Tulevaisuuden varmistelu – kykyisyyden huoltaminen

Prekarisaation prosessi sekoittaa keskenään myös nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Vailla pysyvää työmarkkinasidosta olevan tulee sietää tiettyä aikaorientaatioon liittyvää ristiriitaa. Tämä ristiriita syntyy siitä, että tulevaisuus on prekaarissa tilanteessa erityisen ennakoimaton, mutta samanaikaisesti tulevaisuuden enna-koinnin vaade korostuu (Åkerblad 2011). Prekaarin täytyy pyrkiä ennustamaan tulevaa ja tekemään ”rationaalisia” valintoja tilanteessa, jossa nykyisyys on ha-tara ja tulevaisuus sattumanvarainen. Hänen täytyy toimia tavalla, joka varmis-taisi taloudellisen toimeentulon ja mahdollisuuden mielekkääseen työntekoon myös vastaisuudessa. Tämä vaatii jatkuvaa orientoitumista siihen, joka ei ole vielä täällä mutta mahdollisesti joskus saapuu. Prekaarin on elettävä tulevaisuus

”jo tehtynä”, muistettava jo ennalta, mitä huomenna tapahtuu (ks. Vähämäki 2003, 24). Papadopoulos ja kumppanit (2008, 232–233) näkevät prekaarisuuden hyväksikäytön muotona, joka operoi nimenomaan ajan tasolla muuttaen

tuot-tavan ja ei-tuottuot-tavan ajan merkityksiä. Tässä prosessissa syntyy riippuvuutta, joka liittyy ihmisen tarpeeseen toimia nykyisyydessä tulevaisuuden turvaavalla tavalla. Riippuvuus on kaksiteräistä: se on riippuvuutta sekä rajoittuneita työ-suhteita tarjoavasta työnantajasta, että riippuvuutta itsestä, oman kapasiteetin ja potentiaalien vahvistamisesta ja tulevaisuuden jatkuvasta varmistelusta (emt.).

Tulevaisuuden pakotettu varmistelu tekee kaikkinaisen kykyisyyden ylläpidos-ta helposti jatkuvaa työtä, jonka myötä elämästä tulee tiheää ja usein rankkaa (ks. Jokinen 2005). ”Työllistämiskelpoisena” pysyminen mobilisoi erityisellä ta-valla ihmisiä ja heidän energiaansa. Ihmisten on oltava jatkuvasti valmiita osoit-tamaan kykynsä ja halukkuutensa liikkua markkinoiden tahdissa projektista toiseen (Weiskopf & Loacker 2006).

Eerik Lagerspetzin (2000, 100) mukaan pyrkiessään ”rationaalisiin” ratkaisui-hin ihminen tulevaisuuteen suuntautuvana olentona perustaa tulevaisuutta kos-kevat odotuksensa parhaaseen mahdolliseen tietoon. Näin myös silloin, kun tuo tieto ei ole juuri arvausta luotettavampaa. Epävarmuuksien maailmassa ihmiset ovat rationaalisia käyttäessään jokaisen tiedonsirpaleen, jolla tuota epävarmuut-ta voidaan edes hieman paikaepävarmuut-ta (emt.). Ne tiedonsirpaleet, joiepävarmuut-ta työmarkkina-tilanteen vakauttamiseen liittyen on tarjolla, voivat kuitenkin olla varsin haja-naisia ja epävakaita. Myös institutionaaliset tilanteeseen vaikuttamisen keinot ovat usein jähmeitä reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Tällaisina ne pe-rustuvat sellaiseen palkkatyöyhteiskunnan malliin, joka ei vastaa työn nykyistä todellisuutta (ks. Åkerblad 2011). Yksilön toimintamahdollisuuksien kannalta tämä tarkoittaa pelaamista vanhan työelämän periaattein ja arvoin uuden työn maailmassa. Ihmiset päätyvät tavoittelemaan esimerkiksi kumuloituvaa tieto- ja taitopääomaa kentällä, jossa sen sijaan korostuu joustavuus, kyky siirtyä nopeas-ti asiasta toiseen, päällekkäiset ja limittäiset projeknopeas-tit – yleisesnopeas-ti ottaen ihmisten potentiaalit (Sennett 2002).

Systemaattinen tietopääoman kartuttaminen, esimerkiksi jatkuva kouluttau-tuminen, tarjoutuu traditionaalisena ja helposti hahmotettavana väylänä työ-markkina-aseman kohentamiseen. Näin erityisesti Suomessa, jolle on Siltalan (2004, 235–240) mukaan leimallista niin sanottu koulutusfetissi: tutkinnot vailla takuuta työllistymisestä. Vähämäki (2011, 181) toteaa, että suomalaiset uskovat edelleen sitkeästi koulutukseen, ja näkevät sen välineenä itsenäisyyteen ja pa-rempaan elämään. Selvärajainen, joustamaton koulutus ei pysty kuitenkaan vastaamaan uuden työn ja tuotannon vaatimuksiin. Yritykset ja työn tilaajat eivät tarvitse sellaisia tietoja ja kykyjä, joita niillä jo on. Ne tarvitsevat pikem-minkin sitä ylimääräistä, yleistä tietoa tai kykyä, joka sisältyy koko elämän aikaan ja kokemukseen, varsinaisen työajan ulkopuolella opittaviin kykyihin (Vähämäki 2003, 55). Jokaisen uuden kurssin tai tutkinnon jälkeen ihminen saattaa joutua palaamaan nollapisteeseen. Hän on kurssittautunut huomatak-seen, että formaali koulutus ei (tälläkään kertaa) pystynyt takaamaan vakaam-pia työsuhteita, tai työsuhteita ylipäätään. Miten sitten kehittää tätä ”yleistä”

tai vastaavasti sekaannuksensietokykyään tai uinuvia potentiaalejaan, on aivan toisentyyppinen kysymys.

Prekaarin toive ”jalan oven väliin saamisesta” saattaa johtaa ikuiseen ”odo-tustilassa”, työn eteisessä elämiseen (Holvas & Vähämäki 2005; Vähämäki 2003;

2009). Jotain odotetaan tapahtuvaksi ja uusia mahdollisuuksia aukeavaksi, jos vain siedetään vielä hetki, tehdään vielä vähän lisää, nostetaan panoksia.

Odotustilassa ei ole varaa kieltäytyä tarjotusta työstä, riippumatta sen ehdois-ta. Prekaari ei voi mennä lakkoon, koska näin tehdessään hän vahingoittaisi ai-noastaan itseään ja tulevaisuuden optioitaan (Ehrenstein 2006, 55). Boltanski ja Chiapello (2002, 10–11) toteavat, että olennaista on olla alati aktiivinen ja sitou-tuneena johonkin projektiin, mutta samanaikaisesti etsiä uutta ja valmistautua siihen. Tähän vaateeseen sisältyvä ristiriita korostuu prekaarissa tilanteessa.

Uusien optioiden tarkkailu ja suunnittelu hankaloittaa keskittymistä meneillään olevaan tehtävään. Hyvin tehty työ saattaisi kuitenkin varmistaa sen, että työtä on tarjolla myös jatkossa.

Tilanne tarkoittaa jatkuvaa sitoutumisen ja sitoutumattomuuden välistä vuo-ropuhelua. Vähämäen (2003, 104–105) mukaan mobilisoitujen työläisten on olta-va kiinnostuneita kaikesta välittämättä mistään. Tämänkaltaisen mielentilan ja asenteen ylläpitäminen on kuitenkin mutkikasta; ei ole helppoa olla jatkuvasti kiinnostunut kaikesta ja valmiina kaikkeen sortumatta tekemään pitkäjänteises-ti mitään erityistä. Asenne ei voi juurtua tapaan, vaan sen on pysyteltävä eros-sa tottumuksista ja rutiineista, koska ne eivät tarjoa keinoja maailmaseros-sa suun-nistamiseksi (emt.). Työntekijän täytyy olla yhtä aikaa sekä ainutlaatuinen että mukautuva, lupautunut yhdelle samalla kun katse harhailee jo toisessa. Tätä ajatusta kehitellen voi ajatella, että tilanne kutsuu tietynlaista näyttelemisen tai esittämisen kulttuuria: ihmiset oppivat, miten esittää kiinnostunutta, intohi-moista ja sitoutunutta samaan aikaan, kun he oppivat piilottamaan (pakotetun) sitoutumattomuutensa. On alati ennakoitava tulevaa ja vilkuiltava sivuilleen il-man, että tietää mitä varsinaisesti odottaa. Tämän vuoksi täytyy valmistautua kaikkeen.

Tulevaisuuden varmistelusta huolimatta ja sen ohella prekaarin täytyy työs-kennellä jatkuvasti potentiaalinsa äärirajoilla, joka saattaa uuvuttaa. Uupuminen taas ei kannusta luottamaan tulevaisuuteen (Ehrenstein 2006). Tulevaisuuden ja nykyisyyden sekoittuessa kysymys luottamuksesta nouseekin keskeiseksi.

Kotkavirta (2000, 11) toteaa, että toimiessamme erilaisiin instituutioihin liitty-vissä rooleissa kuten työelämässä, luotamme tai olemme luottamatta toisiim-me ja tapahtumiin järkiperäisesti tulevia tapahtumia ennakoiden. Ystävyys- ja rakkaussuhteita taas leimaa emotionaalinen luottamus. Samassa Kotkavirta huomauttaa, että käytännössä luottamuksen muodot sekoittuvat toisiinsa. Tästä kulmasta katsottuna tulevaisuuden varmistelu ei ole puhtaan rationaalista, tun-neperäisten sitoumusten ja panosten ulkopuolella tapahtuvaa ongelmanratkai-sua. Siihen nivoutuvat kysymykset luottamuksesta itseen, muihin ihmisiin, yh-teiskuntaan – yleiseen elämän kantavuuteen ja merkityksellisyyteen.

Kun tulevaisuus vuotaa jatkuvasti nykyisyyteen, on ratkaisuja ja kompromis-seja tehtävä joko tulevaa tai käsillä olevaa painottaen. Tämä tila kutsuu ja ruokkii erilaisia tuntemuksia, joille on leimallista niiden ristiriitainen luonne:

hartaas-ti odotettuun onnistumiseen kietoutuu katkeruus, huoleen rauhassa olemisen nautinto, ahdistukseen halu ja niin edelleen. Tämänkaltainen affektiivinen ka-kofonia on tyypillistä meneillään olevissa yhteiskunnallisissa siirtymissä. Molén (2010) mukaan ihmiset ottavat mielellään vastaan prekaarisuuden prosessin mu-kanaan tuoman itsenäisyyden ja mahdollisuuksien kirjon. Toisaalta kokemuksia peilataan edelleen teollisen yhteiskunnan tarjoamaan vakauteen. Voidaankin ajatella, että aikaisemmat yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat ihmisten elämään ikään kuin maaperän kerrostumina. donna Harawayn mukaan elämme maail-massa, jossa ihmisten on tehtävä monta rakenteeltaan keskenään erilaista kate-goriaa elettäväksi tilanteessa, jossa nuo kaikki kategoriat “vääntävät” eläjäänsä (Gane & Haraway 2006, 138). Paradoksit synnyttävät ristiriitaisia tuntemuksia, joita voi olla vaikeaa liittää varsinaisesti mihinkään. Yhteiskunnallisissa siirty-missä myös tunteiden säätelyn kollektiiviset säännöt ovat epäselviä ja ambiva-lentteja. Tämä jättää ihmiset tilanteeseen, jossa he eivät ”tiedä mitä tuntea” (ks.

Hochschild 1979, 568).