Yleisyys

Valtaosa yleisyyttä kartoittavista tutkimuksista on keskittynyt naisten kokemaan seksuaali-seen häirintään ja väkivaltaan ja miesten kokemaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa on-kin tutkittu selvästi vähemmän. Isossa osassa tutkimuksista häiritsijöiden myös oletetaan olevan miehiä. Tätä selittänee se, että seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteet ovat olleet ensisijaisesti naisia, kun taas tekijät ovat olleet lähes yksinomaan miehiä. (ks. Turchik

& Wilson 2010, 268.) Arviot häirinnän yleisyydestä vaihtelevat, sillä tutkimuksissa on suurta vaihtelua muiden muassa otoskokojen, tutkimusotteiden ja häirinnän määrittelytapojen vä-lillä (Surís & Lind 2008, 253–259). Esimerkiksi seksuaaliseen tekoon pakotettuja naisso-taveteraaneja arvioidaan eri tutkimusten perusteella olevan 0,4-71 prosenttia naissotavete-raaneista, kun taas miehillä vastaava luku on 1-12 prosenttia (Katz 2015, 5–6.) Lähtökoh-taisesti tutkijat (ks. esim. Goldzweig, Balekian, Rolón, Yano & Shekelle 2006; Turchik &

Wilson 2010; Harned, Ormerod, Palmieri, Collinsworth & Reed 2002) kuitenkin raportoivat seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteiksi joutuneiden määrän olevan korkea ja yleistä etenkin naisia kohtaan. Huomionarvoista on, että Standerin ja Thomsenin (2016, 21; ks.

myös Surís & Lind 2008, 252–253) asevoimissa tapahtuvaa seksuaalista häirintää ja väki-valtaa käsittelevän metatutkimuksen mukaan seksuaalisen väkivallan arvioidaan olevan huomattavasti yleisempää asevoimissa kuin muilla työpaikoilla.

37 Goldzweig ym. (2006, 82) kävivät läpi 21 tutkimusta, jotka käsittelivät Yhdysvaltain asevoi-missa tapahtuvaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Näiden tutkimusten perusteella sek-suaalista häirintää on Yhdysvaltain asevoimissa kokenut 55-79 prosenttia työntekijöistä.

Palveluksessa olevista naistyöntekijöistä seksuaalista väkivaltaa raportoi kokeneen 4,2-7,3 prosenttia, kun taas naissotaveteraaneilla vastaava luku oli 11-48 prosenttia. Huomionar-voista on, että Yhdysvaltain asevoimat on sukupuolirakenteeltaan hyvin epätasapainoinen organisaatio, joten lukumäärällisesti häirintää ja väkivaltaa on kokenut naisista ja miehistä lähes yhtä moni (Katz 2016, 6). Henkilöstölle vuonna 2014 osoitetun kyselyn perusteella asevoimien henkilöstöstä seksuaalista väkivaltaa oli kokenut viimeisen vuoden aikana 20 300 työntekijää, mikä tarkoittaa noin yhtä prosenttia miestyöntekijöistä ja viittä prosenttia naistyöntekijöistä. Lukumäärällisesti tämä tarkoittaa noin 10 600 miestyöntekijää ja 9 600 naistyöntekijää. Koska kohteiksi joutuneet kokivat väkivaltaa usein useamman kuin yhden kerran viimeisen vuoden aikana, tapauksia arvellaan olevan 2,5 sataa miestä kohden ja 9,6 sataa naista kohden. Seksuaalista häirintää ja sukupuolisyrjintää arvioitiin kokeneen 26 pro-senttia naistyöntekijöistä ja 7 propro-senttia miestyöntekijöistä. (Jaycox, Schell, Morral, Street, Farris, Kilpatrick & Tanielian 2015, 9–10; Farris, Joycox, Schell, Street, Kilpatrick &

Tanielian 2015, 54.)

Ruotsin puolustusvoimissa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän yleisyyttä on tutkittu ainakin vuosina 1999, 2002 ja 2005. Vuoden 1999 tutkimuksessa naisupseereista ja naiskadeteista 59 prosenttia oli kokenut seksuaalista häirintää. Asepalvelusta suorittavista naisista 43 pro-senttia oli kokenut häirintää ja naissiviilityöntekijöistä 21 propro-senttia. Vuoden 2002 tutkimuk-sessa naisupseereista ja naiskadeteista häirintää oli kokenut 47 prosenttia, asepalvelusta suorittavista 36 prosenttia ja naissiviilityöntekijöistä 13 prosenttia. 2005 upseereista ja ka-deteista häirintää koki 35,9 prosenttia, asepalvelusta suorittavista 35,7 prosenttia ja sivii-leistä 13,2 prosenttia. Siviilityöntekijöiltä, upseereilta ja kadeteilta kysyttiin viimeisen 36 kuu-kauden aikana tapahtuneesta häirinnästä, asepalvelusta suorittavilta asepalveluksen ajalta.

(Gustafsson 2006, 8–9.) Norjan puolustusvoimissa naissotilaista 17 prosenttia ja miessoti-laista kaksi prosenttia on raportoinut kokeneensa seksuaalista häirintää (Berge 2014).

Tanskalaisessa opinnäytetyössä (Heyden & Skræ 2015) Tanskan laivaston naistyönteki-jöistä 37 prosenttia raportoi kokeneensa häirintää. Suomen Puolustusvoimissa teetetyn ky-selyn perusteella seksuaalista häirintää oli kokenut nykyisessä työpaikassaan naisista 17 prosenttia ja miehistä viisi prosenttia (Leinonen ym. 2012, 154). Huomionarvoista on, ettei edellä esitettyjen lukujen perusteella voida vertailla häirinnän yleisyyttä maiden välillä. Tut-kimukset kuitenkin osoittavat, että häirintää tapahtuu niin Yhdysvaltojen kuin Pohjoismai-denkin puolustusvoimissa.

38 Katzin (2016, 7) mukaan suurin osa seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta jää raportoi-matta. Mengelingin, Boothin, Tornerin ja Sadlerin (2014, 20–21) tutkimuksessa 205:sta sek-suaalista väkivaltaa kokeneesta naistyöntekijästä vain 25 prosenttia ilmoitti tapahtuneesta.

Ilmoittamatta jättäneistä suurin osa jätti ilmoittamatta, koska he eivät tienneet, miten väki-vallasta voisi ilmoittaa ja kokivat olonsa hämmentyneiksi. Muita yleisiä syitä ilmoittamatta jättämiseen olivat pelko siitä, että ilmoittaminen vaikuttaisi kielteisesti uraan, mitään ei teh-täisi ja ettei ilmoittaminen olisi luottamuksellista. Naistyöntekijät myös syyttivät tapahtu-neesta itseään. Ilmoittamista esti myös huoli siitä, että ilmoittaminen vaikuttaisi kielteisesti työympäristöön ja työntekoon. Samankaltaisia tuloksia on saatu myös Suomessa. Puolus-tusvoimien sotilasnaisten häirintäkokemuksiin on liittynyt myös vahvasti sietämisen koros-tuminen, vaikenemiseen painostaminen ja hyvän jätkän maineesta kiinnipitäminen. (Leino-nen ym. 2012, 157–158.)

Yhdysvaltain asevoimissa ilmoittamatta jättämiseen vaikuttanee asevoimien vuosina 1993-2011 harjoittama laillistettu seksuaalivähemmistöjen syrjintä. Älä kysy, älä kerro (The Don’t Ask, Don’t Tell, Don’t Pursue, DADT) -käytäntö kielsi asevoimien palveluksessa olevia sek-suaalivähemmistöön kuuluvia tuomasta esille seksuaalista suuntautumistaan. Käytäntö asetti homoseksuaalisuuden rangaistavaksi ja osaltaan loi seksuaalivähemmistöihin viha-mielisesti suhtautuvaa ilmapiiriä ja lisäsi seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syr-jintää. (Estrada & Laurence 2009.) Käytännön on arvioitu vaikeuttaneen sellaisesta seksu-aalisesta häirinnästä tai väkivallasta ilmoittamista, jossa tekijä on ollut samaa sukupuolta kohteen kanssa. Vaikka Älä kysy, älä kerro -käytännöstä luovuttiin vuonna 2011 ja uudistus kielsi erottamisen seksuaalisen suuntautumisen perusteella, samaa sukupuolta olevien vä-linen seksuaavä-linen kanssakäyminen (consensual sodomy) on edelleen kriminalisoitu. Kri-minalisoinnin on arveltu estävän häirintää tai väkivaltaa kokeneita ilmoittamasta tapahtu-mista, koska heidän saatettaisiin katsoa osallistuneen homoseksuaaliseen kanssakäymi-seen. Yhdysvaltain asevoimissa on katsottu olevan voimassa useita lakeja, jotka voivat li-sätä seksuaalista väkivaltaa ja syrjintää sekä estää seksuaalisesta häirinnästä ja väkival-lasta ilmoittamista. (Turchik & Wilson 2010, 272–274.)

4.1.2 Seuraukset

Asevoimissa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän ja väkivallan seurauksia on tarkasteltu en-sisijaisesti naisilla. Seksuaalisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan seuraukset ovat hyvin samankaltaisia ja ne voivat olla vakavia ja pitkäaikaisia. (Stander & Thomsen 2016, 22.)

39 Seksuaalista häirintää tai väkivaltaa kokeneet kärsivät tyypillisesti mielenterveysongelmista ja fyysisen toimintakyvyn heikkenemisestä. Yleisiä mielenterveyden ongelmia ovat masen-nus ja traumaperäinen stressihäiriö. Väkivaltaa kokeneilla masennuksen on todettu olevan jopa kolme kertaa yleisempää kuin sellaisilla, jotka eivät ole kokeneet väkivaltaa. Häirintää tai väkivaltaa kokeneet kärsivät myös yhdeksän kertaa todennäköisemmin traumaperäi-sestä stressihäiriöstä. Häirinnän ja väkivallan on myös todettu olevan yhteydessä heikenty-neeseen terveydentilaan ja kroonisiin terveysongelmiin. Seurauksena voi olla erilaisia fyy-sisiä oireita, kuten päänsärkyä, ruoansulatusongelmia, kroonista väsymystä ja erilaisia ki-putiloja. Häirinnän ja väkivallan on myös katsottu voivan johtaa epäterveellisiin elämänta-poihin, kuten tupakointiin, alkoholin käyttöön ja liikkumattomuuteen, sekä ylipainoon ja syö-mishäiriöihin. Häirintää ja väkivaltaa kokeneilla on myös todettu olevan vaikeuksia työssä ja vapaa-ajalla heikentyneen emotionaalisen hyvinvoinnin vuoksi. (Goldzweig ym. 2006, 86;

Surís & Lind 2008, 259–263; Millegan ym. 2015, 302.)

Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan on todettu heikentävän merkittävästi työssä selviyty-mistä. Häirintää ja väkivaltaa kokeneilla on mielenterveysongelmien ja heikentyneen fyysi-sen toimintakyvyn vuoksi muita enemmän vaikeuksia ja haasteita työssä ja päivittäisissä toiminnoissa. He myös saavat muita todennäköisemmin alennuksen työssään. (Millegan ym. 2015, 300–305.) Sekä häirintää että väkivaltaa kokeneiden on todettu olevan muita tyytymättömämpiä työhönsä ja työtovereihinsa, mikä taas on yhteydessä heikompaan or-ganisatoriseen sitoutumiseen ja työryhmän tuottavuuteen (Harned ym. 2002, 187; Magley ym. 1999, 295–296). Millegan ym. (2015, 303–304) ovat arvioineet seksuaalisen häirinnän ja väkivallan sekä niistä aiheutuvan naisveteraanien korkean työkyvyttömyysasteen vaikut-tavan kielteisesti asevoimien operatiiviseen valmiuteen sekä asevoimien ja laajemmin myös yhteiskunnan talouteen. Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ohella myös niistä ilmoittami-sella on todettu olevan kielteisiä seurauksia (ks. esim. Hesson-McInnis & Fitzgerald 1997, 895–896; Stockdale 1998; Adams-Roy & Barling 1998). Bergman ym. (2002) ovat tutkineet seksuaalisesta häirinnästä ilmoittamisen seurauksia Yhdysvaltain asevoimien henkilöstöllä.

Heidän mukaansa häirinnästä ilmoittaminen johtaa usein kostotoimenpiteisiin, jotka vaikut-tavat kielteisesti ilmoittajan työtyytyväisyyteen ja aiheutvaikut-tavat psyykkistä kärsimystä.

40 4.1.3 Riskitekijät ja altistavat tekijät

Seksuaalisen häirinnän ja väkivallan on arvioitu olevan yleisempää sotilasorganisaatioissa kuin siviiliorganisaatioissa (Stander & Thomsen 2016, 21). Riskitekijöitä (risk factors) tar-kastelleiden Standerin ja Thomsenin (2016, 22–23) sekä Turchikin ja Wilsonin (2010, 270–

273) mukaan häirinnän ja väkivallan yleisyyttä asevoimissa on selitetty muiden muassa asevoimien kulttuuriin, järjestelmään ja käytäntöihin liittyvillä tekijöillä. Kulttuuriin liittyviä te-kijöitä ovat naisvihamielisyys, väkivalta, seksualisoitunut kielenkäyttö, jäykät maskuliiniset normit ja seksuaalisen aggression salliminen. Esimerkiksi jäykkien maskuliinisten normien, hypermaskuliinisuuden, on todettu olevan yhteydessä seksuaaliseen väkivaltaan (Jokinen 2017⁷). Hypermaskuliinisuus ilmenee vallan, määrätietoisuuden, aggressiivisuuden ja ris-kinoton korostumisena sekä herkkyyden, myötätunnon ja ymmärtäväisyyden halveksun-tana (Morris 1996). Hypermaskuliinisuuden yhteydestä aggressioon asevoimien konteks-tissa on kuitenkin toistaiseksi saatu ristiriitaisia tuloksia. Asevoimien järjestelmän ja käytän-töjen osalta häirinnän ja väkivallan yleisyyteen vaikuttavat erilaiset käytännöt, jotka tekevät häirinnästä ja väkivallasta ilmoittamisesta ja syytteen nostamisesta vaikeaa sekä sukupuo-littuneet työnjaot ja hierarkkisuus. Myös sotilaselämään liittyvät tekijät, kuten korkea liikku-vuus ja korostunut alkoholinkäyttö, voivat olla yhteydessä häirintään ja väkivaltaan. Asevoi-mien palvelukseen voi myös hakeutua henkilöitä, jotka todennäköisemmin tekevät seksu-aalista väkivaltaa tai ovat alttiimpia kokemaan väkivaltaa. (Stander & Thomsen 2016, 22;

myös Harned ym. 2002., 185)

Sadler, Booth, Cook ja Doebbeling (2003, 265–268) arvioivat tutkimuksessaan eri tekijöiden suhdetta asevoimissa työskentelevien naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan. Tutki-muksen mukaan häirintää kokevat naiset joutuvat todennäköisesti myös seksuaalisen vä-kivallan kohteeksi (ks. myös Stander & Thomsen 2016, 22–23). Seksuaalista väkivaltaa kokeneilla todennäköisyys joutua toistamiseen seksuaalisen väkivallan kohteeksi on kak-sinkertainen. Vihamielisessä työympäristössä työskentelevillä naisilla on jopa kuusinkertai-nen todennäköisyys joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Tutkimuksen mukaan naiset kokevat merkittävästi todennäköisemmin seksuaalista väkivaltaa seksualisoiduissa työym-päristöissä, joissa epäasiallinen seksuaalinen käytös oli sallittua. Myös upseereiden seksu-aalisesti alentavat kommentit ja eleet sekä työnjohdon häirintään ja väkivaltaan puuttumat-tomuus tai siihen kannustaminen voivat nostaa väkivallan riskiä.

7 Jokinen (2017) käsittelee artikkelissaan kattavasti maskuliinisuuden ja väkivallan yhteyksiä.

41 Seksuaalista häirintää tai väkivaltaa voi kokea sukupuolesta, iästä, etnisyydeltä, sotilasar-vosta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta (Katz 2016, 5). On kuitenkin olemassa altistavia tekijöitä (vulnerability factors), jotka voivat nostaa häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutumisen todennäköisyyttä. On oleellista tehdä ero alttiuden ja uhrin syyllistämisen välille.

Siinä missä häirinnän tai väkivallan kohteen syyllistämisessä vastuu tapahtuneesta pyritään siirtämään uhrille, alttiuden tarkastelussa ja tutkimuksessa keskitytään tunnistamaan teki-jöitä, jotka ovat yhteydessä kohonneeseen väkivallan riskiin. (Bachar & Koss 2000; 2001).

Tällaisiksi häirinnälle ja väkivallalle altistaviksi tekijöiksi on tunnistettu naissukupuoli, nuori ikä, alhainen sotilasarvo sekä aiemmat väkivaltakokemukset (Lind & Surís 2008, 252–253).

Kimerlingin ym. (2011) tutkimuksessa häirintää tai väkivaltaa kokeneilla yhdysvaltalaisilla naisveteraaneilla häirintä- ja väkivaltakokemukset olivat yhteydessä nuoreen ikään, latina-laisamerikkalaiseen taustaan, korkeaan koulutustasoon, keskiluokkaiseen tulotasoon ja heikkoon terveydentilaan. Myös miehillä häirintä- ja väkivaltakokemukset olivat yhteydessä nuoreen ikään ja keskiluokkaiseen tulotasoon. Myös Milleganin ym. (2015, 300) tutkimuk-sessa häirintää ja väkivaltaa kokeneet sijoittuvat tyypillisesti nuorempiin ikäluokkiin. Mille-ganin ym. tutkimuksessa häirintää tai väkivaltaa kokeneet eivät olleet olleet koskaan avio-liitossa ja he olivat vähemmän kouluttautuneita.

Alttiuden kokea seksuaalista häirintää tai väkivaltaa on todettu kytkeytyvän osaksi uhrin valta-asemaa. Harned ym. (2002, 174) tutkivat 22 372:n Yhdysvaltain asevoimien naistyön-tekijän vastauksista koostuvan aineiston pohjalta, millaiset tekijät ovat yhteydessä häirin-tään ja väkivaltaan. Tutkimuksen mukaan sosiokulttuurinen ja organisatorinen valta ovat suorassa yhteydessä alttiuteen kokea seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Sosiokulttuuri-nen valta määräytyy henkilön iän, koulutuksen, etnisyyden ja siviilisäädyn perusteella. Al-haista sosiokulttuurista valtaa kuvastaa nuori ikä, alhainen koulutustaso, etniseen vähem-mistöön kuuluminen sekä naimattomuus. Organisatorinen valta sen sijaan määräytyy hen-kilön palkkaluokan ja asevoimissa suoritettujen työvuosien mukaan, jolloin alhaista organi-satorista valtaa kuvastavat alhaiseen palkkaluokkaan kuuluminen ja vähäinen työkokemus.

Harnedin ym. mukaan erityisen alttiita seksuaaliselle häirinnälle ja väkivallalle ovat naiset, joilla on vähän sosiokulttuurista valtaa ja jotka ovat alhaisessa asemassa asevoimien viral-lisessa hierarkiassa (ks. myös Cleveland & Kerst 1993; Turchik & Wilson 2010, 271).

Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistymiseen voimakkaasti yhteydessä oleva tekijä on mies-sukupuoli. Sekä Harnedin ym. (2002, 180) että Sadlerin ym. (2003, 267) asevoimissa ta-pahtuvaan seksuaaliseen väkivaltaan keskittyvissä tutkimuksissa seksuaaliseen väkival-taan syyllistyneistä yli 98 prosenttia oli miehiä. Seksuaaliseen väkivalväkival-taan syyllistymisen todennäköisyyttä on katsottu kasvattavan usko raiskausmyytteihin (Aosved & Long 2006,

42 482-483). Raiskausmyyteillä viitataan ennakkoluuloisiin tai vääriin käsityksiin raiskauk-sesta, raiskauksen kohteista sekä tekijöistä (Burt 1980, 217; raiskausmyyteistä tarkemmin Kainulainen 2017). Raiskausmyytteihin uskomisen on taas todettu olevan yhteydessä sek-sismiin, rasek-sismiin, homofobiaan, ikäsyrjintään, uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen ja luokkasyrjintään. (Davies, Gilston & Rogers 2012; Aosved & Long 2006, 481).

4.1.4 Ennaltaehkäisy

Yhdysvaltain asevoimissa seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ehkäisyssä keskeisessä asemassa on puolustusministeriön vuonna 2005 perustama Sexual Assault Prevention and Response Office (SAPRO). SAPROn painopiste on seksuaalisen väkivallan ehkäisyssä, valvonnassa ja raportoinnissa. Ennen SAPROn perustamista jokainen asevoimien haara toteutti oman väkivallan ennaltaehkäisyohjelman. Tällä hetkellä SAPRO valvoo merivartios-toa lukuun ottamatta kaikkia laitoksia, jotka toteuttavat ennaltaehkäisyohjelmia puolustus-ministeriön ohjeiden mukaisesti. SAPROn keskitetystä valvonnasta ja näyttöön perustuvien ohjelmien käyttöön kannustamisesta huolimatta ennaltaehkäisyohjelmat vaihtelevat osas-tojen välillä. Tällä hetkellä ei ole virallisia arvioita siitä, onko laivaston, armeijan, merijalka-väen ja ilmavoimien toteuttamilla ohjelmilla ollut vaikutusta asenteisiin ja käyttäytymiseen tai ovatko ne vähentäneet seksuaalista väkivaltaa. Seksuaalisen väkivallan yleisyyden ja ennaltaehkäisyohjelmien vaihtelevuuden vuoksi siviilitutkijat (ks. esim. Stander & Thomsen 2016, 23–24; Turchik & Wilson 2010, 275) ja hallituksen johtajat ovat vaatineet täsmälli-sempää ja systemaattisempaa ohjelmien tehokkuuden arviointia. (Orchowski, Berry-Cabán, Prisock, Borsari & Kazemi 2018.)

Orchowiski ym. (2018) kävivät Yhdysvaltain asevoimien seksuaalisen häirinnän ja väkival-lan ennaltaehkäisyohjelmien arviointitutkimuksia käsittelevää metatutkimustaan varten läpi 6810 tutkimusta. Tutkijat valitsivat tarkempaan tarkasteluun englanninkieliset tutkimukset, jotka oli julkaistu vuoden 2005 tammikuun ja vuoden 2016 maaliskuun välillä. Tarkastelun ulkopuolelle he jättivät tapaustutkimukset ja alle 20 osallistujan tutkimukset. Näillä kritee-reillä tarkasteluun valikoitui kuusi tutkimusta. Nämäkin tutkimukset erosivat toisistaan mui-den muassa käsitteellisiltä lähestymistavoilta, kohderyhmiltä ja toteutusajankohdilta, meto-dologialta ja tieteelliseltä tarkkuudelta. Näistä tutkimuksista yksikään ei sisältänyt pitkäai-kaista seurantaa tai arviointia. Tutkimuksissa arvioidut ohjelmat eivät myöskään edustaneet ohjelmia, joita asevoimissa tällä hetkellä toteutetaan. Asevoimien seksuaalisen häirinnän ja

43 väkivallan ennaltaehkäisyohjelmien vaikuttavuudesta asenne- tai käyttäytymistasolla ei näin ollen ole tietoa.

Turchik ja Wilson (2010, 273–275) ovat nostaneet esille useita toimintamalleja seksuaalisen häirinnän ja väkivallan ennaltaehkäisemiseksi. Heidän mukaansa asevoimien palveluk-sessa olevien työntekijöiden tulisi osallistua ennaltaehkäiseviin ohjelmiin ja koulutuksiin sekä työurien alussa että useita kertoja työuran aikana. Turchikin ja Wilsonin mukaan väki-vallan ja häirinnän ennaltaehkäisy sekä niihin puuttuminen vaativat asevoimilta myös laajaa institutionaalista muutosta. He katsovat useiden asevoimien lakien edistävän seksuaalista väkivaltaa, syrjintää ja seksuaalirikosten aliraportointia. Vaikka UCMJ:n seksuaalista väki-valtaa koskevia lakeja päivitettiin vuonna 2008, samaa sukupuolta olevien välisen seksu-aalisen kanssakäymisen kieltävä artikla 125 pysyi entisellään. Artikla 125 ei vastaa siviili-lainsäädäntöä ja se voi estää seksuaalisesta väkivallasta ilmoittamista. Turchikin ja Wilso-nin mukaan väkivaltatapausten tutkinta- ja oikeudenkäyntiprosesseja tulisi kehittää puolu-eettomammiksi. Jotta rikoksentekijä voitaisiin saattaa vastuuseen, tulisi kiinnittää huomiota uhrien yksityisyyden turvaamiseen sekä oikeudellisen päätöksenteon läpinäkyvyyteen.

Myös tuomioistuinkäsittelyjen virtaviivaistaminen ja oikeudellisen henkilöstön seksuaalista häirintää ja väkivaltaa koskevia tapauksia käsittelevän koulutuksen lisääminen voisivat no-peuttaa ja oikeudenmukaistaa käytäntöjä ja tuomioita. Oikeudelliset muutokset saattaisivat rohkaista kohteita ilmoittamaan väkivallasta ja häirinnästä.

Turchikin ja Wilsonin (2010, 274–275) mukaan on äärimmäisen tärkeää, että jokaisessa sotilasyksikössä henkilöstö on tietoinen, miten seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ilmoitetaan ja mitkä ilmoitusvaihtoehdot ovat luottamuksellisia. Siksi on ehdottoman tär-keää, että henkilöstö saa ilmoittamista käsittelevää koulutusta. Koko henkilöstö tulisi kou-luttaa tunnistamaan seksuaalisen väkivallan fyysisiä ja psyykkisiä merkkejä ja oireita. Hen-kilöstön tulisi myös olla tietoinen uhrien käytettävissä olevista asianmukaisista palveluista.

Väkivaltatapauksien välitön ja ammattimainen käsittely taas voisi muuttaa niitä asenteita, jotka kasvattavat seksuaalisen väkivallan riskiä. Turchikin ja Wilsonin mukaan asevoimien tulisi myös tehdä muutoksia sen yleiseen rakenteeseen ja ympäristöön. Rakenteellisista ja ympäristöön liittyvistä tekijöistä esimerkiksi tiukka valtahierarkia ja sopimaton vallan käyttö voivat lisätä seksuaalisen väkivallan todennäköisyyttä sekä luoda merkittäviä rajoitteita ja esteitä häirinnästä ja väkivallasta ilmoittamiselle. Ongelmallisina näyttäytyvät myös käsky-ketjut (chain-of-command), jotka antavat komentajille vallan määrittää, miten häirintä- ja vä-kivaltatapauksista tehtyjä ilmoituksia käsitellään oikeudellisesti. Ennaltaehkäisyksi on myös ehdotettu kulttuurista muutosta. Sotilasyksiköissä vallitsevan yhteenkuuluvuuden ja ryhmä-hengen on katsottu ylläpitävän negatiivisia seksuaalisuutta ja sukupuolia koskevia normeja,

44 jotka ovat yhteydessä seksuaaliseen väkivaltaan syyllistymiseen. Normeihin puuttuminen ja niiden muuttaminen voisi vähentää seksuaalisen häirinnän todennäköisyyttä. (Morris 1996.)

4.2 Tasa-arvo ja seksuaalinen häirintä Puolustusvoimissa

Suomen Puolustusvoimat on toimija kansallisen turvallisuuden kentällä (Tallberg 2010, 29–

30). Puolustusvoimien tehtäviä ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen, viranomaisten tu-keminen, osallistuminen Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 222 artiklaan tai Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 42 artiklan 7 kohtaan perustuvaan apuun, alueval-vontayhteistyöhön tai muuhun kansainvälisen avun antamiseen ja kansainväliseen toimin-taan sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintoimin-taan ja sotilastehtäviin muussa kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Puolustusvoimat vastaa maa-alueen, vesialu-een ja ilmatilan valvomisesta, alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta sekä kansan perusoikeuksien, elinmahdollisuuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaamisesta ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustamisesta. Se antaa sotilaskoulutusta ja ohjaa va-paaehtoista maanpuolustuskoulutusta. Puolustusvoimat antaa virka-apua yleisen järjestyk-sen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi sekä terrorismirikosten estämiseksi ja keskeyttä-miseksi. Se myös osallistuu pelastustoimintaan sekä avun antamiseen toiselle valtiolle ter-rori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai muun tapahtuman johdosta.

(Laki puolustusvoimista 551/2007 2 §).

Puolustusvoimien ohella maanpuolustuksen verkostojen ytimessä ovat muut puolustussek-torin toimijat, kuten puolustushallinto, puolustusteollisuus ja vapaaehtoisen maanpuolustuk-sen organisaatiot. (Tallberg 2010, 29–30.) Hallinnollisesti puolustusvoimat on puolustusmi-nisteriön alainen. Sotilaskäskyasioista ja sotilaallisista nimitysasioista päättää tasavallan presidentti. Välitön johto ja valvonta kuuluvat puolustusvoimien komentajalle. Puolustusvoi-mien johtoesikunta on pääesikunta, joka on myös valtion keskushallintoon kuuluva viran-omainen. Pääesikunnan alaisuudessa toimii kolme puolustushaaraa: maavoimat, merivoi-mat ja ilmavoimerivoi-mat. Puolustushaaroihin kuuluu muiden muassa aluetoimistoja, joukko-osas-toja ja sotilaslaitoksia. (Laki puolustusvoimista 551/2007 luku 3).

Toisin kuin Yhdysvalloissa, asevoimissa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä käyty tie-teellinen keskustelu on Suomessa hyvin vähäistä. Sen sijaan Suomessa on käyty

keskus-45 telua tasa-arvon toteutumisesta Puolustusvoimissa, jolloin seksuaalista häirintää on tarkas-teltu ensisijaisesti tasa-arvoesteenä. Hyödynnän tätä näkökulmaa seuraavassa alaluvussa.

Suomessa on tarkasteltu muiden muassa rauhanajan maanpuolustustoimintaa ja kriisinhal-lintaa koskevia rakenteellisia ja organisatorisia tasa-arvohaasteita (Tallberg 2010; Janatui-nen 2010; Talola & Syrjä 2010), asevelvollisuuden tasa-arvoisuutta (Cronberg & Terävä 2010; Jokinen 2010; Ahlbäck 2010) sekä kenttätason ja makrotason tasa-arvo- ja sukupuo-likysymyksiä (Ojala 2010; Jauhola 2010; Lahelma 2002; Lahelma 2000). Kotimaisessa tut-kimuksessa on kuvattu Puolustusvoimien organisaation luomia haasteita tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen kohtelun toteutumiselle (ks. esim. Leinonen, Otonkorpi-Lehtoranta &

Autio 2011) sekä Puolustusvoimien henkilöstön ja asepalvelusta suorittavien kokemuksia tasa-arvosta ja epäasiallisesta kohtelusta (Leinonen, Talola, Terävä & Uosukainen 2008;

Leinonen ym. 2012; Leinonen, Otonkorpi-Lehtoranta & Nikkanen 2017). Puolustusvoimien henkilöstön kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä on tarkasteltu tiettävästi tähän men-nessä kattavimmin Leinosen ym. (2012) tutkimuksessa. Seksuaalisen häirinnän ja tasa-arvon teemoja on käsitelty myös muutamissa opinnäytetöissä (esim. Ojala 2004; Kiiskinen 2009; Terävä 2009; Erkkilä 2013).

Tallbergin (2010, 27) mukaan etsittäessä ratkaisua maanpuolustukseen ja Puolustusvoi-miin liittyviin tasa-arvokysymyksiin, kuten miesten yleiseen asevelvollisuuteen, naisten ase-maan sotilasorganisaatiossa, kriisinhallinnan ja naisten turvallisuuden suhteeseen sekä so-tilastoiminnan sukupuolivaikutuksiin ympäröivässä yhteiskunnassa, tulisi kiinnittää huo-miota niihin organisatorisiin tekijöihin, jotka ylläpitävät epätasa-arvoa. Kotimaisessa tutki-muksessa Puolustusvoimat on sijoitettu osaksi suomalaista sukupuolistunutta työelämää (Leinonen ym. 2011, 8). Puolustusvoimia on tarkasteltu vahvasti segregoituneena, hierark-kisena ja maskuliinisena organisaationa (Talola & Syrjä 2010, 49–50; Jukarainen & Terävä 2010a, 16; Tallberg 2010, 31–32). Talolan ja Syrjän (2010, 49) mukaan Puolustusvoimien selkeä ja monitasoinen segregoituminen henkilöstöryhmien ja sukupuolen mukaan asettaa haasteita tasa-arvon kehittämistyölle. Leinonen ym. (2012, 172–178) ovatkin tuoneet tutki-muksessaan esille Puolustusvoimien työntekijöiden kokemuksia ja näkemyksiä epätasa-arvosta. Ongelmat liittyvät niin henkilöstöryhmien kuin sukupuoltenkin väliseen epätasa-ar-voon. Työntekijät ovat nostaneet esille siviili- ja sotilashenkilöstön erot uralla etenemis- ja kouluttautumismahdollisuuksissa, työssä kehittymisessä sekä asiantuntijuudesta, osaami-sesta ja koulutukosaami-sesta saatavasta arvostuksessa. Epätasa-arvoa on koettu myös palkkauk-sen, eläkeiän ja työmäärän ja -tehtävien jakamisen suhteen. Seuraavaksi käsittelen seksu-aalista häirintää työorganisaation tasa-arvoesteenä sekä esittelen Leinosen ym. (2012) tut-kimuksen keskeiset seksuaalista häirintää koskevat tutkimustulokset. Tarkastelen myös

46 sitä, miten seksuaalisen häirinnän ehkäisystä ja käsittelystä on ohjeistettu Puolustusvoi-missa.

4.2.1 Seksuaalinen häirintä tasa-arvoesteenä

Leinosen ym. (2012, 186) tutkimuksessa Puolustusvoimissa työskentelevien naisten ylei-simmin kokemaa kielteistä kohtelua oli seksuaalinen häirintä. Seksuaalinen häirintä vaikutti kielteisesti arvioihin työpaikan yhteishengestä ja esimiestyöstä sekä lisäsi tarpeita tasa-ar-von kehittämiseen. Seksuaalinen häirintä on nähty esteenä sekä sukupuolten välisen (Jo-kinen 2000, 36) että työorganisaation tasa-arvon kehittymiselle (Kauppinen & Veikkola

Leinosen ym. (2012, 186) tutkimuksessa Puolustusvoimissa työskentelevien naisten ylei-simmin kokemaa kielteistä kohtelua oli seksuaalinen häirintä. Seksuaalinen häirintä vaikutti kielteisesti arvioihin työpaikan yhteishengestä ja esimiestyöstä sekä lisäsi tarpeita tasa-ar-von kehittämiseen. Seksuaalinen häirintä on nähty esteenä sekä sukupuolten välisen (Jo-kinen 2000, 36) että työorganisaation tasa-arvon kehittymiselle (Kauppinen & Veikkola