Tutkimusasetelmani erityisluonne herättää erilaisia eettisiä kysymyksiä. Mitä tutkijan läheinen suhde työyhteisöön ja rikosseuraamusalan työhön merkitsee tutkijalle itselleen, työntekijälle ja asiakkaalle? Tutkimusasetelmani on haastava kaikille osapuolille. Työntekijän ja tutkijan roolia en pysty täysin irrottamaan toisistaan, vaan ne ovat molemmat läsnä arviointitilanteissa ja analyysissa (esim. Aaltonen 2005, 166–168; Bell & Nutt 2002).
Oman työn tutkijana
Tutkijana minulla on oma kokemus työntekijänä toimimisesta ja asiakas-työntekijäsuhteista rikosseuraamusalalla. Dialogisessa tutkimuskäytännössä tutkija on kokemuksellisessa suhteessa tutkimaansa ilmiöön tai vähintään hän yrittää ”koskettaa” tätä kokemusta (Moustakas 1990, 16–17; Tuomi & Sarajärvi 2009, 78). Työntekijänä olin sisällä asiakas-työntekijäsuhteiden maailmassa, mikä näkyi keskusteluissa (Bell & Nutt 2002, 75–81).
Kysymykseni ja keskusteluni tutkimustilanteissa heijastelivat esiymmärrystäni, joka oli syntynyt työntekijäkokemuksestani (Aaltonen 2005, 168). Dialogin synnyttäminen oli helpompaa, kun käsitteet ja asioiden tuntemus oli yhteistä. Jos olisin ollut ulkopuolinen tutkija, arviointitilanteissa asiakkaat ja työntekijät olisivat joutuneet selvittämään tutkijalle monia yksityiskohtaisia käytännön asioita ja keskustelu olisi muuttunut herkemmin asiakkaan ja työntekijän dialogista työntekijälle vastaamiseksi ja selittämiseksi. Aineiston luominen tällä otteella olisi hankalampaa tutkijalle, jolla ei ole läheistä yhteyttä tähän maailmaan ja työhön, teknisesti toki mahdollista.
Tutkimusaiheessa ”sisällä olo” helpotti arviointitilanteita, instituution ja asiakkaan käyttämät käsitteet ja kieli ovat tuttuja ja tunnen perusasiat instituution toiminnasta, mikä helpotti ehkä niin sanottujen oikeiden asioiden kysymistä. Toisaalta arviointitilanteissa yritin välttää tiettyjä instituution käsitteitä, mikä on toisaalta minulle luontainen tapa tehdä työtä ja puhua asiakkaalle, toisaalta pyrin siihen tietoisesti arviointitilanteissa.
Seuraavassa otteessa esimerkki tavastani keskustella arviointitilanteessa:
Tutkija: ”Joo. Selvä, mutta jos lähettäs ihan tuosta alusta nyt eli, muistatteks te sitä kun te ootte tavanneet ensimmäisen (naurahtaa) kerran?
Asiakas: Mä muistan kyllä sen hyvin.
Tutkija: No miten..?
Asiakas: Mä olin kai negatiivisella asenteella sillon. (TT naurahtaa) Tutkija: Kerroksä vähä tarkemmin millasella asenteella?”(H16)
Tutkijana kysyn asiakkaan ja työntekijän ensimmäisestä tapaamisesta. Kysymyksenasettelusta ei selviä, mistä tapaamisesta on kyse (esim. ystävien, työtovereiden, rakastavaisten vai asiakkaan ja työntekijän tapaamisesta).
Oman työn tutkijana on vaikea päästä itsestään selvinä pitämiensä asioiden taakse.
Lyotardin (1985, 94) sanoin ”tutkimuksen tehtävänä ei ole ainoastaan tehdä tuntematonta tunnetuksi, vaan myös tehdä tunnettua tuntemattomaksi”. Jouduin paneutumaan aineistoon
tuskastuttavan pitkäksi aikaa yrittäessäni tehdä itselleni ”tuttua oudoksi”, vaikka aineistojen analyysivaiheissa ja toisen aineiston luomisvaiheessa olinkin fyysisesti poissa työyhteisöstä.
Tutkimusraporttia kirjoittaessa ”sisällä olevana” moni asia tuntui itsestään selvältä, enkä osannut aina asettautua asiaa tuntemattoman lukijan asemaan.
Työntekijä-tutkijana suhteessa työyhteisöön ja asiakkaisiin
Työroolini muuttui tutkimuksen teon aikana. Työntekijöihin nähden olin aineiston luomisvaiheessa paitsi tutkija niin kollega, virkavapaalla oleva työyhteisön jäsen tai koulutuksessa tai muussa tilaisuudessa tavattu toisen aluetoimiston työntekijä (samaa työtä tehnyt). Ensimmäistä aineistoa kerätessäni olin työyhteisön jäsen, alkuvaiheessa asiakastyötä tekevä sosiaalityöntekijä, aineistonhankintavaiheessa vaihdoin työtehtäviä hanketyöhön suunnittelijaksi, mutta työpisteeni pysyi samana. Työtehtävien muutos helpotti analyysi-vaiheessa etäisyyden ottoa aineistooni. Toista aineistoa kerätessäni olin virkavapaalla oleva työyhteisön jäsen omassa työyhteisössäni. Uusia työntekijöitä oli tullut töihin poissa ollessani, enkä tuntenut ennestään kaikkia tutkimukseen osallistuneita työntekijöitä. Toisten aluetoimistojen työntekijöitä olin tavannut joko joissain rikosseuraamusalan tilaisuuksissa tai en ollut aiemmin tavannut lainkaan.
Työntekijät mielsivät arviointikeskustelun yhdeksi asiakas-työntekijätapaamiseksi ja mahdolliseksi interventioksi asiakkaan elämään. Työyhteisön jäsenenä minulle saatettiin puhua jälkeenpäin asiakkaan tilanteesta ja arviointitilanteessa käydystä keskustelusta. En ollut ensimmäistä aineistoa kerätessäni tutkija, joka poikkeaa tekemässä haastattelut ja ”poistuu takavasemmalle”. Eettisistä kysymyksistä oli keskusteltava avoimesti työyhteisössä ja asiakkaiden kanssa, luottamuksellisuuden säilyttämisestä oli sovittava erikseen.
Tutkimukseen mukaan lähteminen vaati työntekijöiltä avointa mieltä ja rohkeutta.
Toisaalta tutkimustilanne oli heille mahdollisuus saada palautetta työstään ja oppia, toisaalta se oli oman työn näkyväksi ja arvioitavaksi asettamista. Työntekijä voi kokea samaa työtä tehneen tutkijan vertaisena tai jopa ”kilpailijana”. Työntekijällä voi olla pelkoja liittyen asiakkaan mahdolliseen kritiikkiin. Toisaalta tutkimuksen tarkoituksen selventäminen sekä työntekijälle että asiakkaalle voi hälventää tämäntyyppisiä pelkoja. En keskittynyt niinkään tehdyn työn tuloksiin, vaan arviointiprosessi on sinällään tärkeä.
Kokemukseni mukaan asiakkaille oli helppoa ottaa vastaan rikosseuraamusalan työntekijä tutkijan roolissa. Asiakkaisiin nähden olin tutkijan roolin lisäksi oman työntekijän,
mahdollisen työntekijän, joskus tavatun työntekijän, virkavapaalla olevan työntekijän tai toisen toimiston työntekijän roolissa. Arviointitilanteen alussa kerroin asiakkaalle ja työntekijälle, että olen ollut työntekijänä, mutta nyt olen tutkijana ja perustelin mielenkiintoani tutkimusaiheeseen työkokemuksellani. Oman asiakkaani lisäksi viittä asiakasta olin tavannut aiemmin yksittäisessä asiakastilanteessa.
Arviointitilanteissa instituutio saattoi näyttäytyä asiakkaalle vahvasti läsnä olevana: kaksi työntekijää ja yksi asiakas. Yritin lieventää tätä epätasapainoa korostamalla arviointitilanteen alussa erityisesti asiakkaan näkemysten tärkeyttä. Mitä arviointiin vaikuttaa, että asiakas ja työntekijä yhdessä arvioivat yhteistyöprosessiaan tutkimustilanteessa, kun myös tutkija on Kriminaalihuoltolaitoksen työntekijä? Arviointi on myös asiakkaalle ”uskalluksen paikka”.
Kokeeko asiakas mahdollisesti, että kritisoinnista seuraa sanktioita jatkotyöskentelyn aikana?
Kokeeko asiakas velvollisuudeksi osallistua tutkimukseen, vaikka osallistumisen tutkimukseen ilmaistaan olevan vapaaehtoista? Onko arviointitilanteessa paineita saman-mielisyyteen? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on vaikea saada vastausta. Arviointitilanteen julkisuudesta johtuen kumpikin osapuoli puhuu eri tavalla kuin jos haastattelisin heitä erikseen. Joitakin asioita jää sanomatta, joitakin asioita muotoillaan toisin.
Arviointikeskusteluissa asiakkaat esittivät työntekijöitä kohtaan melko vähän kritiikkiä, mikä voi liittyä myös asiakas-työntekijäsuhteiden valikointiin. Ohjasin pikemminkin kriittisen arvioinnin, en kritiikin, suuntaan. Tosin korostin, että kritiikki on tärkeää työn kehittämisen kannalta. Kritiikin vähyys voi liittyä myös tutkimusasetelmaan, jossa korostetaan asiakkaan sanomisten merkitystä ja jossa pyritään mahdollisimman tasavertaiseen arviointitilanteeseen asiakkaan ja työntekijän välillä. Asiakkaat voivat kokea tilanteen arvostavana ja luottamusta herättävänä, eivätkä sen takia ole kovin kriittisiä työntekijöitä kohtaan.
Bell & Nutt (2002, 70) puhuvat siitä, miten ammatillinen vastuu seuraa tutkimus-tilanteisiin. Koin joitakin kertoja arviointitilanteissa, että hyppäsin selkeästi työntekijän rooliin. Esimerkiksi eräässä arviointitilanteessa päihdeongelmainen asiakas pohti vahvojen huumausaineeksi luokiteltavien särkylääkkeiden käyttöä ja niiden mahdollisesti aiheuttamaa riippuvuutta hänelle ja hänen oma työntekijänsä ei osannut vastata asiakkaalle. Koin työntekijän moraalisena velvoitteena ohjata asiakasta siinä asiassa enkä voinut ohittaa kysymystä. Keskustelin asiakkaan kanssa hetken häntä pohdittuvasta asiasta, vaikkei asia ollut oleellinen suhteen arvioinnin näkökulmasta. Koin, että olin sillä hetkellä enemmän työntekijän kuin tutkijan roolissa.
Dialogisen arviointiasetelman avulla pystyin irrottautumaan työntekijä-tutkijalle usein tarjoutuvasta uskotun ja neuvojan roolista (Bell & Nutt 2002, 80–81), koska työntekijä oli mukana arvioinnissa. Vaikka arviointitilanteessa toisinaan kerrottiin asioita, joita ei ollut aiemmin asiakas-työntekijäsuhteessa puhuttu, niin työntekijä jakoi uskotun roolia. Jos arviointitilanteissa nousi asioita, joiden käsittelyä piti jatkaa myöhemmin, vastuu siirtyi luontevasti asiakkaan omalle työntekijälle.