Hyvän perheen kriteerit: yhdessäolo ja vuorovaikutus

Pääasiassa perheen merkitystä koskeva kerronta liittyi perheeseen sosiaali-sena ja emotionaalisosiaali-sena yksikkönä. yhdessäolo, toimiva kommunikaatio, vastavuoroisuus ja jakaminen olivat keskeisiä teemoja, joiden kautta kuvaa läheisistä, toimivista perhesuhteista rakennettiin (Finch & mason 1993).

”Hyvän perheen” keskeiset kriteerit olivat siis yhtäältä emotionaalisia – perheenjäsenet tunsivat toisensa läheisiksi – ja toisaalta toiminnallisia, yhteisen ajanvieton, harrastusten ja juhlien sekä keskinäisen auttamisen ja tuen kautta ilmaistuja. Nämä ulottuvuudet vahvistivat toisiaan ja kie-toutuivat yhteen.

vaikka perheenjäsenet monin paikoin jakoivat ymmärryksen siitä, mikä oli heidän perhe-elämänsä ydintä, muun muassa sukupuoli ja ikä vaikut-tivat puhetapoihin ja siihen, mistä positiosta käsin merkityksiä tulkittiin (Henderson ym. 2007, 125–159). Nämä erot seurasivat melko pitkälle

”tavanomaisia” ajatuksia sukupolvien ja sukupuolten suhteista perheen sisällä: nuoret esittivät itsensä usein perheen välittämien resurssien ja tuen vastaanottavassa päässä²⁸, kun taas vanhemmat korostivat asemaansa rooli-malleina ja kasvattajina sekä kantoivat vastuuta, joskus huoltakin, perheen kiinteydestä ja kulttuuristen tai uskonnollisten arvojen siirtämisestä seuraa-valle sukupolvelle. Nuoret kuvasivat suhteensa vanhempiinsa lämpimiksi ja avoimiksi, ja korostivat heidän merkitystä hyvinvoinnilleen (ks. Turtiainen, Karvonen & rahkonen 2007; irwin 2009). Naisten, ennen muuta äitien, rooli perheitä koossapitävinä, hoivaavina ja huolehtivina hahmoina oli niin ikään läsnä haastattelupuheessa, sekä naisten itsensä että miesten ja poikien puheessa. Toisaalta varsinkin monet nuoren sukupolven edustajat halusivat kuvata perhe-elämäänsä myös tasa-arvoideologiaan nojaten. (Ks. luku 6.) Jallinoja (2000, 201–202) on todennut, että yhdessäolo on yksi keskei-siä perheyhteisyyden vertauskuvallisia merkkejä, ja se käsitetään ”oikean”

perheen kriteeriksi. Transnationaalisten perhesuhteiden tutkimus osoittaa, ettei fyysinen läheisyys ole perheen tunnun edellytys (Bryceson & vuorela 2002), minkä haastateltavien kokemukset vahvistivat. Tästä huolimatta yhdessäolo näyttäytyi tärkeänä läheisistä perhesuhteista kertovana merkkinä.

28 Tarkasteltaessa sukupolvisuhteita ja perheenjäsenten erilaisia vastuita käytännössä korostui kuitenkin se, kuinka myös nuoret kantoivat velvollisuuksia ja vastuuta per-heestään monissa asioissa (ks. luku 5). Nuoret olivat perheessään aktiivisia toimijoita, vaikka moni heistä painotti nimenomaan perheeltä saamiaan asioita.

Haastateltavat kertoivat monenlaisesta yhteisestä tekemisestä: perheateriois-ta, kaupungilla käymisestä, yhteisistä harrastuksisperheateriois-ta, kotitöistä, television katselusta. Kerrottiin myös, että yhdessäolon ei tarvitse olla ”mitään ihmeellistä”, se oli tavallista arkielämää kotona. Näin kertoi perheensä yhteisestä tekemisestä 13-vuotias iranilaistaustainen poika:

Esim. viikonloppusin, jos kaikki on kotona, eikä ees siskolla oo menoo, niin sit vaikka vuokrataan joku elokuva. Ja ostetaan vaikka, jotaki karkkii tai tollasta, ja istutaan ja katotaan koko perhe yhdessä elokuva. Ku ollaan katottu elokuva, niin sitte mennään nukkuu. Ja sillee, että syödään yhdessä viikonloppusin, mut muuten, siis arkipäivisin niin ei oikeen oo niin paljon, koska äitiki tulee aika myöhään töistä.

[iranilaistaustainen poika, 13 vuotta, haastateltu yksin]

Katkelmasta välittyy kuva yhdessä viihtyvästä perheestä, mutta myös siitä, kuinka perheen yhdessäolo oli riippuvainen perheenjäsenten töihin ja opiskeluihin liittyvistä aikatauluista. Kiireisten, työssäkäyvien vanhem-pien perheissä yhdessäolo painottui viikonloppuun, mikä antoi toisinaan vanhemmille aihetta huoleen ja syyllisyydentunteisiin perheen yhteisen ajan riittävyydestä (ks. suomalaisäideistä rönkä & Sallinen 2008, 58–61).

Kaikille ongelma ei ollut kuitenkaan yhteisen ajan riittämättömyydessä:

työttömien vanhempien kohdalla ongelmaksi muodostui päinvastoin liika kotona oleminen. ”Pää tulee kipeäksi kun vain istumme kotona”, totesi kosovolaistaustainen äiti, joka miehensä kanssa oli pitkään ollut työtön.

myös venäläistaustaisen äidin mukaan vanhempien työssäkäynti ja sen myötä rajattu määrä perheen yhteistä aikaa olivat perheen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä, koska silloin ”ei ole aikaa riidellä”. molemmat suku-polvet pitivät perheen yhdessäoloa tärkeänä, mutta nuorille kaveripiiri nousi toiseksi keskeiseksi vapaa-ajanvieton ympäristöksi (ks. luku 7.1).

vanhemmille perheen yhdessäolo oli paitsi arvokasta sinänsä, tärkeää myös siksi, että kiinteät perhesuhteet koettiin kulttuuriseksi resurssiksi, joka haluttiin välittää nuorille. runsas ystävien kanssa hengailu tai ajanvietto omassa huoneessa tai tietokoneella saatettiinkin tulkita ”suomalaisemman”

olemisen ja vapaa-ajanviettotapojen omaksumiseksi:

mP: Entäs koko perheen kesken, vietätteks te paljon aikaa yhdessä? Sinä ja sun mies ja teidän lapset yhdessä, onks jotain asioita mitä te teette?

äiti: (…) miehellä on aina viikossa kaks, maanantai, tiistain, hän on vapaapäivä,

ollaan yhdessä ja vain mennään jonnekin, mutta nyt on vähän, pojat ei osallistu.

vaikka vieraille mennään, ei halua tulla mukana. Se on vähän, en tiedä, nyt tuntuu, että heillä on oma kaverit, oma juttunsa. vaikka sukulai-, meillä on kaks meiän, mun miehen veli asuu tässä (lähellä), välillä mennään käymään kyllä kaikki yhdessä, se on ihan (kivaa). mutta, ei oo sama kun kotimaassa. Kotimaassa enemmän ollaan yhdessä. Täällä en tiedä, onko, sanotaan että paljon harrastukset, lapset menee…

mP: Niin, kaikilla on omat asiansa.

äiti: omat asiansa, vaikka enemmän oma huoneessa istuvat. [naurahtaa] Tieto-koneessa. Ja kaverin kanssa, netissä.

[kurditaustainen äiti, haastateltu yksin]

Erityisiä perheyhteisyyttä rakentavia yhdessäolon muotoja olivat perhe-ateriat ja juhlat (ks. Jallinoja 2000, 203; morgan 1996, 158). yhteiset perhe-ateriat olivat tärkeitä osittain siitä syystä, että ruoka oli osa sitä kulttuuriperimää, jota he vaalivat – perheaterialla syöty ruoka oli erityistä, koska se poik-kesi haastateltavien tulkinnan mukaan suomalaisten perheiden syömästä ruuasta. Perheaterialla siten rakennettiin ja pidettiin yllä paitsi perheen tuntua, myös etnistä identiteettiä. yhteisen aterioinnin kautta rakennettu perhe oli erityisen keskeinen juhlissa: perhejuhlissa, uuden vuoden juhlis-sa ja uskonnollisisjuhlis-sa juhlisjuhlis-sa. Erilaisia juhlia yhdisti hyvä ruoka, joka oli huolella valmistettua, oman kulttuuripiirin perinteistä juhlaruokaa ja jo sinänsä ylpeyden aihe. Juhlien aikana ydinperhettä laajemmat perhesuh-teet korostuivat entisestään. mikäli mahdollista, juhlaa haluttiin viettää yhdessä sukulaisten kanssa, ja mikäli sitä oli vietettävä erossa, oli tärkeää jakaa juhlatunnelmaa puhelimitse. Samalla juhlien aikoina haastateltavat saattoivat tavallista akuutimmin kokea itsensä yksinäisiksi, jos paikalla oli vain ”pieni perhe”. Juhlatunnelmaa latisti sekin, ettei monia juhlia tunnet-tu eikä vietetty Suomessa, eikä niitä varten ollut välttämättä mahdollista saada vapaapäiviä. Näin kertoivat juhlinnan muutoksista kurditaustaisen perheen vanhemmat:

isä: Täällä, ulkomaalaisetkin eivät ole hyvin, toisten kanssa yhteydessä, että, vain jokainen omassa elämässä, kiireisessä elämässä ja ei, ei huomaa toisia, eikä paljon tee toisten kanssa mitään. (…)

äiti: Esimerkiksi meillä juhlat, tai, varmaan tiedät, kun meillä on tää, vaikka se on uskonnollinen juhla, id-juhla, sanotaan Suomessa.

mP: Joo, joo.

äiti: Kotimaassa me alotetaan ihan naapurista naapuriin. Elikä, mä menen naapuria tervehtään, (…) sitte hän tulee mun kotiin, juo jotakin, tai ottaa joku karkki tai keksi, niin, sitten, myöhemmin siitä (lähdetään), sukulaiselle, ja ystävälle. mutta kun, Suomessa ei ole niin sitä, se vähän vaikuttaa ihmiselle, niin, mitä nyt kaikki päivät menee ihan, samanlaisia. vaikea, vaikea, vaikea, vaikea.

[kurditaustaiset vanhemmat, haastateltu kahden]

osa haastateltavista oli löytänyt vaihtoehtoisia tapoja viettää juhlapäiviä esimerkiksi ystäväperheiden kanssa, ja järjestöjen juhlat kokosivat yhteen suurempia määriä perheitä. Toiset kertoivat yllä lainattujen vanhempien tapaan, että joidenkin juhlien merkitys oli hiipunut, kun niitä ei voinut viettää asiaankuuluvasti perheen, sukulaisten ja naapuruston kanssa.

yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen liittyi kiinteästi ajatus jakamisesta:

ajan jakamisesta, mutta myös ajatusten jakamisesta. Kyky keskinäiseen kommunikointiin olikin toinen keskeinen merkki perhesuhteiden lä-heisyydestä (ks. Finch & mason 1993). Aineiston vanhemmat puhuivat keskustelusta kasvatusmenetelmänä, jonka avulla he pysyivät mukana lastensa elämän muutoksissa ja pyrkivät kasvattamaan nuorista omista teoistaan vastuuta kantavia ihmisiä. Nuoren sukupolven edustajat ker-toivat, että heille oli tärkeää keskustella vanhempiensa kanssa ainakin suuremmista valinnoistaan. Näin kertoi vanhempiensa roolista 31-vuotias albaanitaustainen nuori mies:

Totta kai (vanhemmat) oli aina mukana sillei. Että, ”mitä sä teet, mitä sä meinaat tehdä” ja, ”ehkä tää ois parempi, ehkä se ois parempi” ja niin poispäin. (…) Koti-piirissä. Tietysti, koulussa on ollu sitte opo ja muut että. Sieltä me saatiin tietoo, mutta sitte keskusteltiin vielä perheen parissa ja niin poispäin. Et, (vanhemmat ovat olleet) mukana, ja tukena tietysti.

[albaanitaustainen nuori mies, 31 vuotta, haastateltu isänsä kanssa]

Kommunikaatio ja keskustelu näyttäytyivät edellytyksinä toimiville perhe-suhteille ja sille, että perhe pystyi tukemaan (nuoria) jäseniään. Toisaalta keskustelu ei ollut vain keino saada ja antaa tukea tai neuvoja, vaan kaik-kein läheisimmiksi luonnehdittuja perhesuhteita kuvattiin sellaisina, joissa pystyttiin puhumaan ”kaikesta”. Tämä puhetapa oli melko voimakkaasti sukupuolittunut siten, että ”kaikesta puhumisesta” kertoivat etupäässä tytöt ja nuoret naiset. Useimmiten perhesuhteita, joissa voitiin puhua

kaikesta, kuvattiinkin olevan äidin ja tyttären tai siskosten välillä. Näin kertoi suhteestaan äitiinsä 17-vuotias iranilaistaustainen tyttö:

mP: Sä varmaan kans saat sitte myös sun äidiltä tukea?

Tytär: Joo. Et, äitin kans, jos on joku asia, (…) ihan mikä tahansa, että, mä juttelen kaikesta äidille. mun mielestä se on auttanu tosi paljon, et, vaikkei mul oo hirveen hyvä suhde isään, mut mul on, mun mielest tosi hyvä suhde mun äitiin. Että, mä pystyn, ihan mikä tahansa asia mulla on, nii, mä pystyn juttelee siitä äidille. Et jos ei äitii olis, nii sit ois tosi huono tilanne.

[iranilaistaustainen tyttö, 17 vuotta, haastateltu yksin]

Kertoessaan perheestään haastateltavat siis antoivat kuvan toimivasta sosiaali sesta yhteisöstä, jonka keskeisinä piirteinä näyttäytyivät perheen-jäsenten keskinäinen läheisyys, yhdessäolo ja toimiva kommunikaatio.

Tämän tyyppiset puhetavat toistuivat perheestä toiseen melko saman-kaltaisina ja asettuivat ristiriitaan niiden julkisessa keskustelussa esiinty-vien puhetapojen kanssa, joissa korostuvat maahanmuuttajataustaisten perheiden potentiaaliset ongelmat ja kulttuuristen traditioiden sitovuus.

vastakkaisuudestaan huolimatta näillä puhetavoilla voidaan nähdä kui-tenkin olevan myös yhtymäkohtia. Ensinnäkin sekä haastatteluissa että julkisessa keskustelussa (maahanmuuttajataustainen) perhe nähdään tiiviinä yhteisönä, jossa pyritään siirtämään tiettyjä asioita tulevalle sukupolvelle.

Kuitenkin siinä missä perhesuhteiden tiiviys haastateltavien puheessa on merkki toimivista perhesuhteista, julkisessa keskustelussa maahanmuuttaja-perheitä kuvaa myös liiallinen tiiviys, joka uhkaa tehdä niistä tukahduttavia (Hagelund 2008; Honkasalo 2011).

Toiseksi sekä haastatteluissa että julkisessa keskustelussa tehdään melko kyseenalaistamattomasti kytköksiä perhesuhteiden laadun ja perheenjäsen-ten kulttuurisen taustan välille. vaikka haastateltavat puhuivat muissa yhteyksissä luovista ratkaisuistaan, joissa erilaiset kulttuuriset vaikutukset yhdistyivät, taipumus tulkita perhekäytäntöjä kulttuurin kautta oli vahva (ks. myös Haikkola 2010, 232; Säävälä 2012, 40–41). Kulttuurista kytköstä voi tulkita pyrkimyksenä vahvistaa oman etnisen ryhmän asemaa tilanteessa, jossa siihen kohdistuu marginalisointia (Espiritu 2001). Se, että perhettä koskevat puhetavat toistuivat haastattelusta toiseen suhteellisen samankal-taisina, osoittaa, ettei kysymys ole ainoastaan erilaisten kulttuuristen taus-tojen vaikutuksesta perhe-elämään, vaan myös rajankäynnistä suomalaisen

kulttuurin ja yhteiskunnan kanssa (ks. Barth 1969). Perhekäytäntöjen ja kulttuurin voimakas yhdistäminen ei kuitenkaan anna välineitä ymmär-tää yksilöllistä ja perhekohtaista vaihtelua, jota jokaisen kulttuurin sisällä ja haastateltujen perheiden joukossa on. mikäli kulttuurisen perinteen mukaan ”oikeanlainen” perheenjäsenenä oleminen näyttäytyy kriteerinä kulttuuriselle kuulumiselle, nousevat lisäksi esiin kysymykset siitä, kenellä on valtaa määritellä hyväksyttäviä perhekäytäntöjä ja perheenjäsenten kulttuurista identiteettiä (Erel 2011, 698; Espiritu 2001).