Yrittäjäeetos – riittämättömyys

Uuden työn ideaalitekijä pystyy siis mukautumaan joustavasti olosuhteiden ja odotusten vaihdoksiin ja välttää takertumasta mihinkään. Olennaista on se, että hän on sekä halukas että kyvykäs kantamaan itse vastuun kehittymises-tään ja säilymiseskehittymises-tään mainitulla tavalla notkeana (Weiskopf & Loacker 2006, 407). Aikaisemmin passiivisena näyttäytyneestä työntekijästä on kaikkiaan tullut strateginen toimija, jonka aktiivisesti kehittää ja hyödyntää pääomaansa turvatakseen elämänsä ja asemansa työmarkkinoilla (Pongratz & VoB 2003).

Ihmiset eivät seuraa etukäteen kaavoitettua (työ)elämäuraa, jossa tietotaito ku-muloituu ennalta arvattavalla tavalla ja tulee palkituksi vakaudella. Sen sijaan heistä on tullut oman elämänsä ja työvoimansa yrittäjiä, jotka ovat sekä vapaita että velvoitettuja tekemään itsenäisiä valintoja. Ajatus vapaasta ja velvoitetusta autonomisesta subjektista on McCabenin (2009, 1576) mukaan yrittäjädiskurssin⁶ ydintä. Juuri yrittäjädiskurssi ja siihen liittyvät itsen toteuttamisen ja autonomi-an konstruktiot tuottavat joustavia, sopeutuvia ja liikkuvia työläisiä, jotka kautonomi-an- kan-tavat vastuun menestymisestään tai epäonnistumisestaan (Storey, Salaman &

Platman 2005, 1035–1036). Näin yrittäjädiskurssi kulkee aikaisemmin esitettyjen, työvoimalle asettuvien vaateiden kuten liikkuvuuden ja kykyisyyden huoltami-sen taustalla.

Pat O´Malley (2004, 59–69) osoittaa, että yrittäjän hahmo ei sinänsä ole uusi, vaan se on kulkenut läpi liberalismin historian eri muunnoksissaan. Yhdistettynä protestanttiin etiikkaan yrittäjä oli 1800-luvulla myyttinen hahmo, neuvokas ih-minen täynnä energiaa. 1900-luvun kuluessa klassinen yrittäjän hahmo korvau-tui suunniteltua taloutta ohjaavien tiedemiesten ja tilastonikkareiden ryhmäl-lä. Talous määrittyi keskeiseksi voimakentäksi yksittäisten toimijoiden sijaan.

O´Malleyn (emt.) mukaan vuosisadan loppupuolella alkoi esiintyä kritiikkiä hy-vinvointiyhteiskuntaa ja valtion interventionalistista politiikkaa kohtaan. Niin sanotussa uusliberalismissa alettiin korostaa yrittäjyyttä ja vapaita markkinoita.

”Hyvinvointiriippuvaisia” subjekteja pyrittiin stimuloimaan ”yritteliäämmik-si” erilaisten symbolisten ja käytännön tekniikoiden avulla, altistamalla sekä talous että yhteiskunta kilpailulle ja vähemmän ennustettaville vaikutuksille.

Uusliberalismissa epävarmuus – markkinavoimien, kilpailukäytäntöjen ja nii-hin suhteessa olevien yrittäjyystekniikoiden muodossa – nousi vallitsevaksi hal-linnan teknologiaksi. Markkinoita ei enää mielletty tilaksi kuten aikaisemmin, vaan nimenomaan yrittäjämentaliteetiksi. Tämä mentaliteetti artikuloitiin erilai-sissa tekniikoissa, jotka olivat sovellettavissa miltei kaikkiin subjekteihin ja or-ganisaatioihin (emt.). O’Malley (emt.) mainitsee, että vaikka kilpailun epävarma maailma on aikaisemminkin liberalismin historiassa ollut ideaali ja yrittäjä sen sankari, ero on siinä, että meidän täytyy nykyään kaikkien olla yrittäjiä. Myös ris-kin käsite on muuttanut muotoaan sosiaalista turvallisuutta luovasta tekniikasta

6 Tutkimuskirjallisuudessa käytetään vaihdellen termejä yrittäjädiskurssi, yrittäjämentaliteetti ja yrit-täjäideaali. Viittaan niillä samaan diskursiiviseen rakennelmaan, joka toimii eri tasoilla: ekonomisel-la/poliittisella, organisatorisella/institutionaalisella ja yksilötasolla (Storey, Salaman & Platman 2005, 1034–1035). Kokonaisuudessaan yrittäjyys muodostaa erään hallinnan rationaliteetin (duGay 1996), johon liittyy nimenomaan epävarmuus hallinnan teknologiana (O’Malley 2004).

kaikkien subjektiivisesti hallitsemaksi velvollisuudeksi, jonka valtio yksilöille

”mahdollistaa”.

Pongratz ja VoB (2003) mieltävät yrittäjäideaalin niin ikään työvoiman hal-linnan tekniikaksi, joka synnyttää uusia työllisyyden muotoja ja yrittäjämäis-tä työvoimaa. Työllisyyden uudet muodot kytkeytyvät kirjoittajien mukaan voimistuvaan, mutta muotoaan muuttavaan kapitalistiseen työvoiman käytön intressiin: työn subjektivoitumiseen. Hallinta pyrkii uudella rakenteellisella tasolla ulkoistamaan perustavaa laatua olevan ongelman liittyen siihen, miten muuttaa työvoiman potentiaali konkreeteiksi työsuorituksiksi. Nykyään työläi-set toteuttavat itsekontrollin kautta mainittua prosessia. Paradoksaalisesti hallinta on siirtänyt ongelman takaisin niille, jotka sen alun perin aiheuttivat (ja joiden täytyy se ratkaista ja samanaikaisesti elää ratkaisun seurausten kanssa) eli työn suorittajille (emt.). Työn subjektivoituminen muuttaa Pongratzin ja VoBin (2003) mukaan olennaisella tavalla työn luonnetta ja tuottaa uusia työvoiman kontrol-lin muotoja. Suora kontrolli muuttuu työntekijän aktiivisen vastuun korostami-seksi ja erilaisiksi epäsuoriksi suorituksen arvioinneiksi, kuten miltei kaikille sektoreille levinneiksi asiakastyytyväisyyden tai laadun mittauksiksi. Samalla formaalit työsuoritukseen liittyvät säännöt muuttuvat implisiittisiksi ja natura-lisoiduiksi oletuksiksi siitä, miten työ tulisi tehdä (myös Alvesson & Willmott 2002, 631; duGay 1996, 62).

Eräs yrittäjämäistä työvoimaa kuvaava piirre on Pongratzin ja VoBin (2003) mukaan taipumus hyväksyä työn ostaja kiinteäksi osaksi omaa elämää.

Yrittäjädiskurssi ei tarjoa erottautumisen tilaa sen välille, mitä ihmiset halua-vat tai ohalua-vat yksilöllisinä työntekijöinä, ja mitkä taas ohalua-vat organisaation päämää-rät (duGay 1996, 139). ”Huippuorganisaation” malli sisältää juuri tietynlaisen organisaatiokulttuurin erilaisine tekniikoineen ja normeineen, joiden tavoit-teena on sitoa ihmisten itsen toteuttamisen kapasiteetti organisaation päämää-riin (Alvesson & Willmott 2002; duGay 1996, 41, 58). Tässä prosessissa ihmisten

”omat” tavoitteet ja kehittymisen motiivit hämärtyvät ja liukuvat organisaation tavoitteisiin. Toisaalta tämä koskee myös laajemmin työmarkkinoita ja niiden vaihtelevia ja vaikeasti ennakoitavia tarpeita. Uudet aktiiviset työläiset eivät määrittele kapasiteettejaan ja potentiaalejaan ainoastaan tietyn yrityksen sisällä, vaan myös laajemmilla työmarkkinoilla (Pongratz & VoB 2003). Organisaatio- ja työmarkkinatason lisäksi yrittäjäideaali vaikuttaa myös muilla, yksityiseksi miellettävillä elämänalueilla. duGay (1996, 56) viittaa yrittäjäkulttuurilla siihen, miten yrittäjämäiset toiminnan tavat ja yksilölliset ominaisuudet kuten itseluot-tamus, henkilökohtainen vastuullisuus, rohkeus ja halukkuus ottaa riskejä esi-tetään yleisinhimillisinä hyveinä. Yrittäjyydestä tulee toiminnan ja tekemisen ideaali kaikilla elämänalueilla.

Näin ollen yrittäjäideaalilla on vaikutusta tapaan, jolla tulkitsemme ja ar-votamme itseämme ja toimintaamme sekä työelämän kentällä että laajemmin.

Yrittäjäideaaliin kytkeytyykin erityisesti riittämättömyyden problematiikka.

Alain Ehrenberg (2007; 2009) esittää mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, miten sosiaalisen järjestyksen muutos nivoutuu yleiseen asenteeseen, ilmapiiriin

tai mielenlaatuun; yritteliäisyyden korostumisen kääntöpuoleen. Sosiaalisen järjestyksen muutoksella Ehrenberg (emt.) viittaa siihen, miten kurinpitoon, tottelevaisuuteen, yhdenmukaisuuteen ja kiellettyyn perustuva yhteiskunta antaa yhä enemmän tilaa yhteiskunnalle, jossa keskeisiä ovat henkilökohtai-set saavutukhenkilökohtai-set, valinta, omaehtoisuus ja yksilöllinen aloitteellisuus. Teollisen modernin perustunnot olivat syyllisyys ja kuri, jälkiteollisen perustuntoja ovat puolestaan vastuu ja yksilöllinen yritteliäisyys. Näin ollen teollisen mo-dernin perussairauksia olivat niin sanotut syyllisyyden sairaudet, neuroosit.

Jälkiteollisen yhteiskunnan sairaudeksi taas määrittyy riittämättömyyden sai-raus, masennus (emt.).

Sinänsä kurin ja järjestyksen arvot eivät ole Ehrenbergin (2007; 2009) mukaan kadonneet mihinkään, vaan ne ovat alistuneet autonomisuudelle arvojen hierar-kian muuttuessa. Elämäntapaan liitettävät peruskysymykset ovat myös muuttu-neet. Kurinpidon mukaan järjestäytyneen elämäntavan kysymys oli: Mitä minun on luvallista tehdä? Kun taas autonomian arvolle perustuva yhteiskunta esittää kysymyksen: Mitä minun on mahdollista tehdä? Masennus voidaan Ehrenbergin (emt.) mukaan nähdä keinona ilmaista ja ratkoa jälkimmäiseen kysymykseen liittyviä ongelmia. Riittämättömyyteen liittyy pelko kykenemättömyydestä saavuttaa omia ihanteita ja tämän pelon aiheuttama kyvyttömyyden tunne.

Yleistyneen yksilöllistymispyrkimyksen ja henkilökohtaisen suorittamisen lei-maama yhteiskunta nostaa esiin uudenlaisen vaikeuden rakentaa omaa itseä.

Tämä vaikeus saa ilmauksensa masennuksessa, varsin laajakirjoisessa psykiat-risessa kategoriassa.

Monet masennukselle ominaiset kokemisen ja tuntemisen tavat ovat eriastei-sina mahdollisia kaikille, eivät ainoastaan masennuksen lääketieteellisen diag-noosin kriteerit täyttäville. Kyvyttömyyden pelko avaa tilaa jatkuvalle varuil-laanololle, irrallisen ajelehtimisen ja putoamisen pelolle (myös Julkunen 2008;

Sennett 2002). Epäonnistumisen mahdollisuus ja sen seuraukset avautuvat yhä useammalle samalla, kun epäonnistumisen merkitykset ja selitykset muuttuvat yhteiskunnan muutosten mukana. Richard Sennettin (2002, 127–128) mukaan kokemusmaailmassamme ei enää elä palkkatyöyhteiskunnan institutionaalisen järjestyksen mukainen luokittelu työnantajiin ja palkkatyöläisiin, vaan jako me-nestyjiin, selviytyjiin ja häviäjiin. Voittajat ja häviäjät myös vaihtavat paikkaa entistä nopeammalla tempolla. Näin oma kyvyttömyys – tai pelkästään tietoi-suus kyvyttömyyden mahdollisuudesta – täytyy kohdata työuran kuluessa kerta toisensa jälkeen.

Raija Julkunen (2008, 229) kirjoittaa niin sanotusta uudesta depressiosta.

Suojellakseen itseään ulosjoutumisen ja hyödyttömäksi leimautumisen pe-lolta ihmiset hyväksyvät tehokkuuden vaatimuksen ja sisäistävät viriiliyden normin. Yksilön persoona kapenee energisyyden markkinoimiseksi ja passii-visuuden, motivoitumattomuuden, velttouden ja epäpätevyyden vaikutelmien torjumiseksi. Tämä synnyttää uutta depressiota, jonka voi tunnistaa erityisesti motivoitumattomuuden, väsymyksen, uupumuksen ja tyhjiin ammennetuk-si tulemisen tunteista. Uusliberaali logiikka tietenkin kieltää tällaiset tilat ja

tunteet tuottamattomina (emt.). Rikala (2006) toteaa, että mikäli mielialasairau-det ovat aikamme työelämän sairaumielialasairau-det, niin vallan kohteena on yhä enemmän yleinen mieliala: positiivisen, dynaamisen ja energisen ruumiillisuuden tuo-tanto. Tähän pyritään jos ei muuten, niin erilaisten farmakologisten ratkaisujen avulla. Ehrenbergin (2009, 96) mukaan nykyisessä yhteiskunnassa on mahdo-tonta erottaa toisistaan lääkityksen terapeuttiset ja suoritukselliset päämäärät.

Berardi (2006, 54) puolestaan toteaa, että erityisesti kognitiivisen työn tekijä masentuu, koska hänen emotionaalinen, fyysinen ja älyllinen järjestelmänsä ei pysty pitämään yllä sekä markkinoiden että lääkkeiden synnyttämää hype-raktiivisuutta. Myös Suomen mediassa on nostettu esiin ”työelämän doping”.

Sillä viitataan siihen, miten yhä useammat, erityisesti nuoret korkeasti koulu-tetut työntekijät käyttävät erilaisia mielialaan vaikuttavia lääkkeitä – myös esi-merkiksi dementia-, uni- ja särkylääkkeitä – suoriutuakseen työelämässä (Yle uutiset 18.12.2010). Myös luontaistuotteiden valmistajat hyödyntävät mainon-nassaan mielikuvaa energisestä työelämän suoriutujasta. Esimerkiksi erästä vitamiini- ja kivennäisainevalmistetta markkinoidaan valmistajan internet-sivuilla seuraavasti: Deadlinet töissä lähestyvät… Jälleen yksi stressitekijä. Kun voi-mat ovat vähissä ja väsymys ottaa vallan, on lisäboostin paikka. Energiaa poreileva vitamiinijuoma saattaa hyvinkin auttaa sinua saattamaan maaliin rästissä olevat teh-tävät tai projektit. Energisyyden ja viriiliyden tuottamisessa riittämättömyyden tunne toimii paradoksaalisesti. Tietyssä määrin se lisää tuottavia, dynaamisia ruumiita. Sen pakottavuus ajaa kuitenkin myös varsin ei-tuottaviin tiloihin ku-ten työuupumukseen, jota leimaa totaalinen halun ja energisyyden ehtyminen (Kaskisaari 2004).

Työelämä vaatii siis lannistumattomia oman elämänsä yrittäjiä. Nämä vaati-mukset ja ennen kaikkea niiden esittäjät näyttäytyvät epämääräisinä ja tulkin-nanvaraisina. Julkunen (2008, 76) toteaakin, että arkipuhetta hallitseva työelämän klisee hävittää näkyvistä erilaiset osapuolet. ”Työelämä” vaatii kouluttautumis-ta, joustavuutkouluttautumis-ta, uudistumista ja milloin mitäkin, eivät työnantajat. Kentän to-delliset toimijat jäävät pimentoon, ja tämä johtaa omalta osaltaan työhön liittyvi-en kysymystliittyvi-en ja ongelmakohtiliittyvi-en epäpolitisoitumiseliittyvi-en. Niistä tulee yksilöllisliittyvi-en moraalisubjektin, hänen elämänhallintansa ja riittävän yrittämisen asioita (duGay 1996, 179; Siltala 2004, 285). Pyrkimys tulkita ”työelämän” joskus ristiriitaisiakin vaateita aiheuttaa yksilötasolla hämmennystä ja neuvottomuutta. Olisi yritettävä koko ajan jotain, mutta mitä ja miten (ks. Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa 2011)?

Kasvottoman ”työelämän” vaatimukset kääntyvät usein paradoksaalisuudes-saan koskemaan ihmistä itseään (Onnismaa 2003). Epäonnistuminen vaatimus-ten täyttämisessä on osoitus henkilökohtaisesta riittämättömyydestä (Holvas &

Vähämäki 2005, 118–119).

Mythenin (2005, 135) mukaan voidaan osoittaa, että työntekijöistä on tullut vastuullisempia toiminnastaan työmarkkinoilla ja siihen liittyvästä epävar-muuden hallinnasta. Työhön liittyvät riskit ovat yksilöllistyneet siinä määrin, että ihmiset näkevät rakenteelliset epätasa-arvoisuudet yksilöllisinä epäonnis-tumisina. Yksilöllistyneen riskienhallinnan vaatimus tuottaa epävarmuutta ja

ahdistusta johtaen uusien ongelmien syntyyn – johtaen taas uusien ratkaisujen markkinointiin. Näitä ratkaisuja tarjoillaan esimerkiksi moninaisissa ”työelä-mävalmiuksien” kohentamiseen tähtäävissä valmennustoimenpiteissä, joissa kurjuuden ja epäonnen hallinnasta voi tulla voitollista toimintaa (Miller & Rose 2010, 148, 154–155). Vanhat epätasa-arvoisuudet eivät kuitenkaan hevin häviä, vaikka ne jäisivät yksilöllistymis- ja yrittäjädiskurssin varjoihin. Ne saavat usein uuden kierteen tai ilmiasun, jonka tarkasteluun vanhat tasa-arvon mieltämi-sen ja mittaamimieltämi-sen tavat eivät sovellu. Niillä ei tavoita niitä monimutkaisempia prosesseja ja käytäntöjä, joissa epätasa-arvoisuutta edelleen käytännössä tuote-taan ja eletään (Brannen & Nilsen 2005; Holland & Thomson 2009; Skeggs 2004;

Mcdowell 2008).

Keskeistä on tapa, jolla koulutus, terveydentila, sosiaaliset verkostot, kansal-linen tai sosiaakansal-linen alkuperä, sukupuoli ja muut erot ovat vaikuttamassa niiden kapasiteettien jakautumiseen, jotka tarjoavat mahdollisuuden selviytyä yrittäjämäi-selle työlle tyypillisistä ongelmista (Plath 2000, Pongratzissa & VoBissa 2003, 249).

Tarvittavia resursseja omaaville tarjoutuu mahdollisuus tulla oman työvoiman-sa onnistuneiksi yrittäjiksi. Työn turvallisuuden ja säätelymahdollisuuksien vä-heneminen saattaa kuitenkin kumuloitua ja tuottaa vähemmän menestyneitä

”yrittäjiä”, esimerkiksi niin sanottuja työssäkäyviä köyhiä (Pongratz ja VoB 2003, 248–249; ks. myös Ehrenreich 2001). Myös menestyneet työvoimansa yrittäjät voivat kokea itsekontrollin ja itsen kaupallistamisen sivuvaikutuksia: työnar-komaniaa, vieraantumisen tunteita ja stressiä, jota edes kaikkein kunnianhi-moisimpien on vaikea pitkäkestoisesti kestää (Pongratz & VoB 2003, 248–249).

Kuriyhteiskunnassa ei-toivotut elementit eristettiin yhteiskunnallisesta ruu-miista, tai ne pyrittiin integroimaan siihen erilaisten oikaisevien ja terapeuttis-ten interventioiden avulla. Nyky-yhteiskunnassa ihmisen sosiaalinen kohtalo määräytyy yhä enemmän suhteessa hänen kapasiteettiinsa täyttää kilpailun ja tuottavuuden vaatimukset (Castel 1991, 294). Polttopisteessä on kaikkiaan ihmi-sen henkilökohtainen selviytymiskyky, eivät erikoistaidot tai -kyvyt (Vähämäki 2003, 24). Uusien epätasa-arvoisuuksien voidaan katsoa syntyvän tässä proses-sissa. Vaikka yrittäjädiskurssi ei rakenna pohjaansa kategorisoinneille, katego-risoi se kuitenkin muuttuneella tavalla. Esimerkiksi aikaisemmin sosiaalisena näyttäytyneet patologiat (kuten työttömyys) astuvat uuteen eettiseen sanastoon, ja tulevat alistetuiksi uudenlaisille, entistä intensiivisemmille tarkkailun ja kont-rollin muodoille. Koska esimerkiksi työttömät esiintyvät nyt vastuullisina pitä-mään ”huolta itsestään” (myös Foucault 2007), siirtyy vastuu tilanteesta yksilölle (duGay 1996, 179, 183; Lorey 2009; Weiskopf & Loacker 2006). Yksilöllisen yrit-teliäisyyden ja vastuun painottaminen johtaa siihen, että työelämään liittyvät vastoinkäymiset voivat jopa legitimoida sosiaalista eriarvoisuutta (Pongratz &

VoB 2003).