Tämä liiketeema osoittautui hankalimmaksi, eikä teeman vastaanottoa helpotta-nut se, että aluksi esitin liikemallin tytöille erheellisesti, oman väärän tulkintani vuoksi. Erheellinen tulkintani oli, että pään kääntyessä se puoli koukistuu, mihin katse suuntautuu, ja liitin siihen vielä ajatuksen imemisrefleksistä, aivan kuin vauva yrittäisi tavoitella peukaloaan. Havahduin itse vasta loppusyksystä 2009 siihen, että olin tulkinnut refleksin sisällä olevan toiminnan väärin. Korjasin tytöille erheeni, jolloin uusi tulkinta refleksin sisällä olevasta toiminnasta oli se, että lapsen kääntäessä päätä se puoli, mihin katse suuntautuu, ojentuu, ja vastakkainen puoli koukistuu.
Tunneilla annettavissa ohjeistuksessani en päässyt irti teeman toiminnan muodosta – toisen puolen ojentuessa toinen koukistuu. Kyseisen liiketeeman hankaluutta tytöt reflektoivat seuraavasti:
Niin ku, toss, mikä se oli, toinen puoli avautuu toinen sulkeutuu, niin siin on ihan pakko olla niin ku näin, ja näin, ja sit voi ehkä olla näinkin tai mut siis koko ajan pitää olla samassa asennossa. Tai siis sama muotti, mutta sitä voi vähän vääntää. Ja sit joutuu koko ajan tekee sitä samaa, ja joutuu väkräämään jotain samanlaista. (nauhoitettu keskustelu 2009.)
Päähänpinttymääni teeman toiminnan muodosta ja kykenemättömyydestäni murtaa se, että tytöt jakavat nauhoitetussa keskustelussa seuraavasti:
En mä tiedä, se on vaan jotenkin hankala päästä avaamaan sitä. Se on hankalaa koska sen niin kuin tajuaa, mut sitä ei sit kuitenkaan tajua, sitä ei niinku osaa tehdä. (nauhoitettu keskustelu 2009.)
Edellä olevasta tulee esiin hankala, vaikeasti avattava liike, mikä mielestäni kuvaa juuri siitä pakettimaisuutta, valmiiksi lukkoon lyötyä teemaa. Paketti ei antanut mahdollisuutta kokeilla erilaisia lähestymistapoja, ja joutui ”väkräämään jotain samanlaista”.
Samankaltaisuus, vasemman ja oikean puolen samankaltaisuus, siis niin ku’ näin et kun selittää, niin kädet liikkuvat samalla tavalla, eikä niin ku’ vaik’ toinen täällä ja toinen täällä (naurua). (nauhoitettu kes-kustelu 2009.)
Tytöt myös pohtivat omaa asennettaan kyseistä liiketeemaa kohtaan.
Varmasti saa jotain erilaista aina, mut sit me ollaan saatettu saada jokin päähänpinttymä, et okei nyt tehdään tätä ja sit saattaa aina tuntua siltä et tekee sitä samaa vaikka se ei oiskaan sitä samaa, paitsi, sit siitä voi tulla semmoinen mielikuva et se on hankala käsittää se. (nauhoitettu keskustelu 2009.)
Olin kuitenkin enemmän suuntautunut työstämään kyseistä liiketeemaa kuin hiljentymään sen ääreen, mitä salissa tapahtui. Kehitin jo olemassa olevia
har-joitteita, olin kiinni kyseisen teeman alkuluonteisessa liikemallissa, makasimme lattialla ja koukistelimme ja ojentelimme yhtä puolta kerrallaan. Silti en saanut avattua teemaa itselleni enkä tytöille, olin jäänyt jumiin teeman muotoon. Avaan huomioitani työskentelystä yhdessä kirjoituksessani:
näin jonkinlaisen ”suorittamisen kiltteyden” heidän toiminnassaan.
Tunnen heitä jo sen verran, että uskallan tulkita tämän ei-tavaksi tanssia ja työskennellä. Jokin pidättää heitä, jotakin he vastustavat. Ei herännyt innostus eikä kokeilun riemu tämän harjoituksen myötä, kuten se on herännyt muissa harjoitteissa. Ja nyt huomaan, että tämä tunne tulee minulle aina, kun tutkailemme kyseistä teemaa. (Muistiinpano 25.3.2010.)
Keväällä 2010 laitoin liiketeeman hetkeksi syrjään, emme siis työstäneet sitä.
Liisa antoi liiketeemalle nimen ”täällä ei ole tilaa sulle”, ja hän selitti minulle, mistä kyseinen nimi juolahti mieleen: ”No kun mä yritän tehdä tätä teemaa, niin mulle tulee kauheen ahdas olo, mä en niinku mahdu itseeni, enkä keksi enää mi-tään tekemistä”. Liisan antama nimi muistutti minua leikkimielisyydestä, joka kyseisen liiketeeman kohdalla pääsi minulta unohtumaan.
Vasta kun syksyllä 2010 ryhdyin tyttöjen ehdotuksesta itse tanssimaan ky-seistä liiketeemaa, alkoi se avautua minulle. Minua opasti ja avusti koreografi Ervi Sirén, joka paloitteli ja jäsensi liiketeeman pienempiin osiin ja ohjasi minua niiden avulla löytämään omaa liikkeellistä tulkintaani kyseisestä liiketeemasta.
Vasta tässä vaiheessa ymmärsin, mistä tyttöjen vastustaminen kyseistä teemaa kohtaan tuli. Olin tarjoillut sen aivan liian suurena ja ahtaana pakettina, liian haastavana tehtävänä. Itse asiassa Liisa oli jo ilmaissut tämän haasteen runona erään tunnin jälkeen (25.3.2010), jolloin olimme työstäneet kyseistä teemaa: ”En tiedä olenko mänty vai kuusi, käpyinen petäjä huusi.” Aluksi vain iloitsin runosta, mutta myöhemmin ymmärsin, kuinka Liisa kiteytti runossa harjoitukseni ymmär-tämättömyyden ja tehtävän epäselvyyden, puun identiteetin hämmennyksessä.
Pohdin Liisan runoa kirjoituksessani:
Runossa elää epäilys, ihmetys. Olenko? Mikä olen? Ei kuitenkaan avoi-mena kysymyksenä, vaan vaihtoehtoisena. Olenko mänty vai kuusi?
Petäjä – honka – mänty huusi. Olen jotakin, olemassa olevana, mutta muodoltani muuttuva. Kokemus jostakin tutusta ja samalla tuntemat-tomasta, mikä sulautuu yhteen, asettuu vastakkain ja lomittain, kysyen
vaihtoehtoisesti, olenko? mikä olen? Olenko tuo tuolla, osa minua tai peilattuna muista. Olen tilassa olevana, ilmenevänä ja samalla piilou-tuvana. (Muistiinpano 8.4.2010.)
Kirjoituksessani en pohdi niinkään liiketeeman vaikeutta vaan työskentelyta-vastamme nousevaa epätietoisuutta. Epätietoisuus siitä, mitä pitäisi tehdä, ja samalla epätietoisuutta tanssista ja jopa maailmasta. Tästä mieleeni tulee ih-misen olemiseen liittyvä mysteeri. Kasvatusfilosofi Veli-Matti Värrin (2000, 61) mukaan ”osallistumme ruumiillisessa situaatiossamme itseämme suurempaan kokonaisuuteen, olemiseen”. Oleminen on meissä. Häntä lainatakseni ”ruumis pakenee kaikkia esineellistäviä määrittely-yrityksiä” ja on liian ”läheisesti koke-muksemme kokija ollakseen objekti” (ibid.). Mysteeri tavallaan kuvaa kietoutu-mistamme olemiseen, jota emme voi kokonaisuudessaan tavoittaa (Värri 2000, 61). Myös pohdintani olemassa olevana, muuttuvana, koskettaa epätietoisuutta, ei-tietämisen kohtaa. Kohtaa, jossa ”oleminen jää ainaiseksi mysteeriksi” (ibid.).
Jotain kuitenkin selkeni, sillä harjoitellessani kyseistä liiketeemaa ja sen avau-tuessa minulle, liiketeema sai nimen: toinen puoli ojentuu ja toinen koukistuu.
Spiralisoituminen
Sana spiralisoituminen kuvaa jatkuvaa kiertävää liikettä, joka ei leikkaa itseään.
Kierto ja kiertyminen olivat spiralisoitumisen ensisijaista liikkeellistä toimintaa.
Tytöt aloittivat kierron harjoittamisen käsistä. He kokeilivat, miten kädet kierty-vät ja johtavat muun kehon spiraaliliikkeeseen. Kun olimme harjoitelleet spiraalia kädestä lähtevänä, ehdotin, että kokeilemme spiraalia päästä alkavaksi, jolloin johdatin harjoituksen kohti liiketeeman refleksitoimintaa. Lähdimme harjoitta-maan pään kiertoa lattialla maaten, ajatellen, että liike suuntautuu päästä ulos-päin, kuin syntyisimme tai tulisimme esiin jostain ahtaasta paikasta. Aura koki tämän harjoituksen erittäin vahvasti, sillä hän kirjoitti palautteessaan: ”Kerran tunnilla mä löysin itseni poistumassa kohdusta. Synnyin. Sitä ei moni saakaan kokea kun vaan kerran.”
Pohdin, onko spiraaliliike meissä niin autenttinen (alkuperäinen) liike, että aina spiralisoituessamme voimme syntyä yhä uudestaan ja uudestaan? Tai ken-ties meissä syntyy jotakin uutta, uudenlaista kokemusta, tuntemusta, olemusta?
Kädet kiertyvät tilaan Kietoutuen erilaisiin suuntiin Synnyttäen virtaavaa liikekudelmaa
Etsien, tunnustelen ympärillään olevaa ilmaa Koskettaen tilan pintoja
Se on energian liike, se pyörii ympärillämme, voimme tarttua siihen milloin vain, sillä se on meissä ja ympärillämme. Spiralisoituminen kietoutuu itsensä ympärille ja tiivistyy muuttuen pyörimiseksi, avautuu ojentumiseen, kulkee ylöspäin ja alaspäin, sisältäen aina kaksi suuntaa.
Minun oli vaikea alussa tyytyä siihen, että spiralisoituminen ei kulje tilan poikki eikä avaudu tilaan. Mutta katsoessani tyttöjen tanssia ymmärsin, että spirali-soituminen on tilassa olemista, siihen kietoutumista ja sen kietomista itseensä.
Askellus
Tutustuimme alussa jalkapohjan refleksin testaukseen, jossa piirsimme jalka-pohjaan, sormella vahvasti painamalla, viivan varpaiden tyvestä kantapäähän ja katsoimme, kipristyvätkö varpaat. Pohdimme myös, mitä kaikkea sana jalka kuvaa: tuleeko siihen mukaan jalkaterä ja varpaat vai onko mielikuva koko jalasta, sääristä ja reisistä.
Mikä kohta jaloista tuottaa askelluksen? Varpaat kohtaavat lattian.
Jalkapohja leviää, rentoutuu ja jännittyy. Jalkapohja kohtaa ilman, kunnes se jälleen kohtaa lattian. Muoto.
Jalat muodostavat outoja, kiinnostavia hauskoja muotoja. Ne kääntyvät ja vääntyvät, ne suuntautuvat tilaan, ne omaavat muotojen variaation, kertoen katsojalleen tarinaa. Jalkojen muodot, asennot, esille asetettuina astuttuina askeleina, kutsuvat meitä tanssin, anatomian, fysiologian, este-tiikan ja tarinoiden maailmaan.
Liisa pohti yhdellä tunnilla, kun kokeilimme askellusta, että mistä tiedämme, että askellus tapahtuu jaloilla. En osannut vastata tähän kysymykseen. Liisa ei myöskään kaivannut vastausta. Mielestäni hän esitti kysymyksen herätelläkseen itsestäänselvyyksiä. Päätimme kokeilla muitakin vaihtoehtoja: askeltaa sormilla, istuinkyhmyillä, polvilla, selällä ja mitä ikinä keksittiin ja löydettiin. Opin tästä hetkestä sen, että asettumalla jo valmiin ajatuksen ääreen suljen monia mahdol-lisuuksia nähdä, havaita ja kokea ympäristöäni aina uutena ilmiönä.
Liiketeemoista askellus oli se, minkä tytöt liittivät arkielämään helpommin kuin muut teemat, sillä askelluksesta syntyvät toiminnat, kuten kävely ja juoksu,
olivat päivittäisiä toimintoja. Tytöt myös pohtivat, kuinka kävely arjessa ja kävely tanssissa erottuvat toisistaan ja miten niitä ajatellaan.
Sitten esimerkiksi se kävely. Toinen saattaa ajatella, että hmm tuo on tanssia, hmm tuo kävelee. Paitsi mä en ole koskaan aatellu sillee. Jos mä kävelen, niin mä en tiedä onks se tanssia tai siis mä en oo aatellu…
Ja sit harva tuskin ajattelee että kävelenpä kotiin, hmm tanssinpa kotiin (naurua) ja lähtee kävelemään. Ei se ehkä ihan. Paitsi, kyll mä olen joskus tanssinut kotiin. Niin mäkin. Niin mäkin. (Nauhoitettu kes-kustelu 2009.)
Kun olimme leikkineet askellus-liiketeeman kanssa pidempään, heidän ajatuksen-sa muuttuivat ja kävely oli heille sekä tanssia että arkikävelyä. Heidän mielestään kaikki riippui siitä, miten asiaa ajatteli tai millaisia mielikuvia käytti. Leikittely arkisen ja näyttämöllisen kävelyn erolla oli myös mukana esitysharjoituksissa ja esityksessä. Tätä avaan tarkemmin tämän osan luvussa kymmenen. Tytöt kertoivat, kuinka he hauskuuttivat itseään sillä, että he ajattelivat tanssivansa kävellessään kotiin ja toivat esiin, kuinka erilaiselta kotimatka silloin tuntui.
Askellus siis avasi tutkimusmatkan kodin ja koulun välissä ja lopulta auttoi meitä kiinnittämään muitakin teemoja arkipäivän toimiin.