Yksityisen ja julkisen määrittelyä
Yleensä nähdään, että yksityistä ja julkista ei voi määritellä toisistaan erillisinä, vaan ne määrittyvät aina suhteessa toisiinsa (Weintraub 1997). Esimerkiksi Kie-litoimiston sanakirjan (2020) mukaan termi ”julkinen” tarkoittaa avoimesti, kaik-kien nähden, kuullen tai tieten tapahtuvaa tai tehtävää ja yleisesti tiedossa ole-vaa. “Yksityinen” puolestaan tarkoittaa ”yleisen, julkisen ja yhteisen vastakoh-taa”, toisin sanoen sellaista, mikä ei ole yleisesti tiedossa tai kaikkien nähtävillä, vaan jotakin henkilökohtaista, omakohtaista ja privaattia. Vaikka yksityisyys ja julkisuus määrittyvät suhteessa toisiinsa, ne eivät kuitenkaan suoraan ole tois-tensa vastakohtia, vaan pikemminkin vastinparit, jatkumon kaksi ääripäätä, jotka harvoin toteutuvat sellaisenaan. Yksityinen ja julkinen eivät ole tarkkarajai-sia kategorioita, eikä ihmisen käyttäytyminen yleensä ole joko täysin yksityistä tai täysin julkista, vaan jotakin siltä väliltä. Yksityinen ja julkinen ovat aina myös kulttuuri- ja kontekstisidonnaisia niin että se, mitä kulloinkin pidetään yksityisen piiriin kuuluvana tietona tai asiana, vaihtelee ajasta, paikasta ja tilanteesta riip-puen. (Nippert-Eng 2010; Weintraub & Kumar 1997.)
Tutkimuksessa yksityisyys on käsitteellistetty esimerkiksi erilaisiksi kate-gorisesti tunnistettaviksi psykologisiksi tiloiksi, joita ihmiset pyrkivät saavutta-maan tai jatkuviksi vuorovaikutusprosessin neuvottelukeinoiksi ja niiden halu-tuiksi lopputulemiksi (Tamminen ym. 2011). Kategorisissa lähestymistavoissa yksityisyyden nähdään koostuvan erilaisista sosiaalisista ja psykologisista ti-loista kuten yksinolosta, läheisyydestä, anonymiteetista ja varauksellisuudesta (Westin 1967). Vuorovaikutusnäkökulmassa ei sen sijaan pyritä tunnistamaan ennalta määritettyjä psykologisia tiloja, vaan tarkastellaan sitä, miten ihanteelli-nen yksityisyyden taso kulloinkin määritetään ja kuinka se toiminnassa, esimer-kiksi sosiaalisessa mediassa, saavutetaan (Tamminen ym. 2011; ks. myös Altman 1975). Toivottu vuorovaikutuksen taso vaihtelee ajasta, olosuhteista ja yksilöistä riippuen, ja epätyydyttävä vuorovaikutuksen voi näkyä tungoksena (crowding, liian paljon vuorovaikutusta) tai eristyneisyytenä (isolation, liian vähän vuoro-vaikutusta) (Altman 1975; ks. myös Chen 2018; Margulis 2011, 11). Tässä tutki-muksessa lähestyn yksityisyyttä ja julkisuutta vuorovaikutusnäkökulmasta: ym-märrän yksityisyyden säätelyn arkielämän optimointi- ja neuvotteluprosessina, jossa vedetään rajoja yksityisen ja julkisen tiedon ja toiminnan välille erilaisten säätelymekanismien avulla (Tamminen ym. 2011; Newell 1995; Altman 1975).
Monet tutkijat (esim. boyd 2011, 40; Papacharissi 2010, 35; Weintraub 1997, 3) ovat kiinnittäneet huomiota yksityisen ja julkisen määrittelemisen ongelmalli-suuteen, koska näihin käsitteisiin liittyy erilaisia konnotaatioita riippuen siitä, mistä teoreettisesta ja ideologisesta viitekehyksestä niitä lähestytään (Bös &
Kleinke 2017). Yksityisen ja julkisen problematiikkaa tutkineen Jeff Weintraubin (1997, 2) mukaan ”yksityisellä” ja ”julkisella” on monia toisistaan poikkeavia merkityksiä, jotka samalla ohjaavat näkemään ja ymmärtämään maailmaa eri ta-voin. Määritelmillä voi myös olla voimakkaita normatiivisia vaikutuksia, minkä vuoksi jako yksityiseen ja julkiseen ei useinkaan ole vain viaton analyyttinen työ-kalu (emt.). Esimerkiksi feministinen kritiikki on nähnyt, että jako yksityiseen ja julkiseen pitää sisällään muitakin erotteluja. Tässä dikotomiassa miesten asiat ovat tärkeitä ja ne kuuluvat julkisuuteen (talous, politiikka, puolustusvoimat), kun taas naisten asiat (koti, perhe, ihmissuhteet) edustavat ”henkilökohtaista ar-kipäiväisyyttä”, joka on myös poliittisesti yhdentekevä (Eräsaari ym. 1995, 7–11).
Weintraub (1997, 4–5) erottaa kaksi analyyttisesti toisistaan poikkeavaa ta-paa ymmärtää julkinen ja yksityinen. Yhtäältä yksityinen ja julkinen voidaan ym-märtää suhteessa yhteisöllisyyteen (collectivity), jolloin yksityinen edustaa yksi-lön etua ja julkinen puolestaan koko yhteisön etua. Toisaalta eronteko julkiseen ja yksityiseen voidaan ymmärtää myös suhteessa näkyvyyteen (visibility), jolloin julkinen tarkoittaa näkyvää ja yksityinen ei-näkyvää, piilotettua. Goffmanin (1959) vaikutelman hallinnan teoriassa yksityisyys ja julkisuus ymmärretään juuri näkyvyyden kautta (Weintraub 1997, 6). Takahuone edustaa yksityistä ja muiden katseilta piilotettua, näyttämö puolestaan julkista ja näkyvää, muiden katseiden kohteena olemista. Arkikielessä (ja osin tutkimuskirjallisuudessakin) takahuone ymmärretään usein paikaksi, jossa ihminen saa mahdollisuuden olla oma itsensä, kun taas näyttämö nähdään paikkana, jossa ihminen esittää ulko-puolelta määriteltyä roolia. Tällaiseen käsitykseen sisältyy monesti näkemys siitä, että yksityisyys on itsessään arvokasta ja tavoittelemisen arvoista, ja että sitä pitää siksi suojella. Goffmanilaisittain katsottuna yksityisyydellä ei kuitenkaan ole tällaista itseisarvoa. Pikemminkin voi ajatella, että ihminen tarvitsee yksityi-syyttä voidakseen olla sosiaalinen: takahuoneessa valmistaudutaan näyttämön esityksiä varten.
Esimerkiksi Altman (1975) korostaa, että yksityisyyden säilyttäminen si-nänsä ei ole aina tavoiteltava tila, sillä vain luopumalla yksityisyydestään voi olla sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Usein korostetaankin sopivan tasapainon merkitystä. Silti yksityisyyden arvo otetaan varsin usein it-sestäänselvyytenä. Yksityisyys kuvaillaan ihmisen perustavanlaatuiseksi tar-peeksi (basic human need), eikä asiaa välttämättä perustella sen enempää (ks.
esim. Petronio 2002; Gritzalis 2021). Osa tutkijoista (esim. Moor 1997; Trepte &
Masur 2017) katsoo kuitenkin, ettei yksityisyyttä voi pitää perustarpeena, vaan se on pikemminkin toissijainen tarve, joka antaa mahdollisuuden kontrolloida sitä, kuka pääsee käsiksi itseä koskevaan tietoon. Yksityisyys ei siis ole päämäärä, vaan pikemminkin väline, jonka avulla tähdätään fyysisen ja sosiaalisen
turval-lisuuden saavuttamiseen (ks. myös Krämer & Schäwel 2020). Näin nähtynä yksi-tyisyyden hallinta ja vaikutelman hallinta tähtäävät itse asiassa pitkälti samaan lopputulemaan: siihen että tulee hyväksytyksi ja kokee olonsa turvalliseksi.
Tässä tutkimuksessa miellän vaikutelman hallinnan kattokäsitteeksi, jonka alle myös yksityisyyden hallinta hyvin pitkälti kuuluu. Yksityisyyden hallinta pitää sisällään ratkaisut siitä, mitä jätetään kertomatta ja miksi, kun taas vaiku-telman hallinta sisältää edellisen lisäksi myös sen, mitä kerrotaan ja miten (vrt.
itsen esittämisen strategiat ja tyylit). Tässä lähestyn yksityisyyden hallintaa ni-menomaan vaikutelman hallinnan näkökulmasta ja sovellan Petronion (2002) yk-sityisyyden hallinnan teoriaa yhtenä vaikutelman hallinnan osa-alueena. Vaikka Petronio (2002) ei suoraan yhdistä yksityisyyden hallintaa ja vaikutelman hallin-taa toisiinsa, hän puhuu kuitenkin kasvojen säilyttämisen tärkeydestä, mai-neesta, stigmasta ja rooleista, jotka linkittyvät hyvinkin suoraan Goffmanin nä-kemyksiin itsen esittämisestä ja vaikutelman hallinnasta.
Yksityisyyden hallinnan teoria
Sandra Petronion (2002, 2013) yksityisyyden hallinnan teoria (Communication Privacy Management Theory) tarkastelee ihmisten tasapainoilua yksityisen ja julkisen välillä. Yksityisyydellä Petronio (2002, 6) tarkoittaa tunnetta siitä, että ihmisellä on oikeus omistaa häntä koskeva yksityinen tieto. Yksityinen tieto ei tarkoita pelkästään henkilökohtaista tietoa, vaan se voi koskea myös muita ihmi-siä tai esimerkiksi organisaatioita. Teoriassa yksityisyyden hallinta nähdään dia-lektisena prosessina, jossa ihmisellä on samaan aikaan tarve sekä suojella että paljastaa yksityisiä asioita. Yksityisyyden hallinta on näin ollen jatkuva prosessi, jossa ihmiset punnitsevat yksityisten asioiden kertomisesta seuraavia hyötyjä ja haittoja. Teoria ei niinkään ota kantaa siihen, millaista sisältöä ihmiset kertovat, vaan keskittyy selittämään kertomisen tai kertomatta jättämisen päätösten taus-talla vaikuttavia sääntöjä ja periaatteita. Tiivistäen voi todeta, että ihmiset tekevät päätöksen kertomisesta tai kertomatta jättämisestä itselleen merkityksellisten kriteerien, vallitsevien olosuhteiden ja muiden tilanteessa läsnä olevien henkilöi-den tarpeihenkilöi-den perusteella. (Petronio 2002, 2013.)
Petronion (2013) mukaan yksityisyyden hallinnan prosessissa vaikuttavat monet tekijät. Ensinnäkin jokaisessa kulttuurissa on omat yksityisyyden nor-minsa, jotka ohjaavat yksilöiden käsityksiä siitä, mitä voi kertoa ja mitä ei. Kult-tuurin ohella myös sukupuolella voi olla merkitystä, sillä miesten ja naisten on havaittu rajaavan yksityisyyttään osittain eri tavoin. Myös motivaatio vaikuttaa yksityisyyttä koskeviin ratkaisuihin: joskus tietoja paljastamalla voidaan tavoi-tella esimerkiksi valtaa. Edellisten lisäksi konteksti, eli fyysiset puitteet ja sosiaa-linen ympäristö, vaikuttaa yksityisyyden sääntöjen muodostamiseen. Esimer-kiksi itsestäkertominen voi vaihdella suurestikin riippuen siitä, kenen seurassa tai millä sosiaalisen median alustalla vuorovaikutus tapahtuu (Choi & Bazarova 2015; Krämer & Schäwel 2020). Petronion (2002, 2013) mukaan kaikkein perusta-vimmin yksityisyyden sääntöjen valintaan ja käyttöön vaikuttaa kuitenkin ihmi-sen tilannekohtainen riskianalyysi siitä, mitkä ovat yksityiihmi-sen tiedon kertomiihmi-sen
hyödyt ja haitat. Ihmiset paljastavat yksityistä tietoa muun muassa selventääk-seen ajatuksiaan ja keventääkselventääk-seen henkistä taakkaansa, ilmaistakselventääk-seen itseään, saadakseen sosiaalista vahvistusta, saavuttaakseen sosiaalista kontrollia ja lisä-täkseen läheisyyttä ihmissuhteessa. Yksityisten tietojen paljastaminen ei kuiten-kaan ole sama asia kuin läheisyys eikä yksityisen tiedon kertominen välttämättä johda läheisyyteen. (Petronio 2002, 2‒6; ks. myös Derlega & Grzelak 1979; Joinson ym. 2011, 39.)
Hyötyjen lisäksi kertomisella on aina myös riskinsä. Petronio (2002, 69‒71) on luokitellut yksityisen tiedon kertomisen riskit viiteen luokkaan, joita ovat tur-vallisuusriskit, stigmariskit, kasvoriskit, rooliriskit sekä suhderiskit. Turvalli-suusriskeissä paljastaminen tehdään yleensä hyvin varoen, sillä kertominen saat-taa vaaransaat-taa joko oman tai toisten turvallisuuden. Stigmariskeissä vaara koh-distuu yksilön identiteettiin: kertominen voi saattaa yksilön huonoon valoon ja pilata hänen maineensa. Kasvoriskit uhkaavat kasvojen säilyttämistä eli liittyvät tilanteisiin, joissa kertominen voi aiheuttaa häpeää itselle tai muille. Rooliris-keissä on niin ikään kyse maineen vaarantamisesta, mutta nimensä mukaisesti rooliriski kohdistuu nimenomaan siihen rooliin, jota ihminen esittää. Esimerkiksi politiikan toimittajan julkiseen rooliin ei sovi avautua omista parisuhteen ongel-mista, kun taas viihdetoimittajan rooliin se voi istua paremmin. Suhderiskit puo-lestaan liittyvät ihmissuhteisiin ja pelkoon siitä, että kertominen vaarantaa suh-teen tai johtaa jopa sen päättymiseen.
Jokaisella viidellä riskityypillä on edelleen oma riskitasonsa, joka voi olla matala, kohtalainen tai korkea. Korkean riskin tapaukset voivat aiheuttaa hä-peää, uhkaa tai voimakasta nolostumista, minkä vuoksi näissä tapauksissa yksi-tyisyyttä suojellaan erityisen tarkasti. Korkean riskin yksityistä tietoa kutsutaan-kin usein salaisuudeksi. Kohtalaisen riskutsutaan-kin tapauksissa kyse on usein tiedosta, jonka paljastaminen toisille tuntuu epämukavalta tai ärsyttävältä, mutta seu-raukset eivät kuitenkaan ole kovin huolestuttavia. Tällaisia aihealueita voivat olla esimerkiksi palkan suuruus, epäonnistuminen työelämässä tai aikaisemmat ihmissuhteet. Matalan riskin tapaukset voivat sen sijaan tarkoittaa esimerkiksi valkoisia valheita tai mahdollisesti konflikteja aiheuttavia mielipiteitä, joissa pal-jastumisen riski ei kuitenkaan ole korkea. (Petronio 2002, 67‒69.)
Oleellista on, että yksityisyyden hallinta ei koske pelkästään omia yksityi-syyden rajoja, vaan ihmiset osallistuvat myös kollektiivisten rajojen hallinnoimi-seen (privacy control). Kollektiiviset rajat tarkoittavat, että yksityinen tieto on ja-ettu useammalle henkilölle ja että nämä henkilöt ovat sen jälkeen vastuussa ky-seisen tiedon kertomisesta tai kertomatta jättämisestä. Ihmisillä voi myös olla eriäviä näkemyksiä siitä, kuka omistaa tiedon (privacy ownership) ja ketkä ovat tiedon kanssaomistajia (co-owners). Tällainen rajojen epäselvyys on yksi tavalli-nen syy yksityisyyden kuohuntaan (privacy turbulance). (Petronio 2002, 190‒
194.) Ihmiset myös suhtautuvat yksityisyyteen eri tavoin, mikä sekin saattaa ai-heuttaa kuohuntaa. Esimerkiksi pariskunnan toinen osapuoli saattaa tulla per-heestä, jossa on tapana keskustella asioista avoimesti, kun taas toinen voi kokea avoimuuden nolona tai jopa nöyryyttävänä. (Emt., 194–195.) Rajojen
määrittämi-sen ahdinkoa (distress) tapahtuu esimerkiksi silloin, kun ihmiset tulkitsevat jul-kisen tilan virheellisesti yksityiseksi ja paljastavat vahingossa liian yksityistä tie-toa. Paine rajojen uudelleen määrittämiseen voi tulla myös ulkopuolelta. Esimer-kiksi julkisuuden henkilöt voivat kokea painetta yksityiselämänsä avaamiseen julkisesti vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Yksityisyyden kuohunta ei kuiten-kaan ole pelkästään negatiivinen asia, sillä se auttaa tulemaan tietoiseksi syyden säännöistä ja antaa mahdollisuuden myös muokata ja uudistaa yksityi-syyden hallinnan käytäntöjä. (Emt., 33, 203‒204.)
Yksityisyyden hallinnan teoria on alkujaan kehitetty kuvaamaan ja selittä-mään kasvokkaista vuorovaikutusta, mutta sitä on sittemmin hyödynnetty myös sosiaalisen median kontekstissa (ks. esim. Trepte & Reinecke 2011; Vitak 2012;
Frampton & Child 2013; Choi & Bazarova 2015; Vitak ym. 2015; Snyder & Cistulli 2020). Tässä väitöskirjassa sovellan yksityisyyden hallinnan teoriaa vaikutelman hallinnan teorian viitekehyksessä ja käytän yksityisen hallinnan teoriaa tarken-tamaan vaikutelman hallinnan näkökulmaa ja vastaamaan osaltaan siihen, mil-laiset asiat vaikuttavat siihen, miksi tietyt asiat jätetään julkaisematta/kerto-matta. Vaikutelman hallintahan ei ole pelkästään sopivien asioiden kertomista, vaan myös epäsopivien asioiden kertomatta jättämistä.
Itsestäkertominen suhteessa itsen esittämiseen
Yksityisyyden hallinnan teoriassa Petronio (2002) tekee eron yksityisen tiedon kertomisen (private disclosure) ja itsestäkertomisen (self-disclosure) välille. Itses-täkertomisella tarkoitetaan sellaista vuorovaikutusta, jossa henkilö kertoo jotakin itsestään, esimerkiksi ajatuksistaan, havainnoistaan, kokemuksistaan, tunteis-taan ja tarpeistunteis-taan (Derlega ym. 1993). Yksityinen tieto sen sijaan voi olla henki-lökohtaista tietoa (itsestäkertomista), mutta se voi koskea myös muita ihmisiä tai esimerkiksi organisaatiota. Yksityisyyden hallinnan kannalta oleellista on myös se, että henkilökohtainen tieto ei välttämättä ole intiimiä ja paljastavaa tai muu-ten yksityiseksi miellettyä tietoa, vaan itsestäkertominen voi tarkoittaa myös yleisistä omaan elämään liittyvistä asioista kertomista (ks. myös Knapp & Van-gelisti 2009, 255). Näin ollen itsestäkertominen – toisin kuin yksityisen tiedon kertominen – ei välttämättä vaaranna yksityisyyttä, jos kerrottu tieto ei kuulu yksityisen piiriin (Petronio 2002, 6). Kaikenlaisella itsestäkertomisella on kuiten-kin aina suuri merkitys itsen esittämisen ja vaikutelman hallinnan kannalta (Bau-meister 1982; Omarzu 2000).
Tutkimuskirjallisuudessa itsestäkertomisen ja itsen esittämisen suhde on monisyinen johtuen siitä, että niin itsestäkertomista kuin itsen esittämistäkin määritellään monin eri tavoin. Toisinaan itsestäkertomista ja itsen esittämistä pi-detään synonyymeina (esim. Maíz-Arévalo 2017), joskus itsen esittäminen näh-dään itsestäkertomisen tiettynä strategisena muotona (Yang & Brown 2016), jos-kus taas itsestäkertominen näyttäytyy itsen esittämisen vastakohtana (Schlosser 2020). Tässä tutkimuksessa teen eron itsen esittämisen ja itsestäkertomisen vä-lille, enkä siis käytä käsitteitä synonyymeina. Vaikutelman hallinnan näkökul-masta en myöskään katso, että itsen esittäminen olisi yksi itsestäkertomisen muoto, vaan pikemminkin näen, että itsestäkertominen on yksi itsen esittämisen
muoto (vrt. Baumeister 1982; Omarzu 2000). Näin ollen en myöskään pidä itsen esittämistä ja itsestäkertomista toistensa vastakohtina tai toisensa poissulkevina käsitteinä.
Itsen esittämisen ja itsestäkertomisen välisen eron nähdään usein liittyvän
”aitouteen”. Tällöin itsen esittäminen ymmärretään tietoisena ja jopa laskelmoi-tuna pyrkimyksenä esittää itseä muiden silmissä positiivisessa valossa, kun taas itsestäkertomisella tarkoitetaan ”aitoa” ja rehellistä itseä koskevan tiedon kerto-mista, jolla ei ole vaikutelmanhallinnallisia pyrkimyksiä. Vaikutelman hallinnan näkökulmasta jako ”epäaitoon” ja ”aitoon” itsen esittämiseen ei ole relevantti, sillä niin itsen esittäminen kuin itsestäkertominenkin voivat olla harkittua vaiku-telman hallintaa tai spontaania itseilmaisua (Johnson 1981). ”Aitouden” arvioi-minen on ylipäätään vaikeaa, ellei mahdotonta, koska ihmisen käyttäytymistä ohjaavat monenlaiset sisäiset ja ulkoiset motiivit, joista ihminen ei itsekään vält-tämättä ole tietoinen. On esimerkiksi havaittu, että interpersonaaliset (sosiaaliset) motiivit vaikuttavat usein päätöksiin silloinkin, kun käyttäytyminen selitetään intrapersonaalisilla (psykologisilla) syillä (Leary ym. 2015, myös Barasch 2020).
Jotkut tutkijat tulkitsevat kaikki verbaaliset ja nonverbaaliset viestit itsestä-kertomiseksi, toiset taas määrittelevät itsestäkertomiseksi ainoastaan intentio-naaliset verbaaliset paljastukset (Utz 2015; Reis & Patrick 1996). Tahallisen ja ta-hattoman itsestäkertomisen raja on toki vaikeasti määriteltävissä, sillä tahaton itsestäkertominenkin voidaan tulkita tahalliseksi. Voi hyvin ajatella, että esimer-kiksi sosiaalisessa mediassa itsestäkertomista ei tapahdu ainoastaan mietittyjen statuspäivitysten kautta, vaan myös toisten mediasisältöjen jakaminen ja niistä tykkääminen voidaan tulkita itsestäkertomiseksi, koska jaettava sisältö kertoo, millaisia sisältöjä jakaja pitää kiinnostavina, tärkeinä tai ärsyttävinä. (Matikainen 2015, 49; Bazarova & Choi 2014.) Näin laaja itsestäkertomisen määritelmä lähenee itsen esittämisen määritelmää. Tässä tutkimuksessa haluan kuitenkin tehdä kä-sitteiden välille eron, ja siksi rajaan itsestäkertomisen tarkoittamaan intentionaa-lista ja etupäässä verbaaintentionaa-lista (ja sosiaalisen median kontekstissa kuvalintentionaa-lista) hen-kilökohtaisen tiedon kertomista. Itsen esittämisen ja itsestäkertomisen välistä eroa voisi kuvata niin, että itseään ei voi olla esittämättä (Goffman 1959), mutta itsestäkertomisesta ihminen päättää itse. Itseä esittäessään ihminen tulee kyllä kertoneeksi itsestään, mutta kyse ei aina ole varsinaisesta itsestäkertomisesta (vrt. Omarzu 2000).
Vaikutelman hallinnan näkökulmasta itsestäkertominen on siis yksi itsen esittämisen tapa. Esimeriksi Omarzu (2000; ks. myös Derlega & Grzelak 1979;
Baumeister 1982) kuvailee itsestäkertomisen strategiseksi toiminnaksi, jolla pyri-tään saavuttamaan itselle tärkeitä psykologisia ja sosiaalisia päämääriä. Keskei-simpänä tavoitteena on sosiaalinen hyväksyntä. Muita tavoitteita ovat läheisyys, ahdistuksen helpottaminen, sosiaalinen kontrolli sekä identiteetin selkeyttämi-nen. Itsestäkertomisen päätöksentekoa koskevassa mallissa (disclosure decision model) Omarzu (emt.) kuvaa sitä, miten ja milloin ihmiset kertovat itsestään.
Mallissa on paljon samaa kuin Petronion (2002, 2013) yksityisyyden hallinnan teoriassa, mutta siinä korostuu itsen esittämisen näkökulma ja itsestäkertomisen
strategisuus. Strategisuus ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen olisi aina itse tie-toinen toimintansa motiiveista ja niistä tavoitteista, joihin hän itsestäkertomisella pyrkii, mutta hän kuitenkin tekee tietoisen päätöksen itsestäkertomisesta.
Omarzun (2000) mukaan itsestäkertomisen päätöksenteon ensimmäisessä vaiheessa on arvioitava, onko itsestäkertominen ylipäätään sopiva strategia ta-voitteen saavuttamiseen ja jos näin on, kenelle itsestä kerrotaan. Joskus ihmisellä voi olla kertomisen tarve, jolloin strategia (itsestäkertominen) valitaan ensin ja vasta sen jälkeen mietitään, kenelle asia kerrotaan. Toisinaan taas kohde voi olla selvillä ensin ja vasta sen jälkeen pohditaan toimivinta strategiaa. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun halutaan tehdä vaikutus tiettyyn henkilöön. Lopuksi teh-dään päätös siitä, mitä tarkkaan ottaen kerrotaan: kuinka laajasti ja kuinka intii-mejä asioita. Yleensä nähdään, että on turvallisempaa puhua omista havainnois-taan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan kuin tunteistaan ja tarpeistaan (Hargie 2011, 241). On kuitenkin aihepiirejä, joista ylipäätään on riskialtista puhua julki-sesti. Tällaisia aihepiirejä ovat muun muassa seksi, uskonto ja politiikka (esim.
Zhao ym. 2008). Päätös itsestäkertomisesta tehdään sen perusteella, millaisia hyötyjä tai haittoja kertomisesta arvioidaan olevan. Omarzun (emt.) mallissa it-sestäkertomisen riskejä ovat sosiaalinen torjunta, petetyksi tuleminen sekä alt-ruistisempi pelko siitä, että aiheuttaa epämukavan olon vastaanottajalle. Muun muassa Bazarova ja Choi (2014) ovat soveltaneet Omarzun itsestäkertomisen mallia sosiaalisen median kontekstiin. He havaitsivat, että sosiaalisen median eri kanavien erilaiset affordanssit aktivoivat erilaisia itsestäkertomisen tavoitteita ja siten myös itsestäkertomisen intiimiyden aste vaihtelee eri sosiaalisen median kanavissa.
Sekä Petronion yksityisyyden hallinnan teoria (2002, 2013) että Omarzun itsestäkertomisen päätöksenteon malli (2000) pyrkivät selittämään sitä prosessia, jossa ihmiset valitsevat ja päättävät, mitä asioita he muille (itsestään) kertovat ja mitä jättävät kertomatta. Molemmissa on siis kyse rajanvedosta yksityisen ja jul-kisen välillä, siitä mitä kussakin tilanteessa pidetään yksityisenä tietona ja mitä puolestaan julkisena tietona. Näitä yksityisen ja julkisen rajoja voi tarkastella myös kerrottavuuden rajojen kautta.
Kerrottavuuden ala- ja ylärajat
Kerrottavuuden (tellability) käsite on alun alkaen esitelty sosiolingvistiikan alalla, kun William Labov (1972) 70-luvulla tutki afroamerikkalaisten nuorten ar-kipäiväisiä kertomuksia. Hän loi niiden pohjalta teorian suullisen tarinankerron-nan reunaehdoista, ja teoriaa on hyödynnetty erityisesti kielitieteessä ja kirjalli-suuden tutkimuksessa. Viime aikoina kerrottavuutta on tutkittu myös sosiaali-sen median kontekstissa (Mäkelä 2019; Page ym. 2013), ja se avaa kiinnostavan näkökulman myös yksityisyyden hallintaan ja vaikutelman hallintaan.
Kerrottavuudella tarkoitetaan jonkin asiaintilan tai tapahtuman kertomi-senarvoisuutta (Tieteen termipankki 2020a). Kaikki tapahtumat, aiheet ja henki-löt eivät ole yhtä kerrottavia, sillä tarinalla on oltava jokin sanoma, joka tekee siitä merkityksellisen niin kertojalle kuin kuulijoillekin. Usein ajatellaan, että on tapahduttava jotakin poikkeuksellista ennen kuin tapahtuma on kerrottavissa:
joka päivä samanlaisena toistuva tilanne tai tapahtuma ei ole kiinnostava. (Hy-värinen 2004.) Ollakseen kerrottava kertomus ei siis saa olla liian tylsä tai tavan-omainen, mutta toisaalta se ei myöskään saa olla liian hurja tai sopimaton, jolloin se voi herättää kuulijoissa närkästystä tai kiusaantumista. Esimerkiksi Norrick (2005) ja Mäkelä (2015, 2019) ovat kuvanneet tätä kerrottavuuden kaksisuuntaista luonnetta puhumalla kerrottavuuden ala- ja ylärajoista5 (lower and upper bound). Jotta kertomus ylittää kerrottavuuden alarajan, sen on oltava tarpeeksi kiinnostava tai hauska, mutta se ei kuitenkaan saa olla liian ”hurja, säädytön, intiimi tai poliittisesti epäkorrekti”, jottei se ylitä kerrottavuuden ylärajaa (Mä-kelä 2015; ks. myös Norrick 2005; Ochs & Capps 2001).
Kerrottavuuden ala- ja ylärajat eivät kuitenkaan ole pysyviä. Erilaisiin ti-lanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyy sekä implisiittisiä että eksplisiittisiä normeja, jotka säätelevät sitä, kuinka paljon ja minkälaista informaatiota niihin kuuluu (Nissenbaum 1998; Räikkä 2007, 105). Kulloisistakin normeista riippuen sama in-formaatio voidaan tulkita sopivaksi tai epäsopivaksi ja siksi myös kerrottavuu-den rajat määrittyvät tilannekohtaisesti: se mikä on kerrottavaa yhdessä ajassa tai tilanteessa, ei välttämättä ole sitä toisessa. (Mäkelä 2015, 2019; Page 2012, 2004.) Uutinen on hyvä esimerkki kerrottavuuden kontekstisidonnaisuudesta.
Liian myöhään kerrottuna tietty asia tai tapahtuma ei enää ole uutinen eikä se enää täytä kerrottavuuden kriteereitä. Toisaalta on olemassa myös kertomuksia, jotka ovat yleispätevästi kerrottavissa kulttuurista ja ajasta riippumatta. Esimer-kiksi kuolemanvaarasta pelastuminen on yleensä aina kertomisenarvoinen ta-rina. (Mäkelä 2015; Labov 1972; ks. myös Tieteen termipankki 2020b.)
Sisällön ohella tarinan kerrottavuuteen vaikuttaa myös sen esitystyyli: ker-tomisen tapa vaikuttaa siihen, välittyykö käsitys kerrottavuudesta kertojalta kuulijalle. Arkielämästä tiedämme, että esimerkiksi vitsit ovat tässä mielessä haasteellisia ja niiden kertominen saattaa helposti epäonnistua. Pagen (2012, 2017) mukaan kerrottavuudella onkin kaksi ulottuvuutta: subjektiiviset arviot ta-rinan aiheen eli sisällön relevanssista sekä käytetyt retoriset keinot, joiden kautta kertoja pyrkii luomaan siteen yleisöönsä. Molempia kerrottavuuden ulottuvuuk-sia leimaa pyrkimys kasvojen säilyttämiseen. On vältettävä kertomasta sellaiulottuvuuk-sia tarinoita, jotka uhkaavat joko kertojan tai yleisön kasvoja ja toiseksi tarina on myös kerrottava niin, että se mahdollistaa sekä kertojan että kuulijan kasvojen säilyttämisen. (Page 2012, 2017.)
Tässä kohtaa kerrottavuuden näkökulma lähestyy vaikutelman hallinnan teoriaa. Vaikutelman hallinnan päämääränä on sosiaalisen järjestyksen ja suju-van vuorovaikutuksen ylläpitäminen ja siksi itseä esitetään pitkälti sosiaalisten
Tässä kohtaa kerrottavuuden näkökulma lähestyy vaikutelman hallinnan teoriaa. Vaikutelman hallinnan päämääränä on sosiaalisen järjestyksen ja suju-van vuorovaikutuksen ylläpitäminen ja siksi itseä esitetään pitkälti sosiaalisten