olosuh-teet määrittävät ja eriarvoistavat edellytyksiä tehdä työ parhaaksi koetulla taval-la ja kokea henkilökohtaistunut työn tekemisen tapa ainuttaval-laatuiseksi ja arvokkaaksi.
Epävarmuuden elettäväksi tekemisen mahdollisuudet riippuvat siitä, miten hyvin nämä edellytykset täyttyvät. Työn ”hyvin” tekemisen mahdollistavia olosuhteita varmistellaan autonomisilla työn tekemisen malleilla, joissa levot-tomuuteen ja sitoutumiseen liittyvä problematiikka on hallittavampaa kuin sirpaloituvassa palkkatyössä. Erilaisia herääviä uuden työn valmiuksia kuten
yrittäjämäistä ”asennetta” ei erilaisissa yhteiskunnallisessa ja organisatorisissa käytännöissä aina tunnisteta ja tunnusteta – vaikka niitä ideaalina yksilöille tarjoillaan. Ihmisillä saattaa olla ”sisäisiä” edellytyksiä yrittäjämäiseen työläi-syyteen: he ovat opetelleet elämään epävarmuuden kanssa ja kääntävät sen jopa luovan työn käyttövoimaksi, he priorisoivat itsenäistä ja henkilökohtaisesti mie-lekkääksi koettua työtä vakauden ja ennakoitavuuden sijaan ja haluavat itse sää-dellä työn ja muiden elämänalueiden välisiä aika–tila-suhteita. Yrittäjämäiseen työn tekemisen tapaan ei ole kuitenkaan tarjolla vakiintuneita malleja, joten sii-hen liittyvät riskit on kohdattava ilman rakenteellista suojaverkkoa. Esimerkiksi freelancer-tyyppinen työskentely tarkoittaa useimmiten taloudellista ja/tai työl-listettävyyteen liittyvää riskinottoa. Mahdollisuus yksilöä ja perheyksikköä tyy-dyttävän kokonaisratkaisun löytymiseen riippuu saatavilla olevista materiaali-sista ja sosiaalimateriaali-sista resursseista. Esimerkiksi yksinhuoltaja tai yksin asuva ei voi tasapainottaa epäsäännöllisiä tulojaan puolison tuloilla, perheellisen on haas-teellista organisoida keikkaluontoinen työ osaksi muuta elämää ilman sosiaali-sia turvaverkkoja (kuten lastenhoitoon osallistuvia isovanhempia).
Myös koulutukseen liittyvät resurssit säätelevät mahdollisuuksia realisoida yrittäjävalmiudet. Yhteiskunnallinen lupaus koulutuksen työllistävästä vaiku-tuksesta on pettäessään vahingoittava. Samalla tavoin vahingoittava voi olla työvoima- ja koulutuspolitiikan pyrkimys ohjata ihmiset (yhä uudestaan) ”työl-listymisvarmoille” aloille ja estää kokemuksen kasaantuminen. Jussi Vähämäki (2011, 174–175) toteaa, että yrittäjyyspuhe ilman yrittäjyyden todellisia edelly-tyksiä kääntää työvoiman itsenäisyyden vaatimuksen perverssiksi yrittäjyyteen kehottamiseksi. Työvoima- ja sosiaalipoliittiset ohjauskeinot kuten täsmäkoulutus, määrättyihin aloihin sidottu rahoitus ja pyrkimys ohjata liikkumista kulloisten-kin työpaikkojen tai työtilaisuuksien mukaan ovat kontrastissa tämän itsenäi-syyden vaateen kanssa. Ne palauttavat ihmisen jatkuvasti ”tehdasasetuksiinsa”
(emt.). ”Tehdasasetuksiin” palauttaminen estää omalla tavallaan toimijuuden työn ”hyvin” tekemisenä. Ihminen ei voi eikä saa hyödyntää työn tekemisen ta-vassaan elämänhistoriansa kuluessa kerrostunutta kokemusta ja tulla tältä poh-jalta tunnustetuksi. Kiintymys ja intohimo suhteessa työn sisältöön ja omaan (ammatilliseen) kasvuun estyy, ja altistutaan eksymiselle.
Työn ”hyvin” tekemisen mahdollisuudet kutistuvat silloin, kun lyhytkestoi-sista projekteista koostuvaa työnteon mallia pyritään syystä tai toisesta sovitta-maan työhön, joka vaatisi sisällöllisesti pitkäkestoista osallisuutta ja läsnäoloa.
Tällaista on esimerkiksi hoito- ja hoivatyö sekä luova asiantuntijatyö, joissa teki-jää on vaikea erottaa työsuorituksesta tai työn tuloksesta. Erityisesti sosiaali- ja terveysalalla määräaikaisten työsuhteiden ketjuttaminen on yleinen käytäntö.
Tässä käytännössä sekä työn sisällölliset vaatimukset että työläisen halu tehdä työ sen kutsumalla tavalla jäävät toistuvasti noteeraamatta. Hoitotyöntekijöiden masennusta tutkineen Suonsivun (2003) mukaan uupumus on riski silloin, kun ulkoiset mahdollisuudet työn hyvin tekemiselle puuttuvat. Alkaa syntyä kokemus siitä, että ”mikään ei riitä” (ks. myös Rikala 2013). Työsuhteiden sir-paloitumiseen liittyvä jatkuvuuden ja osallisuuden puute vaikeuttaa omalla
tavallaan kokemusta työn ”hyvin” tekemisestä. Työsuhteiden ketjuttamisella onkin todettu olevan monia negatiivisia seurauksia työntekijän hyvinvoinnille (Kinnunen, Mauno & Mäkikangas 2011). Erilaiset lainsäädännölliset interventiot kuten työsuhteiden ketjuttamisen rajoittaminen ja työnantajalta vaaditut määrä-aikaisen työsuhteen perusteet ovat tarpeellisia. Niiden henki tuntuu kuitenkin toteutuvan työpaikkojen johtamis- ja viestintäkäytännöissä varsin vaihtelevas-ti. Hallitsematonta epävarmuuden kokemusta voidaan lieventää työnjohdon ja työntekijän välisellä avoimella ja tasa-arvoisella viestinnällä. Avoin kommuni-kaatio auttaa rakentamaan tilanteelle ymmärrettävyyttä ja vähentää epäilyä ja affektiivista ambivalenssia.
Kinnunen ym. (2011) toteavat, että työntekijän hyvinvointiin vaikuttaa sekä määräaikaisessa että vakituisessa työssä työntekijän työllistymisusko: hänen ar-vionsa tulevaisuuden työllistymisen mahdollisuuksistaan joko samassa organi-saatiossa tai muualla. Myös tämän tutkimuksen aineistossa arvio osaltaan mää-rittää sitä, millaisia vaihtoehtoja ja uusia alkuja tai mustia aukkoja työelämän kenttä tuntuu tarjoavan. Työllistyminen ei näytä olevan prekaarille kuitenkaan ainoastaan tai ensisijaisesti uskon, vaan toiminnan asia. Työllistymisvarmuutta rakennetaan aktiivisesti erilaisissa tulevaisuuden ennakoinnin liikkeissä.
Tunne tulevaisuuden mahdollisuuksista rakentuu aina myös suhteessa raken-teellisiin epävarmuuksiin ja epätasa-arvoisuuksiin. Esimerkiksi sukupuoli on tämän tutkimuksen aineistossa varsin vaiettua, ja siitä puhutaan ensisijaisesti naisten haastatteluissa äitiyden kautta. Tämä viittaa siihen, että olemassa oleva tai potentiaalinen äitiys on edelleen tekijä, joka määrittää mahdollisuuksia työ-elämän kentällä. Erityisesti naiset joutuvat ottamaan erilaisissa valinnoissaan ja päätöksissään huomioon myös työelämän syrjivät ja sukupuolistavat käytännöt.
Tässä kontekstissa on vaikea tehdä ”oikeita” valintoja, jos valintoja ylipäätään.
Suomen perhepolitiikan malli kannustaa ”läsnä olevan” vanhemmuuden to-teuttamiseen eli lasten kotihoitoon, mutta mahdollistaa tämän vain osalle äitejä.
Työmarkkinasidoksen hauraus tai puute lisää tulevaisuuden varmistelun vaa-detta ja pakottaa tekemään hiertäväksi koettuja kompromisseja.
Katariina Mäkinen (2012) on tarkastellut väitöskirjassaan itsen markkinoin-tia eli erilaisia keinoja, joilla ihmiset pyrkivät kehittämään ja muokkaamaan itseään saavuttaakseen uusia mahdollisuuksia työelämässä. Mäkinen toteaa, että yksilöllistymisen prosessissa subjektit määrittyvät enenevissä määrin va-paiksi ja autonomisiksi. Yksilöllisyydestä tulee ideaali, jonka avulla ihmiset pyrkivät tulemaan oman elämänsä toimijoiksi tai saavuttamaan ainakin toimi-juuden tunnon. Tämä tapahtuu kuitenkin olosuhteissa, joissa yksilöllisyyden, autonomian, toimijuuden ja koherenssin tunteiden saavuttaminen on käytännös-sä vaikeaa. Ihmiset ovat osallisina sellaisissa sosiaalisen vaihdon prosesseissa, joissa syntyy sen sijaan hyödyttömyyden, korvattavuuden, pelon ja turhautu-misen tunteita (emt.). Samankaltainen paradoksi näkyy tämän tutkimuksen ai-neistossa. Prekaarit tavoittelevat aktiivisesti autonomiaa ja ovat valmiita yrittä-mään omalla riskillään varmistaakseen työn ”hyvin” tekemisen edellytykset.
Työmarkkinoiden ja organisaatioiden voisi ajatella hyötyvän tästä valmiudesta
ja ”hyvin” tehdystä työstä. Tietyt työvoima- ja perhepoliittiset, organisatoriset ja työyhteisön vuorovaikutuksen käytännöt jättävät kuitenkin ”hyvin” tekemisen tarpeen ja valmiudet vaille realisoitumisen mahdollisuutta. Näin ne rajoittavat ja eriyttävät toiminnan ja toimijuuden edellytyksiä.
Olennaista on kiinnittää katse työn organisoinnin tapoihin: millaisilla käy-tännöillä voitaisiin varmistaa edellytykset sille, että ihminen voi kokea (työsuh-teen muodosta riippumatta) voivansa tehdä työtä kykyjään, osaamistaan ja ker-rostunutta kokemustaan hyödyntäen – kokonaisena ihmisenä. Vakaus syntyy osaltaan tässä työn ”hyvin” tekemisen edellytysten turvaamisen prosessissa, ei ainoastaan suhteessa työsuhteen formaaliin muotoon. Yrittäjämäisessä työssä on olennaista tasapuolisen perustoimeentulon sekä erilaisiin elämäntilantei-siin joustavasti mukautuvien lastenhoitoratkaisujen turvaaminen. Työsuhteiden perusteeton ketjuttaminen on ongelma sinänsä. Erityisesti sosiaali- ja terve-ysalalla sijaistarpeet luovat kuitenkin väistämättä määräaikaisia työsuhteita.
Johtamiskäytäntöjen selkiyttäminen ja inhimillistäminen sekä vuorovaikutuk-sen sujuvuuden ja tasavertaisuuden varmistaminen auttaisivat kuitenkin lieven-tämään tapaa, jolla työsuhteiden ketjuuntuminen nakertaa työntekijän hyvin-vointia. Myös luontevasti projektimuotoon taipuvassa työssä on keskeistä se, että työn tekemisen aikajänne on tasapainossa työn sisällöllisten vaatimusten kans-sa. Ihmisten automaattinen ohjaaminen omalta alaltaan sivuun kulloinkin työl-listäville aloille näyttäytyy problemaattisena. Intohimoinen suhtautuminen työn sisältöön ja halu kehittyä ammatillisesti näyttävät edesauttavan epävarmuuden elettäväksi tekemistä ja luovan (työ)elämään luontevaksi koettua vakautta.