Yksilö- ja ryhmähaastattelut: kuka puhuu ja mistä?

yhteiskunnan tasolla vaikuttavien valta- ja hierarkiakysymysten lisäksi vuoro-vaikutustilanteisiin ja perhettä koskeviin puhetapoihin niin yksilö- kuin ryhmähaastatteluissa vaikuttivat perhekonteksti ja sen sisäiset valtasuhteet.

vaikka menetelmällisesti nojaan diskursiiviseen tutkimusperinteeseen, enkä siis oleta haastattelupuheen kuvaavan faktuaalista todellisuutta ”sellaise-naan” (ks. oinas 2004), perhettä koskevaa puhetta tutkittaessa on syytä olla tietoinen siitä, että perheet ovat hierarkkisia yksiköitä, joiden toimin-nan logiikka perustuu valtasuhteille sukupolvien ja sukupuolten välillä (Connidis & mcmullin 2002). moraalisena yksikkönä ja lojaalisuuden tunteiden kohteena perhe voi suoraan tai välillisesti rajata sitä, minkälaisia asioita yksilöt kokevat sopiviksi jakaa. Etenkin lasten ajatellaan salaavan mahdollisia vaikeita asioita puhuessaan perheestään (Pösö 2008, 102).

Tästä näkökulmasta olen pohtinut erityisesti yksilö- ja ryhmähaastattelujen luonnetta ja eroja.

yksilöhaastattelut ovat muodostuneet tietynlaiseksi normiksi siitä,

mitä on haastattelututkimus. yksilöhaastatteluja puoltavan metodologi-sen ajattelun taustalla on implisiittisesti idea yksilön tuottaman puheen autenttisuudesta ja muiden läsnä olevien ihmisten tiedontuotantoa häirit-sevästä ja sivumerkityksiä tuovasta vaikutuksesta. (valtonen 2005, 225.) yhteiskuntatieteiden piirissä on kuitenkin jo pitkään ymmärretty tiedon tuottamisen sosiaalinen luonne: merkitykset syntyvät ihmisten välises-sä vuorovaikutuksessa sen sijaan, että olisivat olemassa todellisuudessa sellaisinaan. Wilkinsonin (1998, 111–112) mukaan ryhmähaastattelu mahdollistaa kontekstisidonnaisen tiedon saamisen ja haastattelusisäl-töjen tuottamisen, kiistämisen, vahvistamisen ja laajentamisen seuraa-misen. ryhmähaastatteluissa huomio kiinnittyykin haastattelusisällön ohella keskeisesti vuorovaikutukseen, puhe- ja esitystapojen vaihteluun ja siihen, kuinka jaettuja käsityksiä muodostetaan. (mt.; Heikkilä 2008;

Pietilä 2010, 215–217; Sulkunen 1990, 268.) Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa 19-vuotias venäläistaustainen nuori nainen ja hänen äitinsä rakentavat pienten yksityiskohtien kautta ja kinastellen kuvaa perheensä rahankäytöstä ja samalla eroa suomalaisista perheistä. vaikka asiasisältö, perheensisäinen rahankäyttö, voisi olla samankaltainen yksilöhaastatte-lussa, parihaastattelussa näkyviin tulevat myös äidin ja tyttären värikäs vuorovaikutus ja samoille käytännöille annetut osin ristiriitaiset tulkinnat:

Tytär: mut sit taas, suomalaisessa perheessä, siel jokanen on silleen, sä maksat oman puhelinlaskun, mä maksan oman puhelinlaskun. Sä maksat sähkölaskun, mä maksan vesilaskun. onko asia selvä? Jokasella on oma kukkaro. Jokainen maksaa omasta.

äiti: minä joskus myös maksan laskut.

Tytär: [ärsyyntyneenä] No mut siis. mistä sä maksat, Aktiasta vai osuuspankista?

osuuspankista?

äiti: Joo. (…)

Tytär: No niin, se on yhteinen rahatili. [nauraa]

äiti: Ei.

Tytär: mistä sä annat myös mulle rahaa.

äiti: Ei, ei, ei. [nauraa] isä saa palkkaa, oma tilille. Hän lähettää puolitoista tuhatta tilille, joka on, osuuspankissa.

Tytär: Niin. mitä sä näät.

äiti: Joo. mistä minä voin maksaa, laskut. No minä maksan. Sieltä. Ja loput minä siirtää…

Tytär: Niin, omalle tilille.

äiti: omalle tilille. [nauraa]

Tytär: No niin, kato! Se on ihan sama ku iskä antais sulle rahaa.

äiti: No ei tarvitse, minä itse ottaa.

Tytär: No niin sä itse otat, mutta, no, ääähh. [ärsyyntyneenä] yritä, tai siis no.

[huokaa] Kysy ritvalta, onko hän koskaan saanut matilta [nauraa] rahaa.

[venäläistaustainen tytär, 19 vuotta, ja hänen äitinsä, haastateltu kahden]

Kysymykset valtasuhteista ja ilmaisun vapaudesta korostuvat ryhmähaas-tatteluissa. ovatko kaikki ryhmähaastattelun osallistujat samalla tavalla vapaita kertomaan mielipiteistään ja kokemuksistaan? yhtäältä ajattelen, että molempien sukupolvien yhtäaikainen läsnäolo tuo läpinäkyvyyttä haastattelutilanteeseen ja toimii vasten sellaista asetelmaa, jossa esimer-kiksi lapsista tai nuorista puhutaan heidän ”selkänsä takana”, objekteina eikä toimijoina. Koska haastattelujen kokoonpano kuitenkin vaikuttaa haastattelupuheen sisältöihin ja tekee varsinkin negatiivisten huomioiden esittämisestä vaikeampaa, voidaan syystä pohtia, missä määrin taipumus tulkita omaa perhe-elämää positiivisin termein on voimakkaampaa ryh-mähaastatteluissa kuin yksilöhaastatteluissa. Näistä kysymyksistä huoli-matta olen kokenut useamman perheenjäsenen yhtäaikaiset haastattelut rikastuttavina niin erilaisen haastattelutiedon kartuttamisen kuin haastat-telujen tunnelman kannalta. oli arvokasta saada seurata perheenjäsenten keskinäistä vuorovaikutusta: miten asioita muisteltiin, mistä oltiin eri mieltä ja mistä yhtä mieltä. myös haastateltavat vaikuttivat nauttivan usein yhteisiksi muisteluhetkiksi muodostuneista ryhmähaastattelutilanteista.

(Ks. Pentikäinen 2005, 49.)

Tekemäni ryhmä- ja yksilöhaastattelut olivat kulultaan ja sisällöltään varsin erilaisia (ks. Pietilä 2010, 212–219). yksilöhaastattelujen vahvuus oli siinä, että niissä pureuduttiin nimenomaan yksilön näkökulmaan, eikä jatkuvaa näkökulmasta toiseen hyppäämistä tapahtunut. Näin sain yhden henkilön osalta usein monipuolisemman ja koherentimman kuvan kuin ryhmähaastatteluissa. yksilöhaastattelut toivat toisinaan lisävaloa ryhmä-haastatteluiden sisältöön, ja niiden voi ajatella parantavan aineiston luotet-tavuutta myös sitä kautta, että yksilöhaastattelutilanteissa perheen asettamat rajoitukset sille, mistä on sopivaa puhua ja mistä ei, eivät kenties ole yhtä voimakkaasti läsnä. yksittäisten perheenjäsenten voi siis olettaa puhuvan vapaammin joistakin aiheista silloin, kun hänen vanhempansa, lapsensa tai sisaruksensa eivät ole kuulemassa. Nuorten kanssa jotkut vapaa-aikaan ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät asiat, kuten päihdekokeilut ja seurustelu,

vanhempien kanssa jotkin vanhemmuuden raskaat ja vaikeat puolet, olivat aiheita, joista ei toisen sukupolven edustajien läsnä ollessa juuri puhuttu.

Toteutuksen kannalta yksilöhaastattelussa oma roolini haastattelijana oli korostuneempi, kun kysymykseni ja kommenttini olivat keskeinen haastattelua eteenpäin vievä tekijä. yksilöhaastattelun ohjailu ja aiheessa pitäminen oli minulle siten helpompaa. ryhmähaastatteluissa olen pyr-kinyt antamaan tilaa sille, että haastateltavat keskustelisivat keskenään, mikä on toteutunut toisissa perheissä paremmin kuin toisissa. Toisinaan haastateltavat itse intoutuivat haastattelijan rooliin, kysyen toisiltaan pidemmälle meneviä kysymyksiä, kun taas toisinaan he odottivat haas-tattelulta selkeämmin minun johdattelemaani kysymys–vastaus-muotoa.

Ajoittain ryhmähaastatteluissa yksittäinen perheenjäsen dominoi keskus-telua, ja muut perheenjäsenet lähinnä ottivat kantaa (puolesta ja vastaan) hänen esille tuomiinsa teemoihin. Perheenjäsenten keskinäinen hierarkia ei kuitenkaan näyttäytynyt sellaisena, joka olisi systemaattisesti sysännyt jonkun tai jotkut perheenjäsenet vähemmän oikeutetuksi tuomaan esiin mielipiteitään. Erot kielellisessä kompetenssissa nuorten ja vanhempien välillä tarkoittivat sitä, että toisinaan nuoret olivat vanhempiaan vahvem-massa asevahvem-massa keskustelussa, mikä ei toki ole ongelmatonta, mutta mitään systemaattista mallia siitä, kuka keskusteluja ”johti” ei nähdäkseni ollut.