Monessa tapauksessa työn tekemisen ehdot – useimmiten konkreettinen työsuh-teen kesto – ovat ristiriidassa työn vaatiman tekemisen tavan kanssa (ks. myös Leinikki 2009a). Ihmiset joutuvat tekemään varsin lyhyissä työsuhteissa ja ly-hyillä työmääräyksillä projekteja, jotka vaatisivat selvästi pidempiaikaista sitou-tumista. Erityisesti hoito- ja hoivatyössä ja muissa pitkäkestoisia asiakassuhteita sisältävissä tehtävissä pirstoutuva aikajänne aiheuttaa ongelmia. Hankaluuksia syntyy myös projektimuotoisessa työssä silloin, kun projektin rahoitus on ali-mitoitettu suhteessa sen vaatimaan aikaan. Moni haastateltavista teki luovaa ja itsenäistä työtä, ja työn tekemisen tapa ja tulos kytkeytyivät vahvasti tekijään-sä persoonana. Työn personoituminen voidaan hahmottaa erääksi uuden työn piirteeksi yleisestikin, jolloin se koskee myös muita kuin mainitun kaltaista työ-tä tekeviä. Työn tekeminen vaatii yhä enemmän tunteiden, kommunikaation ja ruumiillisuuden hallintaa ja näiden piirteiden hyötykäyttöä työssä (esim. Hard 1999; Hochschild 1983/2003; Veijola & Jokinen 2007; Virtanen 2006). Työsuhteiden pirstoutuminen irrottaa persoonan työstä problemaattisella tavalla, ja estää työn tekemisen niin hyvin kuin koettaisiin mahdolliseksi. Samalla tunne työn
mie-16 Autonomialla viittaa tässä tietynlaiseen ulkoaohjautuvuuden vastapooliin, mahdollisuuteen hallita ja säädellä itsenäiseksi ja omaehtoiseksi koetulla tavalla työtä ja elämää.
lekkyydestä kärsii. Monissa tapauksissa haastateltavat olivat olleet suunnittele-massa ja käynnistämässä projektia, jota he eivät voineet saattaa loppuun saak-ka tai aina edes lähelle sitä. Kuten seuraava haastattelusitaatti osoittaa, tämän kaltainen tilanne saattaa rapauttaa kokemusta omasta sisäisestä uskottavuudesta.
Samalla tulevat mitätöidyiksi sellaiset haastateltavan kuvaamat ominaisuudet, jotka rakentuvat työntekijän elämänkokemukselle eivätkä ole hänestä irrotetta-vissa: kokemus, näkemys, koulutus, sosiaaliset verkostot.
K: Minua kiinnostaa, että miltä se [pätkätyö] tuntuu, missä se näkyy – on siitä konkreettista haittaa?
H: Se on jonkinlainen epävarmuus. Se syö jotenkin omaa sellaista sisäistä uskottavuutta tai tällaista. Kun minä teen asiantuntijatyötä, niin minä teen sitä paljolti sen minun oman kokemuksen, näkemyksen, koulutuksen kautta. Joku muu tekisi tätä työtä eri tavalla. Minä suunnittelen sen niistä lähtökohdista käsin, mitä minulla on. Eli se on jossain määrin myös persoonallinen projekti, paitsi että ihmiset myös – tai minä puhuin näistä verkostoista – niin liittyy siihen. Se ei ole persoonaton, se ei ole irrotettavissa siitä, että minä olen sen näin perustellut. Ja nyt minä sitten motivoin ihmisiä mukaan johonkin prosessiin, josta minä en tiedä, että olenko minä loppuvaiheessa itse siinä. Siinä se on jollain tavalla aika hankala. (6Y)
Rakenteellisesti tuotettu sitoutumisen mahdottomuus pakottaa ottamaan ja yl-läpitämään etäisyyttä. Jussi Vähämäki (Jokisessa ym. 2007) toteaa, että affektii-visen työn teknistäminen ja irrottaminen tekijänsä ruumiillisuudesta (esimer-kiksi erilaiset etähoivan ja -hoidon muodot) kasvattavat etäisyyttä työhön. Tämä saattaa ruokkia kyynisyyttä ja opportunismia ja vaikuttaa myös asiakassuhtee-seen neutraloimalla ”asiakkaan”. Samansävyistä etäisyyttä syntyy prekaarissa tilanteessa, mikäli työn sirpaloituminen irrottaa työn tekijästään eikä työtä ole mahdollista tehdä sen kutsumalla tavalla. Eräs haastateltava toteaa, että lyhy-en aikaperspektiivin vuoksi työhön on pakko pitää hlyhy-enkistä etäisyyttä. Pidempi aikajänne – haastateltavan mukaan esimerkiksi kolmesta viiteen vuotta – mah-dollistaisi sitoutumisen siinä mielessä, kun se tarkoittaa kokonaisvaltaista kes-kittymistä ja orientoitumista työhön: Jolloin se ajanjakso olisi siihen varattu, johonkin isompaan kokonaisuuteen, jossa olisi tietty rooli ja vetää sitä johonkin tiettyyn suuntaan.
(22Y) Toinen haastateltava toteaa sirpaleisten projektien kokonaisuudesta hai-keasti: Nämä on niin hirveän erilaisia, mutta kyllä minä huomaan helliväni unelmaani siitä, että minä saan tehdä tiettyä aihealuetta koskevaa hanketta. Että mennä syvemmälle ja kokea pitäväni sitä hanskassa. (6Y) Käänteisesti tulkittuna haastateltavan kom-mentti viittaa siihen, että projektien pirstaleisuus pakottaa pysymään pinnalli-sen tekemipinnalli-sen tasolla ja hajottaa kokemusta omassa hallinnassa olevasta koko-naisuudesta.
Suojaavan etäisyyden puuttuminen eli työn levittäytyminen koko elämään voi turhauttaa ja uuvuttaa sekä edistää tietynlaista ”pakoa itseen” (Vähämäki 2009). Näin näyttää tiettyjen ehtojen vallitessa tekevän myös pakotetun etäisyy-den ylläpito. Mikäli työtä ei ole mahdollista tehdä sen vaatimalla tavalla
hyö-dyntäen omaa, ainutlaatuiseksi koettua työskentelytapaa sekä kokonaisvaltaista ja pitkäkestoista ruumiillista läsnäoloa, voi syntyä teknistä suhtautumista työ-hön ja työn mielekkyyden tunteen rapautumista. Mikäli koetaan, että työtä voi-si tehdä kuka tahansa (tai itse tulee toistuvasti kenen tahansa voi-sijaisekvoi-si), herää kysymys, onko minulla tekijänä merkitystä? Mari Kira (2003, 89) toteaa tapaus-tutkimustensa pohjalta, että työntekijöiden mahdollisuus henkilökohtaiseen läsnäoloon – työntekoon kokonaisena aikuisena ihmisenä – sekä mahdollisuus erilaisten taitojen ja osaamisalueiden hyväksikäyttöön ja laajentamiseen lisäävät työkokemuksen merkityksellisyyttä. Työn sirpaloituessa tämä merkityksellisyys horjuu. Vaikka haastateltavat osasivat ja kykenivät työssään, heillä ei aina pre-kaarissa tilanteessa ollut mahdollisuuksia käyttää ja samalla osoittaa kykyjään.
Pitkään jatkuessaan tilanne saattoi johtaa myös kyvykkyyden tunteen rapautu-miseen. Eräs haastateltava toteaa kuvaavasti, että liian lyhytkestoisissa projek-teissa työ tulee tehdyksi ainoastaan kyllin hyvin: Eli innostusta ja sitoutuneisuutta olisi pätkätyöläisenäkin, mutta työelämän ehdot vituttavat suuresti, eikä sitä todellakaan suostu enää mihin tahansa vaikka suostuukin 2v projekteihin, mutta ne tekee sitten kyllin hyvin, mutta ei täysillä. (29Y) Kyllin hyvin tekeminen ei pitkään jatkuessaan ole tyydyttävää. Melinin ja Mamian (2007, 142–143) mukaan suomalaisilla on kes-kimäärin varsin ekspressiivinen työorientaatio, eli työ on tärkeää sen itsensä vuoksi. Näin ollen työhyvinvoinnin kannalta on tärkeää, miten hyvin työntekijä kokee suoriutuneensa tehtävistään. Työn sirpaloituminen ohjaa ja pakottaa teke-mään työtä kyllin hyvin, mutta ei koko potentiaalilla, loppuun saakka. Loppuun saattamaton työ voi ”jäädä” väsymiseksi, ärtymiseksi ja uupumukseksi työnte-kijän ruumiiseen (Jokinen 2005, 71).
Henkistä etäisyyttä kasvattavat myös tilanteet, joissa työn lyhyt aikaperspek-tiivi yhdistettynä akuuttiin työllistymistarpeeseen pakottaa ottamaan vastaan sellaisia työtehtäviä, jotka eivät tyydytä omia ammatillisia kunnianhimoja.
Tällöin ihminen tekee sen mitä vaaditaan, mutta säilyttää tietyn välimatkan.
Kuten seuraava haastateltava toteaa, muuta ei ehdi eikä viitsi. Ehtiminen ja viitsi-minen viittaavat kahteen yhteen punoutuvaan, henkistä etäisyyttä kasvattavaan seikkaan: aikaperspektiivin pirstoutumiseen sekä energian pakotettuun säästä-miseen ja tästä johtuvaan motivaation hiipusäästä-miseen.
K: Vaikuttaako tämä pätkätyö mitenkään siihen työn tekemiseen?
H: Yksittäisissä, näissä mitä oli vuoden projekteja, niin ei niissä hirveästi rupea miettimään, että tekisikö jotain tämmöistä ylimääräistä niin sanotusti. Jos sinulle sanotaan, että tutki miksi punainen on punaista. Niin sinä tutkit kyllä, miksi punainen on punaista, vaikka tekisi mieli miettiä sitä, että miksi vesi on märkää? Ei ole aikaa, ei viitsi, jos on vuoden juttu, jos pitää saada selville se punaisuuden syy. Ja sitten kun sen saat, sitten toivoo, että jospa taas saisi rahaa ja selvittää vaikka sinisyyden syy. Ehkä toivoo, että joskus jos pääsisi miettimään, että miksi vesi on märkää? (27Y)
Työn vaatiman tekemisen tavan ja ajallisen perspektiivin välisellä ristiriidal-la on vaikutuksia muuhunkin kuin työn suunnitteluun ja suorittamiseen. Se
saattaa vaikuttaa myös tapaan sekä tuntea että ilmaista tunteita työyhteisös-sä. Affektiivisen säätelyn tarve tulee hyvin esiin seuraavan haastateltavan to-teamuksessa. Haastateltava kertoo tarpeestaan säädellä tunteitaan ja niiden ilmaisua tilanteessa, jossa määräaikainen työsuhde on päättymässä eikä tule-vasta projektista ole varmaa tietoa. Innostumiselle ei näin ole legitiimiä pohjaa.
Haastateltavan sanoin mieleen hiipii epäily siitä, että mitä minä nyt tähän. Ei ole sallittua innostua tulevista hankkeista, joissa ei mahdollisesti ole enää itse osal-lisena. Samalla tunteita säästetään; kiinnostuminen ja innostuminen voidaan ikään kuin vetää takaisin ja pitää tallessa tulevaa varten. Haastattelija kysyy, miltä pätkätyöläisyys on tuntunut tai miten se on vaikuttanut haastateltavan osaamiseen ja kehittymiseen. Haastateltava vastaa:
On se tietysti tuonut jatkuvasti sellaista. Varsinkin kun just tämä työ on sellaista, joka vaatii pitkäjännitteisyyttä ja pitäisi suuntautua koko ajan tulevaisuuteen. Tekee sitä työtä mikä nyt on käsillä, mutta samalla pitää suunnitella pari, kolmekin vuotta eteenpäin. Niin kyllä semmoisen suunnitteleminen tuntui aina hirveän vaikealta (…) Koko ajan oli vähän sem-moinen olo, että mitä minä nyt tähän, kun ei välttämättä ole täällä. Tuntui pahalta se, että jos jotenkin innostui ja rupesi sanomaan, että nyt kun kävi esimerkiksi niin, että yksi mikä oli ensi syksyn [hanke], semmoinen isompi projekti, missä olin innostuneesti ollut sitä suun-nittelemassa (…) Tuntui tosi pahalta kun se jäi kesken. (14Y)
Mielenkiintoiseksi muodostuu kysymys siitä, kuka prekaarin luovasti ja persoo-nalla tehdyn työn ”tuloksen” (eli usein sen tekemisen tavan) omistaa. Esimerkiksi erilaisissa projekteissa toimiminen tarkoittaa hankkeen suunnittelua ja toteutus-ta tiettyjen ehtojen puitteissa, muttoteutus-ta usein varsin itsenäisesti ja innovatiivisesti.
Kun määräaikainen työsuhde tai freelancer-toimeksianto päättyy, kenellä on työn ”tuloksiin” (moraalinen) käyttöoikeus? Kuten Vähämäki (2003, 17–29) to-teaa, suoritus on osa tekijäänsä eikä välttämättä jätä pysyviä jälkiä, jotka voisi varastoida tai vaihtaa. Eräs lapsiaan kotona hoitava freelancer–kouluttaja kertoo tilanteestaan suhteessa pitkäaikaiseen ja hänelle taloudellisesti tärkeään toimek-siantajaan. Haastateltavan jäädessä äitiyslomalle hänen itse luomansa koulutus-konsepti ja -materiaali siirrettiin suoraan hänen tilalleen tulleen freelancerin käyttöön. Toisin sanoen irrotettiin se osa kokonaisvaltaisesta suorituksesta, joka on ylipäätään irrotettavissa. Haastateltavalle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vastata sanojensa mukaan vinolla hymyllä ja pienellä ihmettelyllä – ja painot-taa yrityskontaktin mukanaan tuomia etuja ja reflektoida niitä suhteessa tähän ihmettelyyn. Vino hymy ja reflektointi loivat tarvittavaa etäisyyttä. Kokemus ei tuntunut antavan oikeutta nousta barrikadeille, vaan se sai haastateltavan miel-tämään lasten hankinnan henkilökohtaiseksi riskiksi. Riskiksi määrittyy haas-tateltavan mukaan se, että freelancer ei ole työmarkkinoiden käytettävissä; keik-kaileva artisti jättäytyy lavoilta veks. (8U)