Ydinperhe ja laaja perhe

länsimainen perhekäsitys nojaa ajatukseen vanhempien ja lasten muo-dostamasta ydinperheestä, jonka keskiössä ovat heteroseksuaalinen pari-suhde ja lapsen ja vanhemman (erityisesti äidin) hoivapari-suhde (yesilova 2009; Grillo 2008). yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta ydinperhe (hetero)normatiivisena instituutiona on säilyttänyt vahvan aseman, joka näkyy muun muassa tilastoinnissa, jossa kotitalous ja perhe samastetaan toisiinsa (esim. SvT 2013c). vanhempien ja lasten muodostama yhteisö oli merkittävä myös haastateltaville: vanhemmat ja lapset, sekä nuorelle sukupolvelle sisarukset, olivat keskeisimpiä perheenjäseniä, ja useimmat haastateltavat asuivat vanhempien ja lasten muodostamina yksiköinä (ks.

liite 3). vanhempien ja lasten muodostama yhteisö ei ollut sama asia kuin kotitalous, sillä yhden huoltajan perheissä lasten biologiset vanhemmat elivät eri osoitteissa, toisinaan eri maissa, ja uusperheissä perheeseen luettiin keskeisesti vanhempien uudet puolisot, sisarpuolet ja puolisojen lapset aiemmista liitoista (ks. Castrén 2009).

Haastateltavien käsitys perheestään kuitenkin harvoin tyhjeni tällaiseen joukkoon merkittäviä toisia. länsimaiden ulkopuolelta suuntautunutta maahanmuuttoa koskevissa tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota maa-hanmuuttajien suomalaista tai eurooppalaista laajempaan perhekäsitykseen (Hautaniemi 2004, 48–51; Tiilikainen 2003, 2011; Siim 2007, 220), ja ydinperheen ylittäville sukulaissuhteille annettiin merkittävä rooli myös tässä aineistossa. vaikka molempien sukupolvien edustajat puhuivat ydin-perheen ylittävistä sukulaissuhteista, erityisesti vanhemmat korostivat mää-rittelevänsä perheen laajemmin kuin Suomessa oli heidän mukaansa tapana.

laajemmalle sukuverkostoon ulottuvat tiiviit perhesuhteet nähtiin yhtenä keskeisistä vahvuuksista omassa perheessä ja kulttuurissa. Arabitaustainen äiti kuvasi vastavuoroisuuteen perustuvia perhesuhteitaan seuraavasti:

mun äiti, hänelle tuli ongelmia. (…) Kuka auttaa hänet? mun eno. Hän asuu Kanadassa. Koko aika, hän monta vuotta hoitaa hänet. Tää on niin tärkeä meillä.

Että perheeseen ei kuulu vain äiti, isä ja lapset. Ei. Tai, myöhemmin kun mun poika menee naimisiin, että hänen vaimo ja lapset, ei voi olla (perhe), ei. meillä perhe kuuluu, setä, eno, täti, isoisä, isoäiti, ja, koko suku. [nauraa] Tää on meidän perhe.

Ei oo vain oma koti, ei voi olla. (…) Totta kai, että, nyt mä autan mun veljeä, hän opiskelee. mä annan aina hänelle rahaa opiskella. Koska mä tiedän, se on mun velvollisuus auttaa hänet, koska, jos myöhemmin mulla tulee jotain ongelmia, ja mun lapselle, niin hän on ensimmäinen joka auttaa minua.

[arabitaustainen äiti, haastateltu yksin]

Perheiden kesken oli kuitenkin suurta vaihtelua siinä intensiteetissä, jolla sedät, tädit, serkut, isovanhemmat ja muut sukulaiset osallistuivat perheen elämään. Konkretisoin tätä heterogeenisyyttä esittämällä kahden perheen perheverkostot niiltä osin, kuin ne esiteltiin minulle haastatteluissa (kuvio 1).

Kuviossa perheenjäsenet on nimetty sen mukaan, mikä on heidän suhteensa nuoriin, siis toiseen sukupolveen. Ensimmäiseen sukupolveen luen sekä nuorten vanhemmat että vanhempien omat vanhemmat.

Näistä perhe 1 kuului aineiston sisäiseen vähemmistöön, jossa perhe rajat-tiin ennen muuta vanhempien ja lasten muodostamaksi yksiköksi ja muille sukulaisille annettiin suhteellisen vähäinen rooli. Kysymykseeni siitä, mil-laisia muutoksia eri maissa asuminen tuo perhesuhteisiin, isä vastasi: ”Nyt meidän perhe on, kaikki asuu Suomessa. meillä ei ole sukulaisia, vain, no minulla on äiti ja isä, asuvat (entisessä kotimaassa). mutta, meidän perhe on tässä. Emmä pysty sanoo, että eri maissa, meillä ei ole semmoinen, ongelmia.” Toteamuksellaan hän rajasi perhekäsityksensä ulkopuolelle muiden muassa omat vanhempansa, mikä oli aineistossa hyvin poikkeuk-sellista. Perheen 2 haastatteluissa kuului kautta linjan voimakas diasporinen kokemus, entisen kotimaan näyttäytyessä edelleen henkisenä kotina ja kuulumisen tunteiden kohteena. Pakolaisuuden vuoksi perheverkosto oli hajonnut laajahkolle maantieteelliselle alueelle, mutta siitä huolimatta per-heenjäsenet kokivat, että heidän perheensä oli entisessä kotimaassa. Perhe ylläpiti suhteita transnationaalisesti tiiviillä, lähes päivittäisellä, puhelin- ja internetyhteydellä ja taloudellisen tilanteen salliessa vierailuilla. Heille myös Suomessa asuvat sukulaiset olivat merkittävä, lähekkäin asuva sosiaalinen verkosto, joka piti tiiviisti yhteyttä ja vietti aikaa yhdessä.

1. sukupolvi

KUVIO 1. Kaksi esimerkkiä perheverkostoista. Laatikon sisällä haastateltu perheyksikkö.

vaikka vaihteleva joukko sukulaisia siis määriteltiin perheeseen kuuluviksi, vanhempien ja lasten muodostamalla perheyksiköllä oli usein erityinen asema siten, että toisissa yhteyksissä perheestä puhuttaessa viitattiin nimenomaan vanhempien ja lasten muodostamaan, yhdessä asuvaan joukkoon, joka näin sai muita perhesuhteita suuremman painoarvon²⁷. Tällöin sukulaisen nimeämistä perheenjäseneksi voi ajatella myös retorisena keinona painottaa tietyn sukulaissuhteen arvoa. Samoin sitä, että haastateltavat mainitsivat jonkun ystävänsä perheenjäsenekseen, voi pitää tapana antaa kyseiselle ys-tävyyssuhteelle erityinen arvo. (Finch 2007.) Kiinteimmillään ydinperheen ylittävät perhesuhteet merkitsivät tiivistä hoivaa ja yhdessä asumista. Somali-taustainen 16-vuotias tyttö kertoi: ”yks meiän serkku on kasvanu meiän kaa, kun sen perhe oli poissa. Nyt sen perhe tuli, mut (aiemmin) se oli aina meiän kaa, äiti kasvatti sitä pari, kuus, viis vuotta. Se oli äitin lempipoika.

27 ydinperhesuhteiden korostumista haastattelupuheessa voi tulkita myös siten, että haastateltavat mukauttivat kerrontansa sen mukaan, mitä olettivat minun perhekäsi-tyksekseni: että perheestä kysyessäni tarkoitan nimenomaan ydinperhettä.

[naurahtaa].” Tällaisissa järjestelyissä hoiva- ja kasvatusvastuu jakautui bio-logisten vanhempien ohella muillekin sukulaisille (ks. Erel 2002), asettuen siten ristiriitaan Suomessa vallitsevan normatiivisen ja luonnollistetun van-hempien, erityisesti äidin, ensisijaisen lasten hoivavastuun kanssa (yesilova 2009, 51–58; vuori 2001).

ydinperhettä laajemman perhekäsityksen mukainen käytännön elämä esimerkiksi asumisjärjestelyjen tasolla oli kuitenkin vaikeasti toteutettavis-sa, sillä monet suomalaisen yhteiskunnan rakenteet ja käytännöt kannusti-vat ydinperhenormin mukaiseen elämäntapaan. maahanmuuttopolitiikka ja perheenyhdistämiskäytännöt määrittelevät jo sitä, kenen on mahdollista muuttaa maahan perhesuhteen perusteella (maahanmuuttovirasto 2013;

luku 1.1.2). Siinäkin tapauksessa, että perheenjäsenet asuivat Suomen rajojen sisäpuolella, ydinperhettä laajemman perhekäsityksen mukaista perheenä asumista rajoittavat konkreettisella tavalla jo korkeat neliövuokrat ja tarjolla olevien asuntojen pieni koko: riittävän asuintilan järjestäminen useammalle kuin kahdelle sukupolvelle tai edes monilapsiselle perheelle oli haastavaa. myös sosiaalituet on rakennettu oletukselle tietynlaisesta ydinperheestä: esimerkiksi opintotuen määrä riippuu siitä, onko nuori Suomessa yleiseen tapaan muuttanut pois lapsuudenkodistaan vai jäänyt asumaan vanhempiensa luokse (Kela 2013), kuten erityisesti vanhemmat aineistossa usein toivoivat. Näin käytännöt vahvistivat sitä viestiä, jonka vuori (2007, 161) on paikallistanut maahanmuuttajille suunnatuista oppaista: että heillä on ”oikeus kulttuurinsa mukaiseen käsitykseen per-heestä, mutta ei sen mukaiseen perheenä elämiseen”. Ei olekaan yllättävää, että maahanmuuttajataustaisten perheiden on havaittu siirtyvän kohti ydinperhemallin mukaisia asumisjärjestelyjä (liebkind ym. 2004, 181).

Samaan aikaan maahanmuuton tuoma päivittäin kohdattavan perhe-verkoston hajaantuminen voi kasvattaa aiemmin melko merkityksettömien sukulaissuhteiden painoarvoa. vuorela (2002) kirjoittaa perheenjäseneksi

”tekemisestä” maantieteellisen välimatkan yli. Perhe- ja sukulaissuhteiden kuviteltu luonne havainnollistuu myös siinä, että kaukaisistakin Suomessa asuvista sukulaisista saatetaan lähisukulaisten puuttuessa ”tehdä perheen-jäseniä”, jolloin he toimivat sinä konkreettisena turvaverkkona, jonka saman yhteiskuntatilan jakava joukko voi tarjota. Näin kertoi 25-vuotias somali-taustainen nuori mies:

mP: onko teillä muita sukulaisia tai perheenjäseniä tääl Suomessa?

Poika: (…) vaik ei ois mitään lähisukulaisii, kuten meilläkään niin, yleensä mitä lähempänä ne jotkut tyypit on, tai toiset suvut, niin ne muodostaa sitä, lähisuku-laisuutta. Et, meiän omassa maassa ne ei ois mitenkään meiän lähisukulaisii.

mut et, meiän kulttuurissa tukeudutaan jotenkin, toinen toisiinsa, et, vaik ei ois, haetaan sieltä tukee kummiski, aina lähimmästä tyypistä. Ja se voi olla oikeestikin tosi kaukainen. mut se voi kuulua perheeseen joka tapauksessa.

[somalitaustainen nuori mies, 25 vuotta, haastateltu äitinsä kanssa]

Perheverkostoista keskusteltaessa on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei maa-hanmuuttajataustainen väestö ole ainoa joukko, jonka perhekäsitykset ja -käytännöt haastavat vallitsevaa normia. Puhuttaessa maahanmuuttajataustai-sista perheistä rakennetaan herkästi yksinkertaistava vastakkainasettelu, jonka toiselle puolelle asettuvat suomalaiset perheet oletetusti ydinperhemalliin ja yksilöllistyneeseen elämäntapaan nojaavina. Huomiotta jää, että suomalaisissa perheissä ydinperhenormi kyseenalaistuu monin tavoin, useimmin ero- ja uus-perheiden kohdalla, mutta myös adoptioiden kautta ja ei-heteroseksuaalisten pariskuntien perhejärjestelyissä (Nätkin 2003; Castrén 2009; Högbacka 2009;

moring 2013). Niin ikään unohtuu, että ydinperheen ylittävät sukulaissuhteet voivat olla merkittäviä velvollisuuksien ja vastuun määrittämiä siteitä myös suomalaisille (ks. Finch & mason 1993; Widmer & Jallinoja [eds] 2008).

Grillo (2008, 17) onkin todennut, että perhekäsitys, johon maahanmuuttajien on perheenyhdistämisten yhteydessä sopeuduttava, ei heijasta vastaanottavien yhteiskuntien sosiaalisen todellisuuden moninaisuutta. maahanmuuttaja-taustaiset perheet puolestaan konstruoituvat vastakkainasettelussa ikään kuin välttämättä verkostomaisina ja tiiviisti jäseniään sitovina yhteisöinä (Honkasalo 2011, 118–120), vaikka Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön taustat ovat kulttuurisesti ja sosioekonomisesti hyvin vaihtelevat, minkä lisäksi kunkin kulttuurisen ymmärryksen sisällä on runsaasti vaihtelua ja neuvottelun mahdollisuuksia perhesuhteiden järjestämisessä. Paremmin kuin kulttuurin sanelemina sitovina sääntöinä sukulaisten roolista ja mer-kityksestä, haastateltujen perhe- ja sukulaisuusverkostoja voikin ymmärtää perheen historiaan ja olosuhteisiin perustuvien neuvoteltujen sitoumusten ja vastuiden kokonaisuuksina (Finch & mason 1993; matyska 2011).