Vaikutelman hallinnan määrittelyä
Vaikutelman hallinta (impression management) viittaa prosessiin, jonka avulla ihmiset pyrkivät hallitsemaan niitä vaikutelmia, joita muut ihmiset muodostavat heistä (Schlenker 2012; Leary & Kowalski 1990). Vaikutelman hallinta ymmärre-tään usein synonyymina itsen esittämiselle (self-presentation) (esim. Leary & Ko-walski 1990), mutta jotkut tutkijat (esim. Schlenker 1980, 2012; Schneider 1981) ovat tehneet näiden käsitteiden välille eron määrittäen vaikutelman hallinnan it-sen esittämistä laajemmaksi käsitteeksi niin, että vaikutelman hallinta ei välttä-mättä ole itsen esittämistä, mutta itsen esittäminen on aina vaikutelman hallin-taa. Itsen esittäminen viittaa erityisesti itsen kannalta merkityksellisten vaikutel-mien hallitsemiseen, kun taas vaikutelman hallinta voi tarkoittaa myös muihin henkilöihin tai organisaatioihin kohdistuvaa vaikutelman hallintaa (Leary & Ko-walski 1990; Schlenker 2012). Myös tässä tutkimuksessa näen vaikutelman hal-linnan itsen esittämistä kattavampana käsitteenä, joskin eronteko näiden käsit-teiden välille on usein vaikeaa. Oma tutkimuskohteeni eli toimittajat edustavat sosiaalisessa mediassa paitsi itseään, myös työnantajaansa ja yleisemmin toimit-tajien ammattikuntaa. Näin ollen toimittoimit-tajien vaikutelman hallinta ei kohdistu pelkästään heihin itseensä (vrt. itsen esittäminen), vaan usein vähintäänkin tois-sijaisena pyrkimyksenä on esittää myös työnantaja positiivisessa valossa (vrt.
vaikutelman hallinta). Käytännössä näitä pyrkimyksiä on vaikea erottaa toisis-taan, sillä huolehtimalla organisaation ja ammattikunnan maineesta toimittaja voi samalla huolehtia myös omasta maineestaan, joskin toisinaan nämä pyrki-mykset voivat olla keskenään ristiriidassa. Koska tässä tutkimuksessa olen kiin-nostunut toimittajien vaikutelman hallinnasta sekä henkilökohtaisella tasolla, or-ganisaation tasolla että ammattikunnan tasolla, käytän tekstissä asiayhteydestä riippuen sekä vaikutelman hallinnan että itsen esittämisen käsitteitä.
Toisinaan myös itsen esittäminen ja itsestäkertominen (self-disclosure) näh-dään synonyymeina (esim. Maíz-Arévalo 2017). Tässä tutkimuksessa katson, että itsen esittäminen on laajempi käsite kuin itsestäkertominen, jonka ajattelen ole-van yksi itsen esittämisen osa-alue (vrt. Johnson 1981; Omarzu 2000). Itsestäker-tomisella tarkoitan sellaista vuorovaikutusta, jossa henkilö tietoisesti kertoo it-sestään, esimerkiksi ajatuksistaan, havainnoistaan, kokemuksistaan, tunteistaan ja tarpeistaan (Derlega ym. 1993), kun taas itsen esittäminen ei välttämättä ole tietoista eikä siinä välttämättä suoraan kerrota itsestä (ks. luku 3.4.3). Esimerkiksi jos toimittaja kertoo sosiaalisessa mediassa näkemyksiään journalismin tilasta, kyse on sekä itsestäkertomisesta että itsen esittämisestä. Jos taas toimittaja jakaa sosiaalisessa mediassa kollegansa kirjoituksen journalismin tilasta, kyse ei ole it-sestäkertomisesta mutta kuitenkin itsen esittämisestä.
Vaikutelman hallinta (ja itsen esittäminen) perustuu Goffmanin (1959) nä-kemykseen sosiaalisen vuorovaikutuksen dramaturgisesta luonteesta. Siinä ih-miset nähdään ”sosiaalisina näyttelijöinä” (social actors), jotka sosiaalisessa
vuo-rovaikutuksessa esittävät aina itseään tilanteen vaatimalla tavalla ja pyrkivät an-tamaan itsestään mahdollisimman hyvin heidän omia tavoitteitaan palvelevan vaikutelman (Leary & Kowalski 1990). Vaikutelman hallinnan onnistuminen tai epäonnistuminen näkyy arkielämässä monin tavoin, sillä lukuisat sosiaaliset ja aineelliset palkkiot, kuten ystävyyssuhteet, urakehitys tai vaikkapa palkan suu-ruus riippuvat siitä, millaisen vaikutelman muut ihmiset ovat henkilöstä saaneet (Leary & Kowalski 1990; Bolino ym. 2016, 382; Sezer ym. 2018). Vaikutelman hal-linta voi joissakin tapauksissa olla laskelmoitua ja sillä voidaan pyrkiä monenlai-siin kyseenalaimonenlai-siinkin päämääriin, mutta se ei silti lähtökohtaisesti ole petollista toimintaa, vaan keskeinen interpersonaalinen prosessi, jonka perimmäisenä ta-voitteena on kasvojen säilyttäminen ja hyväksytyksi tuleminen (Goffman 1959, 1967; Leary & Kowalski 1990). Sosiaalinen hyväksyntä ja yhteisöön kuuluminen ovat ihmisen perustavanlaatuisista tarpeita, joten tätä taustaa vasten vaikutel-man hallinta näyttäytyy pikemminkin välttämättömyytenä kuin valheellisuu-tena (ks. myös Baumeister 1982; Schlenker 2012; Schütz ym. 2018).
Ihmiset esittävät itseään monin eri tavoin sekä verbaalisesti että nonverbaa-lisesti. Verbaaliset esitykset voivat olla joko suoria tai epäsuoria väitteitä. Ihmi-nen voi esimerkiksi suoraan kertoa olevansa epäitsekäs tai hän voi ilmaista sa-man asian epäsuoremmin kertomalla, että hän tekee vapaaehtoistyötä vanhusten palvelutalossa. Verbaalisten esitysten lisäksi ihmiset esittävät itseään myös non-verbaalisesti esimerkiksi fyysisellä olemuksella, asennoilla, eleillä ja ilmeillä.
Aina ei tarvita sanoja, vaan hymyllä, katsekontaktilla tai yhdellä pään nyökkäyk-sellä voi välittää suuren määrän vaikutelman hallinnan kannalta oleellista tietoa.
(Terry ym. 2007.) Nonverbaalinen viestintä voi olla myös ristiriidassa verbaalisen viestin kanssa (ks. esim. Jacob ym. 2016). Edellisten ohella ihmiset esittävät itse-ään myös ympärilleen keräämänsä rekvisiitan kautta. Esimerkiksi kalliin auton ajaminen tai ensimmäisessä luokassa lentäminen luovat vaikutelmaa vaurau-desta. Myös seuralla on merkitystä. Esimerkiksi poliitikkojen tai elokuvatähtien seuraan hakeutumalla voi antaa itsestään tärkeän kuvan. (Schütz ym. 2018; Terry ym. 2007; Cialdini ym. 1976.)
On hyvä muistaa, että itseä ei aina esitetä tekemällä tai sanomalla jotakin, vaan myös tekemättä ja sanomatta jättäminen ovat oleellinen osa vaikutelman hallintaa. Vaikutelman hallinnalla ei ylipäätään aina tähdätä positiivisen vaiku-telman luomiseen, vaan sen tarkoituksena voi olla myös epätoivotun vaikutel-man välttäminen. Vaikutelvaikutel-man hallinta sisältääkin sekä yritykset luoda uutta, toivottua kuvaa itsestä (vrt. assertiiviset strategiat) että yritykset ylläpitää ja suo-jella senhetkistä kuvaa itsestä (vrt. protektiiviset strategiat) (Schütz 1998; Bolino ym. 2016). Kaiken kaikkiaan vaikutelman hallinta on arkinen mutta samaan ai-kaan vaikeasti kontrolloitava prosessi, jossa vaikuttavat monet tekijät, kuten esit-täjän motiivit, esitesit-täjän persoonallisuus, yleisön ominaisuudet, esiintyjän ja ylei-sön välinen suhde sekä sosiaaliset normit (Sezer ym. 2018).
Vaikutelman hallintaan kytkeytyy myös kysymys tietoisuudesta ja inten-tionaalisuudesta. Jotkut näkevät, että vaikutelman hallinta on etupäässä tietoista ja harkittua toimintaa, jotkut puolestaan ajattelevat, että vaikutelman hallinta on
päinvastoin useimmiten tiedostamatonta. Esimerkiksi Mills ja Hogan (1978) pi-tävät itsen esittämistä ensisijaisesti automaattisena ja refleksiivisenä toimintana.
Itse katson, että vaikutelman hallinta voi olla tietoista ja strategista toimintaa, jolla pyritään tarkoitushakuisesti antamaan itsestä tietty kuva, mutta se voi olla myös tiedostamatonta ja rituaalinomaista (habitual) käyttäytymistä: tietyissä ti-lanteissa on opittu esittämään itseä tietyllä tavalla, esimerkiksi hymyilemään tai tervehtimään (Schlenker 2012; Leary & Kowalski 1990). Varsinkin nonverbaali-nen viestintä on monesti tiedostamatonta (vrt. Goffman 1959: signs given off) ja siten hankalasti hallittavissa, mutta se ei tarkoita, etteikö itseä silti esitettäisi myös nonverbaalisen viestinnän kautta. Sosiaalisessa mediassa viestintä on kui-tenkin lähtökohtaisesti tietoista (vrt. Goffman 1959: signs given): on vaikea kuvi-tella, että julkaisua voisi kirjoittaa ja lähettää ilman että on tietoinen siitä (van Dijck 2013b). Sen sijaan itsen esittämisen motiivit ja keinot eivät sosiaalisessa me-diassakaan välttämättä ole tietoisen harkinnan tulosta, ja esimerkiksi voimak-kaan tunnetilan vallassa toiminnan tietoinen harkinta voi olla vähäisempää.
Tässä yhteydessä on paikallaan tarkentaa, että ei-tietoinen viestintäkin voi olla intentionaalista. Intentionaalinen toiminta voidaan ymmärtää hyvin laajasti ihmisen käyttäytymistä suuntaavaksi tarkoituksenmukaisuudeksi, mutta tällai-nen ”suuntautuneisuus” ei välttämättä tarkoita ”aikomuksellisuutta” eli sitä, että toiminnalla tavoitellaan tietoisesti jotakin tiettyä päämäärää, vaikka sekin on mahdollista (Hankamäki 2015, 199). Toisin sanoen, vaikka ihminen ei olisi tietoi-nen esimerkiksi ilmeistään ja äätietoi-nenpainoistaan, ne ovat kuitenkin laajassa mie-lessä intentionaalista toimintaa ja ne voidaan tulkita viestiksi ja vaikutelman hal-linnaksi. Sama käyttäytyminen voi toki olla myös aikomuksellista, jolloin ihmi-nen on tietoiihmi-nen toiminnastaan ja sen seurauksista ja pyrkii tavoitteellisesti tiet-tyyn päämäärään. Usein vaikutelman hallinta lienee jotakin edellisten väliltä: ih-minen on tietoinen siitä, mitä tekee, joskaan ei välttämättä siitä, miksi niin tekee (ks. myös Baumeister 1982).
Erving Goffman ja dramaturginen näkökulma
Vaikutelman hallinnan uranuurtajana pidetään yleisesti Erving Goffmania ja eri-tyisesti hänen teostaan The Presentation of Self in Everyday Life, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1956. Käytän tässä rinnakkain sekä englanninkie-listä teosta vuodelta 1959 että suomenkieenglanninkie-listä teosta, joka on julkaistu Erkki Pu-rasen käännöksenä vuonna 1971 nimellä Arkielämän roolit. Goffmanin (1959, ks.
myös 1983) mukaan vaikutelman hallinta (tai itsen esittäminen) on perustavan-laatuinen sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessi, jonka tarkoituksena ja päämää-ränä on pitää yllä sosiaalista järjestystä. Jokapäiväisessä vuorovaikutuksessaan ihmiset pyrkivät jatkuvasti hallitsemaan tai ohjaamaan käyttäytymistään ja jul-kikuvaansa niin, että se olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Goffmanin (1959) näke-mys ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta edustaa dramaturgista lähestymista-paa, ja hänet tunnetaan teatterimetaforastaan, jossa hän vertaa ihmisten välistä vuorovaikutusta näytelmään. Goffmanin mukaan ihmisen sosiaalisuus on läsnä-oloa näyttämöllä toisten havaintojen kohteena. "Koko maailma ei tietenkään ole
näyttämö, mutta on vaikea täsmällisesti määritellä, missä kohdassa se ei ole", hän kirjoittaa (1971, 83) Shakespearen kuuluisaan näytelmäsitaattiin viitaten.
Goffmanin (1959) keskeisimmät näkemykset sosiaalisen vuorovaikutuksen näytöksellisyydestä ja itsen esittämisestä voi kiteyttää neljään pääperiaatteeseen (Shulmania 2017, 19–27 mukaillen). Ensinnäkin Goffman näkee ihmiset esiinty-jinä, jotka pyrkivät erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa antamaan itsestään halua-mansa vaikutelman. Yleensä ihmiset pyrkivät esittämään itsensä sosiaalisesti hy-väksytyllä tavalla: tarjoilija esittää palvelunhaluista, sairaanhoitaja empaattista ja toimittaja kriittistä. Tavallisesti ihmiset myös itse ainakin jossain määrin tiedos-tavat esiintyvänsä ja soveltiedos-tavat vaikutelman hallinnassaan samanlaisia menetel-miä kuin näyttelijät ollessaan näyttämöllä: he suunnittelevat esityksensä yksi-tyiskohtia, sen dramatisointia ja lavastusta ja arvioivat esityksensä onnistumista sekä itse esityksessä että sen jälkeen. Goffman (1959, 27–29) erottaa esiintyjän suhtautumisessa kaksi äärivaihtoehtoa. Esiintyjä voi eläytyä osaansa niin täysin, että on itsekin vilpittömän vakuuttunut siitä, että hänen esityksensä on ”totista totta”. Tai esiintyjä voi suhtautua esitykseensä kyynisesti, jolloin hän ei itsekään usko esitykseensä eikä ole kiinnostunut siitäkään, mitä muut esityksestä uskovat.
Yleiensä ihmiset pyrkivät kuitenkin aina joko tietoisesti tai tiedostamattaan esittämään itsensä niin, että he antavat itsestään tavoitteitaan parhaiten palvelevan vaikutelman.
Toinen Goffmanin (1959) keskeinen periaate liittyy näyttämön (julkinen) ja takahuoneen (yksityinen) väliseen rajanvetoon. Esitykset tapahtuvat yleensä näyttämöllä (front stage), jossa esitetään kuhunkin sosiaaliseen tilanteeseen so-pivaa roolia. Takahuoneessa (backstage) sen sijaan roolin voi hetkeksi riisua, ke-rätä voimia ja valmistautua uuteen rooliin. Vaikutelman hallinnan onnistumisen kannalta näyttämön ja takahuoneen – toisin sanoen julkisen ja yksityisen – väli-sen rajan sääteleminen ja kontrolloiminen on oleelliväli-sen tärkeää: hallitaksemme itsestämme antamaamme kuvaa säätelemme sitä, mitä annamme toisten tietää itsestämme eli mitä viemme näyttämölle (julkinen) ja mitä toisaalta emme halua toisten tietävän itsestämme eli mitä pidämme takahuoneessa poissa näyttämöltä (yksityinen). Se, mitä näyttämöllä kulloinkin esitetään, riippuu yleisöstä: esiin-tyjä pyrkii näyttäytymään arvokkaana ja hyväksyttävänä hahmona yleisön edessä, ja siksi näyttämölle viedään yhteisön virallisesti tunnustamia arvoja (Goffman 1971, 45). Goffmanin (emt., 46) mukaan esityksen voikin nähdä ”sere-moniamenona”, jossa uudistetaan ja vahvistetaan yhteisön moraaliarvoja.
Sosiaalisen median kontekstissa takahuoneen ja näyttämön välistä rajaa on siinä mielessä helppo hallita, että esiintyjällä on mahdollisuus huolellisesti valita ne puolet itsestään, jotka hän haluaa viedä näyttämölle eli tässä tapauksessa jul-kaista sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi toimittajat voivat rajata yksityiselä-mänsä tai poliittiset mielipiteensä kokonaan sosiaalisen median ulkopuolelle ja tuoda julkiselle näyttämölle ainoastaan sellaisia esityksiä, jotka vastaavat käsi-tyksiä ihanteellisesta toimittajasta. Sosiaalisen median haasteena on kuitenkin se, että yleisössä voi olla samaan aikaan monen eri yhteisön jäseniä, jolloin esiintyjän on joko yritettävä näyttäytyä arvokkaana kaikkien yleisöjen silmissä tai valittava, minkä yhteisön tunnustamia ihanteita hän erityisesti pyrkii vahvistamaan. Uski
(2015; ks. myös Uski & Lampinen 2016) kutsuu tätä sosiaalisessa mediassa tapah-tuvaa strategista kasvotyötä (Goffman: facework) profiilityöksi (profile work).
Kolmas periaate korostaa vaikutelman hallinnan yhteistoiminnallisuutta.
Goffmanin (1959) mukaan itsen esittämisessä ei ole kyse pelkästään yksilön omasta toiminnasta, vaan ihmiset esittävät näytelmiä kollektiivisesti. Esiintyjän ohella myös yleisö osallistuu esityksen rakentamiseen – kyse on siis vuorovaiku-tuksesta. Esittäjän tavoin myös yleisö on tietoinen meneillään olevasta esityk-sestä ja soveltaa tulkinnassaan ja arvioinnissaan samoja menetelmiä kuin seura-tessaan näytelmää. Lähtökohtaisesti toisten esityksiä kunnioitetaan, eikä esityk-sen vilpittömyyttä ja aitoutta epäillä ainakaan julkisesti ilman hyvää syytä. Toi-saalta yleisöllä on myös mahdollisuus kyseenalaistaa esitys, jos esiintyjä ei on-nistu esittämään omaa osaansa uskottavasti. Vuorovaikutus ei siis ole yksilöiden omassa hallinnassa, vaan se on osallistujien yhteistyön tulosta. Usein esiintyjä itse arvioi liiankin optimistisesti mahdollisuuksiaan hallita hänestä muodostu-vaa vaikutelmaa.
Neljäs periaate koskeekin esityksen uskottavuutta: goffmanilaisittain näh-tynä uskottavuus on vaikutelman hallinnassa keskeinen pyrkimys ja siksi ihmi-set pyrkivät kaikin tavoin tekemään esityksistään toisten silmissä uskottavia. Us-kottavaan esitykseen liittyy kuitenkin paradoksi: ihanteiden mukainen esitys vaatii esittäjältä paljon aikaa ja vaivannäköä, mutta lopputuloksen pitäisi näyttää siltä, että se on syntynyt spontaanisti, koska liiallinen valmistautuminen voidaan tulkita vilpillisyydeksi. Tyypillistä onkin, että esiintyjä salaa esityksen valmista-miseen käytetyn ajan ja vaivan, niin että yleisö näkee vain ”valmiin, viimeistel-lyn, hiotun ja pakatun” lopputuloksen (Goffman 1971, 54). Esiintyjällä on siis ta-vallaan todistustaakka: hänen on todistettava olevansa vilpitön ja rehellinen, jotta esityksen uskottavuutta ei varmasti epäillä. Shulman (2017, 24) puhuu au-tenttisuuskäytännöistä (authentication practices): esitys on erikseen tehtävä ai-doksi eli ”aitoutettava” silloinkin, kun se jo alun alkaen on aito.
Koska uskottavuus on onnistuneen esityksen tärkein kriteeri, ihmisille on tärkeää onnistua pysymään roolissa. Jos esitys kuitenkin syystä tai toisesta epä-onnistuu (spoiled identity), ihminen pyrkii korjaamaan tilanteen. Usein myös muut ihmiset osallistuvat esiintyjän kasvojen säilyttämiseen. Goffman (1971, 229) kirjoittaa: "Jotta häiritseviä sattumuksia ja niistä aiheutuvaa hämminkiä ei pääsisi esiintymään, vuorovaikutuksen kaikkien osapuolten ja heidän lisäkseen vielä si-vullistenkin on omaksuttava joitakin tiettyjä edellytyksiä ja ilmaistava niitä esi-tyksen pelastamiseksi kehitetyin menetelmin.” Vaikutelman hallinnan yhteistoi-minnallisuus korostuu sosiaalisessa mediassa, jossa merkittävä osa vaikutelman hallintaa on ystävien, muiden verkoston jäsenten ja toisinaan täysin tuntematto-mien ihmisten käsissä. Goffmanin teatterivertausta mukaillen onkin todettu, että sosiaalisessa mediassa vaikutelman hallinta ei muistuta perinteistä ennalta suun-niteltua esitystä, vaan improvisoitua teatteria, jossa esiintyjät ja yleisö pyrkivät yhdessä kohti haluttua lopputulosta. (Singh & Sonnenburgh 2012; Thompson-Whiteside ym. 2018.)
Sosiologina Goffman lähestyi vaikutelman hallintaa sosiaalisen vuorovai-kutuksen näkökulmasta. Psykologian piiristä Goffmania onkin kritisoitu siitä,
että hän ei riittävästi huomioinut psykologisten tekijöiden merkitystä, vaan kes-kittyi liiaksi ulkoisiin (sosiaalisiin) tekijöihin (ks. esim. Leary & Kowalski 1990).
Toisaalta rakennesosiologit ovat esittäneet kritiikkiä siitä, että Goffman ei ottanut tarpeeksi huomioon vuorovaikutukseen vaikuttavia rakenteellisia seikkoja, ku-ten luokka-asemaa tai sukupuolijärjestelmää (ks. esim. Rogers 1980). Tämä kah-desta suunnasta tuleva kritiikki kuvastaa hyvin Goffmanin näkemystä sosiaali-sen vuorovaikutuksosiaali-sen luonteesta: sitä ei voi suoraan johtaa yksilöiden intenti-oista käsin, mutta ei toisaalta myöskään yhteiskunnan makrorakenteesta käsin.
Ihmisten välinen vuorovaikutus on järjestäytynyttä ja sosiaalisten normien oh-jaamaa, mutta normit eivät kuitenkaan ole pakottavia, vaan pikemminkin liiken-nesääntöjen kaltaisia: sääntöjä noudatetaan, jotta vuorovaikutus sujuisi (Goff-man 1983, 2012; Peräkylä 2001).
Goffmania on kritisoitu myös teoreettisen ja metodologisen koherenssin puutteesta. Häntä on moitittu siitä, että hän ei suhtaudu aineistoonsa kurinalai-sesti, hän ei kerro sen hankintaprosessista eikä ilmoita lukuja. Usein nähdään, että Goffman kirjoitti pikemminkin esseitä kuin tutkimusraportteja. Teorian ra-kentaminen ei ollut hänelle etusijalla, minkä vuoksi hänen työnsä jättävät tilaa monenlaisille lukutavoille ja tulkinnoille. (Baert & Carreira da Silva 2010; Ranta-laiho 2010; Shulman 2017; 69–74.) Esimerkiksi Goffmanin metafora näyttämöstä ja takahuoneesta saatetaan lukea eri tavoin (paneudun lähemmin tähän kysy-mykseen aitouden ongelmaa käsittelevässä luvussa 3.1.3.) Toisinaan ajatellaan-kin, että vaikutelman hallinta on pikemminkin ajattelua ohjaava malli kuin var-sinaisesti vuorovaikutusta kuvaava teoria. Goffmanin ohella toki lukuisat muut-kin tutkijat ovat antaneet oman panoksensa vaikutelman hallinnan tutkimuk-seen. Esimerkiksi Leary ja Kowalski (1990), Schlenker (1980, 1985), Baumeister (1982) sekä Jones ja Pittman (1982) ovat tuoneet sekä empiiristä evidenssiä että teoreettista selkeyttä vaikutelman hallinnan tutkimukseen. Omassa tutkimukses-sani hyödynnän erityisesti Jonesin ja Pittmanin (1982) itsen esittämisen takso-nomiaa sekä Schützin (1998) luokittelua itsen esittämisen tyyleistä. Esittelen itsen esittämisen strategioita ja tyylejä yksityiskohtaisemmin luvussa 3.3.
Edellä esitetyn kritiikin lisäksi voi tietysti kysyä, mitä annettavaa 1950-lu-vulla kehitetyllä teorialla on 2020-lu1950-lu-vulla. Goffmanin esimerkit kuvaavat toki omaa aikaansa ja esimerkiksi sukupuoliroolien stereotyyppisyys saattaa nykylu-kijassa herättää kummastusta. Silti näkemykset itsen esittämisestä ja vuorovai-kutuksen näytöksellisyydestä ovat edelleen käyttökelpoisia – myös sosiaalisen median kontekstissa, vaikka vaikutelman hallinnan teoria onkin alun alkaen ke-hitetty kuvaamaan kasvokkaista vuorovaikutusta. Monien muiden tutkijoiden (esim. Walther ym. 2009; Hogan 2010; Marwick & boyd 2011b; Papacharissi 2011;
Murthy 2012; Cunningham 2013; van Dijck 2013b; Vitak 2015; Carr & Hayes 2015;
Brems ym. 2017; Marder, Slade ym. 2016; Holton & Molyneux 2017; Hanusch &
Bruns 2017; Hedman 2019; Jungselius 2019) tavoin näen, että vaikutelman hallin-nan ja itsen esittämisen kysymykset ovat entistäkin relevantimpia nyt, kun ihmi-sillä on sosiaalisen median myötä mahdollisuus astua monenlaisille, hyvinkin julkisille näyttämöille.
Vaikutelman hallinta ja kysymys aitoudesta
Goffmanin (1959) teatterivertauskuvaa itsen esittämisestä ja vaikutelman hallin-nasta on toisinaan tulkittu varsin kirjaimellisesti niin, että näyttämöllä ihminen esittää roolia, kun taas takahuoneessa hänellä on mahdollisuus olla ”oma it-sensä” (ks. esim. Bargh ym. 2002). Takahuone on siis tulkittu paikaksi, jossa ih-misen ei tarvitse esittää mitään, jossa hän voi olla “aito” ja näyttämö paikaksi, jossa ihminen pyrkii tietoisesti antamaan enemmän tai vähemmän valheellisen kuvan itsestään. Tätä tulkintaa voi kuitenkin hyvällä syyllä kritisoida, sillä goff-manilaisittain nähtynä itsen esittäminen ei ole valinta vaan väistämätöntä. Sosi-aalisessa vuorovaikutuksessa ihminen ei yksinkertaisesti voi vain olla, vaan hän tavalla tai toisella aina esittää itseään, vaikka ei tietoisesti pyrkisikään siihen. Vai-kutelman hallinnalla voidaan toki toisinaan myös tietoisesti pyrkiä johtamaan toisia harhaan, mutta oleellista on, että vilpitönkin itsen esittäminen on esittä-mistä (Shulman 2017; Mäkelä 1997). Tämä jatkuva roolissa esiintyminen on kui-tenkin rasittavaa, ja siksi näyttämöltä on voitava vetäytyä kulissien taakse taka-huoneeseen, lepopaikkaan, jossa voi rentoutua ja valmistella uutta esitystä (Goff-man 1959, 124–126). Takahuoneena toimii esimerkiksi koti tai työpaikalla vaik-kapa oma huone, jonka oven voi vetää kiinni. Takahuoneessakaan ei silti olla il-man roolia, vaan siellä odottaa uusi, vaikkakin yksityisempi rooli, johon aikai-sempi rooli vaihdetaan. Yleensä ottaen takahuoneeksi mielletyllä alueella, kuten vaikkapa kesämökillä tai kuntosalin pukuhuoneessa, ei pyritä minkään erityisen tai tärkeän vaikutelman synnyttämiseen, mutta se ei tarkoita, että ihmiset sa-malla lopettaisivat itsen esittämisen ja olisivat ”aitoja” omia itsejään. Takahuo-neessa vuorovaikutuksen sävy kuitenkin yleensä muotoutuu toisenlaiseksi: ”Se panee paikalle sattuneet esiintymään aivan kuin he joka suhteessa olisivat lähei-siä tuttuja”, niin kuin Goffman (1971, 138–139) asiaa kuvailee.
Absoluuttista takahuonetta ei siis ole olemassakaan, vaan näyttämöt ja ta-kahuoneet lomittuvat ja muodostuvat suhteessa toisiinsa niin, että yhden esityk-sen takahuone on toiesityk-sen esitykesityk-sen näyttämö. Toisaalta goffmanilaisittain näh-tynä ihmisellä ei ylipäätään ole olemassa yhtä ”aitoa”, oikeaa ja pysyvää minää, jonka hän voisi takahuoneessa päästää valloilleen. Sen sijaan ihmisellä on monta minää, jotka muotoutuvat ja rakentuvat kulloisessakin vuorovaikutustilanteessa ja jotka kaikki ovat yhtä aitoja tai epäaitoja – sikäli kun ylipäätään on mielekästä puhua aitoudesta, sillä aitouskin on suhteellista (Goffman 1971, 138–142; ks.
myös Branaman 2009). Erilaiset roolit vaihtelevat tilanteen ja kontekstin mukaan, ja ne tulkitaan aidoiksi tai epäaidoiksi suhteessa siihen sosiaaliseen ympäristöön, jossa niitä esitetään (Uski 2015, 25–28). Niinpä itseä esitetään yleensä niin, että se sopii sosiaaliseen kontekstiinsa. Goffmanin (1971, 45) mukaan tämä johtaa usein sellaiseen esitykseen, joka mukailee yleisesti hyväksyttyjä normeja ja on monin tavoin idealisoitu, ikään kuin eräänlainen ihanneminä.
Aitouden ihanne – se että ihminen pysyy samanlaisena aitona omana itse-nään roolista ja tilanteesta toiseen – ohjaa sekä muiden ihmisten tulkintaa esityk-sen onnistumisesta että esittäjän omaa näkemystä onnistuneesta esityksestä (Jongman-Sereno & Leary 2020; Salisbury & Pooley 2017; Uski & Lampinen 2016).
Aitouden vaatimus tuntuu siis pätevän edelleen, vaikka käsitystä muuttumatto-masta minuudesta on haastettu jo useiden vuosikymmenten ajan (Hall 1999).
Postmoderni minuus hylkää ajatuksen yhdestä oikeasta pysyvästä identiteetistä ja korostaa sen sijaan valinnanvapautta ja itsereflektiivisyyttä. Sen mukaan yksilö itse voi vaikuttaa siihen, millaisena hän haluaa tulla nähdyksi (emt.). Sosiaalisen median myötä on myös paljon puhuttu siitä, kuinka se tarjoaa mahdollisuuden erilaisilla identiteeteillä leikittelyyn. Tutkimusten mukaan (esim. Kraus ym. 2011;
Jongman-Sereno & Leary 2020) suuri osa ihmisistä ajattelee kuitenkin edelleen, että ihmisellä on yksi todellinen minuus, joka on ja pysyy – ja jos ei ole ja pysy, ihminen ei paljasta todellista minuuttaan eli hän ei ole aito.
Julkisessa keskustelussa varsinkin strategista henkilöbrändäystä pidetään erityisen keinotekoisena ja epäaitona itsen esittämisenä, ja se herättää monesti ihmisissä vahvoja negatiivisia tunteita (Labrecque ym. 2011). Tämä tiedostetaan brändäyskirjallisuudessa, jossa yleensä korostetaankin aitouden vaikutelman merkitystä. Esimerkiksi Montoyan (2002) mukaan ihmisen on brändäysstrategi-aansa rakentaessaan tiedostettava, että ihmiset pitävät aidoista ihmisistä ja pyrit-tävä myös itse antamaan itsestään aito vaikutelma. Usein aitouden vaikutelman ajatellaan syntyvän ennen kaikkea siitä, että ihminen esittää itsensä johdonmu-kaisesti tietynlaisena (esim. Marwick & boyd 2011). (Brändäyksestä tarkemmin luvussa 3.3.3).
Voi ajatella, että ihmisen on ”aitoutettava” esityksensä myös itselleen. Aja-tus voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta monet varmasti tunnistavat tilanteen, jossa yksin ollessaankin on tietoisesti halunnut käyttäytyä tilanteeseen sopivien normien ja ihanteiden mukaisesti (Terry ym. 2007), koska on halunnut vakuuttaa itsensäkin siitä, että todella on sellainen ihminen, jollainen haluaa olla. Jos toimit-taja esimerkiksi haluaa olla työlleen omistautunut ja esimerkillinen toimittoimit-taja, joka on kiinnostunut uutisista ja yhteiskunnallisista asioista myös vapaa-ajalla,
Voi ajatella, että ihmisen on ”aitoutettava” esityksensä myös itselleen. Aja-tus voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta monet varmasti tunnistavat tilanteen, jossa yksin ollessaankin on tietoisesti halunnut käyttäytyä tilanteeseen sopivien normien ja ihanteiden mukaisesti (Terry ym. 2007), koska on halunnut vakuuttaa itsensäkin siitä, että todella on sellainen ihminen, jollainen haluaa olla. Jos toimit-taja esimerkiksi haluaa olla työlleen omistautunut ja esimerkillinen toimittoimit-taja, joka on kiinnostunut uutisista ja yhteiskunnallisista asioista myös vapaa-ajalla,