Maantieteet ja ympäristöpoliittinen hallinta

Topologinen tila on keskeinen analyyttinen linssi hallinnan maantieteiden tutkimuksessa. Topologian käsitteellä voidaan esimerkiksi käsitteellistää politiikkaohjelmien avulla muodostuvia vuorovaikutussuhteita ja konkreet-tisia vaikutuksia. Jarmo Kortelainen ja Moritz Albrecht (2014) ovat kehittä-neet käännösten silmukan (translation loop) käsitettä, jonka avulla voi avata erilaisia vuorovaikutusten ja valtasuhteiden tilallisia ”laskoksia”. Esimerkiksi EU:n uusiutuvan energian politiikka vaikuttaa samanaikaisesti politiikkojen sisällön muotoilussa Brysselin käytävillä, kansallisten toimeenpanosäädös-ten ja alueellistoimeenpanosäädös-ten tukitoimien muotoilussa, bioenergian tuotantoa koskevis-sa säädöksissä sekä koko tuotantojärjestelmän kohtaamiskoskevis-sa tiedollisiskoskevis-sa ja poliittisissa kiistakysymyksissä (ibid.). Esimerkissä bioenergiapolitiikka sitoo yhteen erilaiset politiikanteon, energiantuotannon ja poliittisen haastamisen tilat, jotka voivat sijaita tuhansien kilometrien päässä toisistaan ilman, että politiikalla on yhtä tarkasti määriteltyä suuntaa tai vallan keskipistettä. Silmu-koista muodostuu lopulta myös kehä, koska hallinnan ominaisuuksiin kuuluu

kyky korjata omaa toimintaansa, mikäli esimerkiksi talouden, teknologian, arvojen tai tieteellisen tiedon perusta estää jonkin tilan toiminnan.

Hallinnan silmukoissa ja kehissä tilallisuuden myötä politiikan tekemi-sen tavat muuttuvat. Politiikassa korostuu entistä voimakkaammin ilmiöi-den esittämisen ja rajaamisen tavat, joissa julkista tilaa käytetään harkitusti apuna (Hajer, 2009; myös Gomart & Hajer, 2003). Hallinnan prosesseissa politiikan on tärkeää myös tuottaa ja ylläpitää kysymyksiin kiinnittynyt poliit-tinen yhteisö, mikä pitää sisällään ilmiörajausten haastamisen (Hajer, 2003).

Hallinnan kehitys ja tilallisten suhteiden monimutkaistuminen ei kuitenkaan tarkoita valtion roolin häviämistä tai edes heikkenemistä, vaan pikemminkin muutosta. Bob Jessop (2016) hahmottaa valtion historiallisesti kontingentti-na osakontingentti-na muuttuvaa globaalia hallinkontingentti-nan institutiokontingentti-naalista järjestystä ja siten vakiintuneena toimijana myös pääoma- ja materiaalivirtojen organisoinnissa.

Hallinnassa kompleksisiin ilmiöihin liittyvä tieto – poliittinen ja tekninen – jakautuu useille erilaisille toimijaryhmille, jotka jakautuvat yli territoriaalisten mittakaavojen ja sektorirajojen (Kooiman, 2003). Ympäristöhallinnan konk-reettiset haasteet liittyvät esimerkiksi tieteellisen tiedon epävarmuuteen, ym-päristöongelmien subjektiiviseen luonteeseen (ratkaisut eivät koskaan ole täysin oikeita, mutta voivat olla hyväksyttäviä), ympäristökysymysten rajoja ylittävään ja ylikansallista yhteistyötä vaativaan luonteeseen, valtiollisen jär-jestelmien kilpailua yhteistyön sijaan tuottavaan luonteeseen sekä ympäris-töongelmien monimutkaiseen ja vaikeasti koordinoitavaan kasautumiseen erilaisilta ihmistoiminnan alueilta (Evans, 2012, s. 6–7). Nämä viisi yleistä haastetta linkittyvät myös hallinnan tietotarpeisiin ja erilaisten tietokäytän-töjen toimintaan sekä perustelevat topologista tilallista tarkastelukulmaa.

Hallinnan täsmällinen käsitteellistäminen on kuitenkin haastavaa johtuen tästä laajasta ilmiöiden ja dynamiikkojen joukosta, joihin näkökulma sovel-tuu. Ympäristöhallintaa voidaan esimerkiksi lähestyä institutionaalisten mit-takaavojen muutoksena, tuotantoketjujen ohjauksena, luonnonvarojen yh-teishallintana, poliittisena osallistumisena, valtion sääntelynä tai laajemman vallankäytön analysointina (Bridge & Perreault, 2009). Määritelmät ovat osin lomittaisia ja voivat liittyä samojen ilmiöiden tarkasteluun erilaisten talou-den, politiikan tai kansalaisyhteiskunnan osa-alueiden näkökulmassa. Myös energiahallinnassa kohtaavat esimerkiksi resurssienkäytön, taloudellisten

virtojen, infrastruktuurien hallinnan ja geopoliittisen vallan kysymykset, jotka korostavat meneillään olevien murrosten yhteydessä muun muassa erilai-siin tulevaisuuspolkuihin liittyviä yhteiskunnallisen haavoittuvuuden ja oikeu-denmukaisuuden haasteita (Bridge et al., 2018). Täsmällisemmän muotonsa nämä kysymykset saavat konkreettisissa tuotannon ja kulutuksen kysymyk-sissä ja niiden ympärille rakentuvissa yhteisöissä.

Tämän tutkimuksen kontekstissa kiinnostuksen kohteena on erityisesti hallinnan analytiikan lähtökohtana oleva hallinnan uutta tuottava ominai-suus (Miller & Rose, 2010), joka konkretisoituu poliittisen yhteisön rakenta-misessa erilaisilla rajauksilla. Generatiivisuus ja mahdollistavuus voivat kui-tenkin johtaa hyvin monenlaisiin ja keskenään ristiriitaisiin kehityskulkuihin.

Hallinnan ”Janus-kasvot” liittyvät hallinnan kykyyn tuottaa uudenlaisia kansa-laisuuden määritelmiä ja tiloja sekä mahdollisesti muuttaa demokraattisuu-den määritelmää kokonaisuutenaan, mutta toisaalta samalla mahdollistaa epämuodollisia ja epädemokraattisia käytäntöjä ja romuttaa vakiintuneita demokraattisia instituutioita (Swyngedouw, 2005). Hallinnan muutos kiinnit-tyy uusien muodollisten ja epämuodollisten politiikan instituutioiden raken-tamiseen, jotka johtavat myös aiemmin vahvasti valtiovetoisen päätöksente-on uudelleenskaalautumiseen ”alas” paikallisille tasoille, ”ylös” ylikansallisiin organisaatioihin ja ”ulos” ei-valtiollisille toimijoille, mikä osaltaan voimistaa hallinnan sisäisiä ristiriitoja (ibid.). Hallinnan analytiikassa uusien instituutioi-den ja aineellisten vaikutusten tarkastelu lomittuvat.

Muun muassa Braun (2014) on käsitteellistänyt tätä hallinnan biopoliittis-ta toiminbiopoliittis-taa ilmastonmuutoksen aikakaudella ”reaktiivisena”, ”päämäärättö-mänä” ja ”osittaisena” reagointina uusiin globaaleihin haasteisiin erilaisissa konteksteissa. Yleisen reaktiivisuuden taustalla on kuitenkin joukko syste-maattisia käytäntöjä, jotka muodostavat hallinnoinnin aineellista perustaa.

Kriittiset maantieteilijät ovat esimerkiksi eritelleet kuinka hiilelle muodostetut markkinat ovat muokanneet taloudellista arvonmuodostusta ja muokanneet ilmastonmuutoksesta taloudelliseen arvonmuodostukseen vaikuttavan ele-mentin (Boyd et al., 2011; Newell et al., 2012). Vastaavasti ekologiset kriisit ja ei-inhimilliset yhteisöt ovat vaatineet tarkastelemaan kriittisesti myös oikeu-dellisen järjestelmän perusteita, jotka on rakennettu yhteismaiden rajaami-sen ja yksityirajaami-sen omistukrajaami-sen varaan – ja joka siten tunnistaa edelleen heikosti

ja reaktiivisesti yhteisten ympäristöhaasteiden kumuloituvan olemuksen (esim. Capra & Mattei, 2015).

Hallinnan järjestelmät – tai sommittumat – ovatkin luonteeltaan aina kes-keneräisiä ja kaoottisia: niillä ei ole selkeää pohjapiirrosta, suunnitelmaa tai tavoitetta. Hallinnan järjestelmät ovatkin kompleksisia ja luonteeltaan his-toriallisesti rakentuvia – kontingenttejä – jolloin pienilläkin tekijöillä voi olla polkuriippuvuuksia ja lukkotilanteita synnyttävä rooli (Urry, 2005). Kontin-genssin kriitikot ovatkin väittäneet ilmiön moniulotteisuuteen keskittymisen johtavan tutkimuksen relativismiin, tiedollisen perustan murenemiseen ja moraalin hälvenemiseen, mikä ei kuitenkaan esimerkiksi John Urryn (ibid., s. 11–12) mukaan pidä paikkaansa, vaan kompleksisuuden tunnustaminen onkin keino asemoida tieto ja moraali tilallisiin konteksteihinsa.

Tässä tutkimuksessa olen pyrkinyt jäsentämään hallinnan kompleksisuut-ta kolmeskompleksisuut-ta toisiaan täydentävästä suunnaskompleksisuut-ta. Ensinnäkin Jamie Peckin ja Nik Theodoren (2015) huomioita noudattaen, on tärkeää seurata konkreettisia politiikkatoimia, niistä seuraavia vaikutuksia ja niihin johtavia prosesseja, jois-sa hallinta jois-saa tilallisen muotonjois-sa. Yhteiskunnalliseen hallintaan ojois-sallistuu kasvava määrä erilaisia toimenpiteitä, ohjelmia, ratkaisuja ja käsitteitä sekä tiedontuottajia, joiden tehtävänä on välittäjinä kuljettaa politiikkoja konteks-tien välillä. ”Ratkaisujen” vaikutukset eivät ole koskaan täysin tiedossa, eivät-kä ne ole siirrettäviä sellaisenaan, vaan niiden ympärillä tehdään ilmiöiden kehystämiseen, määrittelyyn ja tulkintaan liittyvää työtä, jonka kautta ilmiöis-tä tehdään hallittavia. Eri tavoin paikantuvat poliittiset ratkaisut ja tietokäy-tännöt siten laajentavat ilmiöön kiinnittyvää suhteiden tilaa. Toiseksi tulee tarkastella kriittisesti hallinnan heterogeenista perustaa. Globaaleina mielle-tyt ympäristöpolitiikan kysymykset ja niiden ympärille rakentuvat poliittiset sopimukset ja ohjelmat tuotetaan moninaisten keskenään heterogeenisten toimijoiden vuorovaikutuksessa, joka paikantuu neuvottelupöytiin, juridisiin tekstimuotoiluihin ja tiedontuotannon käytäntöihin (Braun, 2005). Suhteiden muodostamiseen osallistuu laaja joukko ei-inhimillisiä toimijoita, jotka vaikut-tavat poliittisen yhteisön määritelmään, muotoon ja kokoon – sekä vaikutuk-siin (Ash & Simpson, 2016). Kolmanneksi täytyy tunnistaa hallinnan poikkis-kaalaisuus. Yhteistuotettujen ja sosiaalismateriaalisten hallinnan käytäntöjen tuottamat tilalliset vuorovaikutussuhteet eivät ole vain abstrakteja, vaan niillä

on samanaikaisesti hyvin konkreettisesti sekä globaali että monin tavoin pai-kantuva vaikutus (McCann & Ward, 2013, s. 4–6). Lisäksi ympäristöilmiöiden muodostamat suhteet ja ilmiöiden ympärille rakentuvat yhteisöt muuttuvat jatkossa entistäkin tiheämmiksi, monimutkaisemmiksi ja kiireisemmiksi, kos-ka haasteiden aikos-kajänteet ja politisointi ovat aiempaa akuutimpia (McCann

& Ward, 2012).

Nämä kolme huomiota politiikan seuraamisesta, poliittisen yhteisön hete-rogeenisyydestä ja tilallisten vaikutusten konkreettisuudesta ovat keskeisiä tulkinnallisia ohjenuoria hallinnan topologisen tilallisuuden analysoinnissa.

Kysymykset liittyvät erityisesti mittakaavojen politiikkoihin, joita käsittelen tarkemmin seuraavaksi.