Yhteiskuntatieteellistä aineoppia

Yhteiskunta- ja ihmistieteissä nosti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana päätään uusaineellinen tutkimussuuntaus. Siinä tutkimusasetelmia ja -kysymyksiä muotoillaan yhteiskuntaa ja vuorovaikutusta määrittävien, mahdollistavien ja rajoittavien aineen toimijuuteen ja aineellisiin suhteisiin liittyvistä lähtökohdista (Bennett, 2010; Braun & Whatmore, 2010; Coole &

Frost, 2010). Uusaineellisuutta on kuitenkin tarkasteltava suhteessa ”vanhoi-hin” aineellisuuksiin. Aineen olemusta ja erilaisia aineellisuuksia koskevat tar-kastelut voidaan juontaa esimerkiksi Aristoteleen³ kirjoituksiin (Ingold, 2010).

Aineellisuus on dualistisesti mielletty kulttuurin ”pintatasona”, jonka taustal-ta löytyy syvempien merkitysten maailma (Miller, 2010, s. 68–70). Toisaaltaustal-ta aineellista – tai pikemmin materialistista – tutkimusotetta voidaan lähestyä Karl Marxin historiallisen materialismin teorian perustalle rakennetuista kriit-tisen yhteiskuntatutkimuksen näkökulmista, joissa on avattu materialismia kapitalistisen tuotantojärjestelmän suhteena (esim. Lefebvre, 1991; Smith, 2008; Swyngedouw, 1999). ”Uusmaterialistinen käänne” ei kuitenkaan suo-raan rakenna näille vanhoille aineellisuuksille, vaan kyse on erityisesti tutki-musorientaatiosta, joka korostaa siirtymää poispäin konstruktivistisista – ja osin jälkikonstruktivisitisista – ”liiaksi” tekstuaalisista ja representaatioihin keskittyvistä tutkimusorientaatioista (Valkonen et al., 2013). Tutkimusotteen määrittely jää kuitenkin usein tarkoituksellisestikin epätarkaksi ja pitää sisäl-lään useita erilaisia suuntauksia ja aineellisuuden jäsennyksiä (ibid.).

Uusaineellista kiinnostusta ovat vauhdittaneet erityisesti teoreettisen fysiikan löydökset erityisesti kvanttimekaniikan alueella, jotka ovat muutta-neet perusteellisella tavalla aineen olemusta koskevaa ymmärrystä (Barad, 2007; Prigogine & Stengers, 2017). Niin subatomisella tasolla muodostuvia

3 Tim Ingold viittaa Aristoteleen käsitteeseen, joka yhdistää ilmiöiden olemuksen kaksi puolta – aineen (hyle) ja muodon (morphe). Länsimaisen ajattelun historiassa tätä dualismia on toistuvasti lähestytty muodon ensisijaisuudella suhteessa aineeseen, vaikka kaksi ulottuvuutta ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa.

vuorovaikutussuhteita koskevat huomiot kuin aineellisten järjestelmien kompleksisuutta ja ennakoimattomuutta koskevat havainnot ovat johta-neet myös sosiaalisten ja sosiaalismateriaalisten vuorovaikutussuhteiden kriittiseen tarkasteluun – joskus myös naiiviin innostukseen uusien mahdol-lisuuksien äärellä (Coole & Frost, 2010, s. 34–44). Keskeinen ero aiempiin materialismeihin on, että tutkimus ”ei oleta objekteja inhimillisen toiminnan passiivisiksi muokkauskohteiksi, saati toisarvoiseksi taustaksi” (Valkonen et al., s. 218). Esimerkiksi monet nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja talouden aineettomat, eli immateriaaliset rakenteet ovat perustaltaan äärimmäisen ai-neellisia (Venäläinen, 2013), mikä näkyy esimerkiksi virtuaalisten palveluiden vaatimassa infrastruktuurissa ja tietoliikennettä ylläpitävien serverikeskusten kasvavassa hiilijalanjäljessä. Tiivistäen voidaankin todeta Sampsa Hyysalon (2016, s. 276) tavoin, että yhteiskunnan ”itsestään selvältä tuntuneet lähtö-kohdat” ovat tulleet tärkeäksi osaksi tutkimuksellista mielenkiintoa.

Aineellisuuksien tutkimuksen yksi haaste on aineen erityisyyden ja yleisyy-den välinen kuilu. Tutkijat sivuuttavat helposti itse aineen puhuessaan aineel-lisuudesta (Ingold, 2007). Varsinkin aineellisten kulttuurien tutkimuksessa on käyty keskustelua aineen ominaisuuksista ja nuo ominaisuudet tuottavista erityispiirteistä valmiisiin esineisiin keskittymisen sijaan. Esimerkkinä voidaan käyttää puuseppää, jonka tuottamien esineiden merkitysten ja käyttötarkoi-tusten analysointi sivuuttaa lukuisat välivaiheita, joissa puu saa kasvaessaan esineenä ilmenevät ominaisuudet sekä puusepän vuorovaikutus puun kans-sa esineessä ilmenevien piirteiden tuomiseksi esiin (Ingold, 2012). Tim Ingold (ibid.) tähdentää, että aineellisen kulttuurin tutkimuksessa täytyy huomioida paremmin kolme tekijää: aineellisuus myös elävän ympäristön piirteenä, ai-neen koostuminen aina lukuisista osatekijöistä ja aiai-neen jatkuva muokkau-tuvuus, prosessiluonne. Aineen aineellisuus, ei ole siten koskaan valmista tai passiivista, vaan vuorovaikutteista. Niinpä tutkijan on tärkeää huomioida artefaktien, objektien ja suhteiden lisäksi myös aine aineena tai poliittiset johtopäätökset sivuuttavat konkreettisen perustansa.

Aineellisuutta voidaan lähestyä myös suhteiden näkökulmasta. Tutki-muksen kohteena ovat aineellisuuden – ja aineen – ympärille muodostuvat poliittiset suhteet ja hallinnan verkostot, joissa aineen ominaisuudet ja olo-muodot eivät ole yhdentekeviä, mutta kiinnostavimpia ovat aineen tuottamat

konkreettiset vaikutukset (Barry, 2013; DeLanda, 2006). Yksi tapa käsitteellis-tää suhteiden olemusta, on keskittyä teknologian, politiikan ja ekologian yh-teisvaikutuksena muodostamiin tilallisiin sommittumiin⁴ (assemblage; Braun, 2005, s. 644; DeLanda, 2006). Sommittumilla on itsenäisiä ominaisuuksia, ja niitä pitävät koossa muun muassa erilaiset yhteiskunnalliset välittäjät, tiedolliset artefaktit ja sosiaaliset käytännöt (DeLanda, 2006; Latour, 2005).

Käsitteellisesti olennaista on tarkastella sekä sommittumien muotoilun pro-sesseja että niiden tuottamia vaikutuksia (DeLanda, 2016). Sommittumat myös saavat aikaan tilallisia – territoriaalisia – vaikutuksia avaamalla uusia mahdollisuuksia ja rikkomalla vanhoja suhteita (Deleuze & Guattari, 2013, s.

374–396). Sommittumien näkökulma on erityisen hedelmällinen vallan ja hal-linnan tutkimuksessa. Sosiologi Nikolas Rose (2007, s. 17) onkin hahmotellut niihin nivoutuvaa hajautuneen vallan dynamiikkaa kuvaamalla sommittumia

”tietojen, välineiden, henkilöiden, arviointijärjestelmien, rakennusten ja tilo-jen sekoittuneiksi yhteenliittymiksi, joita pönkittävät määrätyt ohjelmalliset käsitykset ja ennakko-oletukset ihmisistä”. Yhteiskuntatieteellisen aineopin kritiikkinä voidaan kuitenkin todeta, että keskittyminen loputtomiin aineel-lisiin kytköksiin tekee periaatteessa mistä tahansa ilmiöstä merkityksellisen tutkimuksen kannalta ja toisaalta se voi pelkistää ilmiöt poliittisesti saman-arvoisiksi, tasaisiksi (Hyysalo, 2016).

Tutkimuksen kannalta sekä aineen erityisyys ja tuottavuus että aineellisten suhteiden muodostumiset ja vaikutukset ovat tärkeitä näkökulmia, joita pyrin kuljettamaan tässä tutkimuksessa rinnan. Aineellisuuden tutkimus vaatiikin keskitason teoriaa, jossa ei painoteta liikaa ainetta pelkkänä artefaktina tai nojata liiaksi yleisiin käsitteellistyksiin, vaan annetaan tilaa molemmille ulot-tuvuuksille (Robb, 2015). Samalla avautuu kysymys moninaisten aineellisuuk-sien poliittisuudesta (Peltola & Åkerman, 2012).

Aineellinen poliittisuus korostuu tilanteissa, joissa yhteiselämän aineelli-nen perusta horjuu ja siihen liittyvät määritelmät vaativat erityistä huomio-ta. Peltola ja Åkerman (2012) käyttävät tapausesimerkkinään ”roskiskarhu-ja”, joiden kiinnostus yhdyskuntajätteeseen vaatii uudenlaisia käytäntöjä

4 Vakiintuneen suomennoksen puuttuessa käytän Juhana Venäläistä (2013) seuraten sommittuman kielikuvaa, joka tavoittaa käsitteen kaksoismerkityksen itsenäisenä rakentumisena ja jaettuna toimijuutena.

paikalliselta ihmisyhteisöltä. Bruce Braun (2005) on puolestaan eritellyt tapo-ja, joilla veden kesyttämätön toimijuus nestemäisenä, jäätyneenä ja höyrynä haastaa kaupunkien suunnittelua jatkuvasti kehittämään uudenlaisia ratkai-suja. Myös esimerkiksi kasvava ymmärrys hiilidioksidin liikkeistä ilmakehässä ja ekosysteemeissä on johtanut muutoksiin hiilensidontaa koskevan hallin-nan globaaleissa periaatteissa (Lövbrand & Stripple, 2011). Roskiskarhujen ja veden toimijuus kuvastavat erilaisia luonnon ja yhteiskunnan välisiä hybri-dejä, joissa luonto muodostuu erilaisilla tavoilla osaksi suunnittelun käytän-töjä, kun taas hiilidioksidilaskenta on tulosta lukuisista luonnontieteellisistä tutkimuksista, yleistyksistä ja mallinnuksista, joiden yhteisvaikutuksena tuo-tetut artefaktit ja verkostot ovat lopulta saaneet poliittista voimaa vaikuttaa tuotannon ja kulutuksen käytäntöihin.

Aineellisessa politiikassa korostuu ilmiöiden muuttuvuus ja arvaamat­

tomuus, eli non­deterministisyys ja niiden historiallinen epäjatkuvuus, eli kontingenssi (Braun, 2015). Ilmastotieteissä tarkasteltavan ilmiön kon-tingenssi näkyy tutkijoiden vuoropuheluna moninaisten faktojen kanssa, jot-ta niistä muodostuu riittävän koherentti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävä kokonaisuus, jota voidaan myöhemmin tarkentaa (Demeritt, 1996, 2006).

Monimutkaisten ilmastomallien tuottaminen edellyttää paljon ei-inhimillistä työtä ja niiden roolina on kommunikoida laajemmalle yleisölle hyväksyttävät – ja ilmastonmuutokseen kontingentisti – kytkeytyvät riskit, jotka korostavat ilmiön arvaamattomuutta. Maantieteissä yhteiskunnan ja ympäristön arvaa-mattomat ajalliset ja tilalliset kehityskulut, joiden ymmärtämisellä voi olla vaikutusta jopa koko maapallon mittakaavassa, ovat aina olleet tutkimuk-sen kohteena (Phillips, 2004). Yhteiskunnallisesti ymmärrettynä kontingenssi myös haastaa poliittista normatiivisuutta ja avaa tilaa ilmiöihin ja suhteisiin liittyvälle ambivalenssille, monimuotoisuudelle ja vaihtelevuudelle (Eräsaari, 2015).

Aineellinen käänne onkin tehnyt tilaa vaihtoehtoisille tieto-opeille, kuten spekulatiiviselle realismille, jossa vaaditaan myös tieteeltä käsitteellistä mielikuvitusta, jotta tiede pystyy irtautumaan kapealta toisiinsa kiinnitettä-vien totuuksien polulta ja tulkitsemaan ilmiöitä myös vaihtoehtoisista näkö-kulmista (Morton, 2013, s. 9–11). Käyttäen ilmastonmuutosta esimerkkinä Timothy Morton (2013) on ehdottanut hyperobjektin käsitettä kuvastamaan

ajallisesti ja tilallisesti niin laajoja ja monimutkaisia yhteiskunnallisista ja luon-non keskinäisriippuvuuksista ja takaisinkytkennöistä koostuvia ilmiöitä, ettei sitä ole mahdollista ymmärtää, tavoittaa tai hallita kokonaisuutena käytössä olevin tiedon mekanismein. Esimerkiksi ilmastonmuutoksella ei ole loogisesti määritettävää päätepistettä ja mikäli kaikki siihen liittyvät vuorovaikutussuh-teet lasketaan yhteen, voidaan väittää maailman jo tuhoutuneen. Hallinnan sijaan kyse on ekologisesta yhteiselosta valtavien ilmiöiden kanssa, mikä vaatii uudenlaista, luonnon toimijuuden voimakkaammin tunnustavaa eet-tistä ajattelun ja toiminnan tapaa (Latour, 2018; Morton, 2019; Vogel, 2015).

Spekulatiivinen realismi puolustaa voimakkaampaa aineellista etiikkaa ja ontologiaa ja korostaa, että kiinnostus aineeseen ”suhteina”, ”historioina” ja

”käytäntöinä” hukkaa aineen materialismin (Bryant, 2014, s. 1–2).

Tämän tutkimuksen kannalta spekulatiivisen realismin kritiikki on arvokas, mutta ei ole suoraan vaikuttanut tehtyihin käsitteellisiin valintoihin. Uusai-neellisuuksien tutkimuksen pyrkimyksenä on muodostaa epistemologiaa, joka ei toista realismin ja konstruktionismin välistä vastakkainasettelua (Coole

& Frost, 2010; Fox & Alldred, 2015). Toisin sanoen tavoitteena on hyväksyä ai-neellisen tekstuaalisuus⁵ ja tekstuaalisen aineellisuus, koska ilmiöihin liittyvä toimijuus voidaan käsitteellistää diskursiivismateriaalisena (Braun & What-more, 2010). Diskursiivismateriaalisuus onkin tämän tutkimuksen keskeinen tulkinnallinen näkökulma aineellisiin käytäntöihin ja suhteisiin. Käsitteellises-ti se toimii myös näkökulmana Käsitteellises-tiedontuotannon ja Käsitteellises-tilallisuuden kysymyksiin, joita avaan lisää tulevissa luvuissa. Maantieteissä aineellinen tieto-oppi on usein tulkittu jopa ympäristödeterminisminä, minkä vuoksi luonnon ja ihmi-sen toimintaa tarkastelevalla ympäristömaantieteellä on ollut perinteisesti melko kapea elintila (Castree, 2005; Cresswell, 2013, s. 244–249).

5 Tekstuaalisuus on suora laina Braunilta ja Whatmorelta (2010) ja viittaa uusaineel-lisen tutkimuksen ottavan vakavasti myös konstruktionismin huomiot ilmiöiden vai-kutuksesta kielellisen välityksen kautta.

2.2 Tietokäytännöt hallinnan aineellisuuksien