Toisin kuin antropologisessa tutkimusperinteessä, jossa vaihtelevilla tavoilla ymmärtää sukulaisuus ja sukulaisuuden prosessuaalisuudella on ollut merkittävä sija, sosiologisessa, länsimaista sukulaisuutta ja perhettä koskevassa tutkimuksessa sukulaisuus on hahmotettu verraten staattiseksi ja ”faktuaalisella” biologisella pohjalla lepääväksi (Carsten 2004, 24–25). viime vuosikymmenten perhettä koskevassa sosiologi-sessa tutkimuksosiologi-sessa perinteinen ajattelutapa on kuitenkin haastettu ja nostettu esiin perhesuhteiden tulkittu, muuttuva ja neuvoteltu luonne (esim. morgan 1996; Finch & mason 1993; Smart & Neale 1999, Silva & Smart 1999). myös Suomessa on tutkittu muun muassa ero- ja uusperheitä (Castrén 2009), adoptioperheitä (Högbacka 2009) ja queer-perheitä (moring 2013) korostaen perhesuhteiden monimuotoisuutta ja neuvoteltua, mutta silti yksilöitä velvoittavaa luonnetta. Transnationaaliset perheet (Bryceson & vuorela 2002; Haikkola 2012) ja kansainväliset parisuhteet (reuter & Kyntäjä 2006) tutkimuskohteina ovat auttaneet purkamaan yksinkertaistavia käsityksiä perheestä kansallisvaltion sisälle rajautuvana yhteisönä, joka on ikään kuin kansakunta pienoiskoossa.
Perheiden moninaisuutta koskevan tutkimuksen valossa ydinperhe on vain yksi (länsimaisen) historian tuottama tapa ajatella sukupolvi- ja
sukupuolisuhteiden järjestämistä (Gillis 1996; Carsten 2004, 17–18).
david morganin (1996, 186) mukaan perhe on tapa katsoa ja kuvata sosiaalisia suhteita ja käytäntöjä: tietyt ihmissuhteet ja käytännöt kehystyvät perhesuhteiksi ja -käytännöiksi siksi, että ne tulkitaan perheeseen liittyviksi.
Tälle tulkintaprosessille tunnusomaista on emotionaalinen tunnelataus, joka voi olla positiivinen, mutta myös ristiriitainen tai negatiivinen, ja joka tuo mukanaan käsityksen kyseisten ihmissuhteiden ja käytäntöjen merkityksellisyydestä. Tunnusomaista on lisäksi se, että perhekäytännöt ja -suhteet näyttäytyvät (eli tulkitaan) luonnollisina ja itsestään selvinä. vaikka morganin perheen määritelmässä painottuvat tulkinta ja konstruointi, käsitys perheestä ei ole vapaasti valittavissa eikä riippumaton historiasta ja ympäristöstä: antaessaan päivittäisessä elämässään toiminnalleen ja ihmissuhteilleen merkityksiä yksilöt ammentavat historiallisesti konstruoi-tuneesta, kollektiivisesta ymmärryksestä siitä, mitä on perhe. (mt. 192.) Perhesuhteiden tulkittua ja muuttuvaa luonnetta ei pidäkään sekoittaa yksilöllistymistä koskevaan teoretisointiin, kuten Anthony Giddensin (1992) ”puhtaan suhteen” käsitteeseen. Perhesuhteet eivät ole tulkittavissa ja neuvoteltavissa miten ja milloin tahansa, eikä neuvoteltavuus tarkoita, että perhesuhteisiin liittyvät vastuut ja velvollisuudet olisivat vähemmän sitovia, tai että yksilöt eivät kiinnittäisi niihin voimakkaasti ajatuksia jat-kuvuudesta ja muuttumattomuudesta. Perheet ovat moraalisesti ladattuja yhteisöjä, joihin yksilöt sitoutuvat ja joita kohtaan he tuntevat lojaalisuutta.
Hoivasuhteet, velvollisuudentunto ja resurssien jakaminen sitovat yksilöitä riippumatta vaihtelevista perheen määritelmistä. (ribbens mcCarthy, Edwards & Gillies 2003; Finch & mason 1993; Silva & Smart 1999; Sevón
& Notko 2008.) Perheenjäsenten moraalista toimijuutta ja sille asetettuja odotuksia muokkaavat myös sukupuolen, luokan ja sukupolven hierarkiat (ribbens mcCarthy, Edwards & Gillies 2003).
Perhesuhteiden tulkinnallista luonnetta painottavat lähestymistavat mahdollistavat perheen ymmärtämisen muuttuvana konstruktiona, jota voidaan yksilötasolla sekä vahvistaa että kyseenalaistaa. yksilön tai ryhmän käsitys perheestä voi siis olla ristiriidassa sen kanssa, mikä on esimerkiksi kansallisvaltion sisällä ”yleisesti hyväksytty” käsitys (Bryceson & vuorela 2002, 9–10). Perhe voidaan ymmärtää kuviteltuna yhteisönä samaan tapaan kuin kansallisvaltio (Gillis 1996, 114; Grillo 2008, 30, ks. Anderson 2007 [1983]). Perhe, kuten kotimaaksi mielletty kansallisvaltio, muodostuu symboliksi, joka on oleellinen niin yksilölliselle kuin kollektiiviselle
iden-titeetille (Gillis 1996, 114; Collins 2001). Symbolina perhe on voimakas, ja perhettä koskevalla puheella on voimakas kyky tuottaa erilaisia sisään- ja ulossulkemisia ja jakolinjoja (Collins 2001, Skeggs 1997).
ihmiset yleensä eivät halua jättää kokemustaan siitä, että tietty joukko muodostaa heidän perheensä, vain subjektiivisen tulkinnan varaan, vaan pyrkivät ilmaisemaan sen ympäristölle ja etsimään sille legitimiteettiä (Finch 2007; Jallinoja 2000, 201–202). Janet Finchin (2007) mukaan tulkintaprosessin ohella olennaista on perheen esittäminen (display) ym-päristölle. Perhettä tuotetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sekä per-heenjäsenten että muiden merkityksellisiksi katsottujen tahojen kanssa.
Jotta tietyt käytännöt tulisivat nähdyiksi nimenomaan perhekäytäntöinä, ne täytyy linkittää laajempaan merkityssysteemiin. Tässä keskeisiä keinoja ovat kertomukset ja puhetavat, mutta myös materiaaliset esineet kuten kirjahyllyyn tai lompakkoon asetetut perheenjäsenten valokuvat. (mt.;
Jallinoja 2000, 206.) Finchin (2007, 70–71) mukaan perheen esittämisessä keskeistä on osoittaa, että tämän hetkiset perhesuhteet ”toimivat”, joten se on oleellisesti tiettyjen suhteiden luonteen määrittelyä myönteisesti. Se, millaiset perhesuhteet ja -käytännöt on mahdollista esittää ”toimivina” on institutionaalisten käytäntöjen ja kulttuuristen ja sosiaalisten normistojen rajaamaa (yesilova 2009). Perhe onkin myös yhteiskunnallinen instituutio, ja sellaisena historiallisten ja yhteiskunnallisten prosessien tuote (Grillo 2008, 16; yesilova 2009). Perhesuhteita säätelevät biologiset, sosiaaliset, taloudelliset, lainsäädännölliset, moraaliset ja emotionaaliset ulottuvuudet, usein samanaikaisesti mutta jännitteisesti. Säätely tapahtuu osin lakien ja institutionaalisten rakenteiden kautta, mutta keskeisesti myös kulttuurisin ja sosiaalisin normistoin. (Sevón & Notko 2008, 13.)
yksi tapa hahmottaa kollektiivisesti jaettujen perhettä koskevien käsi-tysten ja arjessa eletyn ja tulkitun perhe-elämän suhdetta on John Gillisin (1996) erottelu kahteen perheeseen, joka meillä kaikilla on: perheeseen, jonka kanssa elämme (family we live with) ja perheeseen, jonka varassa elämme (family we live by) – elettyyn ja kuviteltuun perheeseen. Kuviteltu perhe on myyteistä, rituaaleista ja mielikuvista muodostuva ideaalitason perhe, joka merkityksellistetään emotionaalisena, tuen ja kuulumisen tun-teiden yhteisönä. Eletty perhe on arkisen elämän yhteisö, jossa myönteisten vaikutusten lisäksi kohdataan erimielisyyksiä, konflikteja ja kielteisiä tun-teita. Kuviteltua perhettä leimaa luotettavuus ja jatkuvuus, eletty perhe on alttiimpi muutoksille ja väliaikaisuudelle. Gillisin mukaan kuviteltu perhe
ei ole vähemmän todellinen tai vähempimerkityksinen kuin eletty perhe, sillä juuri kuvittelun kautta eletty perhe saa merkityksensä. (mt., xv–xvi.) Gillisin tulokulma perheeseen voi näyttää erilaiselta kuin morganin ja muiden perhesuhteiden tulkinnallisuutta painottavien tutkijoiden, mutta jos tulkitaan Gillisin kuviteltu perhe siksi historiallisesti konstruoituneeksi, kollektiiviseksi ymmärrykseksi perheestä, josta morganin mukaan yksilöt ammentavat tulkitessaan arkisia käytäntöjään perhekäytännöiksi, näkö-kulmien yhtymäkohdat tulevat ilmeisemmiksi.
Gillisin (1996) eletyn ja kuvitellun perheen erottelu auttaa ymmär-tämään perhe-elämään liittyvää ristiriitaisuutta. vaikka siinä, millaiseksi kuvittelemme perheen, painottuvat jatkuvuus, kuuluminen ja turvallisuus, elettyä perhe-elämää värittävät myös konfliktit, muutos ja risteävät int-ressit: eletty perhe ei aina täytä niitä odotuksia, joita kuviteltu perhe sille asettaa (mt.). Perheet voivat tarjota monia myönteisiä asioita jäsenilleen.
Ne toimivat sosiaalisina turvaverkkoina, kuulumisen tunteiden ja identi-fikaatioiden lähteinä ja tarjoavat materiaalisia, sosiaalisia ja emotionaalisia resursseja (Tähtinen ym. 2004; Wierenga 2009; Henderson ym. 2007).
Samalla perheet ovat hierarkkisia ja jännitteisiä yhteisöitä (Connidis &
mcmullin 2002; mahler & Pessar 2006; Sevón & Notko 2008, 17–19).
Connidis ja mcmullin (2002) tarjoavat yhteiskunnan rakenteisiin liittyvän näkökulman perhesuhteiden jännitteisyyteen. Heidän mukaansa yhteis-kunnallisten rakenteiden, kuten luokan, iän, sukupuolen ja etnisyyden pe-rustavanlaatuinen ominaisuus on se, että ne asettavat yksilöitä hierarkkisiin asemiin, siten mahdollistaen eriasteisen liikkumavapauden ja toimijuuden.
Perhe kokoaa yhteen erilaisissa sosiaalisissa asemissa olevia yksilöitä, jotka kokiessaan rakenteiden rajoittavan toimintaansa pyrkivät perhesuhteista neuvottelemalla lisäämään toimintamahdollisuuksiaan. Perhe on siten vain yksi osa-alue, jota rakenteellisesti tuotettu jännite koskettaa ja jonka sisällä jännitteitä pyritään neuvotellen purkamaan. (mt. 558–560.) Se, missä määrin jännitteitä sovittelevaa neuvottelua perhesuhteissa tarvitaan, vaihtelee tilanteesta toiseen ja perheenjäsenten elämänkulun myötä. missään vaiheessa perhesuhteet eivät kuitenkaan tule lopullisesti neuvotelluiksi, sillä rakenteiden ja toimijuuden välinen jännite säilyy. (mt. 564.)
Perhesuhteiden jännitteisyys ei tyhjene Connidisin ja mcmullinin rakennetason analyysiin. Se voi silti osaltaan selittää, miksi perhe ei ole ainoastaan harmoninen, resursseja ja toimintakykyä luova sosiaalinen yksikkö ja miksi perheenjäsenten intressit asettuvat usein toisiaan
vas-taan. on helppo nähdä, että esimerkiksi monet kamppailut nuoren ja vanhemman sukupolven välillä tai äitien ja isien välillä kumpuavat yk-silöiden erilaisesta liikkumavapaudesta ikänsä ja sukupuolensa mukaan.
Connidisin ja mcmullinin lähestymistavassa huomionarvoista on se, että jännitteet eivät saa yksinomaan negatiivisia merkityksiä, kuten usein käy puhuttaessa perheen sisäisistä konflikteista. Heidän mukaansa jännite ra-kenteiden ja toimijuuden välillä on sosiaalista toimintaa tuottava voima:
sosiaalisen toiminnan, neuvottelun tuloksena vallitseva sosiaalinen järjestys voi vahvistua, mutta myös kyseenalaistua ja siten avata ovia muutoksille rakenteissa. (Connidis & mcmullin 2002.)