Työn hämärtyvät rajat – rajatyö ja sietäminen

Prekarisaation prosessiin liittyy työn ajan ja tilan rajojen hämärtyminen (Precarias a la deriva 2009). Tämä lienee eräs konkreettisimmin havaittavis-ta havaittavis-tavoishavaittavis-ta, joilla työ muuttuu teollisen yhteiskunnan vähitellen purkautuessa ja siirryttäessä kohti jälkiteollista yhteiskuntaa. Työ karkaa uuden teknologian

avustuksella sille aikaisemmin kuuluneista tiloista ja sille varatusta ajasta ja kytkeytyy uusilla tavoilla yksityiseksi mielletyn piiriin. Tämä näkyy konkreet-tisesti esimerkiksi joustavissa työvuoroissa, osa-aikatyössä, kotona tehtävässä etätyössä sekä puhelintyössä (Precarias a la deriva 2009, 28–29). Julkusen, Nätin ja Anttilan (2004, 24) mukaan teollisen yhteiskunnan ennakoitavat, kontrolloita-vat ja suunniteltakontrolloita-vat ajalliset prosessit muuttukontrolloita-vat jälkiteollisessa yhteiskunnassa ei-lineaarisiin, pyörteisiin prosesseihin. Työ ei enää rajoitu suljettuihin tiloihin ja tiukasti säädeltyihin aikoihin kuten tehtaassa, vaan sitä tehdään työpaikkojen lisäksi kotona, junissa, odotushalleissa – liikkeessä. Jos teollisessa taloudessa ja työssä työaika oli kollektiivisesti asetettu ja säännelty perusinstituutio, menettää rajattu työaika jälkiteollisessa työssä merkitystään työn mittana. Näin siitä huoli-matta, että siitä pyritään monella taholla pitämään sitkeästi kiinni (emt.) Samalla työn luonteessa itsessään tapahtuneet muutokset, esimerkiksi niin sanotussa tie-totyössä, pyrkivät siirtämään säädeltyä työaikajärjestelmää paikaltaan. Monet toiminnot sijoittuvat harmaalle alueelle työn ja vapaa-ajan, työpaikan ja yksi-tyisen välimaastoon (Julkunen, Nätti & Anttila 2004, 30–31; ks. myös Vähämäki 2003). Myös Suomessa systemaattisesti toteutettujen työolotutkimusten tulokset kertovat 1990-luvulta lähtien lisääntyvästä, työntekijöiden raportoimasta työn ja vapaa-ajan rajan hämärtymisestä (Lehto & Sutela 2008, 219).

Mikäli jälkiteollinen työ laajenee rajatusta tilastaan kohti muuta elämää, tar-koittaa tämä myös muiden instituutioiden, erityisesti kodin rajojen ja merkityk-sen muuttumista. Työn ja kodin, yksityimerkityk-sen ja julkimerkityk-sen välisessä suhteessa tapah-tuneita muutoksia voidaan tarkastella erilaisten yhteiskunnallisten ”käänteiden”

kautta. Näitä voidaan Adkinsin ja Jokisen (2008) mukaan hahmottaa neljä (myös Jokinen ym. 2007). Käänteet eivät yksiselitteisesti seuraa toisiaan ja pyyhi tulles-saan edellisen jälkiä, vaan ne elävät monella tavoin rinnakkain. Ensimmäinen käänne viittaa Adkinsin ja Jokisen mukaan yksityinen/julkinen -jaon raken-tumiseen ja samalla selvärajaiseen jakoon kodin ja työn välillä. Kodista tuli reproduktion, tunteiden ja naisten alue; työstä puolestaan tuotannon, välineel-listen suhteiden ja miesten alue. Toisella käänteellä viitataan kahden elättäjän perhemalliin, josta muodostui seuraava sosiopoliittinen ja taloudellinen ideaali.

Kolmas käänne taas sisältää tilanteen, josta Arlie Hochschild kirjoitti vuonna 1997: tietynlaisen kulttuurisen nurinpäin kääntymisen, jossa monille (erityises-ti keskiluokkaisista) naisista ja miehistä kodista ja ko(erityises-titöistä oli tullut vaivan ja työn paikka. Palkkatyöstä puolestaan oli tullut itseilmaisun, sosiaalisen elämän ja vapauden valtakunta. Neljännessä käänteessä palkkatyö menettää elämää it-sestään selvästi jäsentävää voimaansa. Työn ja kodin välinen raja liudentuu ja perheen ”sisä-” ja ”ulkopuoli” sekoittuvat (Adkins & Jokinen 2008; Jokinen ym.

2007). Tässä prosessissa kodin tilasta tulee myös tuotannon ja taloudellisen sub-jektien tila (Morini 2007, 6). Koti ei näyttäydy enää jonkinlaisena markkinata-louden ulkopuolisena turvasatamana, ei-kaupallistettavien tunteiden synty- ja ylläpitopaikkana.

Julkisen ja yksityisen sekoittuminen liittyy myös työn henkilökohtaistu-miseen. Työ vaatii enenevässä määrin tunteiden, kommunikaation ja

ruumiil-lisuuden hallintaa ja näiden piirteiden työhön panoa (Hard 1999; Hochschild 1983/2003; Veijola & Jokinen 2008). Organisointi, ohjaus, johtaminen, hoivaami-nen, vuorovaikutus, ruumiillinen läsnäolo ja kaikenkirjava ”huushollaaminen”

(Virtanen 2006) ovat uudessa työssä keskeisessä asemassa. Onkin esitetty, että työn uudet muodot ovat alkaneet muistuttaa kotityötä: työ on rajatonta ja lo-putonta, suurimmaksi osaksi immateriaalista, ennemmin päällekkäisiä kuin peräkkäisiä toimintoja. Se vaatii (sukupuolesta riippumatta) perinteisesti fe-miniinisenä pidettyjen ominaisuuksien hyödyntämistä. Myös uudelle työlle tyypilliset sosiaaliset suhteet vertautuvat aiemmin kodin piiriin liitettyihin af-fektiivisiin ja kommunikatiivisiin suhteisiin (Adkins & Jokinen 2008; Holvas &

Vähämäki 2005; Jokinen 2005; Morini 2007; Veijola & Jokinen 2008). Vaikka uusi työ muistuttaa kotityötä organisoinnin tavaltaan, se tekee näin muuttuneella tavalla. Tähän liittyy konventionaalisten julkinen/yksityinen, affektiivinen/pro-fessionaalinen, nainen/kotityö -jakojen hämärtyminen (Morini 2007, 4; Veijola &

Jokinen 2008, 171).

Arlie Hochschild on kirjoittanut jo vuonna 1979 tunteiden kaupallistami-sesta. Hänen mukaansa ihmisten väliset eleet ovat astuneet markkinoille, jossa niitä ostetaan ja myydään osana työvoimaa. Näin niistä itsessään on tullut tuot-teita. Erityisesti keskiluokkaiseen työhön liittyy merkitysten hallintaa, kykyä tunteiden esittämiseen sekä tunteiden ilmaisua ja tulkintaa koskevien sääntö-jen tunnistamiseen. Toisaalta samaa vaaditaan palvelutyössä, johon liittyy usein matala palkkataso ja vähäiset vaikutusmahdollisuudet (Hochschild 1983/2003).

Sen lisäksi että tunteet valuvat (työ)markkinoille, valuvat markkinatalouden logiikat kotiin ja perheeseen. Esimerkiksi monia aiemmin yksityiseen liitettyjä toimintoja (kuten lasten ja vanhusten hoitoa sekä kotitöitä) voidaan ulkoistaa kaupallisille toimijoille (Hochschild 1983/2003; 2004; 2005). Yksityisen ja julki-sen rajan vuotaessa joudumme pohtimaan, miten piirtää ja suojella niitä rajoja, joiden suojelemista koemme tarvitsevamme. Hocshchild (2011) kirjoittaa, että ihmiset joutuvat tekemään sekä työntekijöinä että kuluttajina jatkuvaa emotio-naalista työtä sen suhteen, mikä on kaupan ja mikä ei. Hochschildin mukaan me etäännytämme itseämme erilaisten defenssien avulla siitä, mitä tuotamme ja kulutamme – koska molemmissa mennään ”iholle” tai jopa sen sisään, koe-tun minän rajoille. Äärimmillään tämä etäännyttäminen näkyy vieraantumise-na. Hochschildin (emt.) mukaan me kuitenkin tarvitsemme kyseisiä defenssejä, koska ne ovat keinomme säädellä kapitalismia ”sisältäpäin”. Ilman suojaavaa etäisyyttä tunteiden työhön pano saattaa johtaa loppuun kulumisen tunteisiin.

Papadopoulos ja kumppanit (2008, 234–235) toteavat, että affektien ja emootioi-den jatkuva säätely ja hyötykäyttö sekä tunneälykkyyemootioi-den vaade saattaa erityi-sesti prekaarissa tilanteessa kääntyä affektiivisen uupumuksen kokemukseksi.

Mitä työn rajojen hämärtyminen ja työn henkilökohtaistuminen voisivat tar-koittaa ihmisten toiminnan tapojen ja mahdollisuuksien kannalta? Työn rajojen väljetessä elämän voi mieltää olevan ikään kuin tasainen, liukas pinta joka leviää pöydälle tipahtavan pisaran tavoin (Vähämäki 2003). Arkisen toimijuuden nä-kökulmasta tilanne saattaa tarkoittaa näköalattomuutta ja maamerkittömyyttä.

Näkyvissä on vain tasaista, eikä liukkaasta saa kiinni. Erilaiset yhteisöt ja ins-tituutiot kuten perhe, koti ja työpaikka eivät tarjoudu tilanteeseen tarttumapin-naksi – tai pikemminkin niiden väliset rajat eivät tarjoudu. Esimerkiksi Jokisen (1996; 1997) äitien masennusta koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että äitien väsymisen ja masennuksen tila oli usein koti. Toipuminen liittyi siihen, että nai-set tavalla tai toisella lähtivät kodista pois, yleensä töihin. Työn rajojen rapau-tuessa uupumisen ja toipumisen – ja ylipäätään tuntemisen – kontekstit ja niihin liittyvät suhteet muuttuvat epäselviksi (Jokinen ym. 2007). Perheenjäsenet saat-tavatkin tehdä kovasti töitä työn ja kodin välisen rajan rakentamiseksi ja ylläpi-tämiseksi (Brocklehurst 2001; Jokinen 2005; Jokinen ym. 2007; Julkunen, Nätti &

Anttila 2004; Salin 2010; Salmi & Lammi-Taskula 2005). Tämän näkemyksen va-lossa työn ja perheen ”yhteensovittaminen” vaatii uudenlaisia tarkastelukulmia.

”Yhteensovittaminen” näyttäytyy rajojaan levittävän työn kontekstissa lähinnä perheen rajan ja eron ylläpitämisenä, perhetunteen luomisena ja kodin rajojen suojelemisena (yleensä liialta työtä) (Jokinen 2005).

Jussi Vähämäki (2009, 29–32) toteaa, että työn henkilökohtaistuessa sitä al-kaa leimata epämääräisyys, ajelehtiminen ja tehtävien päällekkäisyys sekä tämän yleisen sekaannuksen kestäminen tai sietäminen. Sietäminen viittaa Vähämäen mukaan työn persoonallistumisesta syntyvään, työntekijän sisään siirtyneeseen ristiriitaan: jatkuvaan konfliktiin itsensä kanssa ja riittämättömyy-den tunteeseen. Persoonallistuminen on tarkoittanut vahvempaa sitoutumista työhön. Samalla se on merkinnyt tämän sitoutumisen kääntöpuolta, esimerkiksi niin sanottuja vastuusairauksia kuten masennusta ja työuupumusta (emt., 70).

Vähämäen ajatuksia seuraillen sietämisen voidaan otaksua olevan tyypillinen toimijuuden muoto työn uusissa järjestyksissä. Myös Leinikin (2009a) haastat-teluaineistossa pätkätyöläisten toimijuus häilyi sietämisen ja politisoituvan toimijuuden välimaastossa. Sietämisen ja kestämisen, ”pieneksi” hahmottuvan toimijuuden (ks. Honkasalo 2008a; 2008b; 2013) analyysi onkin yksi tämän tutki-muksen tavoitteista.