Asenteet ja menestyminen

Haastatteluissa korostettiin perheen olevan arvomaailman ykkönen. ”Hy-vän perheen” arviot eivät kuitenkaan liittyneet yksinomaan perheen

si-säisiin kysymyksiin, vaan myös perheenjäsenten suhteeseen ympäröivään yhteiskuntaan: ”hyvää perhettä” mitattiin myös sillä, miten se onnistui tuottamaan yhteiskuntaan toivotunlaisilla asenteilla varustettuja, menes-tyviä uusia jäseniä. Se, että maahanmuuttajataustaista väestöä koskevissa mielikuvissa vedetään yhteyksiä perhe-elämän ja yhteiskunnallisen aseman välille, käy ilmi seuraavasta katkelmasta, jossa 18-vuotias albaanitaustainen nuori nainen kertoo ihmisten olleen yllättyneitä siitä, että taustastaan ja perheensä suuresta lapsimäärästä (7) huolimatta hän ja hänen sisaruksensa ovat olleet koulutus- ja työurillaan hyvin menestyneitä:

Tytär: Tosi moni on uskonu, et meit on suurperhe, me ollaan suurperhe. Et me mennään, tietsä, huonolle tielle. (…) Nyt ku mun sisko on tuolla, Englannissa bisnesalalla, ja mun isoveli on täällä, (Firmassa) ja toinen on, missä kaikkialla.

[naurahtaa] Sillee että, ne on ihmetelly, että miten meil on menny asiat tosi hyvin.

Ennakkoluuloi on kyllä riittäny.

mP: Ai suomalaiset on ajatellu niin?

Tytär: Suomalaiset, ulkomaalaiset… Et sillee.

[albaanitaustainen nuori nainen, 18 vuotta, haastateltu äitinsä kanssa]

maahanmuuttajataustaista ”suurperhettä” ei siis määritä yksin lapsiluku, vaan myös oletukset alhaisesta yhteiskunnallisesta asemasta ja kyvyttömyy-destä siirtää nuorelle sukupolvelle resursseja, jotka auttaisivat kohoamaan sosiaalisesti. Haastateltu nuori nainen asetti tätä ajattelutapaa vasten oman perheensä, jonka lapset olivat työllistyneet kunniallisiin ja arvostettuihin ammatteihin. Hänen sisarustensa saavutukset näyttäytyivät siten osoi-tuksena siitä, että hänen perheensä ei ollut ongelmallinen vaan toimiva ja kunnollinen. Sekä nuoret että heidän vanhempansa usein pitivätkin tärkeänä tuoda esiin perheenjäsentensä työelämään ja koulutukseen liit-tyviä saavutuksia, ja mikäli tällaisia ei ollut, ainakin korostaa ahkeruutta ja halua itsensä elättämiseen. Tässä yhteydessä usein tuotiin esiin, kuinka tärkeää oli antaa yhteiskunnalle jotakin takaisin, esimerkiksi veronmaksun ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden kautta, sen sijaan että olisi vain saavana osapuolena.

Tällaisissa puheenvuoroissa puhuttiin selkeästi niitä kielteisiä stereo-typioita vastaan, joissa korostuvat maahanmuuton valtiolle aiheuttamat menot ja joissa maahanmuuttajataustaiset yksilöt esitetään passiivisina ja sosiaalitukien varassa elävinä. vaikka tällaisen stereotypisoinnin kohteeksi

joutuvat kenties useammin yksilöt kuin perheet, haastateltavat puhui-vat sitä vastaan nimenomaan laajentamalla soveliaaksi ja kunnolliseksi katsottu ajattelutapa koskemaan koko perhettä. Tämä saattaa liittyä sii-hen, että työntekoa ja kouluttautumista koskevien asenteiden katsottiin olevan keskeisesti perheen sisällä sukupolvelta toiselle siirrettäviä asioita.

Somalitaustainen 18-vuotias nuori nainen puhui omasta rahankäytöstään seuraavasti, yhdistäen sen lähes samassa hengenvedossa sekä maahanmuut-tajien julkisuuskuvaan että oman perheensä työmoraaliin:

mä en ikinä varmaan ois sossupummi, vaikka nyt mä voisin olla käymättä töissä ku mä saan Kelaltaki, jos mä haluun, tukee, ja sossultaki. Kun mä opiskelen. mut silti, mä ajattelen et mieluummin omaa rahaa minkä, tietsä, mä ite voin päättää paljon mä otan kuukaudessa. (…) Politiikassa puhutaan, et, siitä et millasii maa-hanmuuttajia tänne tulee ynnä muuta, että sossupummeja ja näitä. (…) Ja esim.

mun perheestä kukaan ei oo työtön. Ei ees mun veli.

[somalitaustainen nuori nainen, 18 vuotta, haastateltu yksin]

Nämä puheenvuorot olivat perustavalla tavalla moraalisia kannanottoja siihen, millainen yhteiskunnan jäsenyys on toivottavaa tai suotavaa. Ne toimivat välineinä oman moraalisen toimijuuden rakentamisessa, joka puolestaan oli keskeinen väline marginalisoivien stereotypioiden kyseen-alaistamisessa. moraalisesti hyvänä toimintana näyttäytyi sellainen, jossa pyrittiin täyttämään yhteiskunnallinen normi siitä, kuinka yksilön on toimittava ollakseen yhteiskunnalle hyödyllinen.

Kunnollisen perheen diskursiivinen rakentaminen työnteon, koulu-tuksen ja näihin liittyvien asenteiden, siis perheen ulkoisten tekijöiden kautta voi vaikuttaa ristiriitaiselta. miksi perhe-elämää selitetään asioilla, jotka eivät siihen (suoraan) liity? Perheenjäsenten työteliäisyys ja ahkeruus, sekä näiden ominaisuuksien mukanaan tuoma arjen kiireisyys esitettiin haastatteluissa myönteisinä, oikeista asenteista ja kunnollisuudesta ker-tovina asioina. Siitä näkökulmasta, että haastatteluissa korostettiin niin voimakkaasti perheen yhdessäolon tärkeyttä, taipumus esittää työhön tai opintoihin liittyvä kiire myönteisesti näyttää eriskummalliselta. Näen, että tällaisia puhetapoja on ymmärrettävä suhteessa pyrkimykseen täyttää kunnon kansalaisen normi, joka Suomessa liittyy työmarkkinaosallistu-miseen (Suurpää 2002, 209–210). Jopa kiire vastakohtana työttömyyden yhteiskunnasta eristävälle tapahtumattomuudelle voi tuottaa kokemuksen

yhteisyydestä ja yhteiskunnan valtavirran mukana kulkemisesta, kuten seuraavassa tuo esiin kenialaistaustainen äiti:

mä tykkään tehdä töitä. mä haluan tehdä jotain, se on sitä mitä sanotaan nor-maaliksi. Tavallinen perhe. Heräät aamulla, meet töihin ja lapset menee kouluun.

illalla sitten vasta tavataan. (…) Joskus mä työnsin talvella mun lapsia (päiväkotiin) ja olin että ”voi ei, mä myöhästyn”. Ja mä tulin siitä onnelliseksi. Että, mä en jää jälkeen, vaikka oonkin Suomessa, yritän silti pysytellä samassa tahdissa kun kaikki muut, jotka herää ja menee töihin aamuisin. mä teen ihan samaa.

[kenialaistaustainen äiti, haastateltu yksin]

Työhön, opiskeluun ja ahkeruuteen viittaaminen perheen yhteydessä osoittaa, ettei oleellista ollut ainoastaan kuvata omaa perhettä mahdol-lisimman myönteisessä valossa, vaan kuvata sitä suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan ja pyrkiä esittämään se siinä arvokkaana.

4.4 p

koNtekstissa

Tässä luvussa pääpaino on ollut niiden puhetapojen tarkastelussa, joilla haastateltavat esittivät perhettään haastattelutilanteessa rakentaen kuvaa omasta perheestään toimivana, läheisiin suhteisiin nojaavana sosiaalisena yhteisönä (Finch 2007). vaikka arkisessa perhe-elämässä perheen ideaali joutuu usein käytäntöjen kanssa ristiriitaan (Gillis 1996; ks. luvut 5 ja 6), oma perhe yleisellä tasolla tulkittiin ennen muuta myönteisenä, emotio-naalisia ja sosiaalisia resursseja tarjoavana yhteisönä.

yhteisö, johon perheen käsitteellä viitattiin, oli perheestä toiseen ja jopa tilannekohtaisesti muuttuva. lapset ja vanhemmat olivat perheiden keskiös-sä, mutta käsitykset siitä, mitä on perhe, eivät tyhjentyneet tähän joukkoon, vaan kattoivat vaihtelevan joukon sukulaisia ja toisinaan myös ystäviä Suomessa, entisessä kotimaassa ja muualla maailmassa. Perheenjäsenyys ei rakentunut kotitalouden jakamisen varaan, vaan perustui vaihtelevasti sukulaisuuden ja neuvoteltujen vastuiden määrittämään jaettuun his-toriaan. Kaikkien haastateltujen perheiden elämä oli tavalla tai toisella transnationaalista: perhesuhteita pidettiin yllä vuosien ja vuosikymmenten ajan fyysisen välimatkan yli, ja ne säilyttivät ainakin osan sitovuudestaan,

samalla kun ne tarjosivat yhden ankkurin identifikaatioille. Nuorten perheenjäsenten löyhemmät ja useimmiten vanhempien välittämät siteet sukulaisiin Suomen ulkopuolella kuitenkin viittasivat siihen, että kasvok-kaiset kohtaamiset ja tilallisesti jaettu historia ovat tärkeitä perhesuhteiden sitovuuden muodostumisessa (ks. Haikkola 2012).

Kun luvussa 3 Asemoitumisia suomalaisessa yhteiskunnassa osoitin, että etnisyys ja maahanmuuttotausta vaikuttavat perheiden sosioekonomiseen asemaan työmarkkinoille pääsyn vaikeuden ja syrjivien käytäntöjen kautta marginalisoiden, tässä luvussa huomio on kiinnitetty perhettä koskevien etnistyneiden ja luokittuneiden puhetapojen merkitykseen yksilöiden ja ryhmien yhteiskunnallisessa asemoitumisessa. Suomessa asiantuntija- ja mediapuheessa rakentuva ”kunnollinen perhe” on useimmiten sekä keskiluokkainen että etnisesti suomalainen, ja maahanmuuttajataustaiset perheet suljetaan tämän kategorian ulkopuolelle homogenisoivan ongelma-puheen keinoin. ongelmapuhetta voidaan lukea luokan ja etnisyyden yhteenkietoutumana: asettamalla ei-suomalaisiksi ajateltujen perheiden toimivuus kyseenalaiseksi esitetään arvio näiden ryhmien elämäntavan arvosta ja asetetaan heidät hierarkiassa suomalaisia perheitä alemmas (ks.

Skeggs 1997, 43–52). Haastatteluissa maahanmuuttajataustaisia perheitä koskevat stereotypiat toimivat perhekuvausten käyttöaineksena yhtäältä siten, että haastateltavat pyrkivät osoittamaan niiden paikkansapitämättö-myyden oman perheen kohdalla ja näin määrittelemään oman perheensä

”kunnon perheiden” joukkoon. Toisaalta julkisessa keskustelussa esiin nos-tettujen ongelmien todellisuuspohjaa harvoin pyrittiin kiistämään. Nämä ongelmat sijoitettiin oman perheen ulkopuolelle ja siten ne olivat, kuten valtaväestöä edustaville yksilöillekin, (yksi) diskursiivinen väline rakentaa myönteistä kuvaa omasta perheestä ja perustella omia perhekäytäntöjä.

vaikka pyrkimystä tulkita ja esittää oma perhe myönteisenä yhteisönä voi pitää tietyssä mielessä universaalina (Finch 2007; ribbens mcCarthy 2012), maahanmuuttajataustaisten perheiden kohdalla se tapahtuu kon-tekstissa, jossa monen yhteiskunnallinen asema on melko marginaalinen sosioekonomisen aseman ja vähemmistöstatuksen vuoksi ja jossa homogeni-soiva ja ongelmakeskeinen julkinen keskustelu marginalisoi heitä ryhmänä entuudestaan. Crompton (2006, 664–666) esittää, että tilanteessa, jossa kunnollisuuden osoittaminen työmarkkinastatuksen kautta ei onnistu, perheen merkitys kunnollisuuden tuottamisessa voi korostua. richard Sennett ja John Cobb kuvaavat klassisessa tutkimuksessaan Hidden Injuries

of Class (1993 [1972]), kuinka yhdysvaltalaiset työläisammateissa toimineet miehet käyttivät perhettä koskevia argumentteja palauttaakseen ylpeytensä ja kunniallisuutensa. Sennettin ja Cobbin teoksessa kiinnostavaa on se(kin), että heidän tutkimuksensa kohdejoukko muodostui eurooppalaisten maa-hanmuuttajien toisen, kolmannen ja jopa neljännen polven jälkeläisistä, jotka yhä kamppailivat maahanmuuton tuoman sosiaalisen aseman laskun ja siihen liittyvien identiteettipohdintojen kanssa. Tutkimus kuvaakin paitsi luokan ja luokkaerojen subjektiivista, moraalista ja elämäntapaan liittyvää ulottuvuutta (ks. myös Sayer 2005), myös sitä, kuinka maahan-muutolla saattaa olla pitkän aikavälin vaikutuksia perheiden ja yksilöiden sosiaaliseen asemaan sukupolvesta toiseen vielä kauan sen jälkeen, kun tyypilliset maahanmuuttoon yhdistetyt integraation pulmat on ratkaistu.

Näen paljon yhtymäkohtia Sennettin ja Cobbin haastattelemien miesten ja naisten ja omien, 2000-lukua elävien haastateltavieni välillä. molempien ryhmien puhetavat osoittavat, että sekä maahanmuutto ja siihen liittyvät kulttuuriset eronteot että sosiaalinen asema vaikuttavat tapoihin, joilla perhe-elämää ymmärretään ja tulkitaan.

5 Sukupolvet, maahanmuutto