun kulmassa oleva Tokila säilyi Tocklin-suvulla. Sen korjasi isonvihan jälkeen kuntoon porvari Juhana Tocklin. Rautilan talo oli 1700-luvun vaihteessa tullinhoitaja Juhana Wilhelmillä, mutta kun hänen perillisensä eivät voineet suorittaa kruunun tullituloissa syntynyttä vajausta, joutuiRäntilä konrehtori Juhana Haart-
Teppokin talo. J. Vikstedtin teoksesta: Suomen kaupunkien vanhaa rakennustaidetta.
manille ja palautui hänen poismuutettuaan isonvihan aikana autiotonttina kaupungille. Raumalle v. 1722 muuttanut pormestari Sidberg otti sen haltuunsa jarakensi sen kuntoon. Rautilaa vastapäätä sijaitseva Ruudun talo kuului aikoinaan pormestari Walsteniukselle ja sitten hänen leskensä toiselle puolisolle, pormestari Hannu Binmanille, mutta hänen kuoltuaan sen peri venäläisten vankeudesta palannut kornetti Antti Juhananpoika Walstenius. Hän oli rampa ja aivanköyhä, jotenRuutu rappeutui rappeu- tumistaan hänen hallinta-aikanaan.
Kirkkosillan korvassa olevassa Teppolan talossa isännöi isonvihan jälkeen talon vävy porvari Juhana Nurmeenin veli, porvari Erik Antin- poika, joka käytti sukunimeä Teppo. Hänen poikansa Antti, joka sai porvarinoikeudet v. 1738, käytti sukunimeä Telling. Kaupunginkin uri Isak Jönsinpojan suku sammui ruttovuonna Iskin talosta jatalo rappeutui pahasti isonvihan aikana, mutta tontin lunasti naapuritalon poika Jaakko Laurinpoika Rääpi-Grönlund maalisk. 23 p. v, 1724. Iskin naapurin
16
Mestilän rakensi kuntoon paosta palannut Hannu Henrik Juhananpoika Wilhelm, joka omisti myös Patolan. Hänen veljensä porvari Juhana Wilhelm osti Antin talon, mutta eli huonoissa varoissa. Snikkarin taloa piti isonvihan jälkeisinä vuosina leski Liisa ja Lakarin talon saattoi kuntoon porvari Henrik Ziden. Ison Rääpin omisti porvari Juhana Rääpi-
Björkman, mutta hän luovutti sen veljensä luotsi Yrjänä Björkmanin asuttavaksi ja rakensi itse kuntoon v. 1714 pakomatkalla hukkuneen Pietari Sonckin entisen talon Klupulan. Ranta Rääpin taloon jäi porvari Juhana Laurinpoika Rääpi-Grönlund äitinsäkerällä, Vähä Rääpi oli porvari Mikko Rääpin hallussa.
Rautilankadun ja Itäkadun kulmassa sijaitseva Niivon talo, jossa raatimies JuhanaYrjänänpoika Östman aikoinaan oli syntynyt, oli autiona vielä 1724—1729, ja raatimies Östman-vainajan nimikkotalon, joka myöskin oli pitkän aikaa autiona hänen kuoltuaan v. 1710, lunasti v. 1734 Juhana Erikinpoika Östman. Winnarin talo kuului rehtori Claudius Renne- rille jaLavastin taloon asettui talon vävy, entinen raatimies Zach. Krook.
Hänen nimensä mukaan vastapäätä Tavastia olevaa taloa, jonka omisti 1750-luvulla Maria Zachariaantytär, nimitettiin Kruukuksi. Tasalassa asui 1720-luvulla Anna Hassel ja Nyenskantzista Raumalle muuttanut entinen sotakapteeni Juhana Jonsson sekä porvari Simo vaimoineen.
Tasalan naapuritaloon asettui karjalaissyntyinen tulli- ja aksiisikirjuri Juhana Falck ja hänestä talo sai nimen Falki. Heikkala oli kolmena eri talona, joista yhdessä asui tullikirjuri Henr. Fonsen ja hänen puolisonsa Barbro Jordan. Pinnalan rakensi kuntoon raatimies Juhana Nurmeen.
Ison Torniaisen omistajana oli Uudenkaupunginrauhan jälkeisinävuosina porvari Matti Tocklin, mutta Vähä Torniainen oli autiona. Jäkärin talon lunasti Pietari eli Petter Simberg. Hän oli kotoisin Nyenskantzista, mutta oli paennut sodan aikana Tukholmaan ja ilmoitti v. 1719 siellä olleelle Rauman pormestarille Hannu Binmanille haluavansa Rauman porvariksi,
sillä hän nai raumalaisen porvarin Esko Eskonpojn tyttären Marian. Hän pääsikin porvariksi v. 1722. Korpelaisen talon joen pohjoispuolella korjautti vävy Israel Sahlberg, joka muutti Mynämäeltä Rauman porva- riksi saaden porvarioikeudet myöskin edellämainittuna vuonna. Korpo- laisen naapurissa Lukkarin talossa isännöi porvari Juhana Antinpoika
Nurmeen, Envallan ja Tiulan taloissa oli entinen haltijaväki jaLaurilassa porvari Henrik Yrjänänpojan leski Liisa ja vävy Henrik vaimoineen.
Laarin kohensi kuntoon Martti Taari, jokasai porvarinoikeudet v. 1726 ja käytti nimeä Tarell.
Mäkipään korttelissa oli Rahgon talo entisellä suvulla ja hyvässä kunnossa, samoinkuin Iso Saukkokin, jossaasui raatimies Martti Skogman naituaan talon perijättänen Briitta Andrelian. Jäärilän patriarkkaallinen vaari, entinen raatimies Hesekiel Olavinpoika Leistenius edusti uuden sukupolven keskellä mennyttä 1600-lukua ja pyrki turhaan pormestari Sidbergin johdossa olevaan raatiin takaisin. Sukan talon sai haltuunsa edellisenomistajan vävy Henrik Pärttylinpoika, jokaoli kotoisin Eurajoen kirkonkylästä ja sai porvarinoikeudet v. 1722. Hän käytti sukunimeä
Sukka talonsa mukaan.
Siitä huolimatta, että Uudenkaupungin rauhan jälkeisinä vuosina otettiin joka vuosi koko joukko uusporvareita, jäi kaupungin keskukses- sakin monta taloa autioiksi. Niinpä jäivät toistaiseksi asujitta Uusi- kartano, Sonkin viereinen Haukka, Maalari ja Lapparo, samoin Vähä Saukko, Wahala, Rapakkala, Helsingin talo, Joki-Granni, Teukku, Toivainen, Katula, Vähä Knuutila ja Mattila.
Vapaavuodet.
Porvaritalojen uudelleen rakentaminen ja julkisten rakennusten
korjaaminen vaati sodan köyhdyttämiltä porvareilta joniin suuria ponnis- tuksia, etteivät he parhaalla tahdollakaan kyenneet sen lisäksi suoritta- maan säädettyjä kruununveroja ja maksuja. Kaupungin uuden pormes- tarin Kustaa Sidbergin valmistautuessa lähtemään kaupungin edustajana v. 1723 valtiopäiville keskusteltiin kaupungin ahdinkotilasta marrask.
12 ja 26 p. 1722 pidetyissä raastuvankokouksissa jakaikki olivat sitä mieltä, että sotavuosina suoritetut pakkoverot, pakkomajoitukset ja sota- miestenotot olivat saattaneet kaupungin sellaiseen tilaan, ettei porvaristo kyennyt jatkamaanpääelinkeinoaan merenkulkua jakauppaa eikä saatta-
maan peltojakaan kuntoon, ellei sille myönnetä B—lo vapaavuotta. Koska oli taasen katovuosi, oli myöskin pyydettävä lupaa saada tuoda kaupunkiin
2 17
Vähäpoikkikadun jatkoKitukränni. Valok. Helmi Markkula.
viljaa Tallinnasta jaRiias- ta. Samalla päätettiin anoa tullivapautta rakennushir-
sille, joita tuotiin kaupun- kiin hävitettyjenrakennus- ten uudelleen rakentami-
seksi ja rappeutuneiden korjaamiseksi sekä kaikille alusten rakentamiseen tar- vittaville rakennusaineille.
Läheisellä maaseudulla ei näet silloin rakennettu aluksia eikä niitä voitu siis valmiina ostaa, vaan ne oli rakennettava kaupungin omassa veistämössä. Maa- herra puolsi Rauman por- variston anomusta saada B—lo8—10 vapaavuotta, mutta tammik. 23 p. v. 1724 anta-
massaan päätöksessä valta- neuvosto supisti vapaavuo- det 4:ään. Kuninkaallisessa päätöksessä sanottiin kui- tenkin, että kaupunki saat- toi seuraavilla valtiopäivillä anoa vapaavuosia lisää. Vapaavuosina ei por- variston tarvinnut suorittaa yleistä kontributiota, manttaali- ja karjara- hoja, kotitarveaksiisia ja laivamiesveroa, mutta porttitulli, myyntiaksiisi, väkijuomien vähittäismyyntivero ja tupakka-aksiisi oli suoritettava.
Maistraatinjäsenille, siviili- jakouluvirkamiehille ja papistolle suotiin 4;n.
vuoden vapautus palkoista suoritettavasta kontributiosta.
Koska Suomen asukkaat esittivät v. 1723 valtiopäivillä paljon vali- tuksia virkamiesten toiminnasta, asetettiin näitä epäkohtia tutkimaan tutkijakommissioneja. Turun ja Porin sekä Hämeen läänissä toimi
Pinnala.
Karin
K.maalaus v:lta
1920.
Pinnalan
kaksikerroksinen, tiilistä
rakennettu
päärakennus
ensimmäinen on
laatuaan
Raumalla.
rakennutti Sen 1790-luvulla
talon silloinen
omistaja
kauppias
Efraim
Broman.
vv. 1725—1727n.k. läntinenkommissioni, jonka puheenjohtajanaoli Götan hovioikeuden presidentti, vapaaherra G. Cederhjelm ja yleisenä syyttäjänä kihlakunnantuomari Kaarle Kustaa Nordberg, aateloituna Lövenhjehn.
Tämä myöhemmin hyvin tunnettu, etevä valtiomies tiedusteli tammik.
29 p. v. 1725 Raumankin porvaristolta, mitä valituksia sillä oli esitettä- vänä virkamiehiä vastaan. Porvari Erik Antinpoika Teppo ilmoitti silloin porvaristolla tosin olevan erinäisiä muistutuksia sodan aikana kanto- miehenä ja väliaikaisena pormestarina toimineen kollega Erik Fridenin tilien johdosta, mutta he luottivat siihen, että Friden selvittää riidan- alaiset kohdat ilman virallista tutkimustakin. Pormestari Sidberginvaltio- päivälaskusta sensijaan 36 porvaria esitti valituksen kommissionille. Asia oli kommissionin käsiteltävänä eräissä istunnoissa 1725 ja todettiin pormestari Sidbergin perineen valtiopäivämiespalkkiota 1,436 kupari- talaria sovitun 900 talarin asemesta javaativan vielä lisää 864 talaria, mutta koska useat valittajistakin olivat kehoittaneet pormestari Sidbergiä viipymään Tukholmassa valtiopäivien loppuun asti, oli hän oikeutettu saamaan suorituksen kustannuksista laskun mukaan.7
Läntisen kommissionin puheenjohtaja ehdotti kesällä 1725, että Turun läänin asukkaat vapautettaisiin viholliselle pakollisesti vannotusta uskollisuudenvalasta ja heille suotaisiin tilaisuus vannoa uudelleen uskolli- suudenvala lailliselle hallitukselle. Ilmoittaessaan tästä Rauman porva- ristolle maaliskuussa 1726 maaherra tiedusteli samalla, olisiko kellään kaupunkilaisella tallella venäläisille vannotun uskollisuudenvalan kaavaa.
Maistraatti vastasi tiedusteluun, ettei kukaan muu silloin elossaolevista kaupunkilaisista ollut sanottua valaa vannonut kuin entinen tullikirjuri Henrik Fonsen ja iäkäs syökäri Juhana Spik, mutta heilläkään ei ollut kyseessäolevaa valankaavaa. Maaliskuun 26 p. sanottuna keväänä vannoi Rauman kirkossa koko seurakunta uuden uskollisuudenvalan Ruotsin kuninkaalle maaherran lähettämän kaavan mukaan. Pormes-
tari, raatimiehet ja muut virkailijat sekä osa porvaristoa vannoivat valan ruotsinkielellä, mutta porvarien enemmistö vannoi valan suomeksi.
Tästä tilaisuudesta poissaollut tullinhoitaja Juhana Spornberg ja enti- nen raatimies Zach. Krook vannoivat uskollisuudenvalan seuraavan kesäk. 6 p:nä.8
21 Kaupungin toipumista hidastuttivat näinä vuosina sattuneet kato- vuodet, jotka johtuivat osaksi epäedullisista ilmastosuhteista, osaksi siitä, että peltojen ojat olivat sotavuosina kasvaneet umpeen ja sateisia kesiä seurasivat usein leudot talvet. Tammikuussa v. 1726 esim. oli niin paljon suojasäitä, että Aurajoki loi silloin jääpeitteensäniinkuin keväällä. Ulko- mailta tuotettu vilja maksoi sinä vuonna 6 mk kappa. Kuinka niukkaa viljan käyttö oli näinä vuosina Raumallakin, ilmenee m.m. siitä, että Vähän Kirvelän emäntää, korpraali Wilhelm Bruunin vaimoa tai hänen puolisoaan naapurivaimot epäilivät varkaaksi, kun näkivät korpraalittaren useana päivänä peräkkäin käyttävän selvää viljaa aamupuuroonsa ja maustavan puuroa vielä pienellä voinsilmälläkin. Samaan aikaan oli näet kornetti Walsteniuksen aitasta Ruudun talosta kadonnut ruokatavaraa.
Korpraali Bruunin täytyi vannoa puhdistusvala vapautuakseen epä- luuloista.9
Pormestari Sidberg saattoi siis esittää päteviä syitä v. 1726—1727 valtiopäivillä pyytäessään kaupungille lisää4 vapaavuotta. Kuten kommis- sionin antamasta lausunnostakin kävi ilmi, ei Rauma ollut kuluneiden vapaavuosien aikana vielä kyennyt rakentamaan tarpeellista kauppa-
laivastoa eikä maaseuduilta ollut riittänyt viljaa kaupunkiin tuotavaksi.
Karjarutto oli lisäksi tehnyt karjanhoidon kannattamattomaksi. Kaiken kukkuraksi oli laivanomistajille vv. 1723 ja 1726 sattunut merivahinkoja.
Koska ulkomaalaisilla laivoilla ei ollut oikeutta tulla Rauman satamaan, oli tavarain tuontikin ollut vähäistä. Lyhyesti sanoen: kaikki voimat oli täytynyt keskittää leipä- ja siemenviljan saantiin. Siitä huolimatta oli autiotontteja rakennettu asuttavaan kuntoon, rappeutuneita taloja korjattu ja julkisiarakennuksiakin osaksi kunnostettu. Mutta vielä oli sanottiin valituksessa rakennettava hävitetty vaakahuone, myllyt, peltojen aitoja, raatihuone jakirkonaita sekä lisättävä kauppalaivastoa ja koetettava saada tiilitehdas ja saha käyntiin paikkakunnalla.
Kauppa- ja kamarikollegio ehdottivat vain 2 lisävapaavuotta, mutta pormestari Sidbergin maalisk. 10 jatoukok. 4 p. 1727 kuninkaalle jättämät yksityiskohtaiset selostukset kaupungin tilasta saivat aikaan sen, että marrask. 7 p. sanottuna vuonna annettu kuninkaallinen päätös vahvisti Raumalle 3 vapaavuotta lisää. Kaupunki sai samalla anteeksi v. 1722
karjarahojen jalaivamiesveron rästit jaoikeuden käyttää hyväkseenkoti- tarveaksiisin ja leivinuunirahojen kolmanneksen. Kaupunkien yhteisiin valituksiin annetun päätöksen 22 :n kohdan mukaisesti Raumankin porvarit saivat oikeuden suorittaa maalta ostamastaan tavarasta pikku- tullin vain yksinkertaisena, nim. sitä kaupunkiin tuotaessa, mutta jos tavaraa kuljetettiin jonkin toisen kaupungin kautta, oli siitä siellä suori- tettava maatulli.10
Vapaavuosien edullisen vaikutuksen toteamme Raumalla siitä, että niiden päättyessä oli toista sataa porvaritaloa asuttavassa kunnossa ja kymmenkunta varakkaampaa porvaria oli jo kyennyt varustamaan itselleen aluksen, minkä lisäksi oli 5—6 osakumppanien yhteisesti varus-
tamaa alusta. Oma alus oli v. 1728 raatimies Henrik Kongilla, raatimies Mikko Simolinilla, kauppias Bartramilla, Abraham Sonckilla, Juhana ja Zach. Bollstedtilla, Juhana Nurmeenilla, Juhana Ripranderilla ja Juhana Grönlundilla. Juhana Rahgo ja Kustaa Mölcker aikoivat myöskin heti- miten varustaa oman aluksen, mutta Juhana Eskolin ja Juhana Callin olivat syksyllä 1727 menettäneet aluksensa haaksirikossa. Kaupungin 88:sta veroamaksavasta porvarista ja ll:stä porvarinleskestä käsityö- läiset mukaanluettuina oli vain 1/10 aivan köyhiä jakirkonvaivaisia oli 21 henkeä. Muu asujamisto tuli ansioillaan jotakuinkintoimeen.11
Kaupungin asemakaava ja rakennustapa.
Asemakaava.
Seuratuksemme Rauman kaupungin asemakaavassa ja rakennus- alassa 1700-luvulla tapahtuneita muutoksia, on ensiksikin todettava, että kaupunkien asemakaavat olivatvapaudenajalla vilkkaan huomion esineinä.
Mutta kun 1734 lakiin ei otettu mitään määräyksiä niistä ja esivallalla oli monia muita uudistussuunnitelmiatoteutettavina, jäi varsinkin vanhojen kaupunkien asemakaava useimmitenentiselleen, elleikaupungissa sattunut
tuhoisaa kaupunginpaloa. Tukholman kaupunkia varten säädettiin raken- nussääntö vv. 1725, 1736 ja 1763. Näitä pitivät maistraatit ohjeinaan valvoessaan kukin kaupungissaan rakennustoimintaa.
Alingsåsin kaupunginpalo v. 1749 antoi sysäyksen asemakarttojen
Juhana
Mandelinin
v.
1806
laatima
Rauman asemakartta.
Rauman museosta.
laatimiseen kaikista valtakunnan kaupungeista. Yli-intendentti Kaarle
Hårlemin aloitteesta julkaistiinhuhtik. 28 p. v. 1750 kuninkaallinenkirje, josta m.m. ilmeni, että laadittavien asemakarttojen perusteella aijottiin vastaisuudessa säätää kaupungeille asemakaavoja ja rakennustyyliä sään- nösteleviä määräyksiä. Palovaaran torjuminen samoinkuin liikenteen vaatimusten huomioonottaminen olivat tärkeitä näkökohtia asemakaavaa ja rakennustapaa uusittaessa, eikä rakennustaiteellisiakaan näkökohtia käynyt enää jättäminen ilman muuta syrjään. Hårlemin aloitetta saadaan kiittää siitä, että esim. Turusta ja Raumalta on olemassa asemakartta v:lta 1756 ja Porvoo hankki v. 1755 jäljennöksen aikaisemmin laaditusta asemakartastaan.12
Ohellisen Rauman asemakartan v:lta 1756 laati maanmittari Daniel Gadolin. Siihen liittyi yksityiskohtainen taloluettelo, josta on jäljennös tämän niteen lopussa. Taloluettelossa mainitaan talon numero, nimi ja omistaja viita 1756 sekä tontin suuruus neliökyynärissä. Taloja ja tontteja oli 191. Tontit olivat hyvin vaihtelevia alaltaan. Niinpä oli suurin, porvari Henrik Laureenin omistaman Laurilan talon tontti itäisessä tullissa kokonaista 6,093 neliökyynärää, mutta Pakilan tontti Rautilan kadun varrella oli vain 855 neliökyynärää laaja.
Keväällä 1934 tutkijain käytettäväksi julkisuuteen saatettu Rauman tullikartta vuodelta 1773, joka 1920-luvullalöytyi Tukholman Tullimuseon
vinniltä, on siinä suhteessa erittäin arvokas, että siinä nähdään Rauman satama ympäristöineen sellaisena kuin se oli kustavilaisen ajan alussa ja sitä täydentää Rauman tullikartta vuodelta 1803, joka kuuluu kam- reeri Nymanssonin tunnettuun tullitarkastuskertomuksien karttasarjaan
n:o l:nä ja on hänen oman ilmoituksensa mukaan hänen itsensä laatima.
Jo aikaisemmin mainittu J. Mandelinin laatima, Rauman museossa säily- tetty asemakartta v. 1806 täydentää v. 1756 asemakartan perusteella
saatavaa kaupunkikuvaa.13
Parhaan yleiskuvan 1700-luvun Rauman rakennusalasta saa suuresti tyylitellystä Mandelinin kartasta. Raumalaissyntyinen maanmittari Juhana Juhananpoika Mandelin, jonka isä oli kotoisin Unajan kylän Männiltä eli Mannilasta ja siirtynyt 1730-luvulla Raumalle porvariksi, piirsi syntymäkaupunkinsa asemakartan Narvassa ulkomuististaan
25 v. 1806, sellaisena kuin kaupunki oli ollut 45 vuotta aikaisemmin ja hän koristi kartan ajan makua vastaavilla mietelauseilla. Kaupungin pohjois- puolella olevien kallioiden kohdalle on karttaan tekstattu latinankielinen lause:
Quod
in juventutenon discitur, In matura aetate nescitur Mitä et poikana opi, sitä et miehenä osaa, ja eteläisten kallioiden kohdalle on karttaan tekstattu: Olim meminisse juvabit On kerran oleva mieluista muistella näitä.Raumalla ei sattunut suurempaa tulipaloa 1700-luvulla ja vain vähäistä laajentumista itse tontti-alassakin, niin että asemakaava säilyi jotakuinkinentisellään. Pohjoismaisten vanhojen kaupunkien perinnäistä nelikorttelijakoa ei Raumalla enää noudatettu 1700-luvulla. Kortteleita oli tavallisesti sja suuremmat vielä jaettuina kahteen osaan. Korttelit nimitettiin useimmiten ilmansuuntien mukaan, mutta toisinaan käytettiin entisiä nimityksiäkin, nimeämällä Vanhankirkonkortteli, Luostarinkirkon- kortteli ja Talonpoikain pää. Tavallisessa puheessa käytettiin säännölli-
sesti nimityksiä Mäkipää jaKiviniemen kortteli.
V. 1756 asemakartassa näkyvät yleensä samat kadut ja kujat kuin 1690-luvun asemakartan luonnoksessakin, josta on kuva Rauman kaupunginhistorian I:ssä ja ll:ssa osassa. Kaupungin itäisestä tullista lähtevä pääkatu jakaantuiHauinkuonon talon edessä kahdeksi pääkaduksi, toista nimitettiin edelleen Rautilan kaduksi, toista, jolla 1600-luvulla oli ollut Kuninkaankadun nimi, nimitettiin 1700-luvulla Torikaduksi ja se jatkui kauppatorilta läntiselle tulliportille. Torikadun eteläpuolella kulki Vanhankirkonkatu ja sen takana Takakatu. Joen pohjoispuolella kulkeva katu oli 1700-luvulla vielä nimeämätön. Poikkikaduista on v. 1756 asemakartassa nimetty vain Lakarinkatu ja Isokirkkokatu, mutta Itäkatu, Vähäpoikkikatu, Iso- ja Vähäraastuvankatu, Koulukatu, Pappilankatu ja Länsikatu, samoinkuin Mäkipään jaKiviniemen kujatkin näkyvät siinä.
Taloja ja tontteja oli, kuten sanottu, 191, mikä merkitsee yli 30 %
lisäystä noin 50 vuoden kuluessa. Kaalimaat olivat tulliaidan sisäpuolella, mutta enimmäkseen syrjässä olevilla tonteilla. Autiotontteja oli 1700- luvun kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä verrattain paljon keskuk- sessakin, mutta ne vähenivät asukasluvun kasvaessa kuvattavan vuosi-
sadan keskivaiheilta lähtien. Kauppatori oli ahdas, mutta sitä kutsuttiin Isoksi Toriksi eroitukseksi Kolminaisuuden kirkon edessä olevasta Vähästä Torista eli Karjankedosta.
V. 1773 tullikartasta saa käsityksen Rauman kaupungin koko asemasta ja maatumisen siinä aiheuttamista muutoksista. Aittakari oli 1770-luvulla jo kiinni mantereessa muodostaen Karilahden ja Salmen välille pistäytyvän pitkän niemen, jonka läntinen ja eteläinen ranta oli täynnä aittoja. Häppälän eli Häplän kari oli myöskin jo niin paljon kohonnut vedenrajan yläpuolelle, että siinäkin oli pari kolme aittaa. Salmi työntyi vielä matalana ulappana Mäkipään kallioiden jaVähämaan rannan väliin ja Raumanjoki laski siihen kahtena suuhaarana. Läntisen suuhaaran läntisellä rannalla oli nuorison kisakenttä Parpansalin vaiheilla, mikä nimitys on kokonaan häipynyt nykypolven tietoisuudesta. Läntisen tulli- portin ja Tarvonsaarensillan välinen maatunut alue oli täynnä aittoja,
jotka samoin kuin Aittakarin aittasikermätkin osoittavat liikenteen siirty- mistä Kolminaisuuden kirkon ääreltä satamaan, siis länteen päin. Tyrän- lahti levisi vielä melko laajana Salmensuunluodon pohjoispuolella rajoit- tuen Puomkallioon, jonkaäärellä oli myöskin tavara-aittoja. Pläkkiluodon
ja Avainkimpun kallion välisessä salmessa olivat Parpankari aittoineen sekä vähäinen Jusonkari ja Mattilankari, kaikki nämäkin nykypolven muistoista häipyneitä nimiä jasatamalaitteiden alle hautautuneita alueita.
Satamassa olevat aitat olivat silloin kaikki Salmensuunluodon eteläi- sellä rannalla. Tiekaupungista satamaan kulki vielä 1770-luvulla Tarvon- saaren sillasta, nykyisen Seminaarinmäen länsipuolitse Pläkkiluodon kärkeen haarautuen myöskin Tyränlahteen vieväksi tieksi, mutta talvitie kulki läntisestä tulliportista ja Rahgon tulliveräjästä suoraan pitkin Salmen jäätä satamaan. Läntisen tulliportin edestä kulkeva rantatie jatkui Vetiskon alueen ja Lensin alueen rajana Turun maantielle asti.
Turusta tuleva maantie kaarsi edelleen tulliaidan takaa itäiselle tulli- portille, jatkuen siitä pohjoiseen, Lappiin ja Eurajoelle johtavana tienä.
Kaunisjärveä ja Äyhönjärveä pitkin kulkeva talvitie on myöskin merkitty v. 1773 karttaan, samoinkuin pappilan kohdalta Poriin päin johtavatalvi- tiekin. „Talonpoikain pään” nimi on v. 1773 kartassa ulotettu Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja Rautilankadun välillä olevaan alueeseen, johon
Sonkin talo v. 1928. Valok. Hilja Marttila.
Soukin tupa v. 1928. Valok. Hilja Marttila.
