Kärjistyneet konfliktit ja transnationaalinen turvaverkko

Poikkeustapauksissa haastateltujen perheiden historiaan kuului jaksoja, joissa sukupolvien välinen konflikti oli päässyt kehittymään vaikeaksi ja sen ratkaisu oli pitkittynyt. Näiden kärjistyneiden konfliktien juuret näyttivät olevan vaikeudessa löytää kompromisseja kulttuuriseksi ym-märretyn sopivaisuuden rajoista ja vanhempien haasteissa tukea ja ohjata lastaan suomalaisen yhteiskunnan järjestelmissä, mutta samalla suomalai-sen yhteiskunnan instituutioissa ja vertaisryhmissä, joissa oli vain vähän tilaa kulttuuriselle erilaisuudelle. vakaviksi konflikteiksi olen tulkinnut aineistossa kaksi tapausta, joista toisessa tytär oli kokenut isänsä itselleen asettamat rajoitukset niin tiukoiksi, että oli halunnut muuttaa pois lapsuu-denkodistaan, ja toisessa poika oli lopettanut koulunkäynnin ja ajautunut vakaviin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Tarkastelen lähemmin jälkimmäistä näistä tilanteista³⁶.

Somalitaustainen yksinhuoltajaperhe oli konfliktin alkamisen aikoihin asunut Suomessa muutamia vuosia. Perheen kaksi vanhinta poikaa alkoivat yläasteikäisinä käyttäytyä kasvavassa määrin tavalla, joka näyttäytyi ongel-mallisena sekä koulujärjestelmän että heidän äitinsä silmissä: he viettivät runsaasti vapaa-aikaansa Helsingin keskustassa monikulttuurisissa kaveri-piireissään, usein myöhään yöhön saakka, ja heille kertyi koulupoissaoloja.

Tilanne kärjistyi, kun toinen pojista lopetti koulunkäynnin ja ajautui mu-kaan väkivaltaisiin yhteenottoihin, joissa olivat osapuolina etnisesti suoma-laiset skin head -nuoret ja eri taustoja edustavat maahanmuuttajataustaiset nuoret. Eräässä tällaisessa yhteenotossa poika loukkaantui sairaalahoitoa vaativalla tavalla. Tilannetta on kenties harhaanjohtavaa nimittää sukupol-vien väliseksi konfliktiksi, koska kyse oli myös konfliktista pojan ja koulun instituution sekä pojan ja suomalaisen rasistisen nuorisokulttuurin välillä.

Perhekontekstissa tilanteesta neuvoteltiin kuitenkin ennen muuta äidin ja pojan välillä. Pojan haastatteluhetkellä 18-vuotias pikkusisko kuvaili tätä jaksoa perheensä elämässä vuosia myöhemmin seuraavasti:

36 olen keskustellut näistä tilanteista toisessa tapauksessa suoraan konfliktin nuoren osapuolen kanssa, ja toisessa tapauksessa konfliktin nuoren osapuolen sisaren kanssa.

Se, että en päässyt keskustelemaan niistä vanhempien kanssa, kertonee osaltaan siitä, kuinka kipeitä tilanteita ne myös vanhemmille olivat.

Tytär: Ne oli hullut, kun ne oli teini-iässä, joskus yheksänkyt, yheksän ehkä, nii, se oli kovin kohta, et ne teki mutsista hullun, et se joutu seuraa niitä ja.

mP: Joo. oliks ne jotenki, mitä ne sit teki?

Tytär: Ne kävi stadis, lopetti koulun kesken ja. Sit se oli, joka tappelussa, tää (veli) ja. Skinejä vastaan. [pitkähkö kertomus yhteenotosta, jonka seurauksena veli oli joutunut sairaalaan] Siis ihan joka tappelu mikä stadis tapahtui, niin se oli mukana. (…) Se, mikä meitä tyttöjä ei saanu tekemään noin pahoja, tekemään äidistä hullua on se, mä näin mitä äiti teki kun mun broidit teki hänelle pahojaan. mä näin kun mun äiti valvoi kolmeen asti, odotti niit miehiä, mä heräsin vessaan niin mä näin, voi ei, et se oottaa ne pojat vielä. Se valvo. Ei kato tv:tä, se vaan valvoo ja miettii, soittelee koko ajan, et soitaks mä poliisin, no se ei puhu suomee. mä muistan, mä muistan äidin ilmeet. Niin sillon mä vihasin mun veljeksiä niin paljon.

[somalitaustainen nuori nainen, 18 vuotta, haastateltu yksin]

äiti oli työtön yksinhuoltaja ja perheen taloudellinen tilanne oli tiukka.

Tilannetta pahensi se, että äidin suomen kielen taito oli heikko ja tieto hyvinvointivaltion palvelujärjestelmistä puutteellinen: äiti olisi halunnut turvautua poliisiin, mutta ei katsonut sitä mahdolliseksi kielitaitonsa vuoksi, eikä hän tiennyt muista mahdollisuuksista hakea tukea poikansa auttamiseksi. äiti oli siis äärimmäisen huolissaan pojastaan, mutta vailla käsitystä toimivista keinoista tilanteen ratkaisemiseksi. Perhesuhteisiin liittyvistä vaikeista tunteista kirjoittanut Smart (2007, 140–144) toteaa, että huolestuneisuus – jonka ilmaiseminen on usein feminiininen piirre – liittyy ristiriitaisiin paineisiin ja velvollisuuksiin tilanteessa, jossa yksilöllä ei ole riittävästi valtaa tai resursseja löytää ratkaisua konfliktiin. Koska äidillä ei ollut resursseja hakea apua suomalaisen yhteiskunnan verkostoista ja instituutioista, hän lopulta ratkaisi tilanteen turvautumalla omaan sosiaa-liseen turvaverkkoonsa, transnationaasosiaa-liseen perheeseensä, ja osti pojalleen lentoliput Somaliaan, jossa tämä vietti seuraavan vuoden sukulaisten luona.

Näin kertoi tästä ratkaisusta samainen sisko:

Tytär: Sehän (veli) meni sitte Somaliaan vuodeks.

mP: Aijaa?

Tytär: Se rauhottu siellä. (…) Se tuli ihan kilttinä tänne takasin. [nauraa] (…) yhes vaiheessa kuus kuukautta, sehän oli sisällissota, kauhu, se oli siellä sillon kato. No mutsi kyl tiesi, ainahan sillä oli (lento)lippu valmiina, et jos se pahenee. mut se ei tullu meiän kaupunkiin. Niin sillon se, se muuttu ihan erilaiseks. Sit ku se tuli (takaisin) meiän kaa, se halus ettii työtä, ja. Sit se osas, arvostaa äitiä ja elämää ja.

Se ei enää halunnukaan leikkiä sankaria, ku se näki oikeaa elämää. (…) Sen takii mä aina sanonki, et kannattaa viedä noi kaikki pahat pojat sinne, niin sit ku ne näkee oikeaa elämää, ei ne oo enää pahaa. [nauraa] Se oli viisasti tehty.

lasten lähettämisestä entiseen kotimaahan maahanmuuttajataustaisten van-hempien kontrollikeinona on keskusteltu Suomessa jonkin verran maahan-muuttajataustaisten perheiden ongelmien yhteydessä. Tiilikainen (2011) on tutkinut tavalla tai toisella pakotettuna – perheensä tai vastaanottavan yhteiskunnan lähettämänä – Somaliaan palanneita (useimmiten) nuoria somaleja. Hänen mukaansa somaliperhe voi käyttää valtaansa myötävai-kuttaakseen yksittäisen jäsenensä oleskeluun Somaliassa, mikäli katsotaan, että hän on kykenemätön toimimaan vastuullisesti ja täyttämään velvol-lisuutensa perheenjäsenenä diasporassa. Tämä ajattelu perustuu tapaan ymmärtää perhe resursseja yhdistävänä kollektiivina, joka voi tehdä stra-tegisia päätöksiä perheen hyvinvoinnin turvaamiseksi. (mt.; Al-Sharmani 2007.) Suomalaisessa mediassa keskustelun lähtökohdaksi harvoin otetaan erilaiset tavat ymmärtää perheen merkitystä ja toimintamahdollisuuksia sekä yksilönvapauden rajoja, ja keskustelu lasten lähettämisestä entiseen kotimaahan usein toimii vahvistaen toiseuttavaa kuvaa maahanmuuttaja-taustaisten perheiden ongelmallisuudesta ja maahanmuuttajamaahanmuuttaja-taustaisten vanhempien heikosta vanhemmuudesta. Nähdäkseni lasten lähettämistä entiseen kotimaahan tulee tarkastella osana transnationaalisen perheen hoivapotentiaalia. Kuvatussa tapauksessa päätös transnationaaliseen per-heeseen tukeutumisesta tehtiin tilanteessa, jossa äidin resurssit kasvattajana eivät tuntuneet riittävän, ja Somaliaan lähettäminen oli ensisijaisesti keino suojella ja auttaa lasta.

lasten ja nuorten oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja itsemää-räämisoikeuteen on kaikissa tilanteissa kunnioitettava. lasten ja nuorten lähettämisestä entiseen kotimaahan keskusteltaessa kuitenkin toisinaan unohtuu ilmiön huomattava sisäinen vaihtelu. ihmisoikeusliiton selvityk-sessä lasten entiseen kotimaahan lähettämisestä on todettu, että tilanteet vaihtelevat ”vaihto-oppilasvuoden” tyyppisestä, nuoren vapaaehtoisuuteen perustuvasta rikastuttavasta kokemuksesta vanhempien päätöksellä teh-tyihin tapauksiin, joissa lasten ja nuorten itsemääräämisoikeus voi kärsiä.

Tapaukset tulevat muun muassa koulupoissaolojen vuoksi lähes aina ilmi, mutta pelkästään koulusta pois jääminen ei kerro lähtemisen taustoista tai sen vastentahtoisuudesta. (Grekula & Kouros 2010.) myös tässä aineistossa

oli useampia muita nuoria haastateltavia, jotka olivat viettäneet entisessä kotimaassaan aikaa joistakin viikoista puoleen vuoteen ulottuvia jaksoja.

Nämä jaksot saattaisivat joissain kehyksissä näyttäytyä suomalaisen järjes-telmän silmissä ei-toivotulta lasten entiseen kotimaahan lähettämiseltä.

valtaosassa tapauksia ne eivät kuitenkaan tapahtuneet kurinpidollisena toimena, vaan ne on nähtävä siinä kontekstissa, jossa vierailuin vaalittiin perhesuhteita kansallisvaltion rajojen yli (Haikkola 2011). Toisaalta edellä käsitelty esimerkki osoittaa, että myös kurinpidollinen lasten lähettäminen entiseen kotimaahan on yksi transnationaalisen perheverkoston potentiaali-nen käytäntö.

5.6 k

^{okoaviapäätelmiä} sukupolvistaja koNfliktista Tämän luvun painopiste on ollut nuorten ja heidän vanhempiensa välisissä suhteissa ja niissä ilmenevissä ristiriitatilanteissa. Tarkastelun rajaaminen juuri tähän sukupolvisuhteeseen on perusteltua sekä aineiston kokoon-panon vuoksi että siksi, että olen halunnut keskustella maahanmuut-totutkimuksessa paljon huomiota saaneen eritahtisen akkulturaation käsitteen selitysmahdollisuuksien rajoista ja siihen liittyvistä ongelmista.

Sukupolvisuhteista ei kuitenkaan neuvotella ainoastaan nuorten ja heidän vanhempiensa välillä, ja tärkeitä, tutkimuksellista huomiota ansaitsevia neuvotteluja käydään myös aikuisten maahanmuuttajien ja heidän vielä entisessä kotimaassa asuvien vanhempiensa välillä (esim. Zontini 2007;

Zechner 2010) sekä lasten ja vanhempien muodostaman ydinperheen ylittävässä laajemmassa perheverkostossa.

Haastattelupuhe aikuistuvien nuorten ja heidän vanhempiensa välisistä neuvotteluista ja ristiriidoista vahvistaa tulkintaa perheestä yksikkönä, joka halutaan tulkita sen myönteisten merkitysten kautta ja joka on keskeinen siinä prosessissa, jossa yksilöt tuottavat itsestään kuvaa kunnollisina per-heenjäseninä ja moraalisina toimijoina. Kuvaukset ristiriitojen demokraat-tisesta, luottamukseen ja kommunikointiin perustuvasta ratkaisemisesta voi nähdä luvussa 4 ”Meidän perhe” ja miten siitä puhutaan käsitellyn perheen kunnollisuuden ja toimivuuden pidemmälle menevänä, yksi-tyiskohtaisempana esittämisenä. ristiriitoja kuitenkin tulkittiin suhteessa hyvän perheenjäsenen toimintaan tavoilla, jotka vaihtelivat sukupolvesta toiseen. Nuoren sukupolven edustajille epäkypsyyteen tai murrosikään

liitetyn kapinoinnin lopettaminen näyttäytyi osana aikuistumista, kult-tuurisen taustan kunnioittamisen oppimista ja sitä kautta kunnollisen perheenjäsenen ja etnisen ryhmän edustajan roolin ottamista. vanhempien näkökulmasta sukupolvien välisissä ristiriidoissa oli kysymys myös hyvästä vanhemmuudesta: hyvän vanhemman oli hyväksyttävä tietty määrä kapinaa ja keksittävä keinot kontrollin säilyttämiseksi, sillä tietyistä rajoituksista oli pidettävä kiinni lapsen parhaaksi (ks. ribbens mcCarthy, Edwards &

Gillies 2003, 57–59).

Haastatteluissa monet ristiriidat ja konfliktit esitettiin osana ”tavallis-ta perhe-elämää” ”tavallis-tai ikävaihet”tavallis-ta, niille siis annettiin selitys, joka ei ollut yhteydessä perheen etniseen taustaan tai maahanmuuton kokemukseen.

Toisaalta osa konflikteista kehystettiin kulttuuri- ja sukupolvieroihin liit-tyviksi, minkä ansiosta ne resonoivat eritahtista akkulturaatiota koskevan tutkimuksen kanssa. maahanmuutto ja perhe-elämän transnationaalinen luonne tarkoittivat, että ne osin päällekkäiset, osin erilliset viitekehykset ja -ryhmät, joissa haastateltavat halusivat tulla nähdyksi kunnollisina, vaihtelivat tilannekohtaisesti suomalaisen yhteiskunnan (ala)ryhmistä transnationaalisiin suvun ja etnisen yhteisön erilaisiin ryhmiin. ristiriitoja nousi paikoin siitä, että nuorten vertaisryhmäjäsenyyksien kannustamat toimintatavat olivat ristiriidassa sen kehyksen kanssa, jossa heidän van-hempansa pyrkivät kasvattamaan heistä kunnollisia. Erityisesti vanhem-pien kohdalla marginaalinen asema suomalaisessa yhteiskunnassa tuotti tilanteita, joissa sekä kyky seurata läheltä nuoren sukupolven tekemisiä että mahdollisuudet etsiä tukea vanhemmuudelle suomalaisen yhteiskunnan sisältä tulivat haastetuiksi. vanhemmille kokemus omien tiedollisten tai kielellisten resurssien rajallisuudesta heidän lapsiinsa verrattuna oli kipeä, ja he pyrkivät kuromaan eroa parhaansa mukaan, myös sen vuoksi, että he kokivat sen haasteeksi vanhemmuudelleen. välineitä ristiriitojen rat-kaisemiseen antoivat niin epämuodolliset vertaisryhmät, transnationaaliset verkostot, etninen yhteisö kuin suomalainen hyvinvointijärjestelmä, mutta suhde näihin saattoi olla myös jännitteinen.

Eritahtisen akkulturaation käsite antaa väistämättä vain osittaisen seli-tyksen (mahdollisille) ongelmille. olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota siihen, että riippui paljon vanhempien työmarkkina-asemasta ja sosiaalisista ja kulttuurisista resursseista – sekä nuorten paikallisten vertaisryhmien hie-rarkioista ja heidän asemastaan niissä – mitkä asiat nousivat kulttuurisesti selitettyjen konfliktien aiheiksi ja millaisia keinoja perheenjäsenillä oli

käy-tettävissään näiden konfliktien ratkaisemiseksi. Toisin sanoen silloinkaan, kun konfliktit näyttävät kumpuavan ilmiöstä, jota kutsutaan eritahtiseksi akkulturaatioksi, kysymys ei ole vain kulttuurista ja kulttuurierojen yhteen-sovittamisesta, vaan kulttuurin yksilöllisistä ja luokittuneista tulkinnoista sekä työmarkkinoiden ja muiden suomalaisen yhteiskunnan toimijoiden vaikutuksista perheenjäsenten resursseihin.

Aineistosta ei löydy vahvistusta sille, että eritahtinen akkulturaatio it-sestään selvästi tai edes useimmiten altistaisi erityisellä tavalla sukupolvien väliselle konfliktille (ks. myös Kwak 2003). Se ei näyttänyt rapauttavan perheenjäsenten keskinäistä lojaalisuutta – ainakaan suomalaiselle tutkijalle puhuttaessa – ja varsinkin nuori sukupolvi oli haluton käsitteellistämään vanhempiensa kanssa läpikäymiään ristiriitoja sen kautta. Eritahtisen ko-toutumisen käsitteen vakavimpia ongelmia on, että se korostaa kulttuurisia tekijöitä maahanmuuttajataustaisten perheiden kohtaamien haasteiden taustalla, eikä huomioi kulttuuria luokan ja sukupuolen halkomana, tilanteisena, paikallisena ja tulkittuna ilmiönä (ks. Erel 2010). Samalla se tulee sivuuttaneeksi perheiden heterogeeniset taustat ja muun muassa luokka-asemaan sidotut resurssit, jotka muokkaavat perheenjäsenten koke-muksia vastaanottavassa yhteiskunnassa, vaikuttaen siten siihen, miten ja mitkä muutokset tulkitaan tai jätetään tulkitsematta ongelmiksi ja miten mahdollisia ongelmia ratkotaan.

Eritahtisen akkulturaation käsitteestä on tullut yleisesti hyväksytty ja usein käytetty tapa kuvata perheissä maahanmuuton jälkeen tapahtuvia muutoksia ja sukupolvisuhteiden uudelleenjärjestämistä. Suoraviivaisesti maahanmuuttajataustaisten perheiden oletettuihin ongelmiin liitettynä se kuitenkin vahvistaa maahanmuuttajiin kohdistuvaa ongelmadiskurssia – jossa syytä ongelmiin haetaan maahanmuuttajista itsestään, ei niinkään heitä ympäröivästä yhteiskunnasta – ja samalla kyseenalaistaa maahanmuut-tajataustaisten perheiden kunnollisuuden. Se toimii siten osana sitä luokit-tavaa prosessia (ks. Skeggs 2004), jossa maahanmuuttajataustaisille perheille ja yksilöille osoitetaan marginaalisia asemia suomalaisessa yhteiskunnassa.

In document Kunnollisia perheitä (sivua 183-189)