Moi, miten menee. Onko kaikki hyvin?
Hei, olet käynyt kampaajalla. Sulla on upea hattu.
Mä unohdin treenihousut kotiin.
Tänään tanssi sujuu, kun olen Anin housuissa. En mä kyllä haluaisi olla sen housuissa.
Ei kun oikeasti, sen housut jalassa.
Mitä tänään tehdään?
Improtaan ja jorataan. Liiketeemoja. Leikitään.
Shh, käytävällä ollaan hiljempaa, saleissa on harjoituksia menossa.
Astumme saliin, tytöt vaihtavat vaatteet. Jutustelu jatkuu koko sen ajan. He kuitenkin jo tietävät, että heti kun he ovat valmiita, alkaa hippa…
Tässä osassa kuvaan salin tapahtumia, sitä, kuinka työskentelimme liiketee-mojen kanssa. Tavoittelen tuntien tapahtumia ja tuon esiin työskentelyssäm-me olleita lähestymistapoja. Kirjoitan oivalluksista ja hämmästyksen aiheista.
Kuvailen liiketeematyöskentelyssä tapahtunutta, sitä, kuinka liiketeemojen tutkimisesta ja tunnustelusta improvisaatiotanssi hiljalleen syntyi ja lopulta muuntautui esitykseksi. Mitä opimme ja oivalsimme? Tässä osassa pidän mie-lessäni tutkimuskysymyksen: millaisia kokemuksia, oivalluksia ja ajatuksia lii-keteematyöskentely herätti tutkimukseen osallistuvissa oppilaissa ja minussa?
6. Lähestymistapoja
Työskentelymme pohjana olivat valitsemani liiketeemat, joita tutkimme ja tun-nustelimme improvisatorisen otteen avulla. Tässä luvussa kuvailen liiketeema-työskentelyämme ja esittelen siinä ilmenneitä lähestymistapoja, jotka olivat improvisatorisen otteen sisällä olevat mielikuvatyöskentely, toisto, erilaiset tilan käyttöön liittyvät harjoitteet sekä musiikin käyttö. Mielikuvatyöskentely kiin-nittyi heti työskentelyymme. Kuljimme sanasta kohti liikettä ja liikkeestä kohti sanaa. Tämän syklin sisällä mielikuvatyöskentely, mielikuvat, kielikuvat ja kuva-kieli, nousivat merkittäväksi harjoitteluamme ja tanssimistamme syventäväksi menetelmäksi. Silmukointi sanasta mielikuvaan ja mielikuvasta liikkeeseen ja siitä usein takaisin sanaan tarjosi meille eräänlaisen käytännön, toimintatavan tai menetelmän, jonka avulla meillä oli mahdollisuus syventyä liikkeen tutkimiseen ja tunnusteluun ja sieltä avautua kohti syntyvää liikekudelmaa (tanssimista).
Toisto näyttäytyi kunkin liiketeeman uudelleen kutsumisena, tuntirakenteena sekä sanan, mielikuvan ja liikkeen syklinä. Tilan merkitys oli työskentelyssämme suuri, kuten toin esiin pohtiessani siirtymistämme Teatterikorkeakoulun tiloihin.
Musiikin käyttö tavallaan liittyy tilalliseen lähestymistapaan. Aloitan tarkasteluni tilasta, minkä jälkeen kuvailen mielikuvatyöskentelyä. Siitä hypähdän toistoon ja sen herättämiin nyt kirjoitettuihin mielikuviin. Lopuksi pohdin musiikin käytön merkityksiä työskentelyssämme.
Tila
Astuessamme saliin siellä oli jo työskennelty, sinne oli jätetty jälkiä. Nämä jäljet olivat sekä konkreettisia tavaroita sijoiteltuna tilaan että varastoitunutta tiivisty-nyttä aikaa. Tilan tehtävä Gaston Bachelardin (2003, 83) mukaan on varastoida
”tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihin”, sillä tilaan muistot juurtuvat.
Meissä kukin sali sai oman muistonsa, oman erilaisen, kunkin yksittäisen ja sa-malla jaetun muiston. Usein tytöt pohtivat saliin tullessaan, mitä siellä oli tehty aikaisemmin. He kuvittelivat useita erilaisia tapahtumia, ja nämä kuvitukset
ilmenivät välillä myös tanssimisessa. He antoivat itsensä vaikuttua niin tilasta huoneena kuin sinne tuoduista ja jätetyistä tavaroista. Saleissa olleet esineet, niiden järjestäytyminen ja saliin laitetut tilalliset merkit vaikuttivat suuresti toimintaamme. Käytimme niitä hyväksi, inspiroiduimme niistä ja teimme spon-taaneja valintoja aina sen mukaan, mihin toiminta tai tanssi milloinkin suuntau-tui. Emme siis tulleet tyhjään tilaan täydestä arkipäivästä, vaan kohtasimme tilan tuoden mukanamme aiheita ja asioita ja samalla vastaanotimme tilan sen hetkisen syntyvän kutsun. Kutsuimme kunkin liiketeeman aina siihen raken-tuvaan hetkeen, joka salissa syntyi, tai salissa rakentuva hetki kutsui meidät liiketeemoineen astumaan tilaan, tai… hetki syntyi siinä hetkessä, kun me, sali, aika ja tila kohtasivat.
Tilalla oli useita merkityksiä. Tila oli spatiaalinen, tilallinen. Se oli salin tarjo-amia puitteita. Se oli välillä pieni ja toisinaan iso. Tila sulki meidät salina omaan maailmaamme ja samalla sulki ulkomaailman toisaalle. Tila oli itsetutkiskelun paikka. Se oli henkinen tila, työskentelytila, olotila. Tila tarjosi impulsseja. Tila oli seiniä, lattia ja katto. Tila tarjosi suuntia ja tasoja. Tila oli ilmaa, mielikuvi-tusta ja mielikuvia. Tila oli lämmin. Tila kokosi ja toi meidät yhteen. Tila täyttyi musiikista, liikkeestä ja äänistä. Tilaa oli mahdollista muuttaa, ja samalla sen muutokset vaikuttivat meihin. Tila oli ruumiillinen, tarinallinen, poliittinen ”koti”.
Tila strukturoi ja vaikutti toimintaan. Tila, sellaisena kuin se kulloinkin meille näyttäytyi, vaikutti tapoihimme olla ja liikkua.
Teatterikorkeakoulussa työskentelimme useassa eri salissa: tanssisaleissa, harjoitussaleissa ja isossa urheilusalissa. Kun varasin salin, tiesin, millainen se on, mutta tytöt eivät, joten aina uuteen saliin mennessä tytöt tutustuivat siihen.
Tämä tuli heiltä luonnollisesti. En pyytänyt heitä näin tekemään. He huomioivat nopeasti huoneen sävyt, miten ikkunat sijoittuvat, millaisia tavaroita siellä oli ja kuinka siisti harjoitushuone oli. Tunnin alun hippa oli yleensä se hetki, missä tytöt viimeistelivät tutustumisensa. Juoksun, pysähdysten ja erilaisten asentojen aikana he koskettivat seiniä, ikkunoita, tavaroita ja asettuivat huoneen nurkkiin, seiniä vasten ja lattialle. He ikään kuin ”kotouttivat” itsensä sen hetkiseen tilaan ja tilanteeseen. Tässä kohden tapahtui liukuminen arjen maailmasta tanssin improvisatoriseen maailmaan.
Salitilaa ympäröivät seinät, lattia ja katto muodostivat tilan konkreettiset rajat. Nämä rajat tarjosivat avointa tilaa, jossa eleli suuntia ja tasoja, ja joka mahdollisti mielikuvien ja mielikuvituksen käytön. Tätä tilaa pystyi täyttämään ja muuntamaan omalla liikkeellä ja ruumiilla, puheella, äänillä ja musiikilla. Sali oli avoin-umpinainen tila, jossa sisällä lämpö otti meidät vastaan ja kietoi meidät
sisäänsä. Ikkunoista näki ulkoiseen tilaan, ulkoilmaan, mikä vahvisti tuntemusta avoimesta umpinaisesta salitilasta. Suljimme salin oven, kuin olisimme tukkineet reiät, aukot ja kolot, joista tilaan olisi voinut tulla sinne kuulumatonta tai sieltä poistua jotain, jonka halusimme pitää itsellämme. Otimme siis tilan haltuun tai asetuimme sen syliin, niin kuin tila otti meidät syleilyynsä. Tämän suljetun avoimen tilan rajojen yli pääsi vain mielikuvituksen avulla. Samalla sali itsessään mahdollisti mielikuvittelun ja antoi sille turvapaikan. Se suojasi meitä, se herätti kohtaamisen ja antoi mahdollisuuden tutkimiseen ja tunnusteluun. Se kutsui meitä rakentamaan improvisatorista muuntuvaa maailmaa. Se houkutti, kutsui ja samalla lempeästi ohjasi meitä etsimään tilan rajoja. Tärkeää oli hyväksyä salissa oleminen, avoin-umpinainen tila, joka määritti ja samalla vapautti ja turvasi.
Tytöt pitivät isosta urheilusalista, sillä siellä oli tilaa riehua ja juosta, hyppiä ja olla valtoimenaan. Itse en pitänyt kyseisestä salista, sillä koin, että en kyennyt saavuttamaan tyttöjä ja olin liian etäällä. Koin, että en onnistunut lämmittämään tilaa enkä saanut sitä haltuuni. Tämä todennäköisesti johtuu vahvasta uskomuk-sestani siihen, että pelkkä itsensä ja lihastensa lämmittely ei riitä, vaan tulee lämmittää koko tila ja virittää sen energiataso sellaiseksi, että tilassa on hyvä olla. Tämä uskomus nousee kokemuksistani capoeirasta, jossa pelissä kohtaa-minen tapahtuu piirissä ja piirin merkitys on yhdessä luodulla hyvällä energialla suojata jokaista osallistujaa ja avittaa piirin sisällä liikkuvia ylittämään itsensä ainutlaatuisiin suorituksiin. Aino toi esiin, että isossa salissa oli ihanaa liikkua, kun he eivät olleet niin lähellä eivätkä niin näkyviä. Minulle jäi epäselväksi, lähellä ketä ja näkyviä kenelle. Tulkitsen hänen tarkoittavan minua ja sitä, että toisinaan on ollut raskasta työskennellä jatkuvasti katseeni alla.
Tilava ja laaja urheilusali muistutti tuttua koulun jumppasalia. Tämä puo-lestaan nosti kahdenlaista olotilaa, sillä jumppasali tuntui tutulta ja turvallisel-ta, mutta samalla se edusti jotain sellaisturvallisel-ta, josta haluttiin myös hetkeksi pois.
Jumppasali tavallaan oli se, jota vasten tytöt olivat pohtineet, miten tanssi eroaa koulun liikuntatunneista, kuten kävelyn erilaisuutta tanssitunnilla ja liikunta-tunnilla:
Yks on, et jos, liikkatunnilla sanotaan, et kävelkää tää liikkasali ympäri, niin silloin ei voi tanssii, kun pitää kävellä. Silti se on sama asia, mut silti se on eri asia. Sama asia, mut se on eri asia. Miten sä ajattelet sen, niin sitä se on. (Äänitetty tyttöjen keskustelu 2009.)
Mielestäni tytöt viittaavat tässä ainakin kahteen seikkaan, joista yksi on tilan merkitys ja siihen liittyvät yleiset ajatusmaailmat ja toinen on erilaiset käytänteet
ja toimintatavat. Teatterikorkeakoulun urheilusali ja koulun liikunnasta poikkea-va työskentelymme herätti heissä pohdintaa siitä, miten tietyt tilat pitävät yllä tiettyjä ajatusmaailmoja ja jopa toimintamalleja. Kun he vaihtoivat koulumaisen
”pitää kävellä” -tehtävän avoimiin liikeratkaisuihin, he samalla haastoivat niin omia kuin instituutioihin asetettuneita yleisiä ajatusmaailmoja. Tämä yhtyy aikaisempaan pohdintaani instituutioista ja siihen, miten tarkastelemme tilaa (harjoitustilaa) omasta positiostamme, omien kokemustemme, ammattimme ja arvojemme pohjalta. He haastoivat sitä asennetta, joka määrittää, mitä kussakin salissa (instituutiossa) tulisi tehdä ja miten. Niinpä Ainon kommentissa ei nä-kyvänä ja ei niin lähellä oleminen ei välttämättä tarkoita ainoastaan väsymystä katseeni alla työskentelyyn, vaan pikemminkin se saattoi tarkoittaa vapautta tehdä toisin, vapautta olla tilassa ilman minkään haltuunottoa, jopa ilman minun katsettani.
Merkittäväksi tilalliseksi ilmiöksi nousi pienen, rajatun tilan kokeilu.
Teatterikorkeakoulun saliin 527, jossa useimmiten harjoittelimme, oli lattiaan teipattu noin kolmen neliömetrin alue. Tytöt tanssivat tämän teipatun alueen sisällä sooloja (yksi tyttö kerrallaan). Kukin heistä valitsi yhden tai kaksi lii-keteemaa tanssin pohjaksi. Keskustelussa kyseisten tanssien jälkeen Aino toi esille, kuinka hänen mielestään pienessä tilassa tanssi(va) ikään kuin kutsui tai imaisi katsojan mukaan tanssiin ja pieneen tilaan. Välillä hänen mielestään tanssi(ja) kurotteli rajojen ulkopuolelle kohti katsojia ja kohti muuta tilaa. Hän kiteytti ajatustaan näin: ”Aivan kun Liisa olisi kurotellut häkin kaltereiden läpi.”
Hän oli siis asettanut mielessään (tulkinnassaan) Liisan tanssimaan häkkiin, ja tätä häkkiä edusti lattiaan teipattu pieni alue, jonka seinät tai kalterit Aino oli loihtinut omaksi mielikuvaksi Liisan tanssia katsoessaan. Tämä kuvaa salissa ja tapahtumassa elävää mielikuvallista tilaa. Minä puolestani luin pienen tilan eräänlaisena tilan tiivistymänä, johon voi astua havainnoimaan ja tunnustele-maan omia sisäisiä tapahtumia ja samalla luottaa siihen, että pieni tila ikään kuin tiivistää tai puristaa tanssin näkyväksi. Mielestäni pienessä tilassa vietetty harjoitusaika loi turvapohjan oman tanssin ilmenemiseen ja etenkin katsotuksi asettumiseen.