Työvoiman hallinta – tuotantoon astuva ruumis

Rakennan tutkimukseni käsitteellistä työkalupakkia nykytyön normatiivisten mallien ja niihin kiinnittyvien rakenteellisten prosessien, erityisesti subjektivoi-tuvan työn teoretisointien pohjalle. Normatiiviset mallit poikkeavat todellisista subjekteista, subjektiviteeteista ja subjektiasemista. Ne sisältävät erilaisia kapa-siteetteja, määreitä ja statuksia joihin ihmiset voivat enemmän tai vähemmän identifioitua, ja kokea itsensä esimerkiksi velvollisuudentuntoisiksi veronmak-sajiksi tai aktiivisiksi työnhakijoiksi (dean 1999, 32–33). Erillisinä näyttäytyvi-en työn muutostnäyttäytyvi-en – kutnäyttäytyvi-en moninaistuvinäyttäytyvi-en työn tekemisnäyttäytyvi-en mallinäyttäytyvi-en – taustalla vaikuttavat erilaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset kehityskulut ja pyrkimyk-set. Nämä sekä mahdollistavat muutokset että vaativat niitä ollakseen olemas-sa. Lähdenkin liikkeelle ajatuksesta, että uusien normatiivisten mallien synty ei ole ainoastaan seurausta yhteiskunnan muutoksista, vaan osaltaan niiden ehto.

Näin ollen malleja täytyy jatkuvasti tuottaa erilaisten hallinnan strategioiden ja teknologioiden avulla (doogan 2009; duGay 1996, 53; Weiskopf & Loacker 2006).

Rakenteellisten pakkojen voidaan katsoa hellittäneen otettaan yksilöistä, ja länsimaisten ihmisten siirtyneen niin sanottujen vapaiden valintojen ja auto-nomisten päätösten maailmaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hallinta olisi kadonnut työelämästä. Sen sijaan se tapahtuu juuri mainitun ”vapauden”

kautta ja sen seurauksena. Samalla se muuntuu vaikeammin havaittavaksi ja

tunnistettavaksi. Isabell Lorey (2009, 199) toteaa, että valtasuhteet muuttuvat näkymättömiksi ja normalisoivat mekanismit luonnollistetuiksi juuri subjek-tin itsestäänselvien ja autonomisten ”päätösten” ja ”valintojen” kautta. Julkusen (2000, 233-234) mukaan rakenteiden ja rutiinin perääntyessä normalisoiva hal-linnointi ja sen diskursiiviset rakenteet ovat korostuneet työelämässä. Erilaiset työelämän ajankohtaiset normit kuten itsensä toteuttamisen eetos ja jatkuvan joustavuuden ihanne ovat osa prosessia, jossa yksilön vaikutusmahdollisuudet työn jakautumiseen, sisältöihin ja olosuhteisiin ovat käytännössä vähentyneet.

Tuotantoprosessin vaatimia kykyjä ja subjektin autonomiaa tuetaan nimen-omaan silloin, kun subjektin toiminta on hyödyllistä ja johtaa menestykseen (emt.).

Siinä määrin kuin yleiset normit voidaan kääntää kansalaisten ammatillisik-si ja henkilökohtaiammatillisik-sikammatillisik-si arvoikammatillisik-si, ne voivat toimia ihmisten itseohjausmekanis-meina. Näin ollen yksilöitä ja yksityisiä tiloja voidaan hallita koskematta niiden muodolliseen autonomiaan. Yksilöiden itsehallinnollisiin taipumuksiin puuttu-misella ja niiden välineellistämisellä ne pyritään liittämään yhteiskuntapoliitti-siin päämääriin (dean 1999, 66, 79). ”Hallittavat” yksilöt mielletäänkin Millerin ja Rosen (2010, 17) mukaan nykyisessä markkinarationaliteetissa ja markkina-teknologioissa ensisijaisesti autonomisiksi yksilöiksi, joita on autettava vapailla valinnoillaan toteuttamaan mahdollisuuksiaan. Idea inhimillisestä subjektista yksilöllistyneenä, valintoja tekevänä, itsereflektioon kykenevänä ja autonomi-aan pyrkivänä voidautonomi-aan tulkita erilaisten subjektifikaatiokäytäntöjen tulokseksi (emt.). Vallan muodot yleisestikin perustuvat Rosen (1991, Millerissä & Rosessa 2010, 19) mukaan juuri vapauden ennakkoasettamukselle. Vapaus on kuitenkin säänneltyä: ihmisiä yllytetään ja vaaditaan vertaamaan sitä, mitä he tekivät, mitä he saavuttivat ja mitä he olivat siihen, mitä he olisivat voineet saavuttaa ja olla.

Tästä näkökulmasta käsin ei ole olennaista pohtia, missä määrin esimerkiksi työelämän käytännöt kutsuvat tai vääntävät ihmisiä toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla, ja missä määrin ihmiset ”vapaasti valitsevat” tapansa tulkita ti-lanteita ja toimia niissä. Keskeisessä roolissa ovat ne mekanismit, jotka arvotta-vat ja ihanteellistaarvotta-vat tiettyjä tapoja toimia. Kaikki joutuarvotta-vat jollain tavoin suh-teellistamaan toimintaansa näihin ihanteisiin. Samalla hallinta on riippuvaista siitä, miten halukkaasti yksilöt ovat juuri tietynlaisia subjekteja (duGay 1996, 55).

Tästä syntyy tietynlainen subjektifikaation ja toimijuuden paradoksi: yksilön

”vapaus” on yhtä aikaa sekä liberaalien valtasuhteiden ehto että niiden vaikutus (Lorey 2009, 194-195).

Vaikka työelämän vallitsevia ideaaleja ja normatiivisia malleja tarkasteltai-siin diskursiivisina rakennelmina, ne kytkeytyvät erottamattomalla tavalla työn konkreettisiin muutosprosesseihin. Esimerkiksi tuotannon muutoksiin kytkey-tyvä työn subjektivoituminen voi tarkoittaa yksilön kannalta varsin kouriintun-tuvalla tavalla muuttuneita työprosesseja ja-olosuhteita. Samalla se tarkoittaa uu-denlaisia tapoja kokea työtä, itseä ja muita ihmisiä. Nämä materiaaliset elementit yhdistyvät erilaisiin diskursiivisiin aineksiin ja muovaavat niitä. Vaikka diskur-siivisia aineksia tarkasteltaisiin hallinnan välineinä, ne eivät ole sen enempää

jonkin ”ulkopuolisen” vallan läpäisemiä kuin neutraaleja ideaaleja. Ihmiset eivät myöskään ole tuomittuja ainoastaan joko omaksumaan tai vastustamaan niiden tarjoumia, vaan he ovat sekä prosessin osatuottajia että sen kulusta neuvottelijoi-ta (ks. Ronkainen 1999). Normatiivisia malleja ja konkreettisia työssä neuvottelijoi-tapahtuvia muutoksia sitoo toisiinsa se, että mallien voidaan katsoa materialisoituvan paikal-lisissa institutionaapaikal-lisissa käytännöissä. Ne ovat aina mahdollisia, mahdottomia tai pakollisia tietyssä kontekstissa, ajassa ja paikassa (Ronkainen 1999, 32-33). Ne ovat osa samaa prosessia; kuin kolikko, jota voidaan sekä kääntää, että tarkastel-la eri kulmista ja eri valossa. Esimerkiksi työläisen⁵ kokema uupumus voidaan nähdä subjektiivisena kokemuksena ja psykiatrisena oireena, ”työmarkkinakel-poisuuden” diskurssin kautta toimivana hallinnan muotona tai moninaisissa ra-kenteellisesti tuotetuissa riippuvuussuhteissa syntyvänä (Anderson 2007).

Työelämän normatiiviset mallit ja ideaalit eivät leiju diskursiivisessa ava-ruudessa, vaan ne kaivertuvat myös työläisten ruumiisiin. Papadopoulos ja kumppanit (2008) yhdistävät työvoiman modernin hallinnan nimenomaan ruu-miiseen ja sen materiaalisuuteen kirjoittaessaan ruumiillistuneesta kapitalismista.

Heidän mukaansa nykyisessä prekaarissa elämässä ja työssä ruumis on kes-keisessä asemassa. Tuottavuus saavutetaan organisoimalla uudelleen ruumiin liittymiä muihin ihmisruumiisiin, koneisiin, eläimiin ja asioihin. Samalla työ-läisten ruumiit – niiden materiaalisuus, kyvyt ja potentiaalit, sosiaaliset suhteet, kyky tuntea ja kytkeytyä muihin – tulevat uudelleenorganisoiduiksi (emt., 224).

Samaan ajatukseen kytkeytyy Jussi Vähämäen (2009, 29–32) toteamus siitä, että uudet työn järjestämisen tavat nyrjäyttävät perinteisen teollisuustyön aikaa si-joiltaan ja rikkovat työhön liittyvän tilan ja tehtävien rajoja. Samalla ne alkavat ottaa haltuun koko työntekijän elämää. Tätä kautta työlle tulee alistetuksi koko henkilö, hänen perustavaa laatua olevat kommunikatiiviset kykynsä ja älynsä (esim. Virno 2006b; Vähämäki 2003). Kun ihmisen affektit, työn ulkopuolinen elämä ja siihen liittyvät sosiaaliset verkostot sulautuvat työhön, tulee ihmisestä itsestään kiinteä osa tuotantoa (Morini 2007, 5).

Toisaalta Papadopoulos ym. (2008, 252–255) näkevät, että prekaarissa työssä ja elämässä hyväksikäyttö kohdistuu nimenomaan ihmisen olemassaolon tiet-tyihin puoliin. Näin ollen työläisen koko ruumista ja kokemusta ei hyödynnetä, vaan se pilkotaan osiin ja käytetään vain osaa siitä. Kirjoittajien mukaan pre-kaarin elämän ja työn hallinta tapahtuu juuri tässä leikkelyn ja valikoinnin pro-sessissa. Hallinta ja säätely sisältävät subjektin hylkäämisen kokonaisuutena ja subjektin – tai ainoastaan sen osien – muovaamisen ja rakentamisen uudelleen.

Näin syntyy tietynlainen ei-yksilöllinen taitojen, piirteiden ja kapasiteettien uu-delleenyhdistelmä. Tässä valikoinnin ja eriyttämisen prosessissa jäävät huomiot-ta sekä ihmisen kyvyt ja huomiot-taidot kokonaisuutena, että erilaiset sosiaaliset epähuomiot-tasa- epätasa-arvoisuudet. Ruumiillistunut kapitalismi siis tarvitsee jokapäiväistä, mutta se voi hyödyntää vain pientä osaa siitä. Samalla se vetäytyy vastuusta työläisten

5 Käytän tekstissä vaihdellen termejä ”työläinen” ja ”työntekijä”. Kumpikaan ei viittaa konkreettiseen asemaan esimerkiksi tietyssä organisaatiossa tai työmarkkinoilla, vaan molemmat kuvaavat yksilöä osana työvoimaa kulloisestakin työmarkkina-asemasta riippumatta.

elämän kompleksisuuksien yhteensovittamisen suhteen (emt.). Prekarisaatio ilmenee Papadopouloksen ja kumppaneiden (2008, 231) mukaan nimenomaan kaksoisliikkeenä, ei erilaisten taloudellisten ja tuotannollisten muutosten ja hal-lintapyrkimysten seurauksena. Jälkiteollinen tuotanto tarvitsee ihmisten sosi-aalisuutta ja tunteita, kykyä innovoida ja olla autonomisia. Samanaikaisesti se yrittää eristää ja yhdistää käyttöönsä nämä ominaisuudet. Nimenomaan prekaa-rissa elämässä on kuitenkin tietynlaista affektiivista ja sosiaalista ”ylijäämää”, jota perinteiset työvoiman mittaamisen tavat eivät tavoita eikä tuotanto tarvitse.