Tanssiminen liiketeematyöskentelyssämme ja tutkimuksessani ponnistaa ennen kaikkea aikaisemmista opinnoistani, olen opiskellut tanssitaiteen maisteriksi.
Olen opiskellut moninaisia tanssilajeja ja tapoja kymmeniä vuosia. Olen opet-tanut tanssia sen moninaisuudessa kymmeniä vuosia ja aina palannut takaisin kysymyksen ääreen, mitä tanssi minulle merkitsee.
Tämän tutkimuksen yksi hankalimmista käsitteistä minulle henkilökohtai-sesti on ollut sana tanssi. Olen ollut jatkuvan kysymyksen äärellä siinä, mitä tarkoitan, kun käytän sanaa tanssi, ja mitä haluan sen tarkoittavan. Ongelmanani on ollut oma epäselvä suhtautumiseni siihen, koenko itse olevani tanssija ja tans-sin opettaja. Kysymykseksi nousi, voinko ja uskallanko käyttää sanaa tanssi, kun ja jos en enää voi osoittaa käsitteelle mitään suuntaa enkä merkitystä. Kierrän kirjoituksessani tanssi-sanaa käyttäen termejä kuten liikekudelma, liike, toimin-ta, liikkeellinen tutkiminen ja tunnustelu. Tanssista käsitteenä on tullut minulle vieras ja pelottava, se, jonka nimeä ei saa sanoa. Se on samalla minusta kaukana ja minussa oleva. Tämä ristiriita poukkoilee tämän kommentaarin sivuilla useaan otteeseen, ja siksi yritän selkeyttää edes jotain ajatuksiani suhteestani tanssiin, jotta tämä ristiriita olisi yhdenlainen ääni tutkimuksessani.
Tanssintutkija Tone Pernille Østern (2009, 140) pohtii väitöstyössään, kuinka tanssiin virittäytyessä mielen venyttäminen (lihasten sijaan) on tärkeää. Tärkeää siinä suhteessa, että alituisesti pohtii, mitä tanssiminen voi olla ja kuka voi olla tanssija. Esittävän taiteen tutkija André Lepecki (2012, 32) kritisoi, kuinka tanssi helposti nähdään ja sen vaaditaan näyttäytyvän sujuvana liikkeen jatkumona, jossa tanssijat hyppelevät ylös ja alas. Hän esittää, että tanssi on ontologisesti linkittynyt liikkeeseen, mutta tanssi ei välttämättä perustu liikkeeseen. (Ibid.) Meille esimerkiksi heräsi kysymys siitä, onko meidän kokemamme tanssi tanssia lainkaan. Aura totesi kirjoitetussa mietinnöissään:
Tanssi on sitä mitä sä koet, ajattelet, tunnet, mikä sua just huvittaa.
Tai ainakin meidän impro.
Liiketeematyöskentelyssämme tuntien jälkeisissä keskusteluissa tytöt pohtivat usein sitä, miten erilaista heidän tanssinsa oli siihen verrattuna, mitä he olivat nähneet muualla. Minä välillä pohdin sitä, tarvitseeko meidän kutsua tanssia tanssiksi. Pohdin: mikä riittää siihen, että sitä voi kutsua tanssiksi? Liisan poh-dinta jätti minut miettimään: ”Mut tanssis mua ihmetyttää eniten se tanssi, en mä osaa selittää sitä”. Voin todeta, että niin minuakin. Minua ihmetyttää tans-sissa tanssi, sillä mikä herättää tunteen tanssista ja mikä tai kuka määrittää, milloin jokin hetki on tanssia ja jokin taas ei? Missä menee raja? Onko mitään rajaa olemassakaan?
Katsoimme keväällä 2009 videoitua demonstraatiotamme, ja se kirvoitti keskustelua tanssista ja taiteesta. Tytöt puhuivat samanaikaisesti ja toisiaan täydentäen. En saanut äänitteestä selvää, kuka milloinkin puhui, ja siksi pidän seuraavaa lainausta tyttöjen yhteisenä näkemyksenä ja olen myös merkinnyt lähteeksi yksinkertaisesti ”äänitetty keskustelu 2009”.
runon voi kirjoittaa ihan miten vaan. Voi vaik kirjoittaa, että ”pääsy kielletty”. Jos taiteilija on ajatellut, että se on runo, niin silloin se on runo. (Äänitetty keskustelu 2009.)
Tässä tytöt pohtivat sitä, että taiteen voi määrittää tekijä itse. Tämä tavallaan viittaa siihen, että heille työskentelymme oli tanssia ja tanssin oppimista. He pohtivat myös sitä, mihin kohtaan heidän tanssimisensa asetettaisiin tanssin maailmassa. Tässä palaan takaisin Auran pohdintaan ja totean, että tanssi on kokemuksessa, ajatuksissa ja tuntemuksissa. Lainaan tyttöjen yhteistä pohdintaa siitä, mitä tanssi voi olla:
niin, toisten mielestä se ei oo tanssii. Toisten mielestä se on. Ja se, on niin ihmeellistä. Esimerkiksi käydään sitä ristilinjaa. Me käydään aluksi kontaten. Mitä tanssii toi on? Toi on konttaamista. Ja sitt me vaan ollaa la-la-la-la-la mut mehän tehdään se tanssien – niin – liikkeistä syntyy tanssi. – niin – Niin mutku kaikki ei ajattele sitä liikettä tanssina. Niin, niin, siinä se ydinongelma on. Sit kun se liike muuttuu, niin sit se onkin jo tanssii, tai sit se ei oo tanssii. Riippuu vähän missä sitä tekee. Mun mielestä tanssi, se on, et jokainen ihminen saa siitä oman kuvan. Tanssi
on sama kuin taideteos. Se on periaatteessa taiteilijan [-epäselvää-], se on sama kuin kattoo jotain taidetta, Picassoo. Ajatellaan, abstraktia taidetta, jossa on hmm, toss on kukkia ja toinen ajattelee hmm teepannu, tanssii niinku eri tavalla. (Äänitetty keskustelu 2009.)
Yhtenä ongelmana oli, että en ollut nimennyt työskentelyämme, koska en halun-nut kutsua tuntejamme nykytanssin tunneiksi. Tanssi-improvisaatiokin tuntui vieraalta, sillä työskentelymme ytimenä olivat liiketeemat ja niiden tutkimi-nen ja tunnustelu. Aino eräällä tunnilla kertoi, kuinka hän sanoo ystävilleen harrastavansa improvisaatiotanssia. Tuon nimen minäkin hyväksyin, etenkin siinä vaiheessa, kun liiketeematyöskentelymme kulkeutui syvemmälle oman liikekudelman ja tanssin kehräämiseen. Tässä työssä kutsun työskentelyämme liiketeemojen tutkimiseksi ja tunnusteluksi, ja tanssimistamme kutsun impro-visaatiotanssiksi sekä liikekudelman kehräämiseksi.
Työskentelymme ytimessä oli hiljainen päätös, että tanssimme saa muodos-tua omalakisesti ja omanlaiseksi, juuri sellaiseksi kuin se muodostuu. Se löytäisi oman muotonsa ja tyylinsä, kuten tytöt kirjoitetuissa pohdinnoissaan toivat esiin:
Tanssi on usein raskasta, mutta on erittäin rauhoittavaa tai villitsevää inspiroida ja luoda oma tunteensa tanssilla (Liisa 2011).
Välillä tanssi muistuttaa unta: liike/tilanne voi muuttua äkisti aivan erilaiseksi (Siiri 2011).
Olen joskus verrannut tanssia lumihiutaleisiin. Löytyy samankaltaisuut-ta, mutta kahta samanlaista ei ole, ihan kuin tanssiessa. Jokainen liike on erilainen ja jokainen liike jättää kuvion tilaan. (Aino 2011.)
Tanssiessani voin itse määrätä mitä teen NYT, ei tarvitse ajatella seu-raavaa hetkeä. Elän musiikilla. Liike tulee, liike menee. Tahti voi muut-tua nopeasta rauhalliseen, taso varpailta mahalleen. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivot tyhjenevät ja olo on upea. Määrään itse itseäni. Välillä tuntuu kuin näkisin unta. Ei tarvitse huolehtia. (Aura 2011.)
Tytöt kirjoittivat siitä, millaisena he kokivat tanssin ja ajattelivat sen ilmenevän.
Nämä kokemukset ja ajatukset nousivat heidän liikkumisensa myötä ja
samal-la vaikuttivat siihen, miten he työskentelivät, tanssivat, kohtasivat tehtävät, tunnustelivat ja tutkivat omaa liikkumistaan suhteessa toisiin ja ympäristöön.
Omalta kohdaltani lopulta ”riisuuduin” omista tanssin vaateistani, ennak-ko-oletuksistani ja tavoitteistani. Sain rohkeutta siirtyä muuntuvaan maailmaan.
Siihen maailmaan, jossa tanssi näyttäytyy arjesta poikkeavia hetkiä herätte-levänä, kummajaisia ja ihmetystä tuottavana, toisen kanssa jaettavissa oleva-na, liikkeessä, liikkeellä ja hiljaisuudessa elävänä. Se kutsunko sitä tanssiksi tai taiteen tapahtumaksi tai liikkeeksi tai kuvitelman tuotannoksi vai joksikin muuksi, ei muuta tarvetta ja intoa kehrätä liikekudelmaa, kohtaamisissa, jotka vaativat toisen huomioon ottamista, kuuntelemista ja oman tarinan kertomista.
(Hannula 2001, 113.)
Heijastimme omaa työskentelyämme niihin mielikuviin, joita meillä oli tans-sista. Hahmotimme omaa tanssiamme, sen yhtymäkohtia ympärillä olevaan ja eriävyyttä siitä. Uskon, että juuri ympärillä olevat tanssin (mieli)kuvat vaikuttivat siihen, miten työskentelimme, sillä me tavallaan sekä vastustimme että käytim-me hyväksemkäytim-me ympärillä olevia tanssillisia piirteitä ja laatuja. Tästä uuttaen voin kuvitella, että suuntaamalla huomiomme liikahduksistamme rakentuvaan muuntuvaan maailmaan, jonka tarkoitus on loitontaa meitä arkiolemuksesta, me voimme artikuloida meitä lävistävän tanssin esiin, ainutlaatuisena ilmiönä. Tanssi synnyttää omaa aikaa ja tilaa. Se haastaa sisäisen (sisäaistisen tuntemuksen) ja ulkoisen (näkyvänä ja nähtynä) jatkuvaan keskusteluun siitä, miten asutamme, tulkitsemme ja käsittelemme maailmaa (Rouhiainen 2009, 58). Tanssin oppi-minen ja opettaoppi-minen ovat parhaimmillaan oman ruumiillisuuden potentiaalin tutkimista ja tunnustelua. Tästä uuttaen tanssi merkitsee minulle moninaista ja samalla hyvin erityistä ruumiillista tietämisen tapaa. Tämä tietämisen tapa sisältää aistivan, tuntevan, havainnoivan toiminnan, joka synnyttää ymmärrystä meidän olemisestamme maailmassa. Minulle tanssi on ruumiiden (kehojen) vä-listä toimintaa, jossa tietäminen on yksilölvä-listä ja samalla jaettua. Tunnistamme toisistamme ihmisen muodon ja samalla tunnistamme oman ainutlaatuisuutem-me. Tanssimisen voidaan tässä ajatella tarkoittavan meidän avointa liikkeellistä toimintaamme, ilman tiettyä tavoitetta siinä, millaisena sen pitäisi näyttäytyä, jopa kohtana, jossa huomaa olevansa rakentamassa omaa ruumiillista ymmär-rystään suhteessa maailmaan. Voimme myös ajatella, että tanssiminen tässä tarkoittaa omanlaistaan tapaa liikehtiä ja asuttaa maailmaa. Voin sanoa, että tanssin merkitys tässä tutkimuksessa on ollut, että olemme tanssimisen avulla tutkineet syntyvää maailmasuhdettamme, ja olen sitä kautta tarkastellut, mil-laista opettamista ja pedagogista asennetta minussa syntyy.