Luvussa 3 olen avannut dialogista arviointia tutkimusasetelmana ja sen perusteluita.
Arviointitilanteiden yleisin kokoonpano on asiakas, työntekijä ja tutkija. Kokoonpanoissa on joitakin poikkeuksia, kuten aiemmin mainitsemani asiakaspariskunta, jotka molemmat olivat saman työntekijän asiakkaana. Lisäksi mainitsin aiemmin arviointitilanteen, jossa oli kaksi kriminaalihuollon työntekijää, joista toinen työntekijä hoiti asiakkaan yhdyskuntapalvelua ja toinen valvontaa. Lisäksi yhdessä arviointitilanteessa on mukana asiakkaan vaimo ja yhdessä sosiaalitoimen sosiaalityöntekijä. Arviointitilanne, jossa asiakkaan vaimo on mukana, tapahtuu asiakkaan kotona. Katsoin, etten voi ajaa vaimoa ja lapsia pois omasta kodistaan arviointikeskustelun ajaksi. En nähnyt estettä vaimon osallistumiselle keskusteluun, varsinkin kun vaimo on koko asiakkaan pitkän asiakasuran ajan ollut hyvin tiiviisti mukana yhteistyössä. Analyysin ydin on kuitenkin asiakas-työntekijäsuhteessa, vaimo voi esimerkiksi vahvistaa samanmielisyyttä. Toisen organisaation työntekijän mukaan tulo arviointi-tilanteeseen oli luontevaa sen takia, että alun perin kyseinen asiakastapaaminen oli sovittu sillä kokoonpanolla ja asiakkuuden aikana rikosseuraamusalan ja sosiaalitoimen työntekijä olivat toimineet työparina. En kuitenkaan tarkastele yhteistyötä toisen organisaation työntekijän näkökulmasta, vaan nimenomaan asiakkaan ja rikosseuraamusalan työntekijän yhteistyön näkökulmasta. Ensimmäisen arviointitilanteen tein kahdestaan oman asiakkaani kanssa.
Arviointitilanteet kestivät vajaasta tunnista kolmeen tuntiin. Tavallisin arviointitilanteen pituus sijoittui yhden ja kahden tunnin väliin, kolmen tunnin arviointitilanne oli yksittäinen poikkeus. Jokaisen arviointikeskustelun alussa sovimme erikseen arvioitavan ajanjakson pituudesta. Peruste arviointijakson pituudelle oli asiakas-työntekijäsuhteen kesto eli arvioitava
9 Kuulen usein muilta tutkijoilta ihmettelyä siitä, että rikosseuraamusalan asiakkaita saa helposti mukaan tutkimuksiin moneen muuhun asiakastyön organisaatioon verrattuna. Rikosseuraamusalan asiakastyössä ja asiakas-työntekijäsuhteissa on ilmeisesti jotain erityistä, mutta tätä erityisyyttä on kuitenkin vaikea avata ja pukea sanoiksi.
aika oli suhteen alusta arviointihetkeen. Arvioitava ajanjakso vaihteli puolesta vuodesta noin kahteen ja puoleen vuoteen. Suurin osa arviointitilanteista oli väliarviointeja eli asiakkuus jatkui vielä arviointikeskustelun jälkeen. Kuusi arviointia oli loppuarviointeja eli arviointi ajoittui yhdyskuntaseuraamuksen, asiakkuuden päättymiseen Kriminaalihuoltolaitoksessa (nyk. yhdyskuntaseuraamustoimisto). Päätösarvioinneissa arvioitava ajanjakso oli päättymässä olevan yhdyskuntaseuraamuksen kesto ja väliarvioinneissa meneillään olevan yhdyskuntaseuraamuksen alusta alkaen tai arviointiin osallistuvan työntekijän vaihtuessa asiakkaan työntekijäksi. Mielenkiintoinen arvioitava ajanjakso oli erään asiakkaan parinkymmenen vuoden asiakkuus, tosin siinä keskityttiin viimeisimpään kahteen vuoteen eli nykyisen yhdyskuntaseuraamuksen aikaan. Tämä kyseinen arviointi valottaa osaltaan muutosprosessin hitautta.
Arviointitilanteet toteutimme Kriminaalihuoltolaitoksen tiloissa (19 kpl), asiakkaan kotona (2 kpl), päihdehoitolaitoksissa (2 kpl; sekä laitos- että katkaisuhoito) ja yhdyskuntapalvelu-paikalla (1 kpl). Haastattelupaikkojen valikointi ei tapahtunut tutkijan tarpeista, vaan paikat kuvaavat yhdyskuntaseuraamustyön luonnetta ja tavanomaisia tapaamispaikkoja. Tutkimus-kirjallisuudessa (esim. Eskola & Suoranta 2005, 91) usein viitataan siihen, että haastateltavalle on tarjottava mahdollisuus valita itselleen mieluinen paikka ja näin teinkin.
Toisaalta toimistotiloja ei yleensä pidetä riittävän neutraaleina tiloina haastatteluihin, jolloin asiakkaat eivät välttämättä osaa erottaa tutkimustilannetta asiakastilanteesta (Eskola &
Suoranta 2005, 91). En nähnyt toimistotilojen käyttöä ongelmallisena, koska kyseessä on nimenomaan käytännön työn ja institutionaalisen asiakas-työntekijäsuhteen arviointi ja erilaiset arviointikeskustelut käydään muutoinkin arkityön sisällä. Asiakas-työntekijäsuhteesta keskustelu tuntui luontevalta käydä siinä institutionaalisessa ympäristössä ja paikoissa, jossa asiakastyön kohtaamiset muutoinkin tapahtuvat (ks. Vanhala 2005, 190), vaikka pyrin ainakin ajoittain institutionaalisista asemista irrottautuvaan dialogiin arviointitilanteissa.
Viehätyin ajatuksesta, että olisin arviointitilanteessa myös oman asiakkaani kanssa, jolloin tutkisin yhdessä hänen kanssaan yhteistyöprosessiamme. Näin teinkin. Melko yleinen käsitys tutkimuskentällä on, että tutkijan ja tutkittavien välillä ei saa vallita sellaista riippuvuus-suhdetta, joka voi vaikuttaa olennaisesti tietojen antamisen vapaaehtoisuuteen (Eskola &
Suoranta 2005, 55). Asiakas-työntekijäsuhteen voi tulkita tällaiseksi suhteeksi. Halusin kokeilla asiakkaani kanssa arviointirungon toimivuutta ennen varsinaisia arviointitilanteita, koska uskon, että tulkintojen kannalta on hedelmällistä asettua myös itse arvioivaan suhteeseen asiakkaan kanssa. Sain kokemuksen arviointitilanteesta, jossa arvioitiin omia
työntekijän taitojani (Hyytinen 2007, 34). Kyseinen henkilökohtainen kokemus auttoi minua ymmärtämään paremmin arviointitilanteessa esiin nousevia asioita ja tunteita, kun arviointia laajennetaan asiakkaan tavoitteissa etenemisestä asiakas-työntekijäsuhteeseen. Arviointi-tilanne erosi muista lähinnä siinä, että unohdin toisinaan tuoda omia työntekijän kokemuksiani ja kommentteja keskusteltavaan teemaan. Ottamalla huomioon tämän arviointi-keskustelun erilaiset lähtökohdat ja sen vaikutukset aineistoon olen käyttänyt sitäkin analyysissa.
Arviointitilanteiden alussa kerroin tutkimukseni tavoitteista ja tutkimusaineiston käytöstä, arviointitilanteen aihepiiristä, kestosta ja nauhoituksesta. Korostin sekä myönteisen että kielteisen palautteen tärkeyttä työn kehittämisen näkökulmasta. Korostin erityisesti asiakasnäkökulman tärkeyttä työn kehittämisessä. Kerroin myös, että arviointikeskustelujen sisältö, esimerkiksi kritiikin esittäminen työntekijää kohtaan, ei saisi vaikuttaa jatkossa asiakkaan asiointiin toimistossa. Kerroin tutkijan roolistani (ks. luku 3.2) ja valmistelin osallistujia pyrkimykseeni tilanteen dialogisuuteen, asiakkaiden ja työntekijöiden näkökulmien keskustelevuuteen. Nauhoitin keskustelut asiakkaiden luvalla. Yksi asiakas suhtautui hieman epäluuloisesti nauhoitukseen ja hänen kanssaan kävimme pidemmän keskustelun asiasta. Asiakkaat allekirjoittivat ennen arviointitilannetta suostumuspaperin (ks.
liite 110).
Ensimmäisen ja toisen tutkimusaineiston arviointirungot eroavat hieman toisistaan. Olin tehnyt molempiin alustavat arviointirungot, joita käytin joustavasti ja väljästi. Arvioinnissa käytin suhteellisen väljää arviointirunkoa, koska liian strukturoitu arviointirunko voi tukahduttaa tavoittelemaani dialogia (ks. Heikkilä & Heikkilä 2001, 191–192). Toisaalta halusin käydä läpi tiettyjä asioita kaikkien asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa. Oleellisinta oli kuitenkin asiakkaiden ja työntekijöiden keskusteluun nostamien asioiden tarkastelu.
Dialogisen arvioinnin toimivuudessa on kyse tasapainoilusta väljän ja strukturoidun arviointirungon välimaastossa. Kolmannen osapuolen eli tutkijan rooli on kuitenkin struktuurin miettiminen, mikä vapauttaa muut osallistujat struktuurin kahleesta.
Ensimmäisen tutkimusaineiston arvioinnin teemat olivat:
1. Arvioitavasta ajanjaksosta sopiminen 2. Janat:
10 Suostumuspaperit eri aineistoihin olivat miltei samanlaiset. Liitteenä on kakkosaineiston luomiseen liittyvä paperi.
Asiakkaan elämänjana eli mitä asioita asiakas pitää elämässään tärkeinä, merkityksellisenä arvioitavana ajanjaksona
Asiakkaan asiakkuusjana eli mitä asioita asiakas pitää asiakkuudessaan tärkeinä, merkityksellisenä arvioitavana ajanjaksona
3. Arvioitavan ajanjakson läpikäynti: ensimmäisestä tapaamisesta (ennakkokäsitykset, odotukset, mielikuvat) tähän hetkeen
4. Työntekijän ja asiakkaan toiminnan sekä yhteistyön arviointi 5. Yhteistyötahot
6. Asiakkaan osallisuus
7. Asiakkaan elämänmuutokset arvioitavana ajanjaksona ja niihin vaikuttaneet tekijät 8. Arviointitilanteen arviointi
Arviointirunko eteni asiakkaan elämän ja asiakkuuden merkittävistä asioista yhteistyöprosessin yksityiskohtaisempaan tarkasteluun. Arviointitilanteen aluksi asiakas sijoitti elämänjanalleen arvioitavana ajanjaksona itselleen tärkeät ja merkitykselliset asiat.
Tämä oli mielestäni tärkeää, jotta jatkotarkastelu niveltyi paremmin asiakkaan koko elämäntilanteeseen ja elämän tärkeisiin kohtiin. Tutkija ja työntekijä pystyivät kytkeytymään eli sovittamaan lausumansa asiakkaan esiinnostamiin teemoihin ja merkityksenantoihin, mikä edesauttoi keskustelun dialogisuutta (Haarakangas 1997, 113). Tämän jälkeen asiakas sijoitti asiakkuusjanalle arvioitavana ajanjaksona asiakkuuteen liittyvät tärkeät asiat ja tapahtumat.
Näin arvioinnin lähtökohdaksi tulivat asiakkaan tärkeäksi näkemät tarkastelukohdat, vaikka arvioinnissa tarkastelua laajennettiinkin. Näitä kahta janaa pystyi periaatteessa vertailemaan arvioinnin aikana eli miten asiakkaan elämässä olevat asiat näkyivät asiakas-työntekijäsuhteessa. Arvioinnin laajin osa oli asiakkaan ja työntekijän työskentelyvaiheen arviointi, jossa tarkasteltiin asiakkaan ja työntekijän määrittämiä oleellisia kohtia vaihe vaiheelta (kohta 3). Arvioimme myös asiakkaan ja työntekijän yhteistyötä, yhteistyötahoja, asiakkaan osallisuutta sekä asiakkaan elämänmuutoksia ja selityksiä niille. Asiakkaan osallisuus-teemasta osapuolet eivät keskustelleet paljoa. Minun olisi tutkijana pitänyt osata avata teemaa ennakkoon mietittyjen apukysymysten avulla. Lopuksi arvioimme vielä itse arviointitilannetta.
Toisen tutkimusaineiston kohdalla muutin arviointirunkoa suunnatakseni keskustelua asiakas-työntekijäsuhteen muutoksiin. Toisen tutkimusaineiston arvioinnin teemat olivat:
1. Arvioitavasta ajanjaksosta sopiminen
2. Jana:
Suhdejana eli asiakas ja työntekijä muistelevat ja merkitsevät asiakas-työntekijäsuhteen ja yhteistyön kannalta olennaiset kohdat
3. Arvioitavan ajanjakson läpikäynti: ensimmäisestä tapaamisesta (ennakkokäsitykset, odotukset, mielikuvat) tähän hetkeen.
4. Työntekijän ja asiakkaan toiminnan sekä yhteistyön arviointi 5. Asiakas-työntekijäsuhteen muutokset ja niihin vaikuttaneet tekijät
6. Asiakkaan elämänmuutokset arvioitavana ajanjaksona ja niihin vaikuttaneet tekijät 7. Asiakkaan valikoitumisperusteet ja arviointitilanteen arviointi
Arviointirungoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta toinen arviointirunko eroaa muutamissa kohdin. Ensinnäkin teimme vain yhden janan (kohta 2), johon asiakkaat ja työntekijät merkitsivät asiakas-työntekijäsuhteen ja yhteistyön kannalta olennaiset hetket. Eniten meni aikaa edelleen arvioitavan ajanjakson läpikäyntiin (kohta 3), mutta tutkimuskysymyksen mukaisesti asiakas-työntekijäsuhteessa tapahtuneet muutokset (kohta 5) tuli uutena arviointiteemana. Asiakas ja työntekijä keskustelivat siitä, miten suhde on muuttunut ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet suhteen muuttumiseen ja onko ollut joitakin olennaisia hetkiä, jolloin on tapahtunut selkeää muutosta asiakas-työntekijäsuhteessa. Ensimmäisessä arviointirungossa olleita kohtia yhteistyötahoista ja asiakkaan osallisuudesta ei ollut enää toisessa arviointirungossa. Koin, että yhteistyötahot eivät olleet oleellinen kysymys suhteen näkökulmasta ja osallisuusteeman poistin sen toimimattomuuden takia. Asiakkaan elämänmuutoksia ja niihin vaikuttaneita tekijöitä arvioitiin molemmissa arviointirungoissa, mutta tutkijana olin herkkänä asiakas-työntekijäsuhteen arvioidulle merkitykselle kakkosaineiston kohdalla. Kysyin myös työntekijältä asiakkaan valikoitumisperusteita tutkimustilanteeseen. Arviointirungot ovat hyvin samankaltaisia, erot liittyvät asiakas-työntekijäsuhteen ja sen muutoksiin sekä asiakas-asiakas-työntekijäsuhteen arvioituun merkitykseen asiakkaan elämän kannalta. Nämä lisäykset liittyvät juuri uusiin tutkimuskysymyksiin.
Janat toimivat lähinnä dialogisen arvioinnin apuvälineenä. Janan rooli jäi melko vähäiseksi arvioinnissa. Toimivaa oli se, kun asiakkaat ja työntekijät miettivät olennaisia hetkiä heti aluksi, jolloin kukin osallistuja pystyi palaamaan niihin helpommin arvioinnin eri vaiheissa.
Ensimmäisessä arviointirungossani oli kaksi janaa ja ajatuksenani oli, että pystyisimme hyödyntämään janojen vertailua, mutta se jäi vähäiseksi. Toisessa arviointirungossa käytinkin
vain yhtä janaa, suhdejanaa. Toivonen (2011, 49–50) kokeili vastaavassa dialogisessa arvioinnissa myös janan käyttöä, mutta luopui siitä lopuissa haastatteluissa. Itselläni oli sama kokemus kuin Toivosella, että osallistujat eivät tarttuneet kynään herkästi, vaan kirjurina toimi yleensä tutkija.
Jana jäsensi suhteen lineaariseksi prosessiksi, samaten yhteistyöprosessin läpikäynti ensimmäisestä tapaamisesta arviointihetkeen (kohta 3). Arvioinnin käytäntö kuitenkin osoitti, että asiakastyön ja suhteen prosessit ovat moniulotteisempia (esim. Karvinen-Niinikoski 2010, 260 261; Payne 2005). Arvioinnissa asioita tuodaan esille ei-lineaarisesti, esimerkiksi palataan aikaan ennen asiakkuutta (Saarenheimo 1997, 58). Toisaalta se, että osallistujat nimesivät olennaiset kohdat janalle arvioinnin alussa, antoi tilaa spontaanisti mieleen tulevien merkittävien asioiden esille tuloon.
Tutkimusasetelmassani asiakkaan elämän näkökulma ja järjestelmän näkökulma kohtaavat.
Pohjolan (1994, 13, 56–57) mukaan järjestelmän näkökulma on niin vahvasti kiteytynyt ajatteluumme, että sitä on vaikea ylittää. Järjestelmä havaitsee oman toimintansa kannalta tarpeelliset ja itse nimeämänsä kiinnostavat pisteet kohteena olevasta ihmisestä. Tästä muovautuu asiakkaan rooli, jolla saattaa ihmiselle itselleen olla suhteellisen vähäinen merkitys jokapäiväisen elämän yhteyksissä. Niirasen (2002, 74) sanoin työntekijän kohdalla kyse on ammatillisesti hyvin tehdystä työstä, mutta asiakkaalle kyse on elämästä!
Arviointitilanteissa pyrin laajentamaan tarkastelua asiakkaan elämästä käsin tapahtuvaksi, vaikka arviointi tapahtuukin suhteessa järjestelmän toimintaan.
Näen tärkeänä asiakkaan ja työntekijän arviointitilanteessa rakentuvan tiedon. Tästä syystä en käyttänyt asiakirja-aineistoa, tosin työntekijä saattoi arviointitilanteessa käyttää asiakirjoja muistin virkistäjänä ja apuvälineenä ja toi niistä keskusteluaiheita arviointitilanteeseen.
Asiakirja-aineiston käyttämättömyyttä perustelen sillä, että en halunnut muodostaa ennakko- enkä jälkikäsitystä kirjallisen materiaalin perusteella, vaan aineistonani on pelkästään se, mitä asiakkaat ja työntekijät keskustelevat arviointitilanteissa. Asiakirjojen käyttö olisi myös korostanut työntekijänäkökulmaa eikä pyrkimystä tasapuolisuuteen. Jos työntekijä käytti arviointitilanteessa asiakirjoja, hän luki niistä asiakkaan kuullen otteita, jolloin niistä tuli yhteistä materiaalia arviointitilanteeseen.
Tutkimuksessani pohdintaa edellyttivät senkaltaiset kysymykset kuin missä määrin tutkin rikosseuraamusalan työtä sen itse asettamista tavoitteista käsin sekä keiden arvot ja intressit ovat arvioinnin perustana. Päädyin siihen, etten pidä arvioinnin lähtökohtana Kriminaali-huoltolaitoksen virallisia tavoitteita (Patton 1987, 36; 2002, 169–170; Weiss 1987, 57).
Arvioidessamme asiakkaan elämänmuutoksia tarkastelu ei rajautunut organisaation virallisiin tavoitteisiin liittyviin muutoksiin, uusintarikollisuuden vähenemiseen, vaan arviointiin osallistujat saivat määritellä muutokset omista lähtökohdistaan. Siirsin huomion siitä, mitä organisaatio yrittää tehdä siihen, mitä asiakas-työntekijäsuhteessa aktuaalisesti tapahtuu (Patton 2002, 169–170).
Tutkijan läsnäololla arviointitilanteessa on ollut vaikutuksensa työntekijöiden ja asiakkaiden valikoitumiseen, arviointitilanteiden dialogiin, aineiston sisältöön ja aineiston analyysiin. Tutkijan läsnäolo selkeytti tilanteen tutkimustilanteeksi, vaikkakin tutkimustilanne arviointitilanteena miellettiin usein osaksi normaalia asiakastyötä. Arviointitilanteet olisi ollut mahdollista tehdä ilman tutkijan läsnäoloa, niin että työntekijä ja asiakas olisivat kahdestaan edenneet rakentamani arviointirungon mukaisesti. Käytännössä kuitenkin osoittautui hyväksi, että arvioinnissa oli mukana tutkija kolmantena osapuolena.
Jotkut työntekijät ja asiakkaat pitivät hyvänä sitä, että arviointitilanteessa oli kolmas
”ulkopuolinen” osapuoli ohjaamassa keskustelua. Seuraavassa aineisto-otteessa työntekijä arvioi tutkijan läsnäoloa arviointitilanteessa:
Työntekijä: ” On se ollut hyvä… et mun ei oo tarvinnut vetää tätä keskustelua… Jos me oltas AS:n [asiakkaan] kanssa kahestaan, niin mä miettisin koko ajan, mitä mä kysyisin. Kun sä oot kysynyt meiltä, niin mä oon saanut ihan oikeesti miettii itekkin, että mitä sanoo…” (H3)
Työntekijä kertoo, ettei hänen tarvinnut miettiä omia kysymyksiään, vaan hän sai heittäytyä vuoropuheluun ilman vastuuta arviointikeskustelun etenemisestä. Ajattelen, että kolmas osapuoli voi lisätä arvioinnin vastavuoroisuutta, mitä perustelen myös omalla kokemuksellani. Kun tein arviointikeskustelun oman asiakkaani kanssa, tilanne kääntyi helposti tavanomaiseksi haastatteluksi, enkä muistanut aina tuoda esille omia näkökulmiani.
Dialogisella arvioinnilla pyritään dialogiseen keskusteluun. Dialogisuuden toteutumista voidaan tarkastella kriittisesti. Arvioin, että dialogisuuden toteutuminen oli ajoittaista.
Asiakas-työntekijäsuhteen senhetkinen tila vaikuttaa siihen, kuinka avoimesti ja vasta-vuoroisesti asiakas ja työtekijä lähtevät arvioimaan suhdettaan ja yhteistyötään. Suhteen
”henki” siirtyy arviointiin, joskin dialogisella arvioinnilla voidaan edesauttaa ja vahvistaa dialogin kehittymistä osapuolten välille. Dialoginen arviointi voi tyrehtyä myös riittävien keskusteluvalmiuksien puutteeseen. Tutkijana sorruin aika ajoin ”kysymystykitykseen”, mikä tyrehdyttää dialogin kehittymistä. Riskinä on tällöin, että tutkija jää haastattelijan rooliin ja
kyselee vuoronperään kummaltakin ja dialogi ei kehity asiakkaan ja työntekijän välillä (vrt.
ryhmäkeskustelut; Valtonen 2009, 237). Kysymys-vastausmuotoisessa tiedonkeruussa siirrytään usein nopeasti aiheesta toiseen.
Tutkijan aktiivisuuden astetta pohdin paljon: tuonko omia näkökohtiani keskusteluun aktiivisesti vai annanko asiakkaan ja työntekijän keskustella teemoista, joita vain esitän heille? Arviointitilanteissa tasapainoilin tämän asian kanssa ajoittain. Tutkijana olin aktiivinen, vuorovaikutteinen osapuoli (Holstein & Gubrium 2004). Tavoitteenani oli saada asiakas ja työntekijä keskustelemaan keskenään, jolloin saatoin ajoittain ”vetäytyä”
keskustelusta. Olin myös reflektoiva tutkija, joka toi esille ajatuksia, joita heidän arviointinsa minussa herätti. Olin myös kriittinen kyselijä, joka tarkentavilla kysymyksillä aktivoi asiakasta ja työntekijää pohtimaan asioita eri näkökulmista (Holstein & Gubrium 1995, 19–
29).
Asiakas-työntekijäsuhteessa arvioidaan usein asiakkaan toimintaa asetettujen tavoitteiden suuntaisesti, mutta ei niinkään suhdetta, vuorovaikutusta tai työntekijän toimintaa, mitä dialogisessa arvioinnissa tehtiin. Työntekijän oman toiminnan reflektointi oli joissakin tilanteissa merkityksellistä asiakkaalle. Organisaationäkökulma on sisäänrakennettuna myös tutkijan ajatteluuni. Tarkastelimme suhteen vaikutusta asiakkaan elämään, mutta emme vaikutusta työntekijän elämään. Tein saman huomion jo edellisen tutkimukseni aineiston luonnin yhteydessä ja sama toistui nyt. Työntekijät kertovat jonkin verran suhteen merkityksestä ammatillisuuden kehittymiselle, mutteivät juuri suhteen merkityksestä henkilökohtaisen elämän tasolle.