1) Vallan dynamiikka ja politiikan eliittira-kenteet
Miten energiapolitiikan valtarakenteet säilyttä-vät vaikutustaan ja minkälaisia muutoksia
valtare-giimin sisällä tapahtuu?
2) Globalisoituva hallinta ja uudet tilalliset suhteet
Minkälaisia muutoksia kansainvälistyvä pää-töksenteko ja keskinäisriippuvainen energiajär-jestelmä tuottavat hallinnan käytäntöihin ja
suh-teisiin?
3) Osallisuus, toimijuus ja energian uudet sosiaaliset käytännöt
Miten uusia järjestäytymisen tapoja, teknologi-oita ja arvoja tuotetaan osana arkielämän
kokeilu-ja erilaisissa ympäristöissä?
4) Talouden ja teknologian järjestelmien muutokset
Minkälaisia yhteiskunnallisen järjestyksen muutoksia sosiotekniset järjestelmät edellyttävät
ja tuottavat?
Sähköverkot ja kaupunkien energiajärjestelmät
Globalisoituva energia- ja ilmastokysymysten hallinta
Paikantuvat yhteisö- ja kansalaisenergiakokei-lut
Valtio- ja sektorivetoinen territoriaalisuus
Kuva 2. Hahmotelma energiamaantieteiden tutkimuksesta.
3.2 Relationaalinen tilakäsitys ja topologisen tilan tutkimus
Tutkimukseni tilateoreettinen ymmärrys rakentuu relationaaliselle tilakäsi-tykselle. Hahmotan tilan yhteiskunnallisissa suhteissa rakentuvana ja näi-hin suhteisiin aktiivisesti vaikuttavana ulottuvuutena (Massey, 2005). Niin arkikäytössä kuin tutkimuksessakin tila saa helposti neutraalin, abstraktin ja passiivisen merkityksen, mikä auttaa häivyttämään erilaiset sosiaaliset käy-tännöt, historialliset kehityskulut, tekniset apuvälineet ja vallankäytön keinot,
jotka tekevät tilallisesta ajattelusta alkujaan mahdollisen. Poliittisissa maan-tieteissä suhteista koostuva tilakäsitys avaa kriittisiä näkökulmia niin kansal-lisvaltioiden ja ylikansallisten verkostojen historialliseen rakentumiseen kuin paikkojen erityisyyteenkin liittyen (Cresswell, 2013). Tutkimuksen näkökul-masta haasteena on, että erilaisia suhteita voi olla periaatteessa rajattomasti ja ne eivät ole luonteeltaan samanarvoisia. Tilateoreetikko Doreen Massey (2005) on käyttänyt liikeradan (trajectory) kielikuvaa kuvatessaan, kuinka tilan ja paikan olemus koostuu lukemattomien samanaikaisten ja vaihtoehtoisten suhteiden muodostamisesta ja niiden aktiivisesta torjumisesta.
Suhteellisen tilakäsityksen juuret ovat erityisesti maantieteiden jälkistruk-turalistisessa kritiikissä, jossa pyrittiin etsimään ratkaisuja yhteiskuntien po-liittista rakennetta ja toimijuutta koskeviin ristiriitoihin (Cresswell, 2013, s.
209–212). Suhteiden näkökulmasta on mahdollista analysoida yhteiskun-nallista vallankäyttöä sortumatta liian ehdottomiin rakenteellisiin selitys-malleihin. Myös kriittisten marxilaisten maantieteilijöiden ja erityisesti Henri Lefebvren (1991) tilan yhteiskunnallista ja kapitalistista tuotantoa koske-vat käsitteellistykset okoske-vat avartaneet ratkaisevasti tilan aktiivista luonnetta koskevia näkökulmia. Erityisesti Neil Smith (2008) on käsitteellistänyt myös luonnon tuotantoa osana yhteiskunnallista tuotantojärjestelmää. Jälkistruk-turalistisessa ajattelussa tila onkin kiinteä osa yhteiskunnallisen vallankäytön toimintaa ja erilaiset tilat muodostuvat jatkuvasta vuorovaikutuksessa dis-kursiivisen ja aineellisen, inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä (Murdoch, 1997, 2006). Vaikka tiloja voidaan väliaikaisesti vakauttaa, ovat niitä koostavat hete-rogeeniset suhteet jatkuvasti liikkeessä, mikä tekee tilasta luonteeltaan yhtä voimakkaasti vallitsevia rakenteita häiritsevän (disturbing) kuin niitä säilyttä-vän (Doel, 2007). Suhteisiin keskittyminen onkin tuonut mukanaan tilallisen ontologian, jossa irrottaudutaan sekä neutraalista että ihmiskeskeisestä ajat-telusta keskittymällä verkostoituneeseen ja sekoittuneeseen toimijuuteen, jossa poliittisen yhteisön määritelmä sisältää myös kaikki tarkasteltavaan ilmiöön vaikuttavat aineelliset ja ei-inhimilliset toimijat (Whatmore, 2002).
Relationaalisen tilan ja siihen kytkeytyvän vallankäytön tutkimuksessa keskeiseksi käsitteeksi muodostuu topologinen tila. Termi on lainattu ma-tematiikan käsitteistöstä ja sillä viitataan ajatteluun, jossa kohteet ja ilmiöt säilyttävät keskinäiset suhteet ja yhteydet, vaikka niiden tilallista muotoa
”väännetään” ja ”venytetään” (Allen, 2009). Geometriasta omaksutulla ver-tauskuvalla onkin ilmennetty erityisesti tapoja, joilla hallinnan periaatteet ja politiikkatoimet ulottuvat hyvin erilaisiin konteksteihin tuottaen sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia. Käsite korostaakin tarkasti rajattujen ja mitatta-vien geometristen – topografisesti pinnoilla ilmenemitatta-vien – etäisyyksien ja pin-ta-alojen sijaan tilallisissa käytännöissä rakennettavia suhteita (Allen, 2011).
Maantieteellisessä ajattelussa topologia on sommittumien ja verkostojen kanssa osa relationaalista tilallista sanastoa, jolla on pyritty ravistelemaan usein rakenteellisia, toimijuutta pelkistäviä tilan ontologioita, joita esimerkiksi alueen, territorion sekä tässä tutkimuksessa tarkemmin käsiteltävän mitta-kaavan käsitteet heijastelevat (Allen & Cochrane, 2007; Marston et al., 2005).
Topologisella ajattelulla on kuitenkin maantieteissä pitkä historia ja se on kytkeytynyt useisiin tilateoreettisiin keskusteluihin (Paasi, 2011). Anssi Paasin (ibid.) mukaan käsitteen vahvuus on erilaisten tilallisten ontologioiden ja käy-täntöjen suhteuttamisessa, mutta riskinä on liian löyhä käsitteellistäminen ja muiden tilateorioiden ”yligeometrisointi”. Paasin huomio onkin olennainen, koska esimerkiksi alueiden ja mittakaavojen politiikat ovat mitä suurimmissa määrin tilallisten suhteiden rakentamista, vaikka tilalliset suhteet saavatkin usein muotonsa geometrisissä tilallisissa käytännöissä. Myös Stuart Elden (2011) korostaa, että territoriaalisiin tilakäsitteisiin liittyy monisyistä historial-lisuutta ja kiinnittymistä hyvin konkreettisiin vallan käytäntöihin suhteiden tuotannossa, minkä vuoksi pelkistäminen mitattaviksi topografioiksi sivuut-taa niiden todellisen käyttövoiman relationaalisen tutkimuksen välineinä.
Tilallisuus ja sen topologinen tulkinta eivät kuitenkaan ole vain maantieteili-jöiden leikkikenttää. Tieteen ja teknologian tutkija Noortje Marres (2012) on vienyt argumenttia vielä hieman pidemmälle korostamalla topologisten mie-likuvien ja käsitteiden toimivan itse asiassa välineinä (device), joiden avulla keskenään heterogeenisten kompleksisten ilmiöiden välisiä suhteita (hänen esimerkissään teknologian ja arkisten käytäntöjen) voidaan tuoda esiin ja hallittavaksi. Pidänkin tässä tutkimuksessa tärkeänä huomioida relationaa-lisessa tilalrelationaa-lisessa ajattelussa myös ”perinteisten” tilallisten käsitteiden suh-teita tuottava ja ylläpitävä voima, jota tarkastelen tuonnempana erityisesti mittakaavapolitiikkojen ja -käytäntöjen näkökulmasta.
Topologisen tilallisuuden analysoinnin ytimessä on Michel Foucault’n ajat-telua seuraten vallan analytiikka, jota John Allenin (2009) on havainnollistanut erottelemalla territoriaalisen vallan logiikan topologisesta vallan logii
kasta. Territoriaalisessa ja verkostomaisessa vallan logiikassa korostuvat toimijoiden välille esimerkiksi sääntelyn ja sopimusten avulla muodostetta-vat vuorovaikutussuhteet, joita täydentävät topologiset vallan logiikat, jotka kuvastava suhteiden intensiteettiä, eli esimerkiksi jonkin globaaliksi mielletyn ympäristökysymyksen tai kansallisesti tärkeän elementin ajoittaista korostu-mista paikallisina merkityksinä (ibid., s. 209). Tämän tutkimuksen kontekstis-sa intensiivisinä kysymyksinä voidaan pitää esimerkiksi metsäteollisuuden kansallisesti esittämiä määritelmiä energiapuun ”sopivasta” osuudesta tai hiilinieluihin ja varastoihin liittyvää merkitysten tuotantoa. Suhteiden inten-siteetin muotoilussa, ylläpitämisessä ja haastamisessa puolestaan erilaisilla tiedollisilla artefakteilla ja käytännöillä on keskeinen asemaa.
3.3 Maantieteet ja ympäristöpoliittinen hallinta
Topologinen tila on keskeinen analyyttinen linssi hallinnan maantieteiden tutkimuksessa. Topologian käsitteellä voidaan esimerkiksi käsitteellistää politiikkaohjelmien avulla muodostuvia vuorovaikutussuhteita ja konkreet-tisia vaikutuksia. Jarmo Kortelainen ja Moritz Albrecht (2014) ovat kehittä-neet käännösten silmukan (translation loop) käsitettä, jonka avulla voi avata erilaisia vuorovaikutusten ja valtasuhteiden tilallisia ”laskoksia”. Esimerkiksi EU:n uusiutuvan energian politiikka vaikuttaa samanaikaisesti politiikkojen sisällön muotoilussa Brysselin käytävillä, kansallisten toimeenpanosäädös-ten ja alueellistoimeenpanosäädös-ten tukitoimien muotoilussa, bioenergian tuotantoa koskevis-sa säädöksissä sekä koko tuotantojärjestelmän kohtaamiskoskevis-sa tiedollisiskoskevis-sa ja poliittisissa kiistakysymyksissä (ibid.). Esimerkissä bioenergiapolitiikka sitoo yhteen erilaiset politiikanteon, energiantuotannon ja poliittisen haastamisen tilat, jotka voivat sijaita tuhansien kilometrien päässä toisistaan ilman, että politiikalla on yhtä tarkasti määriteltyä suuntaa tai vallan keskipistettä. Silmu-koista muodostuu lopulta myös kehä, koska hallinnan ominaisuuksiin kuuluu
kyky korjata omaa toimintaansa, mikäli esimerkiksi talouden, teknologian, arvojen tai tieteellisen tiedon perusta estää jonkin tilan toiminnan.
Hallinnan silmukoissa ja kehissä tilallisuuden myötä politiikan tekemi-sen tavat muuttuvat. Politiikassa korostuu entistä voimakkaammin ilmiöi-den esittämisen ja rajaamisen tavat, joissa julkista tilaa käytetään harkitusti apuna (Hajer, 2009; myös Gomart & Hajer, 2003). Hallinnan prosesseissa politiikan on tärkeää myös tuottaa ja ylläpitää kysymyksiin kiinnittynyt poliit-tinen yhteisö, mikä pitää sisällään ilmiörajausten haastamisen (Hajer, 2003).
Hallinnan kehitys ja tilallisten suhteiden monimutkaistuminen ei kuitenkaan tarkoita valtion roolin häviämistä tai edes heikkenemistä, vaan pikemminkin muutosta. Bob Jessop (2016) hahmottaa valtion historiallisesti kontingentti-na osakontingentti-na muuttuvaa globaalia hallinkontingentti-nan institutiokontingentti-naalista järjestystä ja siten vakiintuneena toimijana myös pääoma- ja materiaalivirtojen organisoinnissa.
Hallinnassa kompleksisiin ilmiöihin liittyvä tieto – poliittinen ja tekninen – jakautuu useille erilaisille toimijaryhmille, jotka jakautuvat yli territoriaalisten mittakaavojen ja sektorirajojen (Kooiman, 2003). Ympäristöhallinnan konk-reettiset haasteet liittyvät esimerkiksi tieteellisen tiedon epävarmuuteen, ym-päristöongelmien subjektiiviseen luonteeseen (ratkaisut eivät koskaan ole täysin oikeita, mutta voivat olla hyväksyttäviä), ympäristökysymysten rajoja ylittävään ja ylikansallista yhteistyötä vaativaan luonteeseen, valtiollisen jär-jestelmien kilpailua yhteistyön sijaan tuottavaan luonteeseen sekä ympäris-töongelmien monimutkaiseen ja vaikeasti koordinoitavaan kasautumiseen erilaisilta ihmistoiminnan alueilta (Evans, 2012, s. 6–7). Nämä viisi yleistä haastetta linkittyvät myös hallinnan tietotarpeisiin ja erilaisten tietokäytän-töjen toimintaan sekä perustelevat topologista tilallista tarkastelukulmaa.
Hallinnan täsmällinen käsitteellistäminen on kuitenkin haastavaa johtuen tästä laajasta ilmiöiden ja dynamiikkojen joukosta, joihin näkökulma sovel-tuu. Ympäristöhallintaa voidaan esimerkiksi lähestyä institutionaalisten mit-takaavojen muutoksena, tuotantoketjujen ohjauksena, luonnonvarojen yh-teishallintana, poliittisena osallistumisena, valtion sääntelynä tai laajemman vallankäytön analysointina (Bridge & Perreault, 2009). Määritelmät ovat osin lomittaisia ja voivat liittyä samojen ilmiöiden tarkasteluun erilaisten talou-den, politiikan tai kansalaisyhteiskunnan osa-alueiden näkökulmassa. Myös energiahallinnassa kohtaavat esimerkiksi resurssienkäytön, taloudellisten
virtojen, infrastruktuurien hallinnan ja geopoliittisen vallan kysymykset, jotka korostavat meneillään olevien murrosten yhteydessä muun muassa erilai-siin tulevaisuuspolkuihin liittyviä yhteiskunnallisen haavoittuvuuden ja oikeu-denmukaisuuden haasteita (Bridge et al., 2018). Täsmällisemmän muotonsa nämä kysymykset saavat konkreettisissa tuotannon ja kulutuksen kysymyk-sissä ja niiden ympärille rakentuvissa yhteisöissä.
Tämän tutkimuksen kontekstissa kiinnostuksen kohteena on erityisesti hallinnan analytiikan lähtökohtana oleva hallinnan uutta tuottava ominai-suus (Miller & Rose, 2010), joka konkretisoituu poliittisen yhteisön rakenta-misessa erilaisilla rajauksilla. Generatiivisuus ja mahdollistavuus voivat kui-tenkin johtaa hyvin monenlaisiin ja keskenään ristiriitaisiin kehityskulkuihin.
Hallinnan ”Janus-kasvot” liittyvät hallinnan kykyyn tuottaa uudenlaisia kansa-laisuuden määritelmiä ja tiloja sekä mahdollisesti muuttaa demokraattisuu-den määritelmää kokonaisuutenaan, mutta toisaalta samalla mahdollistaa epämuodollisia ja epädemokraattisia käytäntöjä ja romuttaa vakiintuneita demokraattisia instituutioita (Swyngedouw, 2005). Hallinnan muutos kiinnit-tyy uusien muodollisten ja epämuodollisten politiikan instituutioiden raken-tamiseen, jotka johtavat myös aiemmin vahvasti valtiovetoisen päätöksente-on uudelleenskaalautumiseen ”alas” paikallisille tasoille, ”ylös” ylikansallisiin organisaatioihin ja ”ulos” ei-valtiollisille toimijoille, mikä osaltaan voimistaa hallinnan sisäisiä ristiriitoja (ibid.). Hallinnan analytiikassa uusien instituutioi-den ja aineellisten vaikutusten tarkastelu lomittuvat.
Muun muassa Braun (2014) on käsitteellistänyt tätä hallinnan biopoliittis-ta toiminbiopoliittis-taa ilmastonmuutoksen aikakaudella ”reaktiivisena”, ”päämäärättö-mänä” ja ”osittaisena” reagointina uusiin globaaleihin haasteisiin erilaisissa konteksteissa. Yleisen reaktiivisuuden taustalla on kuitenkin joukko syste-maattisia käytäntöjä, jotka muodostavat hallinnoinnin aineellista perustaa.
Kriittiset maantieteilijät ovat esimerkiksi eritelleet kuinka hiilelle muodostetut markkinat ovat muokanneet taloudellista arvonmuodostusta ja muokanneet ilmastonmuutoksesta taloudelliseen arvonmuodostukseen vaikuttavan ele-mentin (Boyd et al., 2011; Newell et al., 2012). Vastaavasti ekologiset kriisit ja ei-inhimilliset yhteisöt ovat vaatineet tarkastelemaan kriittisesti myös oikeu-dellisen järjestelmän perusteita, jotka on rakennettu yhteismaiden rajaami-sen ja yksityirajaami-sen omistukrajaami-sen varaan – ja joka siten tunnistaa edelleen heikosti
ja reaktiivisesti yhteisten ympäristöhaasteiden kumuloituvan olemuksen (esim. Capra & Mattei, 2015).
Hallinnan järjestelmät – tai sommittumat – ovatkin luonteeltaan aina kes-keneräisiä ja kaoottisia: niillä ei ole selkeää pohjapiirrosta, suunnitelmaa tai tavoitetta. Hallinnan järjestelmät ovatkin kompleksisia ja luonteeltaan his-toriallisesti rakentuvia – kontingenttejä – jolloin pienilläkin tekijöillä voi olla polkuriippuvuuksia ja lukkotilanteita synnyttävä rooli (Urry, 2005). Kontin-genssin kriitikot ovatkin väittäneet ilmiön moniulotteisuuteen keskittymisen johtavan tutkimuksen relativismiin, tiedollisen perustan murenemiseen ja moraalin hälvenemiseen, mikä ei kuitenkaan esimerkiksi John Urryn (ibid., s. 11–12) mukaan pidä paikkaansa, vaan kompleksisuuden tunnustaminen onkin keino asemoida tieto ja moraali tilallisiin konteksteihinsa.
Tässä tutkimuksessa olen pyrkinyt jäsentämään hallinnan kompleksisuut-ta kolmeskompleksisuut-ta toisiaan täydentävästä suunnaskompleksisuut-ta. Ensinnäkin Jamie Peckin ja Nik Theodoren (2015) huomioita noudattaen, on tärkeää seurata konkreettisia politiikkatoimia, niistä seuraavia vaikutuksia ja niihin johtavia prosesseja, jois-sa hallinta jois-saa tilallisen muotonjois-sa. Yhteiskunnalliseen hallintaan ojois-sallistuu kasvava määrä erilaisia toimenpiteitä, ohjelmia, ratkaisuja ja käsitteitä sekä tiedontuottajia, joiden tehtävänä on välittäjinä kuljettaa politiikkoja konteks-tien välillä. ”Ratkaisujen” vaikutukset eivät ole koskaan täysin tiedossa, eivät-kä ne ole siirrettäviä sellaisenaan, vaan niiden ympärillä tehdään ilmiöiden kehystämiseen, määrittelyyn ja tulkintaan liittyvää työtä, jonka kautta ilmiöis-tä tehdään hallittavia. Eri tavoin paikantuvat poliittiset ratkaisut ja tietokäy-tännöt siten laajentavat ilmiöön kiinnittyvää suhteiden tilaa. Toiseksi tulee tarkastella kriittisesti hallinnan heterogeenista perustaa. Globaaleina mielle-tyt ympäristöpolitiikan kysymykset ja niiden ympärille rakentuvat poliittiset sopimukset ja ohjelmat tuotetaan moninaisten keskenään heterogeenisten toimijoiden vuorovaikutuksessa, joka paikantuu neuvottelupöytiin, juridisiin tekstimuotoiluihin ja tiedontuotannon käytäntöihin (Braun, 2005). Suhteiden muodostamiseen osallistuu laaja joukko ei-inhimillisiä toimijoita, jotka vaikut-tavat poliittisen yhteisön määritelmään, muotoon ja kokoon – sekä vaikutuk-siin (Ash & Simpson, 2016). Kolmanneksi täytyy tunnistaa hallinnan poikkis-kaalaisuus. Yhteistuotettujen ja sosiaalismateriaalisten hallinnan käytäntöjen tuottamat tilalliset vuorovaikutussuhteet eivät ole vain abstrakteja, vaan niillä
on samanaikaisesti hyvin konkreettisesti sekä globaali että monin tavoin pai-kantuva vaikutus (McCann & Ward, 2013, s. 4–6). Lisäksi ympäristöilmiöiden muodostamat suhteet ja ilmiöiden ympärille rakentuvat yhteisöt muuttuvat jatkossa entistäkin tiheämmiksi, monimutkaisemmiksi ja kiireisemmiksi, kos-ka haasteiden aikos-kajänteet ja politisointi ovat aiempaa akuutimpia (McCann
& Ward, 2012).
Nämä kolme huomiota politiikan seuraamisesta, poliittisen yhteisön hete-rogeenisyydestä ja tilallisten vaikutusten konkreettisuudesta ovat keskeisiä tulkinnallisia ohjenuoria hallinnan topologisen tilallisuuden analysoinnissa.
Kysymykset liittyvät erityisesti mittakaavojen politiikkoihin, joita käsittelen tarkemmin seuraavaksi.
3.4 Mittakaavapolitiikat
Mittakaavan (scale) käsite on osa maantieteiden perustavaa sanastoa. Sen käyttöön liittyy runsaasti haasteita ja käsitteellisiä rajanvetoja, joiden ympä-rillä on ajoittain käyty kiivaitakin väittelyitä – joista esimerkkinä 2000-luvun puolivälissä käyty käsikirjoitusten vaihto etenkin Progress in Human Geo-graphyn7 ja Transactions of the Institute of British Geographersin8 sivuilla.
Akateemisesti mittakaavan käsitteen arkipäiväisyys ja kulkeutuminen hyvin erilaisiin tutkimuksellisiin konteksteihin on tuottanut liukumaa sen käytössä ja sumentanut käsitteen merkityssisältöä (Moore, 2008). Huolimatta monis-ta yrityksistä ja mahdollisuuksismonis-ta arkisen ja käsitteellisen ymmärryksen yh-distämisessä, ei mittakaavan käsitteelle ole löydetty kattavaa ja tyydyttävää määritelmää, joka tavoittaisi erilaisiin ilmiöihin liittyvät käytännölliset ulottu-vuudet sekä samanaikaisesti vastaisi tilateoreettista ymmärrystä (Rytteri &
Lukkarinen, 2017). Maantieteellinen mittakaavakeskustelu keskittyy oikeute-tusti pääasiassa tilallisiin kysymyksiin, mutta mittakaavoja voidaan määritellä lisäksi esimerkiksi ajan, lainsäädännön, instituutioiden, hallinnan, verkosto-jen ja tiedon näkökulmista (Cash et al., 2006, s. 7).
7 https://journals.sagepub.com/home/phg
8 https://rgs-ibg.onlinelibrary.wiley.com/journal/14755661
Yleisen määritelmän mukaan mittakaavan käsitteellä viitataan ilmiön ko-koon, tasoon tai suhteeseen (Howitt, 1998). Koko (size) on esimerkiksi luon-nonmaantieteissä tunnistettava ilmiöiden kartalla rajattava ja absoluuttisesti määriteltävä mitta, jonka mukaan esimerkiksi kaupunginosa on kaupunkia pienempi, joka vastaavasti on maakuntaa tai valtiota pienempi yksikkö. Taso (level) on puolestaan hierarkkinen mitta, jonka avulla voidaan asettaa ilmiöt sisäkkäin. Esimerkiksi valtiollinen taso on alueellista tasoa ylempänä, joka puolestaan on kaupunkia ylempänä, jne. Näillä molemmilla on roolinsa yh-teiskunnan hallinnassa ja erilaisten prosessien organisoinnissa ja niiden va-rassa voidaan tehdä täsmällisempiä erotteluja esimerkiksi hallinnan järjes-telmien tai ilmiöiden ekologisten ominaisuuksien mukaan (Cash et al., 2006).
Suhde (relation) puolestaan korostaa, kuinka koon ja tason määrittely on tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden tulosta ja kuinka niiden käyttö tuot-taa uusia yhteiskunnallisia suhteita. Mittakaavan ymmärtäminen suhteena on varsinkin ihmismaantieteissä olennainen näkökulma, koska suhteiden näkökulmasta tutkimuksen kohteena eivät ole mittakaavat itsessään, vaan tiedontuotannon ja vallankäytön järjestelmät, joilla mittakaavoja tuotetaan sekä vaikutukset, joita erilaisilla mittakaavoilla on yhteiskunnassa.
Tähän johtopäätökseen pääseminen vaatii kuitenkin hieman tarkempaa mittakaavojen poliittisuudesta käydyn, varsinkin jälkistrukturalistisen kään-teen synnyttämän ihmismaantieteellisen keskustelun erittelyä. ”Mittakaava-kiistoina” (esim. Moore, 2008) tunnettu keskustelu voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä vaiheessa ihmismaantieteellistä mittakaavakäsitettä on määritelty ja täsmennetty suhteessa poliittisen ekonomian kritiikkiin ja täsmällisempään yhteiskunnallisten valtasuhteiden ymmärrykseen. Toisessa vaiheessa käsitteen rajanvetoa on tehty tarkemmin suhteessa poliittisen eko-logian ymmärrykseen yhteiskunnan ja ympäristön vuorovaikutuksesta ja eri-laisista mittakaavapolitiikkojen ilmenemistavoista. Käsittelen keskustelujen tuottamat käsitteelliset huomiot ennen siirtymistä mittakaavapolitiikkojen toimijanäkökulmaan.
Ensimmäisen keskustelun lähtökohtana on erityisesti ymmärrys kaavoista yhteiskunnallisina suhteina, joka on avannut keskustelun mitta-kaavasuhteiden tuottamiseen liittyvistä historiallisista ja maantieteellisistä prosesseista (esim. Delaney & Leitner, 1997). Keskustelun taustalla ovat
vaikuttaneet varsinkin Henri Lefebvren (1991) tilan yhteiskunnallista tuotan-toa käsittelevät tilateoreettiset huomiot, jotka ovat tuoneet pintaan tilallisiin hierarkioihin liittyvät sosiaaliset dynamiikat ja niiden vaikutukset yhteiskun-nan poliittisten mittakaavojen muodostumiseen (Brenner, 2000; Kipfer ym., 2013). Kansallisvaltioiden hegemonisen poliittisen aseman muutos, ylikansal-listen instituutioiden nopea rakentaminen ja ympäristökysymysten politisoi-tuminen tekivät 1990-luvun jälkimmäisestä puoliskosta ja 2000-luvusta otol-lisen ajankohdan myös kriittiselle tilateoreettiselle keskustelulle poliittisista mittakaavoista ja ympäristöpoliittisen hallinnan muutoksesta (Reed & Bruy-neel, 2010). Mittakaavojen yhteiskunnallinen tuotanto avasi tietä poliittisille kysymyksenasetteluille liittyen esimerkiksi kehollisuuteen ja kotitalouksien piirissä tehtävään uusintamiseen, jotka ovat perinteisesti olleet poliittiselle maantieteelle haastavia näkökulmia (Marston, 2000).
Samalla avautui tilateoreettisen käsitteellistämisen kysymys liittyen po-liittisten mittakaavojen muuntumisen ja hallinnan uudelleenskaalaamisen (rescaling) mekanismeihin, joihin kirjallisuudessa esitetään kaksi vastakkaista vastausta. Jälkistrukturalistinen maantieteilijä Neil Brennerin (2001, s. 599–
604) vastauksena on tarkastella yhteiskunnallisia hankkeita ja käsitteellistä-misen tapoja, joilla moninaisista suhteista muotoillaan tilallisia hierarkioita.
Brennerin yksitoistakohtaisessa menetelmällisessä ohjeistuksessaan tutki-muksen kohteena on yhteiskunnallisten suhteiden moninainen verkosto, jossa tuotetaan tilallisen muodon saavia valtasuhteita ja jotka eivät keskity yksittäiseen tasoon (esimerkiksi valtio, alue, jne.), vaan mittakaavojen avulla tunnistettaviin poliittisiin valtasuhteisiin (ibid.). Toisen vastauksen tarjoavat konstruktionistit Sallie Marstonin johdolla ehdottaessaan mittakaavan käsit-teestä luopumista ihmismaantieteissä, koska sen käyttö uusintaa yhteiskun-nallisia tilallisia hierarkioita ja niihin perustuvia tiedontuotannon ontologioita (Marston et al., 2005). Tilalle tarjotaan tilallisiin suhteisiin keskittymistä ta
saisten ontologioiden näkökulmasta (flat ontology), jossa avataan enem-män sijaa toimijuudelle, joka ei tapahdu mittakaavaolettamusten tuottamis-sa rajoistuottamis-sa (ibid.). Samalla esimerkiksi globalituottamis-saatio riisutaan mystiikastaan tarkastelemalla suhteita eri tavoin paikantuvissa tilallisissa konteksteissaan (Marston et al., 2007).
Riippumatta tilojen hierarkkisuudesta tehtävistä johtopäätöksistä, tarjo-avat mittakaavakiistat kaksi olennaista yleistystä liittyen mittakaavojen so-siaalisteen tuotantoon ja toimijuuteen. Yhtäältä mittakaavoissa kyse ei ole vain sosiaalisesta konstruktiosta, vaan mittakaavat vaativat taakseen joukon ei-inhimillisiä toimijoita, jotka auttavat vakauttamaan mittakaavoja. Toisaalta mittakaavoilla on myös todellisia, aineellisia vaikutuksia ympäristössään, sillä niiden avulla voidaan vaikuttaa hyvin moninaisten prosessien toimintaan.
Näin tarkasteltuna mittakaavaontologioista käydyn kiistan voidaan katsoa asettuvan rakenne – toimijuus -janalle, josta käsin voidaan tarkastella tar-kemmin mittakaavapolitiikkoja erilaisten toimijoiden kannalta. (Leitner &
Miller, 2007)
Jälkimmäisessä keskustelussa laukaisijana on kysymys mittakaavojen on-tologisuudesta ja representatiivisuudesta, joka on vaivannut erityisesti poliit-tisen ekologian tutkijoita (Sayre, 2005). Kun ihmismaantieteissä on irrottau-duttu mittakaavojen konkreettisuuteen (reification) liittyvistä olettamuksista, on se haastanut ekologista ajattelua tarkkaan käsitteellistämiseen käytössä olevista menetelmällisistä lähtökohdista ja ilmiöihin liitetyistä ”luonnollisista”
mittakaavoista. Mittakaavoilla on ollut poliittisessa ekologiassa hyvin keskei-nen rooli, sillä tutkimussuunnassa on pyritty erityisesti käsitteellistämään yhteiskunnallisten ja ekologisten prosessien välistä vuorovaikutusta, mikä on tarkoittanut sekä yhteiskuntatieteellisten että luonnontieteellisten mit-takaavakäsitteiden käyttöä – usein näistä ensimmäisen ehdoilla (Rangan &
Kull, 2009). Keskustelussa onkin pyritty luomaan epistemologista käsittelyä sosioekologisten prosessien ymmärrykselle mittakaavateoreettisesta näkö-kulmasta ilman, että yhteiskunnallista tai ekologista ymmärrystä asetettaisiin ensisijaiseksi (Swyngedouw & Heynen, 2003).
Keskustelusta on erotettavissa kolme toistensa varaan rakentavaa jäsen-nystä. Nathan Sayren (2005) tarjoaa ihmismaantieteisiin poliittisessa ekolo-giassa tunnistettua jaottelua mittakaavan epistemologiseen määritelmään, jossa keskitytään ilmiön tunnistamiseen käytössä olevalla mitattavalla astei-kolla sekä ontologiseen määritelmään, jossa huomion kohteena ovat etenkin ilmiön ominaisuudet ja suhteet muihin ilmiöihin. Ekologien työssä paradok-sin muodostaa käytettävien mittalaitteiden keskeinen asema. Tutkimusase-telmat uusintavat ja vahvistavat epistemologisia mittakaavoja, mutta työn
johtopäätöksinä pyritään muotoilemaan ontologisia mittakaavoja koskevia huomioita liittyen esimerkiksi tarkasteltavan ilmiön ympäristövaikutusten ra-ja-arvoihin. Sayren päätyössä tutkimuksen kohteena on Yhdysvaltain laajojen tasankojen ympäristönmuutoksessa vaikuttanut ekologisen tiedontuotan-non ja maataloustuotantiedontuotan-non pyrkimysten välinen kehä (Sayre, 2016) – josta on löydettävissä vertailukohtia myös suomalaiseen metsienhoidon tieteeseen.
Steven Manson (2008) pyrkii puolestaan muotoilemaan epistemologista jat-kumoa erilaisista tilateoreettisista mittakaavan määritelmistä sijoittamalla sen toiseen ääripäähän positivistiset matemaattisluonnontieteelliset mit-takaavan tulkinnat ja toiseen ääripäähän sosiaalisen konstruktivismin opit tarjoten samalla meta-asteikkoa, jossa erilaiset mittakaavatulkinnat voidaan järjestää eksaktista tulkinnasta epäeksaktiin. Vaikka mittakaavajatkumo on itsessään tarpeeton yksinkertaistus erilaisista tilaontologioista, auttaa se tuo-maan keskusteluun komplekseja ekologisia järjestelmiä ja yhteiskunnallisia prosesseja sekä näihin liittyviä tiedontuotannon ja poliittisen toiminnan ta-poja koskevat kysymyksenasettelut. Haripriya Rangan ja Christian Kull (2009) ovat puolestaan kehitelleet jaottelua astetta pidemmälle lisäämällä toimin
nan (vrt. ontologinen) mittakaavojen ja havainnoinnin (vrt. epistemologi-nen) mittakaavojen rinnalle tulkinnan mittakaavat, joilla viitataan tapaan, jolla ilmiöistä tehdään tutkimuksellisen tiedontuotannon kautta poliittisesti hallittavia, siirrettäviä ja tunnistettavia. Tulkinnan mittakaavat ovat olennai-nen lisäys käsitteelliseen ymmärrykseen, koska juuri tulkintojen tarjoamisen kautta niin poliittinen ekologia kuin yhteiskuntatieteet laajemminkin ovat vahvassa mielessä poliittisia – ja osallistuvat tutkimuksen kohteena olevan ilmiön tuotantoon.
Epistemologisen keskustelun lisäksi toinen mittakaavamääritelmiä sel-keyttävä avaus poliittisen ekologian puolella on ollut tilallisten määritelmi-en täsmällinmääritelmi-en erittely muista mittakaavan määritelmistä käsin. Erityisesti ajallinen, temporaalinen ulottuvuus on hyvin kiinteästi yhteydessä ilmiöiden tilalliseen kompleksisuuteen esimerkiksi suhteessa ekologisten prosessien tasapainon säilymiseen ja järkkymiseen (Sayre, 2005, s. 277–279). Samoin David Cash et al. (2006) ovat erotelleet seitsemän erillistä mittakaavojen kä-sitteellistämisen ulottuvuutta:
• Alueelliset mittakaavat (esim. alue – maisema – maapallo)
• Ajalliset mittakaavat (esim. päivä – vuodenaika – vuosi)
• Oikeudelliset mittakaavat (esim. kunta – valtio – ylikansallinen hallinto)
• Institutionaaliset mittakaavat (esim. toimeenpanon säännöt – lait –
• Institutionaaliset mittakaavat (esim. toimeenpanon säännöt – lait –