Syksyn 2010 aikana, jolloin etsimme esityksen kaarta, ryhdyin harjoittelemaan omaa osuuttani esityksessä. Otin työstettäväkseni tyttöjen ehdotuksesta liike-teeman toinen puoli ojentuu ja toinen koukistuu. Tästä harjoitusprosessista, johon olin pyytänyt koreografi-tanssijan Ervi Sirénin55 auttamaan ja ohjaamaan minua, nousi jälleen uutta ymmärrystä koko työskentelystä. Ymmärsin, kuinka omalla läsnäololla vahvistaa toisen ja tanssin ilmenemistä tilassa, kuinka todistaa se tapahtuvaksi – etenkin, kun ajattelen työskentelymme improvisaatioon poh-jautuvaa ulottuvuutta, jossa esiin tuleva on aina kertaluontoinen, jossa seuraava askel on aina suhteessa edelliseen ja siitä seuraavaan.
Seuraavaksi kuvaan omaa liiketeemaharjoitteluani ja tuon esiin, miten se vaikutti meidän työskentelyymme ja mitä siitä oivalsin ja opin. Motivaationi oman tanssin harjoittamiseen tietyn liiketeeman avulla nousi siitä, että olin enimmäk-seen katsonut ja havainnoinut tyttöjen tanssimista ja työskentelyä liiketeemo-jen parissa, tehden muistiinpanoja. Katsoessani heidän tanssimistaan tunsin ja tunnistin heidän liikkeitään itsessäni (ruumiissani). Jaana Parviaista (2002, 326) lainatakseni ”toisen kehollisen liikkeen ymmärtäminen tapahtuu kinesteettisen aistin kautta empaattisessa aktissa”. Empatiassa on ennen kaikkea kyse siitä, mitä ja miten voimme tietää toisen kokemuksesta. Pelkkä liikkeen näkeminen ei yksin riitä, vaan tarvitaan toisen liikekokemukseen asettautumista. Toisen kokemus on mahdollista tavoittaa oman havainnon kautta, mutta on huomioita-va, että havaitseminen ei itsessään ole vielä empaattinen akti vaan eräänlainen ainutlaatuisen havainnon teko. (Ks. Stein 1917/89, 10–11; Parviainen 2002, 326.)
55 Tästä eteenpäin käytän Ervi Sirénistä hänen etunimeään. Tarkoituksenani on tällä tuoda esiin ja kunnioittaa hänen lämmintä, empaattista läsnäoloaan ja kannustustaan työskentelymme aikana.
Empatia on välitöntä eläytymistä toisen keholliseen kokemukseen, samaistumista toisen kokemusmaailmaan, toisen toiseutta kunnioittaen. Empatiassa kokemus itsestä ja toisen erillisyydestä säilyy. (Stein 1917/89, 11; Parviainen 2002, 331.)
Katsoessani tyttöjä erotan, että minä en ole he tanssimassa, ja tiedostan oman istumiseni, vaikka samalla suuntaudun heitä kohti. Kun eläydyn heidän liikkeisiinsä, on tärkeää, että olen tietoinen siitä, että en koe heidän alkuperäistä kokemustaan. On tärkeää tiedostaa, että en oikeasti liiku heidän liikkeitään, vaikka tunnen lähes tekeväni niin. Tässä kohden havahduin, sillä olin kaksi ja puoli vuotta uskotellut itselleni, että minulla on yhtä syvä ja tunnusteleva ote liiketeemoihin kuin olin havainnut tytöillä olevan. Jouduin huomaamaan, että olin pääasiallisesti kohdannut omia ruumiillisia kokemuksiani visuaalisen havaitse-misen kautta. Tämä tuotti sen, että olin niin sanotussa sekundaarisessa liikeko-kemuksessa, niin liiketeemojen kuin tanssimisen osalta. Steinin (1917/1989, 16–17) mukaan kokemus omasta liikkumisesta on alkuperäinen, joten havainnoidessani tyttöjen liikkeitä ne näyttäytyvät minulle alkuperäisenä (sekundaarina), ei-vät minusta lähtevinä liikkeinä. Tunsin olevani kuljetettu ja mukaan temmattu havaitsemissani ei-alkuperäisissä liikkeissä, mutta se ei silti riittänyt minulle.
Halusin itse kokea alkuperäisen liikekokemuksen. Haluni tanssia mielestäni liit-tyy myös aiheeseen, joka nousi yleisökeskustelussa, jossa esiin tuli, kuinka tytöt ponnistavat tanssiinsa ikään kuin puhtaalta pöydältä:
Ihana katsoa kun ei ole mitään, mitä purkaa vaan suoraan toimeen … ja se suora yhteys tilaan, maahan ja lattiaan. Ei jää mitään kommervenk-kia, mitä helposti jää, enemmällä taustalla. Tämä on niin eri lähtökohta.
Se on todella hauska, ja tanssitte tai ei, teillä on se yhteys maahan ja tilaan mahtavasti. Kiitos nautin kovasti. (Yleisökeskustelu 25.1.2011.)
Tyttöjen liikkeellinen vapaus ja heidän oman intuitiivisen ja kelluvan tilansa salliminen vaikuttivat minuun. Vaikutuin heidän asenteestaan ja tavoistaan olla.
He tulivat tanssitunnille avoimina, ilman tarvetta purkaa jo opittuja liikkeitä ja liikemalleja. Tämä olotila herätti minussa, ei ainoastaan ihailua, vaan myös kaihoa ja kateutta. Oma ikitreenattu, väsynyt ja kipuileva ruumiini kurottautui kohti tuota kelluvaa ja helppoa tilaa, jossa mitään ei tarvinnut purkaa. Tartuin mahdollisuuteen, Rouhiaista (2011, 84) seuratakseni, uudelleen jäsentää ja
uu-distaa omaa ruumiin hahmoani56. Tanssiessani halusin irrottautua kaikista ai-kaisemmista menetelmistä ja tanssin muodollisista taidoista. Halusin rujoutua, rikkoutua, ja jälleen eheytyä, tulla kokonaiseksi. Halusin oppia. Halusin oppia opettamaan. Tämä ei onnistunut yksin.
Nojaudun hetkeksi kohti kriittisen pedagogiikan isän Paulo Freiren (2005, 102, 145) ajatuksia: Vain yhdessä voi tapahtua aito kasvaminen (oppiminen).
Toiminta voi kehittyä ja kasvaa vain muiden kanssa, ei muiden puolesta eikä muita varten. Ryhdyin siis tanssiessani haastamaan minun ja tyttöjen välille syntynyttä asetelmaa, jossa minä tutkija-tarkkailijana istuin sivussa ja tytöt osallistuja-tanssijoina tanssivat katseeni alla. Nyt jaoimme rooleja, sekoitimme niitä, sain palautetta tytöiltä tanssiessani, hämmästelin ja kummastelin yhtä lailla nousevia tuntemuksiani liiketeemaa työstäessäni. Ymmärsin aina hiukan enemmän työskentelyssä piilleistä tavoista. Kohtasin itse leikkimielisyyden, lei-kin, vapauden tutkia ja tunnistella ja etenkin sain todellisesti tutustua sanan, mielikuvan ja liikkeen sykliin.
Harjoittelin aluksi yksin ja erillään tytöistä. Otin työstettäväkseni tyttöjen ehdotuksesta liiketeeman toinen puoli ojentuu ja toinen koukistuu. Ennen har-joitusten alkamista lähetin tutkimussuunnitelmani Erville, joka oli lupautunut avukseni. Ensimmäisessä tapaamisessa keskustelimme ajatuksistani tanssista ja tutkimuksesta ja niiden välisestä suhteesta. Ryhtyessäni tanssimaan Ervin katsoessa tunsin jännitystä ja jopa hiukan pelkoa. Pelkäsin, että hän ei jaksaisi katsoa tanssimistani ja kävelisi ulos. Tiesin, että näin ei tapahtuisi, mutta silti onnistuin rakentamaan itselleni kyseisen kuvitelman. Pohdin, mistä moinen ku-vitelma nousee. Miten se heijastuu tilanteissa, joissa itse olen katsojana, tark-kailijana, tehtävän tulkitsijana tai tanssijana? Tämä oli yksi lisäsyy harjoittaa katsotuksi tulemista. Rakentamastani pelkokuvitelmasta nousi myös pohdinta oman katseen merkityksestä asenteelle, tavoille ja tottumuksille. Tarkastelen lähemmin katsotuksi tulemista seuraavassa luvussa.
Ensimmäisissä harjoituksissa tanssiessani Ervin katsellessa hän ystävällisesti pysäytti minut ja ehdotti, että tanssisin hiljaisuudessa, sillä huomaamattani selitin ääneen koko ajan, mitä mielestäni olin tekemässä. Puhuin itseäni auki.
En uskaltanut luottaa ruumiillisuuteeni tarjoamaan liikkeeseen. Ennen kuin…
Ervi ehdotti, että aloittaisin tutkimalla ja kokeilemalla ojennusliikettä, joka saisi
56 Tämä tavallaan tarkoittaa ruumiinskeemaa, sitä edellytystä tai perustaa, jonka mukaan ruumis voi aktiiviseti sovittaa itsensä tilaan ja muovautua siihen ja toimia siinä (Rouhiainen 2011, 79; Gallagher 2005, 18).
seurakseen avautumisliikkeen. Vietin noin tunnin ojennellen ja avaten kehoani, selkääni, kylkiäni ja raajojani ja tutkin ensin kehon yhden puolen (oikea–vasen) ja sitten toisen puolen ojentumis- ja avautumisliikkeitä liikkeinä. Tunsin, kuinka raajani ojentuivat tilaan, tunsin raajojeni pituuden ja tunsin keskilinjani läpi kulkevan avautumisen. Seuraavalla harjoituskerralla Ervi ehdotti, että keskit-tyisin vain yhteen puoleen kehostani ja tunnustelisin, millaista liikettä kullakin puolella ilmenee, unohtamatta jo tutkittuja ja tunnusteltuja liikkeitä. Tuolloin ymmärsin, kuinka tehtävän (liiketeeman) paloittelu ja jäsentely pienempiin osiin selkeyttivät hankalaksi osoittautunutta liiketeemaa ja nosti esiin tutkittavaksi ja tunnusteltavaksi siinä piilleitä aiheita. Tässä kohden kykenin siirtymään tyttöjen asemaan niissä tilanteissa, joissa olimme yrittäneet ratkaista tuota tehtävää.
Huomasin oman väärinymmärrykseni liiketeemasta ja sen, miten en ollut kyennyt muotoilemaan tehtävää tytöille avoimena harjoitteena. Jäykkä kuva liiketeemasta aiheutti sen, että en kyennyt osallistumaan empaattisesti enkä täydentämään tulkinnallani heidän liikettään niin, että se kohtaisi minut, toisen, yksittäisenä liikkeenä. (Stein 1917/1989, 67.) Tällöin en myöskään kyennyt auttamaan heitä, löytämään uusia ja erilaisia ratkaisuja. Olin tavallaan sokaistunut liiketeeman tarjoamista mielikuvista, siitä, millaisena olin sen itselleni hahmottanut. Vasta tämän hahmottamani kuvan rikkoontuminen avasi ymmärryksen sekä liiketee-masta että myös niistä vaikeista hetkistä, joita olimme kohdanneet yrittäessäm-me ratkoa liian ahdasta tehtävää.
Jatkoin harjoitteluani kerran tai kaksi viikossa ja keskityin aina yhteen kehon puoleen kerrallaan. Oli hämmästyttävää, kuinka erilaiset liikeluonteet kehoni puo-liskoilla oli. Kun keskityin vasempaan puoleen, olivat liikkeeni laajoja, kaarevia ja tilaan laajentuvia. Oikeaan puoleen keskittyessäni oli liike leikkisää, terävää sekä pientä ja nopeaa. Harjoittelun aikana, jolloin keskityin yhteen puoleen kerrallaan, huomasin itsessäni hämmentäviä muutoksia. Tasapainoni huononi huomattavas-ti, ja minun oli vaikea pysyä pystyssä. Se ei tullut esille niinkään tanssiessani vaan enemmän arkielämässä, esimerkiksi ulkoillessani kompastelin ja kaatuilin tämän tästä. Toinen muutos tapahtui käyttäytymisessäni. Olin hypertilassa ja minun oli vaikea keskittyä etenkin hiljaiseen työskentelyyn. Minun oli tosi vaikea istua hiljaa ja paikallani, etenkin luennoilla. Koin olevani häiriöoppilas, ja koko energiani meni siihen, että pysyisin paikallani, luennoista ei paljoakaan jäänyt mieleen. Ajattelin, että olotilaani saattaa vaikuttaa liiketeeman harjoittaminen, etenkin oikean ja va-semman puolen eriyttäminen. Liitin vahvasti nämä oireeni primitiivireflekseihin, ja tätä vahvisti se, että minulta oli testattu kinesiologian kurssilla ATN-refleksi, joka osoittautui edelleen aktiiviseksi. Mielipidettäni vielä vahvisti se, että olin
poiminut liiketeeman (toinen puoli ojentuu ja toinen koukistuu) ATN-refleksistä.
Tiesin, että tämän refleksin pitkittyminen voi aiheuttaa tasapaino-ongelmia, etenkin pään liikkeiden myötä. Lisäksi kehon puolien sekoittuminen voi aiheuttaa sen, että ei ole dominoivaa puolta, jolloin oikean ja vasemman puolen käyttö ei au-tomatisoidu. Tämä puolestaan aiheuttaa epävarmuutta liikkeissä ja sitä, että on kykenevä käyttämään vain yhtä puolta kerrallaan. Päätin, havainnoidessani omia
”oireitani”, lisätä tanssiharjoituksiini rytmittävät liikkeet57, jotka Blombergin ja Goddardin ajatuksiin viitatakseni tasapainottaisivat viivästyneiden refleksien tuottamia ilmiöitä. Tein kyseisiä harjoitteita aina kun työskentelin liiketeemojen kanssa ja tunsin, että olemukseni rauhoittui ja pystyin paremmin keskittymään.
Lisäsin kyseiset liikkeet varmuuden vuoksi myös tyttöjen harjoittelun loppuun.
Vasta kun pääsin omissa harjoituksissa siihen vaiheeseen, että ryhdyin yhdis-tämään molempia puolia ja leikkimään niiden kanssa, olotilani rauhoittui. Tässä jään pohtimaan, kuinka paljon havainnointiini omasta käyttäytymisestäni vaikutti tieto ATN-refleksin olemassaolosta ja se, että kyseinen refleksi oli minulla viiväs-tyneenä. En tiedä, opinko tässä kokemuksessa enemmän tanssin oppimisesta tai refleksien taipumuksista vai omasta asenteestani. Moni asia elämässämme ja etenkin oman liikemallin uudelleen mallintaminen ja järjestäminen aiheuttavat rauhattomuutta ja tasapainottomuutta. Pieninkin muutos liikemalleissamme jo vaikuttaa ja vaikuttuu, jolloin käännymme ja kiepsahdamme hiukan erilaiseen
”asentoon” kuin olimme aikaisemmin.
Oman tanssimiseni myötä kohtaamisemme muuttui. Minusta tuntui, että olimme astuneet toimintaan, joka jatkuvasti haastoi tuntemamme oppilaan ja opettajan välisen vuorovaikutuksen tavat. Olimme toimijoita, yhdessä tekijöitä, ja nojauduimme improvisaatiotanssin syntyvään senhetkisyyteen. Kasvoimme ja kehityimme yhdessä. Katsoessaan tanssimistani tytöt kertoivat hyvin roh-keasti, mitä he näkivät, he kertoivat tyylistäni ja tavastani, joista en ollut edes tietoinen. He näkivät aina jotain sellaista, mitä en tiennyt esillä olevaksi, kuten tapani liikkua toistaen pientä liikettä ennen kuin uuden suunnan valitseminen on tapahtunut. Tämä sai minut pohtimaan omaa tapaani tanssia, havainnoimaan liikkumistani ja etenkin kunnioittamaan niitä hetkiä, joissa en ollut täysin tietoi-nen toiminnastani vaan toimin enemmän intuitiivisesti.
57 Olin oppinut tasapainottavat liikkeet Blombergin (2009) kursseilla. Liikkeitä olivat mm. polvien päällä istuminen, kädet edessä lattialla; siitä heijataan kohti konttausasentoa, aivan kuin pieni lapsi yrittäisi lähteä konttaamaan. Toinen liike oli selinmakuulla, jossa jalkaterillä tehdään pientä pump-pausliikettä, joka rytmittyy läpi kehon; sama tehdään vatsallaan, jolloin liike lähtee kämmenien työnnöstä lattiasta.