Kunnollinen vanhemmuus

Umut Erel (2011) on todennut tutkimuksessaan puolalaisista äideistä isossa-Britanniassa, että naiset neuvottelivat asemastaan ja täysivaltaisesta yhteiskunnan jäsenyydestään äitiyden ja lasten kasvattamisen kautta. myös tässä aineistossa vanhemmuus, yhtäältä nähtynä ”oikeanlaisiin” arvoihin ja asenteisiin kasvattamisena ja toisaalta käytännön kasvatustyönä, oli keskeinen keino, jolla vanhemmat (ja toisinaan heidän lapsensa) pyrkivät osoittamaan omaa ja perheensä kunnollisuutta.

Toivottavasti musta ei koskaan tule sellaista vanhempaa, että ”sun täytyy tehdä näin”.

Haluaisin että he oppivat asioita siksi että ovat kiinnostuneita. mutta se mitä itse asiassa toivon, että he saisivat koulutuksen. yliopistotasolle asti, ja saisivat ammatin.

Koska heillä on se mahdollisuus. Toivon, että he tekisivät töitä (opintojen eteen) ja että heillä olisi tavoite. Sitä mä toivon, ihan vaan, että, hyviä ihmisiä yhteiskuntaan.

(…) Heillä on se mahdollisuus, täytyy vain tehdä kovasti töitä. Ja toivottavasti he eivät heitä sitä hukkaan, että toivon ettei mun tarvitse taistella ja selittää, että on se ymmärrys, että jos haluaa tämän, täytyy opiskella tätä, tehdä tuo. Toivon myös, että pystyn tukemaan heitä siinä. (…) mitä vain he valitsevat. Kunhan se on jotain posi-tiivista. Toivon etteivät he sekaannu juomiseen, alkoholiin, huumeisiin, tupakkaan…

no, tupakka ehkä silloin tällöin mutta ei niin että se on jotain mitä on pakko tehdä.

Joten, että heistä tulisi hyviä kansalaisia tähän yhteiskuntaan, heistä tulisi joku. Että he voisivat antaa jotakin tälle yhteiskunnalle ja samalla saada itselleen.

[kenialaistaustainen äiti, haastateltu yksin]

Näin kertoi kenialaistaustainen äiti kysyessäni, mitä hän toivoo lapsilleen tulevaisuudessa, summaten samalla yhteen monen muunkin vanhemman toiveet. Katkelmasta käy ilmi, että vanhempien suuresti arvostama koulutus ei ollut tärkeä vain itseisarvona, vaan myös ja kenties ennen muuta reittinä hyvään kansalaisuuteen ja siihen, että lapsista tulisi ”joku” suomalaisessa yhteiskunnassa. Koulutuksen arvostus kietoutui siis yhteen ”kunnon kansalaisten” kasvattamisen kanssa, ja keskeistä oli myös rehellisyyden tai ahkeruuden kaltaisten arvojen välittäminen lapsille. Tällaisia kasvatus-tavoitteita voidaan lukea tapoina rakentaa omaa hyvää vanhemmuutta ja hyvää kansalaisuutta: kunnon kansalaisten kasvattamisen kautta myös vanhempien voidaan ajatella määrittyvän kunnollisiksi suhteessa suoma-laiseen yhteiskuntaan (ks. Erel 2011, 701).

vanhempien puheenvuoroja voidaan ainakin osittain lukea vastauksina niille epäilyksille, joita maahanmuuttajataustaisiin vanhempiin suoma-laisessa yhteiskunnassa kohdistetaan. mietolan ja lappalaisen (2005, 117, 120) mukaan vanhempien kunnollisuutta kasvattajina ja heidän elämänhallintansa tasoa määritellään kasvatusinstituutioissa pienten yk-sityiskohtien perusteella: myöhästely, lapsen likaiset tai epäasianmukaiset vaatteet tai kampaamattomat hiukset saatetaan tulkita osoitukseksi van-hempien kyvyttömyydestä. Tällaiset arvioinnit kohdistuvat nimenomaan vanhempien kyvykkyyteen vanhempina, ja niissä on vahva normatiivinen lataus (mt. 120). Edellä lainatun kenialaistaustaisen äidin mukaan onkin niin, että hänen asemansa kahdessa marginaaliin luokitellussa ryhmässä

– maahanmuuttajana ja yksinhuoltajana – asettaa hänen vanhemmuutensa erityisellä tavalla epäilyksenalaiseksi:

äiti: mitä yksinhuoltajavanhemmilta oikein odotetaan? Että ne on superihmisiä.

Sua, sua kritisoidaan. Jos lapset ei oo, niinku, no, kyllä ne on hyvin kasvatettuja, mutta…

mP: Ai kuka kritisoi?

äiti: No. ystävät, perheet… ympäristö, yhteiskunta. Päiväkodissa. Sun täytyy tehdä vähän ylimääräistä. Sun lasten täytyy näyttää terveiltä, niiden täytyy näyt-tää onnellisilta, niiden täytyy näytnäyt-tää puhtailta. Joka päivä. Ja erityisesti, jos oot ulkomaalainen. [nauraa] muuten ihmiset kritisoi siellä ja täällä. Ja mä en tykkää, tai no. Kritiikki on hyväkin. mutta lapset, koska mä haluan että on selvää, että kenelläkään ei ole mitään kritisoimisen aihetta, mitä tulee mun lapsiin.

Kasvatuksen tavoitteet kertoivat vanhempien arvoista ja ihanteista, ja sa-malla myös niiden moninaisista lähteistä ja yhteisöistä, joiden suhteen he halusivat tulla nähdyiksi hyvinä vanhempina. Suomalainen yhteiskunta ei ollut vanhempien ainoa viittauspiste, vaan keskeisiä olivat yksilöstä ja per-heestä riippuen ja tilannekohtaisesti myös etninen tai kulttuurinen yhteisö, transnationaalinen perheverkosto ja uskonnollinen yhteisö. vanhemmat halusivat kasvattaa lapsensa arvostamaan juuriaan, siis entistä kotimaataan, ja vaalimaan sen kieltä ja kulttuuria. muslimivanhemmille oli usein tärkeää kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisten ohella hyviä muslimeja. vielä näitä ylemmällä tasolla lapsista haluttiin kasvattaa ”hyviä ihmisiä”, mitä määrittelivät kunnon kansalaisuuden ja uskonnollisten tai kulttuuristen arvojen ohella yleisinhimilliset arvot ja asenteet, kuten toisten ihmisten kunnioittaminen ja kohtelias käyttäytyminen.

vaikka lähteitä sekä kasvatustavoitteiden että -käytäntöjen ammenta-miseen oli useita, keskeinen vertailukohta, jonka kautta omaa vanhem-muutta kuvattiin, toisinaan puolustettiin, oli suomalaiset vanhemmat.

Haastatteluissa kyseenalaistettiin implisiittinen oletus suomalaisten perhei-den ongelmattomuudesta suhteessa maahanmuuttajataustaisiin perheisiin ja erottauduttiin moraalisesti joistakin suomalaisiin vanhempiin liitetyistä piirteistä (ks. Erel 2011, 701–703). Esimerkiksi iranilaistaustainen yksin-huoltajaäiti otti kantaa sekä maahanmuuttajavanhemman että yksinhuol-tajan oletetusti ongelmallisiin kategorioihin toteamalla, että kunnollisten elämäntapojensa ja arvojensa vuoksi hän oli yhtä pätevä vanhempana kuin kuka tahansa suomalainen vanhempi – tai kaksi vanhempaa:

mP: onks teillä (perheenä) ihan samanlaiset mahdollisuudet kaikkeen, mitä te haluutte tehdä?

(…) äiti: on mun mielestä. Jos on rahaa, jos on varaa, jos on aikaa, voi tehdä.

(yhtä hyvin kuin) yksi suomalainen yksinhuoltajaäiti, mäkin voin tehdä. Tai mä voin tehdä, ei vain yksinhuoltaja, mun mielestä, jotkut asiat mä pystyn paremmin tekee ku jotkut suomalainen perhe. Että, jotkut suomalaiset, polttaa tupakat, käyttää alkoholia, no mäkin voin, silloin tällöin. mutta ei koko ajan. mä en käy koko ajan ravintolassa, mä itse laitan ruokaa, mulla säästyy rahaa. (…) mun elämä voi olla paljon parempi kuin ne. Koska mulla on, omat periaate, ja omat säännöt ja omat, mitä mä haluan. Totta kai, jos poltan tupakkaa ja ryyppään ja meen ulos [nauraa], sitte, elämä menee ihan. En mä voi sitte viedä lapset lomalle, enkä johonkin, linnanmäki tai Serena tai. En voi. mutta nyt, kyllä mä voin tehdä ihan saman lailla. mä vaan teen parempikin, miksi ei?

[iranilaistaustainen äiti, haastateltu yksin]

yksi useimmin mainituista eroista suhteessa suomalaiseen vanhemmuuteen ja lasten kasvatukseen oli ikään ja vanhemmuuteen liittyvän auktoriteetin kunnioittaminen. Sitä pidettiin kulttuurisena kysymyksenä – vanhempien kunnioittaminen nähtiin keskeisenä piirteenä omassa kulttuuritaustassa, kun taas suomalaista kulttuuria nähtiin luonnehtivan lapsille ja nuorille annettu liiallinen ”vapaus” ja sen seurauksena nuorten välinpitämätön tai epäkohtelias käytös. Näiltä osin vanhempien haastattelut siis resonoivat niiden julkisen keskustelun teemojen kanssa, jotka esittävät maahanmuut-tajataustaiset vanhemmat (liian) tiukkoina ja kontrolloivina. Haastatteluissa kysymys kehystyi kuitenkin hyvin eri tavalla: sen sijaan, että vanhemman auktoriteetti uhkaisi lapsia ja nuoria, se nähtiin heitä suojaavana tekijänä ja osoituksena vastuullisesta vanhemmuudesta. vanhempien sukupolvi ei ollut yksin korostaessaan vanhempien kunnioittamisen merkitystä, vaan se oli myös monille nuorille keino erottautua positiivisesti suomalaisista vertaisryhmistä (ks. Honkasalo, Harinen & Anttila 2007, 19–20; Niemelä 2003). osalle vanhemmista tämä kulttuurinen erottelu oli moraalinen voimavara, jonka avulla he pystyivät osoittamaan omaa ”hyvää vanhem-muuttaan”. Toisaalta moni koki epävarmuutta siitä, miten toimia hyvänä vanhempana suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa heidän lapsensa vertasivat jatkuvasti tilannettaan suomalaisiin vertaisryhmiin ja näille sallittuihin vapauksiin. (Ks. luku 5.4.1.)

oleellista vanhempien kunnioittamisen tematiikassa oli myös se, ettei sen nähty sulkevan pois mahdollisuutta keskustelevaan lastenkasvatukseen.

Hyvään vanhemmuuteen kuuluivat vanhemman auktoriteetin lisäksi kes-keisesti lasten ja nuorten elämän seuraaminen läheltä, läsnäolo, keskustelu, aktiivisuuteen kannustaminen ja kehittävien ajanviettotapojen tarjoami-nen. Ainakin periaatteiden tasolla vanhempien mielestä kasvatuksessa tuli yhdistää selkeiden rajojen antaminen ja niiden perustelu, sekä tarjota lapsille mahdollisuuksia seurata kiinnostuksenkohteitaan. Näin kertoivat kurditaustaiset vanhemmat:

isä: me kyllä yritetään, yritetään seurata heidät (lapset). Että nyt, heille, me olemme järjestäneet niin, että arkipäivät, ei oo tietokone, ei mitään, läksyjä ja harrastuksia, ja, illalla vähän aikaa voi katsoa televisiota. (…) mut, harrastuksiin ja kerhoihin ja kaikkia me, kyllä aina me tuetaan heitä, että, menkää sinne.

äiti: Kyllä ystävä saa tulla kotiin, he leikkivät yhdessä. (…) Niin hänellä on ystäviä, mutta, jotka on tuttuja, vähän me tiedä kuka hän on tai, missä hän asuu. Hänen kanssa saa mennä, tuolla (ulkona). (Kotiin pitäisi tulla) vähän aikasin, että välillä soitetaan, missä olet. (…) Elikä, mun tytöillä, jos on harrastus, vaikka kymmeneltä (voi tulla kotiin), ei se haittaa. mutta jos vain, ei saa jää ulkona, puoli yhdeksältä (pitäisi tulla kotiin). (…) meillä ei mitään ”ei saa ei saa”. Kyllä, mutta me katsotaan ensin. Sovitaan yhdessä. vaikka isän ja äitin kanssa, sovitaan, miksi ei. Puhutaan miksi ei. Sitten hän varmaan tuntuu, ”niin äiti, kyllä se on ihan, sen takia sä olet sanonut”. mä en sano ei jos mä en tiedä miksi se on ei. mä sanon, kysy. Kyllä mun tyttö reippaasti kysyykin. [naurahtaa]

[kurditaustaiset vanhemmat, haastateltu kahden]

Aktiivisen lasten elämän seuraamisen, siihen osallistumisen ja erilaisiin vapaa-ajan aktiviteetteihin kannustamisen osalta vanhempien käsitykset hyvästä vanhemmuudesta olivat hyvin lähellä monessa tutkimuksessa keskiluokkai-seen vanhemmuuteen yhdistettyä pyrkimystä jatkuvaan lasten ohjaamikeskiluokkai-seen, resursoimiseen ja kehittämiseen (lareau 2003; vincent & Ball 2007; reay ym. 2007). vaikka suomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten vanhempien välille rakennetaan eroja niin julkisessa keskustelussa kuin haastateltavien puheessa, hyvää vanhemmuutta koskevissa puhetavoissa oli siis myös pal-jon samankaltaisuutta suhteessa suomalaiseen kasvatuskeskusteluun. Edes vanhempien kunnioittaminen ja auktoriteetti, jotka nähtiin suurimmiksi eroiksi suomalaisiin perheisiin verrattuna, ei ole lainkaan tuntematon suo-malaisessa kasvatuskeskustelussa. Päinvastoin, familistisen diskurssin myötä on kasvavassa määrin painotettu jämäkän vanhemmuuden paremmuutta vastakohtana ”hukassa olevalle vanhemmuudelle” (Harrikari 2008, 125–127,

Jallinoja 2006; Hoikkala 1993). vanhempien pyrkimykset säilyttää selkeät sukupolviroolit ja valvoa lastensa elämää näyttävät siten ainakin familististen diskurssien valossa ihanteellisilta, vaikka samat asiat antavat maahanmuuttaja-taustaisia perheitä koskevassa ongelmadiskurssissa aihetta huoleen.

vaikka kasvatuksen ja vanhemmuuden ideaalit esitetään usein universaa-leina ja kaikkia koskevina, ne ovat lareaun (2003) mukaan luokkasidonnaisia siten, että ennen muuta keskiluokkaiset vanhemmat näyttäytyvät kasvatus-käytännöissään kunnollisina ja hyvän vanhemmuuden kriteerit täyttävinä.

Kun vanhemmuutta arvioidaan näennäisesti universaalien ideaalien mukaan, huomiotta jää se, ettei kaikilla vanhemmilla ole samanlaisia taloudellisia resursseja tarjota lapsilleen harrastusmahdollisuuksia tai samanlaisia kou-lutuksen kautta saatavia resursseja huolehtia lastensa etujen toteutumisesta erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä (mt.; Gillies 2005).

Alitolppa-Niitamo (2004a) on todennut, että maahanmuutto voi tuoda haasteita ”hyvän vanhemmuuden” kriteerien täyttämisessä, vaikka vanhemmat olisivatkin olleet hyvillä taloudellisilla, sosiaalisilla ja kulttuuri-silla resursseilla varustettuja entisessä kotimaassaan. myös tämän aineiston vanhemmilla puutteet kielitaidossa ja suomalaisen yhteiskunnan tunte-muksessa hankaloittivat lasten ja nuorten elämän tarkkaa seuraamista ja ohjaamista (ks. luku 5.1.2). He kuitenkin kuvasivat itsensä kompetentteina vanhempina, usein ammentaen aineksia vanhemmuuteensa juuri ”yleisesti hyväksytyistä” keskiluokkaisista ideaaleista. osaltaan tämä saattaa kum-muta jo vanhempien keskiluokkaisista perhetaustoista, joissa länsimaiset

”liberaalit” kasvatusta koskevat ajatukset vanhempien kertoman mukaan olivat saaneet jalansijaa jo ennen maahanmuuttoa (ks. Pels & de Haan 2007). Toisaalta vanhemmat joustivat ja oppivat uutta (Foner 2009, 8).

Kurditaustainen äiti kertoi: ”Kun mä tulen tänne, minun keskimmäinen poika syntynyt, mä sain paljon kirjoja. lasten kasvatusta kaikki. vaikka mä irakissa tiesin kaikki, mutta, täällä opin vielä enemmän. (…) mä otin kaikki (kirjat) ja mä luin paljon. Se on auttanut minua paljon.” myös äidin kuvaama uusien asioiden opiskelu nimenomaan kirjoista voidaan nähdä luokittuneena valmiutena, kulttuurisena pääomana (Bourdieu 1997), joka on yhteydessä hänen keskiluokkaiseen taustaansa.