Omien opiskelujen yhteys

Seuraavaksi esittelen lyhyesti aikaisempia opintojani. Opintoni ovat luonnollisesti synnyttäneet niin tanssin, ruumiillisuuden hahmottamisen kuin tanssin opetta-misen yhteyteen niitä tapoja ja asenteita, joita tässä tutkimuksessa kriittisesti tarkastelen. Pyrin tuomaan opinnoistani esiin juuri näitä piirteitä.

Tanssitaustani

Aloitin tanssitunneilla käynnin vuonna 1977, jolloin lajeinani olivat jazzbaletti ja baletti. 1980-luvun alussa aloitin modernin tanssin (Limón-, Gunningham-, Graham-, Hawkins-tekniikat) ja stepin. Lähdin vuonna 1986 tutustumaan Amster-damissa olevaan Uuden tanssin kouluun (SNDO), ja eteeni avautui yhä laajempi kirjo tanssin erilaisia menetelmiä, joista mainittavimmat olivat releasetekniikka ja improvisaatio. Tutustuin Amsterdamissa myös yksityisiin tanssikouluihin, joista minulle merkittävimmäksi nousi Trude Conen¹⁷ luotsaama tanssikoulu Perron 2. Siellä pääsin tutustumaan useisiin erilaisiin modernin tanssin lähesty-mistapoihin, aasialaisiin lajeihin (mm. taiji, aikido) sekä somaattisiin menetelmiin (mm. Feldenkreis, Body Mind Centering / BMC). Amsterdamissa tutustuin myös brasilialaiseen taistelulajiin capoeiraan, josta tuli intohimoni kohde. Capoei-raa opiskelin, treenasin ja opetin vuodesta 1987 vuoteen 2007 asti. Sen rinnalle mahtui yksi ”laji”, ja se oli improvisaatio. Tutustuin tanssija-koreografi Julyen Hamiltonin¹⁸ kurssiin, ”improvisaatio ja kompositio”, vuonna 1987 ja siitä asti olen osallistunut hänen kursseilleen. Hänen inspiroimanaan olen jatkanut

pohdintaa-17 Trude Cone opiskeli tanssia New Yorkin Julliardissa, ja hän on työskennellyt tanssijana, koreogra-fina ja tanssin opettajana. Hän on toiminut taiteellisena johtajana Uuden tanssin koulussa (SNDO, Amsterdam) ja sen jälkeen johtajana Amsterdamin taidekoulun tanssilinjalla (the Dance Depart-ments of the Amsterdam School of the Arts). Hän on Body Mind Centering® -ohjaaja ja neurofysiolo-gisen psykologian terapeutti (neuro-physiological psychology) (www.movingthought.eu/trude/).

18 Julyen Hamilton on englantilainen, nykyään Espanjan Gironaan asettunut, tanssija-opettaja. Hänen opetuksena ja esityksensä perustuvat improvisaatioon (www.julyenhamilton.com/bio.html).

ni improvisaatiosta ja tunnustellut sen eri ilmenemisen muotoja ja merkitystä tanssissa, liikkeessä, ruumiillisuudessa ja elämässä.

Virallinen opintieni tanssin parissa alkoi, kun pääsin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle vuonna 1988. Pian huomasin, etten viihtynytkään siellä, sillä olin jo ehtinyt kotiutua Amsterdamiin ja ikävöin sen tarjoamaa tanssi- ja liikelajimaailmaa. Aikani etsittyäni paikkaani tein lopulta päätöksen ja siirryin syksyllä 1990 Uuden tanssin kouluun (SNDO) ja suoritin siellä kaksivuotisen tanssitaiteen sovelletun oppikokonaisuuden (application course). Noiden kahden vuoden aikana tutustuin erilaisiin uuden tanssin suuntauksiin, improvisaatioon sekä somaattisiin lajeihin, joista syvennyin BMC-menetelmään ja autenttiseen liikkeeseen. Samalla jatkoin capoeiraa ja opiskelujen jälkeen lähdin kuudeksi kuukaudeksi Brasiliaan syventämään kokemuksiani capoeirassa ja tutustuin samalla laajaan kirjoon afrobrasilialaisia tanssimuotoja. Vuonna 1993 palasin takaisin Teatterikorkeakouluun, nyt suorittamaan pedagogisia opintoja, ja valmis-tuin tanssinopettajaksi vuonna 1995. Siitä asti olen opettanut moninaista liikettä ja liikkumisen muotoa, niin aikuisille kuin lapsille, harrastelijoille ja ammattiin (näyttelijä, tanssi) opiskeleville.

Improvisaatio

Improvisaatio on ollut tanssin opetukseni keskeinen menetelmä jo kaksikymmen-tä vuotta. Erilaisten improvisaatioon suuntautuvien tehkaksikymmen-tävien avulla lähestyn kehon rakenteiden ja järjestelmien tunnustelemista ja tutkimista. Tehtäviä kut-sun usealla eri nimellä: kokemuksellinen anatomia, ”exploration work” (liikkeen tutkiminen ja tunnustelu), hands on -työskentely (kosketuksen kautta), leikki, teemallinen työskentely, mielikuvatyöskentely, työskentely tilassa ja ajassa. Lista kehittyy ja kasvaa aina työskennellessäni.

Tanssija-tutkija Danielle Goldmanille (2010, 5) improvisaatio on tanssijalle keino tutkia omaa olemistaan suhteessa jatkuvasti liikkuvaan, epävakaiseen maastoon, maailmaan. Improvisoidessaan tanssija kehrää jatkuvaa kudelmaa, ilman etukäteissuunnitelmia. Hamiltonin mielestä improvisaation taitojen oppi-minen vaatii omistautumista oman tanssivan keho-ruumiin opiskeluun (Benoit 1997, 203), sillä improvisaatiossa ei ole kyse tyhjästä luomisesta, vaan siinä on luonnollista käyttää aikaisemmista kokemuksista ja suorituksista koottuja voi-mavaroja ja keinoja (Goldman 2010, 5–6). Itse asiassa jokainen luova hetki on improvisaatiota: vaikka tuon kyseisen hetken tuotos asettuisi niin sanottuun valmiiseen tanssikuvioon, niin silti se jatkuvasti sisältää improvisaation hetken.

Voidaan kuvitella, että improvisaatio tanssin oppimisen tapana tai esityksenä on tuon luovan hetken pidennystä, sen laajentamista, jopa äärimmilleen.

Improvisaatio voi olla esiintymismuoto, työskentelytapa, ajattelu ja toimin-tatapa. Se janoaa intuitiota, mielikuvitusta, yllätyksellisyyttä, hämmennystä ja ihmetystä. Ihmetys ja hämmennys ovatkin improvisatorisen otteen keskeisiä ilmiöitä. Fenomenologi Sara Heinämaata (2000, 57) seuratakseni ihmetys on pysähdys, totunnaisten ajattelutapojen ja toiminnan väliin iskeytyvä keskeytys, joka mahdollistaa suunnanmuutoksen. Se antaa mahdollisuuden poiketa ja irrot-tautua tutuista, jopa jähmettyneistä ja jämähtäneistä tavoista. Ihmettelyn hetki on odottamisen tila, jossa oleillaan ihmetellen, kysyvästi, tunnustellen, ennen kuin ratkaisu siitä, sopiiko koettu meille, syntyy. Heinämaa vielä painottaa, että

”vain ihmettelyyn kykenevällä ihmisellä on liikkuva ja joustava mieli, mikä tekee oppimisen mahdolliseksi”. (Ibid.)

Improvisaatio, niin liikkeen tutkimisessa ja tunnustelussa kuin jopa opetta-misen menetelmänä, ei ole summittaista ja suunnatonta toimintaa. Tanssitaiteen tohtori Riitta Pasanen-Willberg (2000, 40) toteaa, että improvisaatio on kykyä operoida liikkeellä. Se on tekniikkaa, jossa tanssija (toimija) on kiinnostunut merkitysyhteyksistä ja asettuu työskentelemään niin, että on tietoinen kunkin askeleen suhteesta seuraavaan. Sheets-Johnstonen (1999, 487) mukaan aina kun suuntaamme tietoisuutemme tai huomiomme keho-ruumiiseemme, etenkin silloin kun liikumme, liikkeemme ja havaintomme punoutuvat saumattomasti yhteen. Tämä mielestäni on improvisaation ydin. Liikkeen ja havainnon yhteen punoutuminen ja siitä nousevien kokemusten tiedostaminen muodostavat pohjan toiseudelle avautumiseen. Improvisaatio on parhaimmillaan jatkuvaa toiseuteen tutustumista. Toiseus, joka on tuntematonta, avaa myös itsessä tuntematonta (Heimonen et al. 2015, 26). Tuntemattomuus itsessä avautuu yllätyksellisenä, jopa joskus pelottavana. Eikä riitä, että kerran kahlaa itsen ja minuuden kerros-tumien läpi, vaan improvisaatio haastaa jatkuvaan omaelämäkerrallisten tasojen läpikäymiseen, yhä uudestaan ja uudestaan.

Tanssi-improvisaatio on ennen kaikkea voimallinen tapa asuttaa ruumistaan ja olla vuorovaikutuksessa maailmaan (Goldman 2010, 5). Sheets-Johnstonen (1999, 486–487) mukaan, tanssija improvisoidessaan ihmettelee maailmaa liik-kuessaan. Tässä liikkuvassa (tanssivassa) ihmettelyn hetkessä maailma on muun-tuva, hetki hetkeltä syntyvä, meneillään olevana, eikä siinä ole jakoa ulkoiseen tai sisäiseen, myöhempään tai aikaisempaan, alkuun tai loppuun. Mielestäni kauneinta improvisaatiossa on, kuten Sheets-Johnstone (1999, 489) ilmaisee, tans-sija improvisoidessaan tutkii maailmaa liikkuessaan ottaen huomioon maailman

sellaisena kuin se on olemassa siinä hetkessä, sen jatkuvassa, alati laajenevassa läsnäolossa. Improvisaatio on ennen kaikkea ihmettelyä liikkeessä itsessään, jatkuvaa tutkimusta ja tunnustelua omista ruumiillisista mahdollisuuksista, jotka havaintojen myötä kietoutuvat liikkeeseen. Minulle improvisaation mer-kitys on sen muuntuvuudessa. Siinä, kun sitoutuu improvisaation tarjoamaan syntyvään maailmaan ja jatkuvaan uuden kehräämisen tapaan: tällöin mielestäni synnyttää uutta liikkeellistä toimintaa ja ymmärrystä. Improvisaatio on ennen kaikkea toimintaa, heittäytymistä ei-tietämiseen. Tanssi-improvisaatio sisältää moninaisia käytäntöjä ja toimintatapoja. Se haastaa kasvattamaan ”työkalupak-kia”, sillä jatkuva kasvaminen ja kehittyminen, jotka vaativat jatkuvaa kasvavaa ymmärrystä itsestä ja ympäristöstä, vaativat jatkuvaa harjoittelua.

Capoeira

Vaikka tämä tutkimus ei suoraan liity capoeiraan¹⁹, haluan kuitenkin tuoda esiin muutamia seikkoja, joita olen lajin parissa viettämieni intohimoisten vuosien aikana itsestäni ja lajin tarjoamasta maailmasta löytänyt. Alkutaipaleeni capoei-rassa on Amsterdamissa, jossa opiskelin Claudio Lemoksen (Samara) Capoeira Senzala -koulussa. Aloittaessani capoeiran kohtasin hyvin erilaisen liikkeiden monitasoisuuden kuin tanssissa olin kohdannut. Lajille ominaisesti liikuimme jatkumona ylös ja alas sekä ylösalaisin. Mutta se, mikä minut lopulta koukutti capoeiraan, ei kuitenkaan ollut lajin tarjoama näyttävä liikkeistö, vaan ”kohtaa-minen”. Lajille ominainen muoto on liikkua pareittain, haastaen toinen toistaan reagoimaan liikkeen rakentamiin tilanteisiin. Tästä kohtaamisesta käytetään useaa nimitystä: tanssi, peli, taistelu, leikki. Minä puolestani ajattelen sen olevan, käyttääkseni capoeiramestarin Mestre Garrinchan (Rio de Janeiro) sanontaa, vakavaa leikkiä (brincadeira séria / jogo sério). Tällä hän mielestäni tarkoittaa asettumista peliin tai leikkiin niin, että kohtaaminen, jossa kielenä ovat hyök-käys- ja puolustusliikkeet, leikkimielisyys syntyy kunnioituksesta toista koh-taan; kunnioituksesta yhteisiin sääntöihin; kunnioituksesta omalaatuisuuteen.

Unohtamatta yllätyksellisyyttä ja ihmettelyä, jotka teatteritaiteen tohtori Satu Olkkonen (2013) tuo esiin vakavan leikin piirteinä. Vakavuudesta huolimatta toisen kohtaaminen capoeirassa on ilo, sillä yksin liikkuminen tai pelaaminen ei synnytä vuorovaikutusta, liikekielellistä leikittelyä, vaan siihen tarvitaan toinen.

19 Capoeira on brasilialainen taistelulaji, josta monet käyttävät kuvausta tanssi-taistelulaji. Itse jätän sanan tanssi pois, sillä se mielestäni antaa väärän vaikutelman lajille ominaisesta taistelullisesta, juonikkaasta ja haastavasta luonteesta.

Kohtaaminen tapahtuu aina improvisaatiossa, jonka pohjana on tietty liikkeistö ja näistä liikkeistä muodostunut niin kutsuttu liikekieli.

Harjoittaessani capoeiraa halusin oppia ymmärtämään tämän liikekielen moninaisia ulottuvuuksia. Pyrin välttämään lajiin rakentuneiden tyylisuuntien seuraamista, sillä koin, että ne olivat kiinnittyneitä tiettyyn muotoon ja tapoihin, jotka mielestäni jopa estivät tätä kohtaamista. Nyt reflektoidessani matkaani capoeirassa voisin sanoa, että opettelin liikkeiden muotoja, toistin niitä paljon ja usein, kunnes ne avautuivat uuteen muuntuvaan muotoon. Kirjoitin liikekieltä ruumiillani aina uudestaan ja uudestaan. Onnistuin saavuttamaan mielestäni capoeiralle ominaiset, kehon läpi virtaavat moninaiset suunnat, liikkeen jatkumon ja virtauksen, joissa hälvenivät käsitteet eteenpäin, vertikaaliin, sivulle ja tasa-painossa. Liikuin jatkuvassa ”kaatumisen” tilassa, jossa vertikaalisuus tarkoitti jotain muuta kuin pystyssä olemista, jossa keskilinja oli ohittamista ja kietou-tumista, jossa spiralisoin ja spiralisoiduin, kietouduin ja avauduin. Liikkuminen toisen kanssa reagoiden toisen liikkeisiin, leikkien kyvyllä manipuloida²⁰ tilaa ja etenkin kokemus siitä jännitteestä, kumpi kaataa (vai kaataako) toisen, tarjosi-vat täysin erilaisen liikkeellisen maailman kuin tanssi oli siihen asti tarjonnut.

Lisäksi Brasilia jo sellaisenaan oli vaikuttava kokemus. Kohtasin köyhyyttä, jota en osannut edes kuvitella, ja kohtasin siinä elävää toivoa ja unelmaa. Olin gringa (vierasmaalainen), minne ikinä menin. Ainoa yhteinen kieleni oli capoeira, vaikka puhuinkin portugalia. En kyennyt samaistumaan luku- ja kirjoitustaidot-tomaan kulttuuriin, johon capoeiraa tehdessäni törmäsin. Tunsin itseni etuoikeu-tetuksi, sillä minä kykenin lukemaan kirjoja capoeirasta, kirjoittamaan laulujen sanoja ja tekemään omia muistiinpanoja tunneista. Moni opettaja oli lisännyt lukemisen ja kirjoittamisen oppimisen merkityksen capoeiran yhteyteen. Se oli kunnioitettavaa ja kaunista, sillä jokainen tunti mahdollisti hiukan enemmän unelmaa ja toivoa paremmasta huomisesta. Tutustuin myös ryhmiin, joissa elin-taso oli korkeampi. Tunnit ja tuntien ilmapiiri muistuttivat paljon enemmän Lemoksen ryhmän tunteja Amsterdamissa. Kyse tässä ei ole siitä, kumpi on oikeutetumpaa tai alkuperäisempää, vaan ainoastaan omista havainnoistani.

Brasiliassa ulkomaalaisuuteni ja etenkin vaaleuteni herättivät erilaisia reakti-oita ympäristössä siinä kulkiessani. Välillä jouduin todistamaan haluani oppia capoeiraa ja jopa olemassaoloani. Toisinaan gringana minulle avautui

mahdolli-20 Käyttämällä yhdessä käsitteitä leikki ja manipulointi haluan kuvata capoeiran luonnetta ja ajatusta vakavasta leikistä. Manipulointi tässä viittaa capoeiran ytimessä elävään ”malandragemiin”

(juonikkuuteen) ja siihen, kuinka tietyllä leikkisällä ja juonikkaalla otteella voi saattaa toisen häm-mennykseen, unohtamaan suojauksen, ”sotkeutumaan jalkoihinsa”.

suuksia tutustua capoeirassa tärkeisiin ihmisiin, vanhoihin mestareihin (mestre).

Ihmisiin, joiden elämä on piirtynyt capoeiran historiaan. Kuuntelin tarinoita elämästä Brasiliassa, elämästä capoeirassa, elämästä köyhyydessä sekä toivosta ja unelmista. Tämä sai minut pohtimaan, mitä nämä unelmat ja toivo voisivat olla Suomessa. Miten tanssin oppiminen ja opettaminen voisivat kiinnittyä tähän?

Paulo Freire (1982, 99) ehdottaa, että unelmassa elää utopia. Tällä hän ei tarkoita epärealistista utopiaa, vaan hän tarkoittaa käytäntöä, utopian käytäntöä:

Praktiikkaa, joka tuomitsee epäoikeudenmukaisuuden sekä hyväksikäytön ja julistaa mahdollisen unelman puolesta, julistaa toivoa huomisesta. Käytäntöä, joka menee väliin niin väittelyssä kuin valtakeskustelussa ja joka elää tuomit-semisen ja julistamisen välissä. Ehkäpä tanssin oppiminen ja opettaminen voisi olla yhdessä unelmointia. Unelmointia hetkistä, joissa voi vapautua kaikista piilotetuista, välissä olevista ja räikeästi esiin tulevista pakotteista; irtaantua riittämättömyyden tunteesta sekä ei-osaamisen ja ei-kykenemisen ajatuksista;

vapautua uskaltamaan tanssia ja kokemaan tanssi itsessään ja itse tanssissaan.

Ehkäpä nyt, eilen, tänään ja huomenna tarvitsen ripauksen utopian käytäntöä uskoakseni siihen, mihin uskon tanssin (taiteen) opetuksessa ja sen tarpeelli-suudessa.