Tieteenfilosofiset lähtökohdat
Humanististen tieteiden laadulliset analyysimenetelmät kiinnittyvät tieteenfilo-sofisessa kehyksessä yleensä tulkinnalliseen suuntaukseen, ja myös tämä tutki-mus pohjaa viestinnän tutkimuksen tulkinnalliseen paradigmaan. Tulkinnalli-sessa paradigmassa ollaan kiinnostuneita siitä, miten ihmiset itse ymmärtävät ja tulkitsevat elämäänsä ja maailmaansa ja miten he rakentavat ja jakavat merkityk-siä siitä (Rubin & Rubin 2005, 20–21; Tracy 2013, 40–49). Tieteenfilosofisesti tul-kinnallinen suuntaus kytkeytyy ontologiseen ja epistemologiseen relativismiin, jossa korostuu tiedon ja totuuden suhteellisuus sekä tutkijan positio. Todelli-suutta ei siis ajatella olevan olemassa sellaisenaan, vaan se on aina riippuvainen havaitsijasta ja havainnosta. Niin ikään tieto ei ole objektiivista, vaan aina kyt-köksissä ihmisen omiin käsityksiin ja ympäröivän yhteisön uskomuksiin. (Rubin
& Rubin 2005, 20–23; Tracy 2013, 48–49.) Tulkinnallinen paradigma on lähellä konstruktivistista paradigmaa, jossa tieteellisen tiedon ja totuuden nähdään ole-van sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja. Käytännössä tulkinnallisen paradig-man ja konstruktivistisen paradigparadig-man välille on vaikea tehdä eroa ja usein niitä tarkastellaankin lähes synonyymeina (Schwandt 1998, 221–222; Rubin & Rubin 2005, 19; Tracy 2013, 40–41).
Tulkinnallinen paradigma pitää sisällään joukon erilaisia tutkimusotteita.
Myös omassa tutkimuksessani on nähtävissä piirteitä useammista traditioista, erityisesti fenomenografiasta ja hermeneutiikasta. Tulkinnalliselle suuntaukselle ominaiseen tapaan fenomenografiassa nähdään, että todellisuutta ei voi tutkia sellaisenaan, vaan sitä on lähestyttävä ihmisten kuvausten ja käsitysten kautta.
Fenomenografiassa ei siis tutkita sitä, miten ”asiat maailmassa makaavat”, vaan sitä, miten tutkittavat ajattelevat ”asioiden maailmassa makaavan” (Kakkori &
Huttunen 2010, 8–9). Fenomenografisen tutkimusotteen luoja Ference Marton (1994, 4424) määrittelee fenomenografian ”empiiriseksi tutkimukseksi niistä ra-joitetuista ja laadullisesti erilaisista tavoista, joilla erilaiset ilmiöt ja aspektit ym-pärillämme olevasta maailmasta koetaan, käsitteellistetään, ymmärretään, havai-taan ja tajuhavai-taan” (Kakkori & Huttunen 2010, 8–9). Ahonen (1994, 113) puoleshavai-taan
tiivistää fenomenografian ”ajattelussa ilmenevien maailmaa koskevien käsitys-ten laadulliseksi tutkimukseksi”.
Vaikka fenomenografia edustaa tulkinnallista paradigmaa, se ei silti edusta radikaalia (käsitteellistä) relativismia (Raatikainen 2004), vaan pikemminkin sen voi ajatella sijaitsevan realismin ja relativismin välimaastossa. Puhtaasti relativis-tisen näkemyksen mukaan ihmisistä riippumatonta todellisuutta ei ylipäätään ole olemassa, vaan ihmiset itse rakentavat henkilökohtaiset ja sosiaaliset todelli-suutensa. Fenomenografian osin realistinen näkökulma tulee esiin siinä, että ih-misen ulkopuolella ajatellaan olevan ihih-misen havainnoista riippumaton todelli-suus, jota voidaan pyrkiä tutkimaan ja lähestymään tieteen keinoin. Maailmaa ei kuitenkaan kyetä löytämään sellaisenaan, vaan ”sen suhteen kautta, mikä meillä on maailmaan”. (Huusko & Paloniemi 2006.) Realismin ja relativismin yhdistä-minen on myös omassa tutkimuksessani mielekäs lähtökohta: ihmisistä riippu-mattomaan todellisuuteen (realismi) suhtaudutaan kriittisesti mutta sen olemas-saoloa ei silti kielletä. Relativistisen lähestymistavan mukaisesti näen, että tästä ihmisestä riippumattomasta todellisuudesta ei kuitenkaan voi tehdä suoria pää-telmiä sen perusteella, mitä haastateltavat siitä kertovat.
Tietyssä mielessä fenomenografia siis tunnustaa objektiivisen totuuden ole-massaolon, mutta pitää sen täydellistä tavoittamista mahdottomana. Koska ih-minen tarkastelee ilmiötä aina tietyssä kontekstissa, hän kykenee käsittämään siitä vain osan (Häkkinen 1996, 24). Eri ihmisten käsitykset samasta ilmiöstä voi-vat olla hyvinkin erilaisia riippuen esimerkiksi iästä, sukupuolesta, koulutuk-sesta ja aiemmista kokemuksista. Lisäksi samankin ihmisen käsitykset voivat muuttua ajan myötä (Metsämuuronen 2011, 240). Fenomenografiassa nähdään-kin, että kokoamalla tutkittavasta ilmiöstä laajasti erilaisia käsityksiä voidaan hahmottaa ilmiön kokonaiskuva – tai ainakin lähestyä sitä. Martonia (1996) mu-kaillen voi ajatella, että eri ihmisillä on tutkittavasta ilmiöstä erilaisia ”käsityspa-lasia” (fragments of different ways of experiencing), joita tutkija pyrkii kokoa-maan ja kuvaakokoa-maan tutkimuksessaan. Käytännössä kaikkia mahdollisia käsitys-palasia on mahdotonta saada koottua yhteen, niinpä palapeli ei koskaan tule täy-sin valmiiksi. Täydellisen kokonaiskuvan sijaan fenomenografisen tutkimuksen tavoitteena onkin kuvata erilaisten käsitysten kirjoa ja sisäistä vaihtelua. (Häkki-nen 1996, 32; Huusko & Paloniemi 2006.)
Fenomenografinen lähestymistapa muistuttaa monessa suhteessa fenome-nologista lähestymistapaa, mutta niissä on myös keskinäisiä eroja. Fenomenogra-fian yhteydestä ja erosta fenomenologiseen filosoFenomenogra-fian koulukuntaan on vuosi-kymmenten saatossa käyty vilkasta keskustelua (ks. esim. Kakkori & Huttunen 2010, 10–14), ja tiivistäen voi todeta, että siinä missä fenomenologiassa tutkitaan kokemuksia ja merkityksiä, fenomenografiassa tutkitaan käsityksiä ja ymmärtä-misen tapoja. Fenomenologiassa käsitykset ja kokemukset erotetaan usein selke-ästi toisistaan: kokemusten nähdään olevan henkilökohtaisia, kun taas käsitykset muodostuvat kasvatuksen, opetuksen ja muun sosialisaation myötä (Laine 2001, 26–37). Käsitysten sijaan fenomenologiassa tutkitaankin nimenomaan kokemuk-sia ja suuntaudutaan tietoisuuden esireflektiiviselle tasolle (Marton 1981, 181).
Fenomenografiassa tutkitaan sen sijaan usein sekä kokemuksia että käsityksiä,
koska käsitysten ajatellaan jo lähtökohtaisesti syntyvän kokemusten ja ajatusten sulautuessa yhteen (Niikko 2003; Marton 1981, 181). Itse ajattelen niin ikään, että käsitykset ja kokemukset nivoutuvat tiiviisti toisiinsa, enkä siksi näe mielek-kääksi tarkastella niitä erillään toisistaan. Omassa tutkimuksessani olenkin kiin-nostunut sekä toimittajien omakohtaisista kokemuksista yksityisyyden ja suuden hallinnasta että heidän yleisistä sosiaalisen median yksityisyyttä ja julki-suutta koskevista käsityksistään. Laineen (2001) tavoin ajattelen, että kokemuk-set ovat aina henkilökohtaisia, kun taas käsitykkokemuk-set eivät välttämättä. Tästä syystä olen valinnut haastateltavikseni ainoastaan sellaisia toimittajia, jotka itsekin ai-nakin jonkin verran käyttävät sosiaalista mediaa.
Fenomenografialla on kiinteä yhteys myös hermeneuttiseen tutkimusperin-teeseen. Hermeneutiikka sisältää erilaisia traditioita, mutta tässä viittaan herme-neutiikalla nimenomaan filosofiseen hermeneutiikkaan, joka on yksi tulkinnalli-sen paradigman keskeisistä suuntauksista. Tulkinta ja ymmärtäminen ovatkin hermeneuttisen tutkimuksen avainkäsitteitä: tavoitteena on merkityksiä sisältä-vien kokonaisuuksien ymmärtäminen ja tulkinta. Hermeneutiikkaa on kuvattu myös kuuntelemisen taidoksi: tavoitteena on saavuttaa se, mitä puhuja on todella tarkoittanut. (Kakkori & Huttunen 2010.) Hermeneutiikassa korostetaan tiedon kehkeytyvää luonnetta, jossa ymmärrys syntyy jatkuvien tulkintojen prosessissa.
Myös tutkimuksen ajatellaan etenevän niin sanotussa hermeneuttisessa kehässä, jossa kokonaisuutta ja sen osia tarkastellaan koko ajan suhteessa toisiinsa. Koko-naisuutta ei voi ymmärtää ennen kuin on ymmärretty yksityiskohdat ja toisaalta yksityiskohdat näyttäytyvät uudessa valossa, kun kokonaisuus on hahmottunut.
(Kakkori & Huttunen 2010, 5; Siljander 1988, 115–119.) Keskeistä hermeneutti-selle ymmärtämisen prosessille on niin ikään se, että sillä ei ole absoluuttista al-kua tai päätepistettä. Ymmärtäminen ei koskaan lähde nollasta, vaan taustalla vaikuttaa jo olemassa oleva esiymmärrys, jota korjataan ja täsmennetään kaiken aikaa. Jokainen tulkinta johtaa aina uusiin tulkintoihin, joiden avulla voi taas läh-teä tekemään uutta tutkimusta. Tulkinta ei siis koskaan tule täysin valmiiksi, vaan se on väistämättä aina keskeneräinen. (Siljander 1988, 115–119.) Myös feno-menografisessa tutkimuksessa korostuu näkemys siitä, että tulkinta ja tieto uu-siutuvat kaiken aikaa. Lopullisen tulkinnan saavuttaminen ei ole edes tutkimuk-sen tavoitteena, vaan tarkoituktutkimuk-sena on ”auttaa näkemään niitä moninaisia hori-sontteja, joilla ihmiset maailmaa hahmottavat”, kuten Kakkori & Huttunen (2010, 16) fenomenografista tutkimusta kuvailevat.
Filosofisen hermeneutiikan ohella tässä tutkimuksessa voi nähdä vaikut-teita myös kriittisestä hermeneutiikasta, jossa tavoitteena ei ole (vain) kohteen mahdollisimman syvällinen ymmärtäminen, vaan (myös) ymmärtämistä hämär-tävien ennakkoluulojen poistaminen. Kriittisen hermeneutiikan tunnetuin edus-taja on saksalainen sosiologi ja yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas (1976), joka korostaa praktisen (eli hermeneuttisen) tiedonintressin ohella emansipatorisen tiedonintressin merkitystä. Praktisen tiedonintressin pyrkimyksenä on saavuttaa ymmärrettävä näkemys tutkittavasta ilmiöstä, ja usein tutkimuksessa selvitetään esimerkiksi ilmiön merkitystä ja ihmisten valintojen ja käyttäytymisen syitä, odo-tuksia tai arvoja. Emansipatorinen tiedonintressi sen sijaan pyrkii pureutumaan
subjektiivisten käsitysten taustalla oleviin tekijöihin, kuten vallankäyttöön. Se pyrkii selvittämään yhteiskunnallisen toiminnan lainalaisuuksia ja tiedostamat-tomia ideologisia riippuvuussuhteita ja mahdollistamaan niiden kyseenalaista-misen tekemällä ne näkyviksi. (Anttila 2014; Huttunen 2014.) Tässä tutkimuk-sessa ensisijainen tiedonintressi on praktinen: tavoitteena on kuvata ja ymmär-tää, miten suomalaiset toimittajat määrittävät yksityisen ja julkisen ja miten he pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään ja julkisuuttaan sosiaalisessa mediassa.
Praktisen tiedonintressin ohella tutkimuksessa voi kuitenkin nähdä myös eman-sipatoriseen tiedonintressiin liittyviä tavoitteita: tutkimuksen tavoitteena on paitsi kuvata erilaisia käsityksiä yksityisyyden ja julkisuuden hallinnan strategi-oista, myös lisätä toimittajien tietoisuutta siitä, millaisia odotuksia ja vaatimuksia toimittajien yksityisyyden ja julkisuuden hallintaan liittyy sekä tarvittaessa aut-taa heitä kyseenalaistamaan näitä odotuksia ja vaatimuksia.
Fenomenografisella tutkimuksella ei ole yhtä tiettyä aineistonkeruumene-telmää: tärkeintä on kysymyksenasettelun avoimuus, jotta erilaiset käsitykset voivat tulla aineistosta esiin. Usein käytettyjä aineistonkeruumenetelmiä ovat mm. yksilölliset teemahaastattelut ja avoimet haastattelut, observointi, puo-listrukturoidut haastattelulomakkeet sekä tekstien tai narratiivien kerääminen.
Fenomenografiassa voidaan käyttää määrällisiäkin menetelmiä, mutta tavallisin keruumenetelmä on kuitenkin (teema)haastattelu. (Kakkori & Huttunen 2010;
Huusko & Paloniemi 2006.) Se on myös omassa tutkimuksessani pääasiallinen tutkimus- ja aineistonkeruumenetelmä. Vaikka tutkimukseni noudattaa monin tavoin fenomenografisen tutkimuksen periaatteita, aineiston analyysissa en kui-tenkaan suoraan nojaudu fenomenografiseen analyysiin. Analyysimenetel-mänäni on teoriasidonnainen laadullinen sisällönanalyysi, jossa voi nähdä myös fenomenografisia piirteitä. Ennen kuin siirryn kuvaamaan tässä tutkimuksessa käyttämiäni tutkimusmenetelmiä, tiivistän vielä tutkimukseni tieteenfilosofiset lähtökohdat taulukkoon 3.
TAULUKKO 3 Tutkimuksen tieteenfilosofinen tausta
Tutkimus-kohde Suomalaisten toimittajien käsitykset ja kokemukset toimittajien yksi-tyisyyden ja julkisuuden hallinnasta sosiaalisessa mediassa
Tutkimus-
tehtävä Kuvata ja ymmärtää, miten suomalaiset toimittajat määrittävät yksityi-sen ja julkiyksityi-sen ja miten he pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään ja jul-kisuuttaan sosiaalisessa mediassa
Tiedonkäsitys Tulkinnalliskonstruktivistinen, pääosin relativistinen, osin realistinen Tiedonintressi Tulkitseva eli praktinen, osin emansipatorinen
Tutkimus-
menetelmät Tutkimuksen luonne: empiirinen Aineisto: haastattelut, taustakysely
Aineistonkeruumenetelmä: teemahaastattelu, verkkokyselylomake Analyysimenetelmä: (teoriasidonnainen) laadullinen sisällönanalyysi
Haastattelu tutkimusmenetelmänä
Tutkimukseni tavoitteena oli pyrkiä kuvaamaan ja ymmärtämään toimittajien käsityksiä ja kokemuksia yksityisyydestä ja julkisuudesta sosiaalisessa mediassa.
Haastattelu on sopiva aineistonkeruumenetelmä erityisesti silloin, kun ollaan kiinnostuneita ihmisen omista kokemuksista ja näkökulmista ja siitä, miten ihmi-set ymmärtävät tutkittavan ilmiön. Haastattelumenetelmä antaa vastaajalle mah-dollisuuden kielellistää kokemuksensa haluamallaan tavalla, ja se mahdollistaa myös sellaisten kokemusten ja käsitysten esille tuomisen, joita tutkija ei ole etu-käteen osannut ennakoida. (Ahonen 1994; Lindlof & Taylor 2002, 172–173; Tracy 2013). Erilaisilla haastatteluilla saadaan erilaista tietoa. Yleisesti voi sanoa, että mitä spontaanimpi ja vähemmän strukturoitu haastattelutilanne on, sitä suurem-malla todennäköisyydellä saadaan spontaaneja ja ennalta-arvaamattomia vas-tauksia. Toisaalta mitä strukturoidumpi haastattelutilanne on, sitä helpompaa on haastatteluaineiston luokittelu ja analysoiminen myöhemmässä vaiheessa.
(Kvale 1996, 129.) Oleellista on, että tutkimuskysymykset ja haastattelun tavoite määrittävät menetelmän valinnan.
Tässä tutkimuksessa päädyin valitsemaan pääasialliseksi aineistonkeruu-menetelmäkseni teemahaastattelun, joka on viime vuosikymmeninä ollut Suo-messa hyvin suosittu, ellei jopa vallitsevin haastattelutyyppi (Eskola & Suoranta 2014). Teemahaastattelu sijoittuu strukturoitujen ja strukturoimattomien haastat-telujen välimaastoon: osa kysymyksistä on lyöty lukkoon ennakolta, mutta ei kaikkia. Kuvaavaa on niin ikään se, että teemahaastattelussa pyritään antamaan tilaa haastateltavan vapaalle puheelle, mutta ennalta päätetyt teemat pyritään silti keskustelemaan kaikkien haastateltavien kanssa. (Eskola & Suoranta 2014;
Hirsjärvi & Hurme 2001, 47–48; Tiittula & Ruusuvuori 2005.)
Tieteenfilosofisista lähtökohdista riippuen myös tutkimushaastattelun teh-tävästä ja siitä, millaista tietoa sen ajatellaan tuottavan, esitetään erilaisia näke-myksiä. Karkeasti ottaen lähestymistapojen kirjon voi jakaa kahteen ääripäähän:
toisessa laidassa on realistinen näkemys, jossa aineiston ajatellaan heijastavan haastattelun ulkopuolista todellisuutta ja toisessa konstruktivistinen näkemys, jossa todellisuuden ajatellaan rakentuvan itse haastatteluvuorovaikutuksessa (Tiittula & Ruusuvuori 2005). Itse näen fenomenografisen tutkimusotteen mukai-sesti, että haastattelusta saatava tieto voi olla yhtä aikaa molempia. Uskon siis, että on olemassa jonkinlainen haastattelutilanteen ulkopuolinen todellisuus, josta haastatteluissa voidaan saada tietoa. Samaan aikaan uskon kuitenkin myös siihen, että haastattelussa rakennetaan todellisuutta: voi olla, että tietty ajatus tai näkemys syntyy vasta haastattelijan ja haastateltavan välisessä vuorovaikutusti-lanteessa. Tällainen näkemys on tyypillistä myös teemahaastattelulle, jossa pai-notetaan haastateltavien itsensä antamia tulkintoja ja merkityksiä ja myös sitä, että nuo merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa.
Kvale (1996) havainnollistaa edellä mainittuja lähestymistapoja vertaamalla tutkijaa joko geologiin tai matkailijaan. Realistisen lähestymistavan mukaan tieto on kätkettynä mieliin kuten malmi maahan ja haastattelija yrittää parhaansa mu-kaan löytää sen. Haastateltavalla uskotaan siis olevan alkuperäisiä ja puhtaita
ajatuksia ja elämyksiä, joita haastattelija ei saa muuttaa esimerkiksi johdattele-villa kysymyksillä. Konstruktivistisen näkemyksen mukaan sen sijaan haastatte-lija on kuin matkaihaastatte-lija, joka kulkee eri paikoissa, kuuntelee, kysyy ja keskustelee asukkaiden kanssa ja pohtii samalla, mitä hän omassa maassaan kertoo vieraasta valtiosta. Matkan aikana hänen näkemyksensä, kysymyksensä ja tulkintansa muuttuvat jatkuvasti. Omassa tutkimuksessani näen haastattelumenetelmän matkailijametaforan kautta: ei ole olemassa puhdasta tietoa, jonka olisin kaiva-nut esiin haastateltavista, vaan tutkijana olen pyrkinyt keskustelemalla ja kuun-telemalla muodostamaan ilmiöstä mahdollisimman kattavan ja monipuolisen kuvan. Kysymykset ja tulkinnat ovat muuttuneet haastattelujen edetessä. Teema-haastattelulle tyypilliseen tapaan olen käynyt tietyt teemat (liite 3) jokaisen haas-tateltavan kanssa läpi, mutta järjestys ja muotoilu ovat voineet vaihdella haastat-telusta toiseen.
Teemahaastattelun ohella keräsin aineistoa kyselylomakkeella, jonka jokai-nen haastateltava täytti verkossa enjokai-nen haastattelutapaamista. Tässä lyhyessä taustakyselyssä (liite 2) kysyin perustietoja haastateltavien sosiaalisen median käytöstä: mitä sosiaalisen median kanavia he käyttävät työssään ja mitä vapaa-ajallaan, kuinka usein he näitä kanavia käyttävät ja mitä he näissä kanavissa te-kevät. Taustakyselyn tavoitteena oli nimensä mukaisesti kerätä perustietoja toi-mittajien sosiaalisen median käytöstä jo ennen varsinaista haastattelua, jottei haastattelussa tarvitsisi käyttää siihen aikaa. Lisäksi taustakysely auttoi minua haastattelijana orientoitumaan kulloiseenkin haastateltavaan, ja tavoitteenani oli niin ikään, että se auttaa myös haastateltavia jo etukäteen suuntaamaan ajatuksi-aan haastattelun aihepiiriin ja reflektoimajatuksi-aan omaa sosiaalisen median käyttöään.
Olen koonnut käyttämäni aineistonkeruumenetelmät ja niiden keskeisen sisällön taulukkoon 4.
TAULUKKO 4 Tutkimuksen aineistonkeruumenetelmät
Menetelmä Keskeinen sisältö
Teemahaastattelu Suhtautuminen sosiaaliseen mediaan: miten käyttää töissä, miten vapaa-ajalla, sosiaalisen median hyödyt ja haitat
Toimittajuus ja ammatillinen identiteetti: journalistiset ihanteet so-siaalisessa mediassa
Yksityisyyden hallinta: rajat ja strategiat, rajakuohunta Vaikutelman hallinta: tavoitteet ja strategiat, haasteet
Kyselylomake Taustatiedot: työnkuva, ikä, alallaoloaika, toimitus, työsuhteen luonne (vakituinen, määräaikainen)
Sosiaalisen median käyttö: mitä kanavia käyttää töissä, mitä vapaa-ajalla, kuinka usein, millä tavalla
Haastattelujen yhteistoiminnallisuus
Tutkimusta ohjaavat tieteenfilosofiset valinnat näkyvät paitsi siinä, millaista tie-toa haastattelumenetelmällä ajatellaan saatavan, myös ihan konkreettisesti tutki-mushaastattelun toteuttamisessa. Tieteenfilosofiset näkemykset vaikuttavat esi-merkiksi siihen, millainen on haastattelijan valta-asema suhteessa haastatelta-vaan, kuinka tiukat roolit haastateltavalla ja haastattelijalla on ja saako haastatte-lija ilmaista tunteitaan tai kertoa itsestään. Tracy (2013, 142) erottaa viisi haastat-teluasennetta (interview stances), joilla tutkija voi suhtautua haastatteluun ja haastateltavaan: tarkoituksellisen naiivi (deliberate naïveté), kollaboratiivinen tai vuorovaikutuksellinen (collaborative/interactive), pedagoginen (pedagogical), reagoiva tai kaverillinen (responsive/friendship) sekä konfrontatiivinen (con-frontational).
Yksinkertaisimmillaan tarkoituksellinen naiivius tarkoittaa sitä, että tutki-jan on osallistuttava haastatteluun avoimin mielin ilman ennakkoluuloja ja liial-lista etukäteisanalyysia ja suunnitelmallisuutta. Hänen tulee olla utelias ja myös kriittinen omille esioletuksilleen. (Tracy 2013; ks. myös Kvale 1996.) Monesti (mutta ei välttämättä) tarkoitukselliseen naiiviuteen yhdistyy myös realistisen näkemyksen mukainen käsitys tutkijan objektiivisuudesta: haastattelijan on py-syttävänä neutraalina ja vältettävä arviointia, kaveeraamista, opettamista, miel-lyttämistä ja kyseenalaistamista. (Tracy 2013.) Myös Hirsjärvi & Hurme (2001, 97) toteavat tutkimushaastattelua kuvatessaan, että haastattelijalta vaaditaan yleensä oman osuuden minimoimista: hänen tulisi olla puolueeton, hän ei saisi osoittaa mielipiteitään, ei heittäytyä väittelyyn eikä hämmästellä mitään. Haas-tattelijan tehtävänä on kysymysten esittäminen, ja kommentointia kehotetaan välttämään tai ainakin muotoilemaan kommentit neutraaleiksi.
Neutraaliuden vaatimus on ollut keskeinen erityisesti strukturoiduissa haastatteluissa ja se korostuu realistisiksi tai faktanäkökulmaksi nimetyissä lä-hestymistavoissa. Neutraalius mielletään myös osaksi ammattimaisuutta: se on pitkään ollut vallitseva käsitys siitä, miten haastattelut pitäisi tehdä. (Tiittula &
Ruusuvuori 2015.) Neutraaliuden ihannetta on kuitenkin myös yhä enemmän haastettu. Esimerkiksi Tim Rapley (2004, 21) on huomauttanut, että ”neutraalina oleminen” on sekä mytologinen että metodologinen valinta, vaikka se usein an-nettuna otetaankin: ”being neutral is a mythological (and methodological) inter-viewer stance”. Neutraaliutta ja kontrolloitua kysymistä korostavia haastatte-luohjeita kritisoidaan myös siitä, että vastaajat nähdään niissä passiivisina vas-taussäiliöinä ja haastattelijat hajuttomina, mauttomina ja värittöminä olioina (vrt.
Kvalen geologimetafora). Kritisoijien mukaan tutkimushaastattelu tulisi nähdä vuorovaikutuksellisena yhteisprojektina, jossa haastateltavat ovat aktiivisia ja merkityksiä antavia ja reflektoivia subjekteja. Rubin & Rubin (2005) esimerkiksi puhuvat responsiivisesta haastattelemisesta (responsive interviewing), jossa ko-rostetaan haastattelun vuorovaikutteisuuden ja yhteistoiminnallisuuden merki-tystä.
Tracyn (2013) mainitsema kollaboratiivinen haastatteluasenne perustuu juuri tällaiseen yhteistoiminnallisuuteen, jossa tutkimushaastattelut nähdään lähtökohtaisesti haastattelijan ja haastateltavan yhdessä tuottamiksi. Roolit ovat
joustavia niin, että myös haastattelija osallistuu aktiivisesti keskusteluun ja toi-saalta haastateltava voi esittää kysymyksiä. Muun muassa Holstein ja Gubrium (1995) korostavat haastattelijan aktiivista roolia: haastattelija ei vain pyri saa-maan haastateltavaa kertosaa-maan omista näkemyksistään, vaan myös hän voi esit-tää tulkintoja ja väitteitä keskusteltavasta asiasta ja näin haastaa haastateltavaa pohtimaan asiaa useammalta näkökulmalta. Haastatteluissa voi olla myös peda-gogisia piirteitä, jolloin haastattelija voi jakaa asiantuntemustaan ja perehtynei-syyttään haastateltaville ja antaa esimerkiksi neuvoja tai opetusta tutkittavaan ilmiöön liittyen. Haastattelussa voidaan myös tietoisesti pyrkiä reagoivuuteen ja
”kaveeraamiseen”. Voi ajatella, että neutraaliuspyrkimyksen sijaan tutkijalla on suorastaan velvollisuus rakentaa vastavuoroista suhdetta, johon kuuluu avoin tunteiden ja mielipiteiden näyttäminen. Esimerkiksi feministisessä tutkimuk-sessa haastateltavaan on suhtauduttu pikemminkin läheisenä ystävänä kuin tut-kimuksen kohteena (Tracy 2013; Oinas 2004). Empatian ja välittämisen sijaan haastatteluasenne voi olla myös kriittinen ja kyseenalaistava, jopa riidanhalui-nen. Konfrontatiivisessa haastattelussa haastattelija provosoi tarkoituksellisesti ja haastaa haastateltavan näkemyksiä. Tällainen asennoituminen voi olla tarkoi-tuksenmukaista esimerkiksi asiantuntija- tai eliittihaastatteluissa, mutta sillä on ilmeiset vaaransa. (Tracy 2013; Rubin & Rubin 2005.)
Haastattelutilanteen vuorovaikutuksellisuuden ja yhteistoiminnallisuuden idea kuuluu fenomenografiseen tiedonkäsitykseen, jota omakin tutkimukseni edustaa. Haastattelutilanne nähdään intersubjektiivisena, mikä tarkoittaa sitä, että hakiessaan tietoa ihmisten ajattelusta tutkijan oman tietoisuuden rakenteet heijastuvat väistämättä haastateltavan ilmaisun tulkitsemiseen (Ahonen (1994, 136–137). Tutkijan on tärkeää tiedostaa omat lähtökohtansa, jotta hän voi tark-kailla ja arvioida niiden vaikutusta haastateltavien tapaan ilmaista asiansa tai jät-tää jotakin sanomatta. Intersubjektiivisuus edellytjät-tää tutkijalta myös aktiivista kuuntelemista, eikä ennalta laaditussa haastattelusuunnitelmassa pitäytyminen ole tarkoituksenmukaista. Pikemminkin tutkijan tulee kuunnella haastateltavaa tarkasti ja muodostaa jatkokysymykset edellisten vastausten antamien johtolan-kojen perusteella. Näin haastattelussa on mahdollista päästä tarpeeksi syvälle haastateltavan ajatusmaailmaan tutkittavasta ilmiöstä. (ks. myös Rubin & Rubin 2005.) Tämä yhteistoiminnallisuuden ja intersubjektiivisuuden ajatus ohjasi nä-kemystäni tutkimushaastattelun toteuttamisesta. Luvussa 4.3.1 kuvaan tarkem-min haastattelujen kulkua ja arvioin niin haastattelujen onnistumista kuin omaa positiotani haastattelutilanteessa. Sitä ennen esittelen kuitenkin tutkimukseni osallistujat eli ne 35 toimittajaa, joiden haastattelut muodostavat tutkimukseni aineiston.