Mittakaavapolitiikat

Mittakaavan (scale) käsite on osa maantieteiden perustavaa sanastoa. Sen käyttöön liittyy runsaasti haasteita ja käsitteellisiä rajanvetoja, joiden ympä-rillä on ajoittain käyty kiivaitakin väittelyitä – joista esimerkkinä 2000-luvun puolivälissä käyty käsikirjoitusten vaihto etenkin Progress in Human Geo-graphyn⁷ ja Transactions of the Institute of British Geographersin⁸ sivuilla.

Akateemisesti mittakaavan käsitteen arkipäiväisyys ja kulkeutuminen hyvin erilaisiin tutkimuksellisiin konteksteihin on tuottanut liukumaa sen käytössä ja sumentanut käsitteen merkityssisältöä (Moore, 2008). Huolimatta monis-ta yrityksistä ja mahdollisuuksismonis-ta arkisen ja käsitteellisen ymmärryksen yh-distämisessä, ei mittakaavan käsitteelle ole löydetty kattavaa ja tyydyttävää määritelmää, joka tavoittaisi erilaisiin ilmiöihin liittyvät käytännölliset ulottu-vuudet sekä samanaikaisesti vastaisi tilateoreettista ymmärrystä (Rytteri &

Lukkarinen, 2017). Maantieteellinen mittakaavakeskustelu keskittyy oikeute-tusti pääasiassa tilallisiin kysymyksiin, mutta mittakaavoja voidaan määritellä lisäksi esimerkiksi ajan, lainsäädännön, instituutioiden, hallinnan, verkosto-jen ja tiedon näkökulmista (Cash et al., 2006, s. 7).

7 https://journals.sagepub.com/home/phg

8 https://rgs-ibg.onlinelibrary.wiley.com/journal/14755661

Yleisen määritelmän mukaan mittakaavan käsitteellä viitataan ilmiön ko-koon, tasoon tai suhteeseen (Howitt, 1998). Koko (size) on esimerkiksi luon-nonmaantieteissä tunnistettava ilmiöiden kartalla rajattava ja absoluuttisesti määriteltävä mitta, jonka mukaan esimerkiksi kaupunginosa on kaupunkia pienempi, joka vastaavasti on maakuntaa tai valtiota pienempi yksikkö. Taso (level) on puolestaan hierarkkinen mitta, jonka avulla voidaan asettaa ilmiöt sisäkkäin. Esimerkiksi valtiollinen taso on alueellista tasoa ylempänä, joka puolestaan on kaupunkia ylempänä, jne. Näillä molemmilla on roolinsa yh-teiskunnan hallinnassa ja erilaisten prosessien organisoinnissa ja niiden va-rassa voidaan tehdä täsmällisempiä erotteluja esimerkiksi hallinnan järjes-telmien tai ilmiöiden ekologisten ominaisuuksien mukaan (Cash et al., 2006).

Suhde (relation) puolestaan korostaa, kuinka koon ja tason määrittely on tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden tulosta ja kuinka niiden käyttö tuot-taa uusia yhteiskunnallisia suhteita. Mittakaavan ymmärtäminen suhteena on varsinkin ihmismaantieteissä olennainen näkökulma, koska suhteiden näkökulmasta tutkimuksen kohteena eivät ole mittakaavat itsessään, vaan tiedontuotannon ja vallankäytön järjestelmät, joilla mittakaavoja tuotetaan sekä vaikutukset, joita erilaisilla mittakaavoilla on yhteiskunnassa.

Tähän johtopäätökseen pääseminen vaatii kuitenkin hieman tarkempaa mittakaavojen poliittisuudesta käydyn, varsinkin jälkistrukturalistisen kään-teen synnyttämän ihmismaantieteellisen keskustelun erittelyä. ”Mittakaava-kiistoina” (esim. Moore, 2008) tunnettu keskustelu voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä vaiheessa ihmismaantieteellistä mittakaavakäsitettä on määritelty ja täsmennetty suhteessa poliittisen ekonomian kritiikkiin ja täsmällisempään yhteiskunnallisten valtasuhteiden ymmärrykseen. Toisessa vaiheessa käsitteen rajanvetoa on tehty tarkemmin suhteessa poliittisen eko-logian ymmärrykseen yhteiskunnan ja ympäristön vuorovaikutuksesta ja eri-laisista mittakaavapolitiikkojen ilmenemistavoista. Käsittelen keskustelujen tuottamat käsitteelliset huomiot ennen siirtymistä mittakaavapolitiikkojen toimijanäkökulmaan.

Ensimmäisen keskustelun lähtökohtana on erityisesti ymmärrys kaavoista yhteiskunnallisina suhteina, joka on avannut keskustelun mitta-kaavasuhteiden tuottamiseen liittyvistä historiallisista ja maantieteellisistä prosesseista (esim. Delaney & Leitner, 1997). Keskustelun taustalla ovat

vaikuttaneet varsinkin Henri Lefebvren (1991) tilan yhteiskunnallista tuotan-toa käsittelevät tilateoreettiset huomiot, jotka ovat tuoneet pintaan tilallisiin hierarkioihin liittyvät sosiaaliset dynamiikat ja niiden vaikutukset yhteiskun-nan poliittisten mittakaavojen muodostumiseen (Brenner, 2000; Kipfer ym., 2013). Kansallisvaltioiden hegemonisen poliittisen aseman muutos, ylikansal-listen instituutioiden nopea rakentaminen ja ympäristökysymysten politisoi-tuminen tekivät 1990-luvun jälkimmäisestä puoliskosta ja 2000-luvusta otol-lisen ajankohdan myös kriittiselle tilateoreettiselle keskustelulle poliittisista mittakaavoista ja ympäristöpoliittisen hallinnan muutoksesta (Reed & Bruy-neel, 2010). Mittakaavojen yhteiskunnallinen tuotanto avasi tietä poliittisille kysymyksenasetteluille liittyen esimerkiksi kehollisuuteen ja kotitalouksien piirissä tehtävään uusintamiseen, jotka ovat perinteisesti olleet poliittiselle maantieteelle haastavia näkökulmia (Marston, 2000).

Samalla avautui tilateoreettisen käsitteellistämisen kysymys liittyen po-liittisten mittakaavojen muuntumisen ja hallinnan uudelleenskaalaamisen (rescaling) mekanismeihin, joihin kirjallisuudessa esitetään kaksi vastakkaista vastausta. Jälkistrukturalistinen maantieteilijä Neil Brennerin (2001, s. 599–

604) vastauksena on tarkastella yhteiskunnallisia hankkeita ja käsitteellistä-misen tapoja, joilla moninaisista suhteista muotoillaan tilallisia hierarkioita.

Brennerin yksitoistakohtaisessa menetelmällisessä ohjeistuksessaan tutki-muksen kohteena on yhteiskunnallisten suhteiden moninainen verkosto, jossa tuotetaan tilallisen muodon saavia valtasuhteita ja jotka eivät keskity yksittäiseen tasoon (esimerkiksi valtio, alue, jne.), vaan mittakaavojen avulla tunnistettaviin poliittisiin valtasuhteisiin (ibid.). Toisen vastauksen tarjoavat konstruktionistit Sallie Marstonin johdolla ehdottaessaan mittakaavan käsit-teestä luopumista ihmismaantieteissä, koska sen käyttö uusintaa yhteiskun-nallisia tilallisia hierarkioita ja niihin perustuvia tiedontuotannon ontologioita (Marston et al., 2005). Tilalle tarjotaan tilallisiin suhteisiin keskittymistä ta­

saisten ontologioiden näkökulmasta (flat ontology), jossa avataan enem-män sijaa toimijuudelle, joka ei tapahdu mittakaavaolettamusten tuottamis-sa rajoistuottamis-sa (ibid.). Samalla esimerkiksi globalituottamis-saatio riisutaan mystiikastaan tarkastelemalla suhteita eri tavoin paikantuvissa tilallisissa konteksteissaan (Marston et al., 2007).

Riippumatta tilojen hierarkkisuudesta tehtävistä johtopäätöksistä, tarjo-avat mittakaavakiistat kaksi olennaista yleistystä liittyen mittakaavojen so-siaalisteen tuotantoon ja toimijuuteen. Yhtäältä mittakaavoissa kyse ei ole vain sosiaalisesta konstruktiosta, vaan mittakaavat vaativat taakseen joukon ei-inhimillisiä toimijoita, jotka auttavat vakauttamaan mittakaavoja. Toisaalta mittakaavoilla on myös todellisia, aineellisia vaikutuksia ympäristössään, sillä niiden avulla voidaan vaikuttaa hyvin moninaisten prosessien toimintaan.

Näin tarkasteltuna mittakaavaontologioista käydyn kiistan voidaan katsoa asettuvan rakenne – toimijuus -janalle, josta käsin voidaan tarkastella tar-kemmin mittakaavapolitiikkoja erilaisten toimijoiden kannalta. (Leitner &

Miller, 2007)

Jälkimmäisessä keskustelussa laukaisijana on kysymys mittakaavojen on-tologisuudesta ja representatiivisuudesta, joka on vaivannut erityisesti poliit-tisen ekologian tutkijoita (Sayre, 2005). Kun ihmismaantieteissä on irrottau-duttu mittakaavojen konkreettisuuteen (reification) liittyvistä olettamuksista, on se haastanut ekologista ajattelua tarkkaan käsitteellistämiseen käytössä olevista menetelmällisistä lähtökohdista ja ilmiöihin liitetyistä ”luonnollisista”

mittakaavoista. Mittakaavoilla on ollut poliittisessa ekologiassa hyvin keskei-nen rooli, sillä tutkimussuunnassa on pyritty erityisesti käsitteellistämään yhteiskunnallisten ja ekologisten prosessien välistä vuorovaikutusta, mikä on tarkoittanut sekä yhteiskuntatieteellisten että luonnontieteellisten mit-takaavakäsitteiden käyttöä – usein näistä ensimmäisen ehdoilla (Rangan &

Kull, 2009). Keskustelussa onkin pyritty luomaan epistemologista käsittelyä sosioekologisten prosessien ymmärrykselle mittakaavateoreettisesta näkö-kulmasta ilman, että yhteiskunnallista tai ekologista ymmärrystä asetettaisiin ensisijaiseksi (Swyngedouw & Heynen, 2003).

Keskustelusta on erotettavissa kolme toistensa varaan rakentavaa jäsen-nystä. Nathan Sayren (2005) tarjoaa ihmismaantieteisiin poliittisessa ekolo-giassa tunnistettua jaottelua mittakaavan epistemologiseen määritelmään, jossa keskitytään ilmiön tunnistamiseen käytössä olevalla mitattavalla astei-kolla sekä ontologiseen määritelmään, jossa huomion kohteena ovat etenkin ilmiön ominaisuudet ja suhteet muihin ilmiöihin. Ekologien työssä paradok-sin muodostaa käytettävien mittalaitteiden keskeinen asema. Tutkimusase-telmat uusintavat ja vahvistavat epistemologisia mittakaavoja, mutta työn

johtopäätöksinä pyritään muotoilemaan ontologisia mittakaavoja koskevia huomioita liittyen esimerkiksi tarkasteltavan ilmiön ympäristövaikutusten ra-ja-arvoihin. Sayren päätyössä tutkimuksen kohteena on Yhdysvaltain laajojen tasankojen ympäristönmuutoksessa vaikuttanut ekologisen tiedontuotan-non ja maataloustuotantiedontuotan-non pyrkimysten välinen kehä (Sayre, 2016) – josta on löydettävissä vertailukohtia myös suomalaiseen metsienhoidon tieteeseen.

Steven Manson (2008) pyrkii puolestaan muotoilemaan epistemologista jat-kumoa erilaisista tilateoreettisista mittakaavan määritelmistä sijoittamalla sen toiseen ääripäähän positivistiset matemaattisluonnontieteelliset mit-takaavan tulkinnat ja toiseen ääripäähän sosiaalisen konstruktivismin opit tarjoten samalla meta-asteikkoa, jossa erilaiset mittakaavatulkinnat voidaan järjestää eksaktista tulkinnasta epäeksaktiin. Vaikka mittakaavajatkumo on itsessään tarpeeton yksinkertaistus erilaisista tilaontologioista, auttaa se tuo-maan keskusteluun komplekseja ekologisia järjestelmiä ja yhteiskunnallisia prosesseja sekä näihin liittyviä tiedontuotannon ja poliittisen toiminnan ta-poja koskevat kysymyksenasettelut. Haripriya Rangan ja Christian Kull (2009) ovat puolestaan kehitelleet jaottelua astetta pidemmälle lisäämällä toimin­

nan (vrt. ontologinen) mittakaavojen ja havainnoinnin (vrt. epistemologi-nen) mittakaavojen rinnalle tulkinnan mittakaavat, joilla viitataan tapaan, jolla ilmiöistä tehdään tutkimuksellisen tiedontuotannon kautta poliittisesti hallittavia, siirrettäviä ja tunnistettavia. Tulkinnan mittakaavat ovat olennai-nen lisäys käsitteelliseen ymmärrykseen, koska juuri tulkintojen tarjoamisen kautta niin poliittinen ekologia kuin yhteiskuntatieteet laajemminkin ovat vahvassa mielessä poliittisia – ja osallistuvat tutkimuksen kohteena olevan ilmiön tuotantoon.

Epistemologisen keskustelun lisäksi toinen mittakaavamääritelmiä sel-keyttävä avaus poliittisen ekologian puolella on ollut tilallisten määritelmi-en täsmällinmääritelmi-en erittely muista mittakaavan määritelmistä käsin. Erityisesti ajallinen, temporaalinen ulottuvuus on hyvin kiinteästi yhteydessä ilmiöiden tilalliseen kompleksisuuteen esimerkiksi suhteessa ekologisten prosessien tasapainon säilymiseen ja järkkymiseen (Sayre, 2005, s. 277–279). Samoin David Cash et al. (2006) ovat erotelleet seitsemän erillistä mittakaavojen kä-sitteellistämisen ulottuvuutta:

• Alueelliset mittakaavat (esim. alue – maisema – maapallo)

• Ajalliset mittakaavat (esim. päivä – vuodenaika – vuosi)

• Oikeudelliset mittakaavat (esim. kunta – valtio – ylikansallinen hallinto)

• Institutionaaliset mittakaavat (esim. toimeenpanon säännöt – lait – pe-rustuslait)

• Hallinnoinnin mittakaavat (esim. tehtävät – hankkeet – suunnitelmat)

• Verkostojen mittakaavat (esim. perhe – sukulaisuus – yhteiskunta)

• Tiedolliset mittakaavat (esim. täsmällinen määritelmä – yleistys)

Kyse on samalla mittakaavapolitiikoissa käytettävien asteikkojen tai tieto-järjestelmien havainnollistuksesta. Toimijat hyödyntävät poliittisissa keskus-teluissa keskenään erilaisia mittakaavamääritelmiä, mikä voi tuottaa hallin-nalle erilaisia ”mittakaavahaasteita”: välinpitämättömyys, jolloin hallinnan mittakaavojen valinnassa ei tunnisteta vuorovaikutusta toiminnallisten mit-takaavojen kanssa (esimerkiksi energiajärjestelmän sääntelyn perustuessa keskitetyille tuotantoyksiköille, joka sivuuttaa hajautetun energiantuotannon mahdollisuudet paikallisissa verkoissa); epäsuhdat, jolloin hallinnan mitta-kaavat poikkeavat tarkasteltavan ilmiön mittakaavoista joltain olennaiselta osalta (esimerkiksi metsien bioenergiakäytön johtaessa kantojen polttoon ja siten hiilidioksidipäästöjen kasvuun ja maaperän hiilivaraston kutistumi-seen); tai monikollisuus, jolloin oletetaan ilmiölle löydettävän yhden oikean tai tehokkaan hallinnan mittakaavan, mikä kaventaa ymmärrystä eri mitta-kaavoilla tapahtuvista dynamiikoista (osatutkimuksissa käsitelty EU:n laajui-set biomassojen kestävyyskriteerit ovat tästä esimerkki) (Cash et al., 2006).

Ympäristöhallinnan uudelleenskaalautumisessa muodostuu monimutkaisia haasteita tiede- ja hallintaperusteisten mittakaavojen välille. Esimerkiksi Itä-meren rehevöitymisen ja ravinnepäästöjen hallinnan kontekstissa tiedepe-rusteinen jäsennys ongelmien ajallisista ja tilallisista mittakaavoista on jatku-vassa ristiriidassa hallinnollisten instituutioiden tarjoamien kehysten kanssa, eivätkä kummankaan järjestelmän tarjoamat määritelmät kohtaa moninais-ten, ravinnekuormituksen ongelmaan vaikuttavien taloudellisten sektoreiden käytäntöjä (Tynkkynen, 2015). Haasteiden kautta tulee näkyväksi, kuinka toi-mijat hyödyntävät, tuottavat, purkavat ja uusintavat mittakaavapolitiikoissa

erilaisia mittakaava-asteikoita ja pyrkivät vaikuttamaan niiden institutionali-sointiin osana hallinnan järjestelmiä.

Toimijanäkökulmasta tarkastelu irtautuu analyyttisesta määritelmäs-tä ja kohdistuu yhteiskunnallisiin käymääritelmäs-täntöihin (Moore, 2008). Määritelmää voidaan täsmentää tarkastelulla mittakaavapolitiikkojen (scalar politics, MacKinnon, 2011) ja mittakaavakäytäntöjen (scalar practice, Mansfield &

Haas, 2006) näkökulmista. MacKinnon (2011) korostaa mittakaavapolitiikko-jen käsitteellä toimijoiden kykyä hyödyntää erilaisia mittakaavan määritelmiä ja olemassa olevia mittakaavoja poliittisissa hankkeissa ja prosessissa, joiden pääasiallisia kohteita eivät ole mittakaavat. Erityisesti ympäristöpoliittisessa hallinnassa mittakaavojen määrittely korostuu, vaikka hankkeiden pääasial-lisena kohteena voivatkin olla ekologiset ja taloudelliset määritelmät, joiden kautta ilmiöitä hallinnoidaan. Vastaavasti mittakaavakäytännöillä viitataan institutionalisoituneisiin tapoihin määritellä ja kehystää ilmiöitä, joka liittyy erityisesti keskenään ristiriitaisiin tieteellisiin kehystyksiin (Mansfield & Haas, 2006). Olennaista mittakaavakäytännöissä on, etteivät ne ole passiivisia, vaan luonteeltaan performatiivisia tietokäytäntöjä, joilla tuotetaan materiaalisia vaikutuksia yhteiskunnassa (González, 2006; Kaiser & Nikiforova, 2008). Mit-takaavapolitiikoilla voidaankin pyrkiä haastamaan vallitsevia mittakaavojen käytäntöjä ja vakiinnuttamaan uudenlaisia tiedollisia kehyksiä (esim. Kurtz, 2003). Mittakaavakäytäntöjen ja -politiikkojen tulkinnassa on tärkeää myös huomioida Bruno Latourin (2005) huomio siitä, että mittakaavat ovat aina politiikkaverkostojen aikaansaannoksia ja niiden vakaus on niihin ladatun hybridisen toimijuuden saavutus.

Perustellusti on väitetty, että mittakaavakeskustelut ovat näyttäytyneet ajoin tilateoreettisesti hämmentävinä ja tiedepoliittista keskustelua sumen-tavina, mutta käsitteen asemaa ylikansallisen hallinnan verkostoissa on myös varjeltu monilla selkeyttävillä puheenvuoroilla (Jessop et al., 2008; Neumann, 2009; Okereke et al., 2009). Olen itse pyrkinyt keskustelun laaja-alaiseen re-ferointiin kootakseni aineksia tämän tutkimuksen kontekstissa täsmällisem-mälle mittakaavojen performatiivisuuden ja aineellisuuden operationalis-toinnille. Ensinnäkin en lähesty poliittisia mittakaavoja ontologisina tasoina, vaan heterogeenisten toimijaverkostojen saavuttamina suhteina, joilla on tilallinen ulottuvuus. Toiseksi hyväksyn, että mittakaavasuhteiden tuotanto

on diskursiivismateriaalista, eli mittakaavojen rakentamiseen osallistuu aina laaja joukko niin inhimillisiä kuin ei inhimillisiäkin toimijoita. Kolmanneksi – edellisiin näkökulmiin ja tietokäytäntöjä koskeviin huomioihin liittyen – mittakaavoilla on todellisia, aineellisia vaikutuksia niin yhteiskunnassa kuin ympäristössäkin, koska ne vaikuttavat myös muiden tilallisten suhteiden ja käytäntöjen muotoutumiseen. Neljänneksi mittakaavapolitiikat ja -käytännöt eivät kohdistu suoraan mittakaavoihin, vaan moninaiset toimijat hyödyntävät mittakaavan kielikuvaa ja ilmiöiden jäsentämiseen ja kehystämiseen suhtees-sa toisiin ilmiöihin, jotka asetetaan mittakaava-asteikolle. Lopulta – liittyen tutkimuksen epistemologiseen asemointiin – mittakaavoja voidaan lähestyä toiminnan, havainnoinnin ja tulkinnan näkökulmista riippuen tutkimuksen asetelmasta.