Etninen yhteisö, kontrolli ja kunnollisuus

iranilaistaustainen 13-vuotias poika kertoi äidiltään saaduista käyttäyty-mis- ja moraaliohjeista seuraavasti:

mP: onks semmosii asioita mitä sun äiti vaik, kieltää sulta, tai sanoo, et, jotain ei kannattais tehdä?

Poika: No joo, esim. se sanoo että. mä en sais paljon olla koneen ääressä eikä tietysti, energiajuomia ja tällasia ei sais juoda. (…) Et ei mee sellasiin tyhmyyksiin mukaan. (…) rikkoo vaikka koulun ikkunoita tai tollasta, mitään sinne päinkään, ettei menis vaikka, varastaa tai tollasta. Niin se sanoo et ei saa tehä sellasta, et se on tosi huonosti. (…) varmasti joka ikinenki äiti sanoo ettei sais tehä. [naurahtaa]

Et se on ihan normaali asia, mutta. mun äiti erityisesti on sitä mieltä, et mä en sais varastaa, ollenkaan. Et se on, meiän kulttuurissa on sillee, että, varastaminen on kaikista pahin asia suunnilleen. Et sillon menettää koko mainearvon ja tolla-sen. Että, ajatellaan, että toi lapsi on varastanu, esimerkiks rahaa tai tollasta, niin ajatellaan sillee, että, toi lapsi on tyhmä, et sen äiti ei pidä siitä huolta ja tollee.

[iranilaistaustainen poika, 13 vuotta, haastateltu yksin]

Kuten poika toteaa, hänen äitinsä ohjeet ovat monin paikoin sellaisia, jotka joka ikinen äiti allekirjoittaisi. Katkelmassa kuitenkin nousee esiin

varastaminen erityisen kiellettynä asiana, ei suomalaisen yhteiskunnan ja sen harjoittaman kontrollin vuoksi, vaan iranilaisen yhteisön vuoksi, jonka silmissä varastava yksilö ja hänen perheensä näyttäytyy kielteisessä valossa. varastaminen on paha asia siis myös sen takia, että sen myötä va-rastavan yksilön äidin hyvä vanhemmuus kyseenalaistuu yhteisön edessä.

(Ks. Tiilikainen 2003, 181.) Etninen tai uskonnollinen yhteisö onkin yksi toimija, joka säätelee soveliaan käyttäytymisen rajoja.

Tässä aineistossa Suomessa asuvan etnisen yhteisön harjoittama kontrolli ei ollut vahva teema, vaan nousi esiin vain joissakin, useimmin somali-taustaisten nuorten naisten haastatteluissa. Suomen somaliyhteisö on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se on kooltaan verraten suuri ja keskittynyt tiettyihin kaupunkeihin, mikä tekee julkisissa tiloissa tapahtuvan kontrollin mahdolliseksi³⁵. yhteisön tiiviyteen ovat todennäköisesti myötävaikuttaneet myös syrjintäkokemukset ja stigmatisoitu asema suomalaisessa yhteiskun-nassa (ks. EU-midiS 2009, 9; Aden 2009). isotalo (2007) on todennut Turussa asuvaa somaliyhteisöä koskevassa tutkimuksessaan juoruilun olevan keino, jonka kautta yhteisö voi kontrolloida erityisesti nuoria jäseniään, usein sukupuolittuneilla tavoilla (ks. myös oksanen 2010, 250–251).

Kontrolli ei ole kuitenkaan yksisuuntaista ja -mielistä, vaan yhteisön sisällä on monenlaisia mielipiteitä hyvän käyttäytymisen määritelmistä, ja esimerkiksi ajatuksilla ”hyvästä muslimista” voidaan legitimoida niin huivin käyttämistä (ja muiden pukeutumissääntöjen noudattamista) kuin sen käyttämättä jättämistäkin (isotalo 2007, 184).

Seuraava lainaus osoittaa yhteisön harjoittaman kontrollin vaikuttavan nuoriin (naisiin) erityisesti vanhempien välityksellä. Somalitaustaisen 18-vuotiaan nuoren naisen mukaan somaliyhteisön harjoittama kontrolli voi saada pahansuopia piirteitä ja kärjistää perheen sisäisiä konflikteja suku-polvien välillä, mikäli perheenjäsenet eivät täysin luota toisiinsa. Hänen mukaansa etninen yhteisö voi saada vanhemmat syyttä tai varmuuden vuoksi kiristämään ohjaksiaan nuorten (tyttöjen) kanssa, jotka myöhemmin rupeavat kapinoimaan ja ”etsimään itseään”:

35 Etnisen yhteisön koon kasvamisella voi olla myös kontrollia heikentävä vaikutus:

Helsingissä kontrolli voi olla Turkua vähäisempää, koska Helsingissä somaliyhteisö on kasvanut niin suureksi, että se on sisäisesti fragmentoitunut, ja myös kaupunki ympärillä on suurempi (isotalo 2007).

Tytär: [Puhuu naispuolisista somaliystävistään, jotka olivat alkaneet käyttää housuja tai lakanneet käyttämästä huivia] mä en arvosta niitä pahaksi. Ne vielä, vieläki ne ettii itseään. (…) Jotkut pistää sen (housut) vihasena. Ja jotkut jopa sanoo et jos ne ei ota mua ja hyväksy tämmösenä, mä en jaksa olla muuta. Koska. Sit ku se oli hyvää, ja se halus hyvän, ja kun se vaan kävi ulos, niin siitä sanottiin, et joo, ties missä sä olit ties mitä sä teit. Niin se sano et mä toteutan sen. Koska se on sitä mieltä et se on menettäny aikoi sitte sen maineen. (…) Et, 13-vuotiaana, ne halusi pistää (housut), mut ne kunnioitti oma äitinsä. Ja kun sillon ei, 16-vuotiaana äiti tulee sanoo et, sä oot paha tyttö. Niin sillon tulee semmonen mieli, et, tietsä että mä yritin kaiken tehä, et musta ylpee. mut sä et ookaan, kiittämätön, vihasta ja. Sit ne ei haluukaan koko kulttuuria. Et ne ei enää hyväksy sen äitin vanhan kulttuurin. Tai, yks tyttö sano, et mä rankaisen ihan mun äitiä vaan. (…) Et, ku me (somalit) osataan olla tosi pahoja toisiamme kohtaan. Tosi, niin pahoja, et mustakin on sanottu et mä olin kolme kuukautta raskaana, mun äidille tultiin sanoo. [MP naurahtaa] Joo.

mP: Ai mistä se johtu?

Tytär: Ku mä seurustelin. mä seurustelin miehen kaa, ja mun äiti ties, mä toin sen meille. Niin joku meiän naapuri tuli sanoo meiän äidille että kuulemma sun tyttö on raskaana. Että kolme kuukautta. Hyvä asia on et mun äiti uskonu vaan nauro, just tyyliin ku sinä. Se vaan, joo okei, ”kiitos teille” [ironisesti]. mut jotkut äidit uskoo.

[somalitaustainen nuori nainen, 18 vuotta, haastateltu yksin]

Tälläkin kohden sukupolvien väliset konfliktit kietoutuvat kysymyksiin vanhempien sosiaalisista ja muista resursseista kodin ulkopuolella: mikäli sosiaaliset verkostot ovat pitkälti oman etnisen yhteisön edustajien varassa ja suomalainen yhteiskunta koetaan uhkaavaksi, etnisen yhteisön rooli korostuu sekä tiedon välittämisen kanavana että kunnollisen perhe-elämän normien säätelijänä. Tiiviit kontaktit etnisen yhteisön sisällä toimivat vanhemmuutta tukevana resurssina (modood 2004), mutta yllä kuvatun esimerkin tavoin myös sitä kontrolloivana ja ulkoisia uhkakuvia vahvis-tavana verkostona.

5.5 k

Kuten konflikteiksi nousevat aiheet, myös tavat, joilla konflikteihin etsittiin ja löydettiin ratkaisuja, vaihtelivat sekä perheestä että tilanteesta toiseen.

Konfliktien ratkaiseminen näytti usein tapahtuvan implisiittisen

neuvot-telun tapaan (Finch & mason 1993, 60): pitkän ajan kuluessa tehtyinä kompromisseina, osapuolten lähes sitä itse huomaamatta. Kompromisseja tapahtui molempiin suuntiin. yhtäältä vanhemmat vähä vähältä tottuivat joihinkin nuorten käyttäytymisen tapoihin, ja ajan kuluessa ja lasten iän lisääntyessä heillä katsottiin olevan uudenlaisia oikeuksia määritellä käyt-täytymisensä rajoja. Toisaalta nuoret ottivat osittain uudestaan käyttöön käytäntöjä, joita vastaan olivat aiemmin kapinoineet. riitoja ja neuvotteluja voikin tulkita tapana etsiä uutta tasapainoa sukupolvien väliseen asetelmaan suhteessa vanhemman ja lapsen väliseen vastuunjakoon ja itsenäisyyteen, mutta myös suhteessa etnisten identifikaatioiden kysymyksiin. Ainakin osittain niitä voidaan tulkita ikäkausikysymyksenä, jossa nuori sukupolvi hakee tasavertaisempaa ja vastavuoroisempaa asemaa suhteessa edelliseen sukupolveen (ks. rönkä & Sallinen 2008, 48–50).

Aineiston valossa on selvää, että nuoren sukupolven edustajat olivat perheessään aktiivisia toimijoita, jotka pystyivät neuvotellen kasvattamaan omia vapausasteitaan. He hyödynsivät sekä kulttuuriseen taustaansa että suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvää tietämystään pyrkiessään esittämään vanhemmilleen oman näkökulmansa hyväksyttävänä ja ymmärrettävänä.

Seuraavassa katkelmassa 16- ja 21-vuotiaat somalitaustaiset siskokset kerto-vat pukeutumissääntöjä koskevista neuvotteluistaan äitinsä kanssa. Kuten somalinaiset perinteisesti, tyttöjen äiti ei ollut nuoruudessaan Somaliassa käyttänyt huivia – huivin käyttö alkoi yleistyä vasta 1980-luvun islamistis-ten suuntausislamistis-ten voimistuttua (Tiilikainen 2003, 140). Tieto kulttuurisislamistis-ten käytäntöjen historiallisesta muutoksesta antoi tyttärille yhden lisävälineen neuvotella omasta pukeutumisestaan:

Pikkusisko: äiti anto (luvan käyttää) ne lyhyet hameet jossain vaiheessa, kun me inistiin, et, äiti, säkin välillä, ku tietsä, äiti, ku se oli meiän ikänen…

isosisko: Aivan!

Pikkusisko: Se pisti, se letitti hiuksii, ja niil oli läpinäkyvät semmoset, tietsä [näyttää käsillään paitaa].

isosisko: Ne ei ees käyttäny huivii! Aattele! Pakottaa meitä…

Pikkusisko: Joo. Sit aina, äiti tietää, et, ”äiti, sä olit tämmönen”, joo.

isosisko: me aina mennään, sillee vähän taakse(päin), ”mutsi, kelaa, ajattele minkä näkönen sä olit meiän ikäsenä”.

Pikkusiskko: ”minkä näkönen, sit kaikki jätkät oli sun perään, tietenki, sä olit niin kaunis, blaablaa, ja nyt sä haluut meiän pistää iso huivi”. Sit äiti vaan oli ”okei, okei”.

[somalitaustaiset siskokset 16 ja 21 vuotta, haastateltu serkkunsa kanssa]

Haastatteluissa tuotiin esiin, että erimielisyyksien ja ristiriitaisten intressien ratkaisemisessa luottamus ja avoin keskustelu olivat keskeisimmät ratkaisun avaimet. Esimerkiksi 13-vuotias iranilaistaustainen poika kertoi oppineensa arvostamaan rehellisyyttä suhteessa äitiinsä:

valehteleminen on kaikista pahin asia. Esim. kerran mulle kävi sillee, että, mä en jaksanu mennä harjotuksiin. mä meninki kavereitten kans ulos. Sit mun äiti sai tietää siitä. Niin, se raivostu tosi pahasti ja sano et mä en voi ehkä enää luottaa suhun. Se, se anto mulle kuitenki toisen mahollisuuden ja, sen jälkeen mä oon kertonu sille kaiken. Enkä oo enää valehdellu. Koska mä huomaan sillee, et valehteleminen on tosi huonoo. mun äiti sanoo, että, jos sä olisit kysyny multa, et onks mun pakko mennä harjotuksiin, se ois ehkä antanutkin, et mun ei ois tarttenukaan mennä harjotuksiin, olisin voinu olla kavereitten kaa. mut koska mä en sanonu, ja sit huijasin sitä, tai valehtelin sille et mä menen muka, niin sit se tuli suru-, siitä tulee aika surulliseks.

Niin sen takii mä yritän pitää tästä lähtien sillee, et, mä en valehtele tai mitään tollasta.

[iranilaistaustainen poika, 13 vuotta, haastateltu yksin]

Kun nähdään luottamus ja avoin keskustelu ristiriitojen ratkaisemisen edellytyksenä, tullaan takaisin siihen, mikä haastateltavien mukaan teki heidän perheistään toimivia ja kunnollisia: läheiset suhteet ja toimiva kom-munikaatio (ks. luku 4.2). varsinkin vanhemmat pohtivat haastatteluissa sitä, millä tavoin läheisten suhteiden ja kommunikaatioyhteyden säilymi-nen oli mahdollista tilanteessa, jossa sekä lasten murrosiän tai lähestyvän aikuisuuden että kulttuuristen kysymysten nähtiin horjuttavan totuttua tapaa kasvattaa lapsia. Toisin kuin stereotypiat kireistä maahanmuuttaja-vanhemmista antavat odottaa, vanhemmat olivat valmiita neuvottelemaan, sopeutumaan uudenlaisiin tilanteisiin ja oppimaan uutta (ks. Foner 2009, 8). Sen sijaan, että vanhemmilla olisi valmiina mielessään entisessä koti-maassa omaksuttu lastenkasvatusta koskeva toimintakartta, he kokivat lasten kasvamisen tuovan eteensä jatkuvasti uusia asioita, joiden kanssa täytyi tasapainoilla löytääkseen sopivan tavan toteuttaa vanhemmuuttaan.

Näin kertoi kenialaistaustainen äiti:

viime kuussa, (Tytär sanoi) ”äiti, mulla on poikaystävä, mä tuon hänet tapaamaan sua”. mä olin, että voi luoja. (…) No mun tytär on teini-iässä ja tää on, miten vois sanoa? Tänä vuonna on tullu niin paljon muutoksia. mutta ne (muutokset) tapahtuu mullekin, koska hän on vanhin. mä en koskaan ennen oo ollut teini-ikäisen äiti.

[kenialaistaustainen äiti, haastateltu yksin]

Hänelle neuvottelevat kasvatuskeinot ja joidenkin ”suomalaisten” tapojen hyväksyminen näyttäytyivät läheisten suhteiden ja ongelmien ennalta ehkäisemisen ehtoina:

mun maassa lasten kasvattaminen on aika, no erilaista, verrattuna eurooppalaiseen tapaan. Ja, ei oo niin helppoo nähdä lasten paiskovan ovia ja sulkeutuvan huo-neeseensa. Keniassa, sun täytyy kuunnella vanhempias, vaikka kyllä sä voit, se on tavallaan demokraattista myös. Saa sanoa että sä oot vihainen jostain. mutta täällä on joskus sillä tavalla, että lapset ei halua puhua. Ja jos he puhuvat, he puhuvat rumia. Niinku just kuulit. [Äiti on hetkeä aiemmin puuttunut tilanteeseen, jossa nuorin lapsi kiroili kinastellessaan sisaruksensa kanssa.] Hän on niin pieni, ja aloittaa jo, rumaa kieltä siskon kanssa. mutta silti, vanhemmat, kun sä tuut vaikka tänne Suomeen, kyllä täytyy hyväksyä jotain muutoksia. (…) Täällä täytyy neuvotella asioista. lasten kanssa. mulla, itse asiassa, mä huomaan ettei se oo mulle mikään ongelma. mä voin puhua heille, tää on se mitä sä haluat, mutta tilanne on tämä.

Jos sä haluat tämän, sun täytyy tehdä myös tuo. Tällä tavalla.