Esityksen lähestyessä keskityin vahvasti harjoitusten aikana siihen, miten näyt-täydymme esityksessä. Tärkeää oli, että meillä olisi mahdollisimman turvallinen tunne niin tanssia yleisön edessä kuin sen jälkeen puhua omista kokemuksistam-me. Tulimme yhä tietoisemmiksi siitä, että meitä katsotaan, mikä puolestaan herätti pohdintaa siitä, miten näyttäydymme – ja kenelle. Tästä nousi aihe kat-sotuksi tuleminen. Tutkimme ja tunnustelimme katkat-sotuksi tulemista aluksi niin, että kukin tanssi yksin ja muut katsoivat. Yksin tanssiminen oli alkanut siitä, kun yhtenä harjoituskertana salin lattiaan oli teipattu pieni alue. Aluksi tehtävänä oli tutkia liikkumista pienessä tilassa, kunnes mukaan tuli painotettu tietoisuus siitä, että oli katsottuna. Painotetulla tietoisuudella tarkoitan sitä, että keskityimme tunnustelemaan, millaisia tuntemuksia heräsi, kun toiset katsoivat, ja miten se vaikutti tanssimiseen. Aino kirjoitti reflektiossaan: ”Varsinkin soolot edistivät ja lisäsivät itsevarmuutta. Oli aina jännittävää tanssia yksin, vaikka katsojina oli vain 4 henkilöä”. Tytöt toivat tuntikeskusteluissa esiin, että toisten katsoessa omaan tanssimiseen keskittyi ihan eri tavoin kuin ryhmässä tanssiessa. Juuri yksin tanssiminen oli heidän mielestään se hetki, jossa etenkin katsotuksi tule-minen nosti tunteen, että oli liikkeillään kertomassa jotain tarinaa. Ymmärrän tämän niin, että toisten katsoessa oman liikkumisen havainnointi syveni. Tällöin liikkeiden merkitykset avautuivat ja moninaistuivat. Harjoitellessamme katso-tuksi tulemista me samalla harjoittelimme katsomien tapaa. Pohdimme, miten oma katse voisi olla tukea antava ja jopa kanssatanssija.
Harjoitin etenkin esityksen harjoitusvaiheessa katsotuksi tulemista hyvinkin järjestelmällisesti, jos näin voin sanoa. Apukeinoksi otin Eila Goldhahnin Mover-Witnessing-kurssilla (2010) kokemaani lähestymistapaa katsoa toisen liikkumis-ta, jota kutsun tässä nimeltä todistava katsominen. Goldhahnin lähestymistapa nousee menetelmästä autenttinen liike, jota voidaan ajatella sekä somaattisena menetelmänä että terapiamuotona. Menetelmässä on useita ulottuvuuksia, mutta itse poimin siitä liikkujan ja katsojan suhdetta ylläpitävän todistavan katsomisen.
Autenttisen liikkeen uranuurtaja Janet Adler (2002, 62) ajattelee, että liikkeen
todistaja (katsoja) ei ainoastaan katso tai tarkkaile liikkujaa kohdistamalla fokus-taan tai katsetfokus-taan yksinomaan liikkuvaan kehoon, vaan todistaja on osallistuja, joka on tietoinen omasta olemuksestaan liikkujan läsnäolossa. Todistaja avautuu hetki hetkeltä oman kokemuksensa moninaisuuteen. Hän lisää, että todistajan kokemus on riippuvainen liikkujan läsnäolosta, ja toisaalta liikkujan kokemus on riippuvainen todistajan läsnäolosta, jolloin ”toinen” ei ainoastaan ole salin sivussa hiljaa istuva todistaja tai liikkuja, vaan tämä ”toinen” on juuri ”tässä” ja havaitsee yhä syvemmin itseään samalla säilyttäen tietoisuuden samassa tilassa olevasta toisesta. (Adler 2002, 43.) Niin kutsuttu todistava katsominen kiinnittyy empaattisen katsomisen tapahtuma, jossa eläytyy toisen liikkeeseen tiedostaen siinä oman olemisensa eroavana toisesta. Vahvistin harjoitetta niin, että opet-telimme kertomaan toisillemme, mitä olimme nähneet. Yksinkertaisimmillaan harjoitimme oman näkemän kertomista lauseella: näen käden ojentuvan sivulle, sormien kaartuvan alaspäin ja lantion kallistuvan poispäin. Pyrimme kuvaile-maan liikkeitä, joita olimme ehtineet ja kyenneet katseellamme todistakuvaile-maan.
Seuraavaksi kerroimme omaa tulkintaa nähdystä, nousevia tuntemuksia, mieli-kuvia ja tunteita. Tytöt toivat esiin, kuinka heidän katsoessaan toisen tanssimista jotakin selkeytyi heidän omassa tanssissaan ja ollessaan katsottuna toisen katse selkeytti, sillä aktuaalisella hetkellä, omaa tanssia. Tulimme tietoisemmaksi omasta olemisestamme, liikkeistämme ja etenkin oman ruumiillisuuden merki-tyksestä liikkeen synnyttäjänä.
Esityksiin päätimme etukäteen soolotanssin ensimmäisen liikkeen, joka si-sälsi sen liiketeeman, jonka kukin oli valinnut tukirangaksi, ja näin ratkaisim-me katsotuksi tulemisen. Tällä hain turvallista aloitusta yksin tanssimiseen, ja samalla se antoi itselle aikaa astua lavalle ja aloittaa oma tanssi. Aloitimme soolotanssit ensiliikkeen tunnustelulla. Siirillä ensimmäinen liike oli ojentaa käsi tilaan ja kääntää sitä, tehdä spiraalin ensi liikkeitä. Liisa valitsi askelluksen, ja ehdotin, että hän hyppisi alussa. Hän hyppi erilaisia hyppyjä noin minuutin ajan pitkin tilaa. Aino aloitti pään liikkeellä. Hän istui risti-istunnassa, ja Liisan vielä hiljentäessä tanssiaan Aino liikutti hitaasti päätään taipuen eteenpäin, kunnes pää tömähti lattiaan. Hän rakensi kohdan oivallisesti, sillä hän antoi Liisalle aikaa lopettaa ja samalla itselleen aikaa aloittaa oman tanssin. Auralla ei ollut
omaa ensiliikettä, sillä hänen tanssinsa alkoi suhteessa Ainon tanssiin63. Näiden ensiliikkeiden kautta asetimme liikkeemme katsotuksi. Ajattelimme katsotuksi tulemista tietynlaisena itsensä tilaan, niin spatiaaliseen kuin emotionaaliseen tilaan, asettumisena. Tässä tietynlaisen voidaan ajatella tarkoittavan asennet-ta, jonka avulla tanssija tarjoaa katsottavaksi liikkeen sellaisella tavalla, joka ei määritä katsojan tapaa katsoa. Tarjoamalla liikkeen (itsensä) näkyväksi voi heittäytyä ”kuvaan”, joka muodostuu, kun ulkopuolella oleva katse tekee itsestä näkymän (Sivenius 1997, 54). Tällä tarkoitan, että rakensimme itsellemme mie-likuvan, jossa ajattelimme, että liike ja liikkeen katsominen yhdistyvät kutsuen samalla katsojan katseen mukaan.
Esitykseen valmistauduttaessa tiedostin, että toisen näkemisen kokemus pysyy tavoittamattomana, sillä koskaan ei voi tietää, mitä toinen näkee. Tämä ajatus toi meille rohkeutta asettua tanssimaan yleisön eteen. Vapautimme it-semme siitä vastuusta, mitä katsoja katsoo ja näkee. Aura pohtii esiintymisen kohtaa seuraavasti:
Esitys oli niin intiimi tapahtuma. Yleisö pääsee niin lähelle itseä. Vähän niin kuin olisi alasti. Muttei silleen pahassa mielessä alasti, vaan joten-kin riisuttu, luonnollinen, ilman kikkoja ja kiksejä. Se kaikki liike tuli minusta. Se oli niin mua.
Yleisö vastasi tähän liikkeen tarjontaan seuraavasti:
Nautin tavattomasti siitä tavasta miten te olitte tuolla lavalla, myös silloin kun ette varsinaisesti tehneet mitään.
Tässä tulikin sellainen olo kun olisi ollut tirkistelemässä sitä teidän treenausta, tai jotain semmoista, ei tullut sellainen esitysolo ollenkaan.
Katsojana tuli sellainen olo, että teillä oli hyvä olla siellä. Oli aivan upeeta katsoa teidän liikettä, se ikään kuin kosketti. (Nauhoitettu ylei-sökeskustelu 2011.)
63 Tytöt tanssivat esityksessä soolo–duetto–soolo-yhteistanssin. Tämä nousi itse asiassa käytännön syistä, sillä Aura joutui sairastumisen vuoksi olemaan paljon poissa esitysharjoituksista juuri sillä hetkellä, kun esityksen kaari valmistui. Siirtyessämme mustaan tilaan (black boxiin) pyysin tyttöjä tunnustelemaan tilaa soolojen kautta ja tunnustelemaan sooloja tilan kautta. Aura oli vielä puoli-kuntoinen, ja pyysin Ainoa tanssimaan hänen kanssaan, jotta Aura jaksaisi. Katsoessani heidän herkkää, aistillista, yllättävää ja ennakoimatonta yhteistanssiaan en halunnut enää luopua heidän yhteisestä tanssistaan. Kysyin heidän mielipidettään, ja molemmat pitivät ajatuksesta.
Tanssimisemme, joka syntyi ilman tavoitetta tulla jonkin näköiseksi, paljasti oivallettavaksi omassa voimassaan olevaa, oman ruumiin piirtämää, hetkittäistä ja katoavaa. Kukin hetki tanssissamme oli uutta rakentavaa, uuden tulemisen tilassa olemista. Harjoitellessamme katsotuksi tulemista oivalsin yksinkertaisen asian, joka minulle nousi merkittäväksi: kunkin liike oli oman ruumiin tarjoama ja esille tuoma, eikä kukaan muu voinut olla siinä samassa kohdassa samaan aikaan. Ymmärsin ilmenemisen ainutkertaisuuden, liikkeen kertaluontoisuuden, yksittäisyyden ja kohtaamisen. Ymmärsin, että kykymme liikkua ja paikallistua mahdollistaa ruumiillisen kohtaamisen, jossa jaettavaksi avautuu näkyvän ja näkevän, katsomisen, kielen, puheen, eleiden ja ilmaisun maailma. Hengähdän ja totean, että kauneinta esityksessämme oli, että me – esiintyjä ja katsoja (oppilas ja opettaja) – kohtasimme yhteisessä tulemisen tilassa ja ajassa, kohdassa, jonka koimme samanaikaisesti sekä sisäisenä kokemuksena että ulkoisena havaintona ja ilmaisuna (Laine 1997, 93).