Haastattelu tutkimusmenetelmänä

Haastattelu menetelmänä tuottaa haastateltavien arkielämää koskevia reflektioita ja kertomuksia. Kuten kaikissa sosiaalisissa tilanteissa, haastat-telutilanteessa ihmiset ”esiintyvät” ja esittävät itsensä ja elämänsä sellai-sella tavalla, joka näyttäytyy heille ymmärrettävänä ja arvokkaana niiden kulttuuristen käsitteiden valossa, joita heillä on käytettävissään. (Jokinen 2005, 39–45; Atkinson & Coffey 2001, 808.) Haastattelupuhe ei ole vain subjektiivista ja (itse)refleksiivistä, vaan myös koostuu niistä osista haastateltavien elämää, jotka he ovat halukkaita jakamaan. osittain haas-tattelupuhe on vastausta siihen, mitä haastateltava ajattelee haastattelijan ajattelevan ja haluavan kuulla¹⁶ (Kortteinen 1982, 296–302). Haastattelujen sosiaalinen konteksti, kokoonpano, haastattelutilanne, -aika ja -paikka

15 Kaikki haastattelut on haastateltavien luvalla nauhoitettu ja litteroitu sanatarkasti.

Nauhoitukset on litteroinnin jälkeen tuhottu.

16 Kortteinen (1982, 296–300) puhuu ”onnellisuusmuurista”, jonka voi ymmärtää joko suojana vieraiden tungettelevilta katseilta tai yksilön omaa mieltä suojaavana psyykkisenä defenssinä. Kortteinen toteaa, että sosiologi voi asettaa itselleen tehtäväksi onnellisuus-muurin lävitse pääsemisen sen ensimmäisessä merkityksessä, jolloin haastatteluissa ei jäädä vain julkisivun tasolle. Juuri pitkäaikaiset haastattelukontaktit mahdollistavat mielekkään haastattelusisällön, joka saavutetaan haastateltavien itsensä ohjauksella.

Sen sijaan psyykkisten defenssien parissa askartelu on sosiologille paitsi teoreettisesti myös eettisesti kestämätöntä. (mt.)

ovat merkityksellisiä. Haastattelijan ja haastateltavan välinen suhde, sekä ryhmähaastattelutilanteessa haastateltavien väliset suhteet, vaikuttavat siihen, miten tutkimuksen teemoja ja kysymyksiä lähestytään, miten niistä neuvotellaan ja miten merkitysten yhteinen rakentuminen tapahtuu. (Heyl 2001; Tolonen & Palmu 2007.)

olen valmistellut kunkin perheen kohdalla ensimmäisen haastattelu-kerran perustuen ajatukseen löyhästi strukturoidusta teemahaastattelusta, jossa käydään läpi tietyt teemat (ks. liite 3) samalla pyrkien avoimuuteen tarttua haastateltavien esiin nostamiin, haastattelurungon ulkopuolisiin aiheisiin (esim. Warren 2001; Tiittula & ruusuvuori 2005, 11–12). olen aloittanut haastattelut laajoista kysymyksistä (”kerro perheestäsi”), minkä jälkeen olemme jatkaneet eteenpäin näiden pohjalta nousseista teemoista ja tarinoista. Haastattelujen loppupuolella olen esittänyt yksityiskohtai-sempia kysymyksiä koskien teemoja, jotka eivät olleet aiemmin nousseet esiin. vaikeat kysymykset esimerkiksi rasismin ja syrjinnän kokemuksista ja taloudellisesta toimeentulosta ovat olleet sellaisia, joita kaikki haastateltavat eivät ole oma-aloitteisesti ottaneet esiin. Haastattelujen painopiste – ja vastaavasti myös analyysin painopiste – on ollut haastateltavien elämässä maahanmuuton jälkeen, vaikka kysymysten reflektoiminen on edellyttänyt myös maahanmuuttoa edeltävän elämän kuvaamista. En ole esimerkiksi kokenut tarpeelliseksi kysyä pakolaistaustaisilta haastateltavilta yksityis-kohtaisesti niistä vaikeista olosuhteista, jotka olivat aikoinaan pakottaneet heidät muuttamaan maasta. Tilannekohtaisesti olen kysynyt vaikeista ja sensitiivisistä aiheista, kuten parisuhteen päättymisestä, syrjinnästä tai vanhempien kontrollikeinoista. Samaan aikaan olen pyrkinyt säilyttämään haastateltavien oikeuden vetää yksityisyyttään koskevia rajoja ja siis vält-tämään tietojen ”urkkimista” tai haastateltavien johdattamista sellaisiin keskusteluihin, joita he selvästi halusivat välttää.

Teemojen käsittelyn järjestys ja laajuus on vaihdellut haastattelusta toiseen, ja haastattelut ovat sisältäneet usein myös aiheita teemarungon ulkopuolelta, sen mukaan miten haastateltavat ovat nostaneet niitä kes-kusteluun. Tärkeiksi nostamani kunnollisuuden ja luokan teemat eivät merkittävässä määrin ohjanneet kysymyksenasetteluani vielä siinä vaiheessa kun ensimmäistä kertaa laadin haastattelurunkoa, vaan ne ovat nousseet keskeisiksi vasta analyysin ja valitsemieni teoreettisten näkökulmien myötä.

Jatkohaastattelut olen valmistellut tilannekohtaisesti aiemman haastatte-lun läpikäynnin ja teemarungon tarkastamisen pohjalta: olen pyrkinyt

tarttumaan yhtäältä niihin aihepiireihin, jotka näyttivät kyseisen perheen kohdalla tärkeiltä ja toisaalta niihin aihepiireihin, jotka ovat jääneet tavalla tai toisella auki tai vähälle huomiolle.

Kertomusten ja kuvausten tuottaminen on sidoksissa yksilöiden asemaan erilaisissa hierarkioissa ja heidän resursseihinsa tulkita tilanteitaan ja kertoa niistä. Skeggsin (2004, 119–134) mukaan käytettävissä olevat kertomisen tavat ovat luokittuneita siten, että marginaalisiin positioihin asetetuilla yksilöillä on muita vähemmän mahdollisuuksia esittää itsensä valitsevina, refleksiivisinä yksilöinä, ja erityisesti institutionaalisissa konteksteissa he ovat usein pakotettuja toistamaan keskiluokkaisissa diskursseissa heille osoitettuja paikkoja tai ainakin puhumaan niiden kautta. Siinä missä Skeggs analysoi minän kerronnan pakkoa ja vapautta ennen muuta suhteessa luokkaan, nähdäkseni myös maahanmuuttajataustaisiksi luokiteltujen yksilöiden vapaus tuottaa kertomuksissaan paikkoja itselleen esimerkiksi mediassa on ainakin osin suomalaisen keskiluokan määrittämien puhe-tapojen rajaama (ks. Keskinen 2009).

Haastateltaville suomalaiset puhetavat maahanmuutosta antoivat sanas-toa kersanas-toa omista kokemuksista, mutta samalla niiden kautta muodostuvista kategorioista ja stereotypioista haluttiin etääntyä. maahanmuuttajan käsite ja sen erilaiset käyttötavat olivat tässä suhteessa keskeisiä, mikä johtui osaltaan jo siitä, että olin itse valinnut käyttööni ”maahanmuuttajataus-taisen” käsitteen muun muassa tutkimusta esitellessäni (ks. luku 1.1.1)¹⁷. Haastateltavat yhtäältä itse käyttivät toisinaan käsitettä ”maahanmuuttaja”

luokitellessaan ja kuvatessaan itseään ja muita. Toisaalta he halusivat usein kyseenalaistaa sen mielekkyyden, kuten seuraava katkelma haastattelun alkumetreiltä erään somalitaustaisen isän kanssa osoittaa:

olemme aloittelemassa haastattelua erään järjestön tiloissa. olemme keskustelleet tutkimuksestani ja olen antanut miehelle lyhyen paperin, johon olen koonnut pää-tiedot tutkimuksestani ja haastattelujen käytöstä. Paperissa tutkimuksen työnimeksi on ilmoitettu ”maahanmuuttajataustaiset nuoret ja heidän perheensä suomalaisessa yhteiskunnassa”. mies lukee paperin keskittyneesti.

17 Pyrin ottamaan myös etäisyyttä ”maahanmuuttajan” ja ”maahanmuuttajataustaisen”

käsitteisiin käyttämällä vaihtelevasti muitakin – yleensä kankeita – ilmaisuja, esimerkiksi puhumalla ihmisistä, jotka ovat ”jossain vaiheessa muuttaneet Suomeen” tai joilla on

”juuret Suomen ulkopuolella”.

isä: okei. Se on varmasti ihan hyvä. Siis mä oon itekin nyt, mä oon ite maahan-muuttaja, mutta. Siis mä en ehkä tajuu mitä se maahanmuuttaja tarkoittaa. Että. mä oon itekki asunut täällä kakskyt-, varmaan kuustoista vuotta, seitsemäntoista vuotta.

mP: Niin, aivan.

isä: Ja mä oon Suomen kansalainen. mä oon käyny täällä peruskouluu, ammatti-kouluu, armeijaa. Ja mä oon edelleen maahanmuuttaja.

mP: Toi on oikein hyvä pointti. Aivan totta. mun mielestä-

isä: Kuinka kauan se kestää, maahanmuuttaja? Siis mä ainakin, itekin, sosiaalityön-tekijänä duunissa. Siis, ne, sanovat ensimmäinen päivänä et, maahanmuuttajavuoro, nyt, te puhutte mis on näitten… En mä ole mikään maahanmuuttaja, mä olen ihan suomalainen, uusii suomalaisii me ollaan.

[kenttämuistiinpanot ja haastattelu 14.10.2009]

Haastateltava kritisoi maahanmuuttajan kategorian suljettua luonnetta;

sitä, ettei siitä näytä olevan ulospääsyä edes ajan tai erilaisten kansalai-suutta koskevien saavutusten myötä. Hänen kokemuksensa työpaikaltaan kertoo myös siitä, kuinka maahanmuuttajiksi kategorisoitujen yksilöiden odotetaan puhuvan tietyllä tavalla ja tietyistä aiheista (ks. Honkasalo 2011). oma vastaukseni nimeämisen ja kategorisoinnin ongelmaan on ollut se, että olen ottanut haastateltavien tavat suhtautua niihin yhdeksi analyysin kohteeksi.