Suomen kielen elvyttäminen

Leena Hussin (1999: 14) mukaan kielenvaihtoa on kuvattu tyypillisesti negatiivisena, kielen menetykseen ja kuolemaan johtavana prosessina. Vasta myöhemmin on alettu kiinnostua vastakkaisesta tendenssistä, kielen elvyttämisestä, joka voi auttaa kääntämään uhanalaisen kielen kohtalon. Kieliä on monissa tapauksissa elvytetty menestyksekkäästi. Suomessa esi-merkkinä tästä on inarinsaamen elvyttäminen (Olthuis 2003), samoin koltansaamea on pyritty elvyttämään (Pasanen 2008). Muualla onnistuneista kielten elvyttämistoimista voi mainita heprean, jolloin kyseessä oli kokonaan kuolleen kielen elvyttäminen (esim. Nahir 2003 [1980]: 428–429) ja kymrin esimerkkinä siitä, kuinka vähän käytetty kieli on palautettu elin-voimaiseen käyttöön (Nahir 2003 [1980]: 428; Awbery 1998).⁴² Hussin (1999: 24) mukaan revitalisaatioprosessi voi tarkoittaa sitä, että oman kielen menettäneet opettelevat oman etni-sen kielensä tai laajentavat kielitaitoaan myös kirjalliseen käyttöön. Tavoitteena on ylittää diglossia aste asteelta ja päästä lähemmäs tasa-arvoa dominoivan kielen kanssa.

Fishmanin (1991) kahdeksanportainen asteikko kuvaa kielen uhanalaisuutta ja käänteisen kielenvaihdon mahdollisuuksia (graded intergenerational disruption scale). As-teikko esittää vaiheet siten, kuinka paljon eri sukupolvet voivat käyttää kieltään erilaisissa yhteyksissä ja mitä se puolestaan merkitsee kielen elinvoimaisuuden kannalta. Esimerkiksi vaihe kahdeksan tarkoittaa pisimmälle assimiloitunutta tilannetta, jolloin vähemmistökieltä käytetään vain suullisesti sosiaalisesti eristyneiden vanhusten keskuudessa. Tämä vaihe on pitkälti inkerinsuomen murteiden tilanne, vaikkakaan ei täysin, sillä vanhukset eivät ole

42 Laaja listaus kielten elvyttämiseen liittyvästä kirjallisuudesta on esimerkiksi Hussin (1999: 33) tutkimuksessa.

65

limuotonsa kanssa täysin eristyksissä. He voivat esimerkiksi vanhainkodissa puhua inkerin-suomen murteita toisten asukkaiden ja suomalaisvieraiden kanssa, eivätkä ymmärtämison-gelmat ole ylipääsemättömiä. Tilanne olisi varsin erilainen silloin, jos kyseessä olisi toinen kieli, ei kielen varieteetti. Vanhukset ovat tottuneet kielen eroihin ainakin siten, että kirjoitet-tu kieli on erilaista kuin puhutkirjoitet-tu kotikieli. Nyt heidän kohtaamansa suomalaiset puhuvat jok-seenkin eri tavalla, mutta toisaalta on luonnollista, että eroja voidaan pyrkiä puolin ja toisin myös häivyttämään esimerkiksi välttämällä leimallisimpia murteellisuuksia.⁴³

Vaiheessa kuusi uhanalainen kieli on normaali kommunikaatioväline epämuo-dollisissa tilanteissa eri sukupolvien välillä perheessä. Tällainen tilanne inkerinsuomalaisilla oli etenkin silloin, kun suomen julkinen käyttö kiellettiin 1930-luvulla. Toisaalta kirjallista käyttöä varmasti vielä oli, kuten asteikon vaiheessa viisi, mutta koulutuksessa suomea ei enää käytetty; vähemmistökielen käyttö koulutuksen kielenä kuuluu vaiheeseen neljä. (Fishman 1991: 87–109.)

Fishmanin asteikko havainnollistaa sitä, kuinka eri vaiheissa kieltä voidaan el-vyttää. Esimerkiksi vaiheessa kahdeksan elvytystoimet voivat tarkoittaa muodollista kie-lenoppimista kurssilla, mutta kieltä ei voi kuitenkaan käyttää arkielämässä. Asteikko kertoo myös, millaisessa tilanteessa esimerkiksi kielentutkija todellisuudessa on: tiettyjen faktojen perusteella voi paikantaa sen, kuinka uhanalaista kieltä ollaan tarkastelemassa ja mitkä ovat tutkijan mahdollisuudet eri vaiheissa puuttua asiaan.⁴⁴ On siis huomattava, että suomen kieltä oltiin neuvostoaikoina tietoisesti vaientamassa, jolloin elinvoimaisen kielen käyttö pyrittiin eri keinoin lopettamaan. Näin ollen suuntana oli nopea kielenvaihto. Nyt, kun olot ovat toiset, käänteistä kielenvaihtoa voi harkita uudella tavalla.

Kielten elvyttämisessä olennaista on myönteinen asenneilmapiiri, motivaatio, ja monikielisyyden käsittäminen myönteisenä ilmiönä, kuten Pajusalu (2010: 113) toteaa pohti-essaan eteläviron kehittämistä. Tällöin kansalliset intressit eivät tukahduta paikallisia arvoja, eikä paikallisten kielten tukemista nähdä uhkana kansalliselle identiteetille. Eteläviron elvyt-tämisessä olennaista ei ole ollut mukana olevien ihmisten määrä, vaan heidän aktiivisuutensa.

Inkerinsuomalaismurteen elvyttäminen yhtenä kielimuotona ei kuitenkaan enää ole

43 On myös esitetty murteiden tai lähisukukielten vahvistamista siten, että valitaan sukukielistä tärkein kieli, jota aletaan opettaa muiden, pienempien kielten sijaan. Tämä voidaan nähdä yrityksenä säilyttää kielellistä

diversiteettiä, mutta sen motiivit ja tulokset jäävät avoimeksi. (Ks. Leontiev 1995: 203–204.)

44 Kun puhutaan uhanalaisista kielistä, lingvistien parissa on keskusteltu myös siitä, kuinka aktiivisen roolin tutkija voi tai hänen pitäisi ottaa kielipolitiikkaan (ks. Huss 2006). Sekaantuako asioihin aktiivisesti vai seurata sivusta kielen kuolemaa? Uskottavalta tuntuu kuitenkin Hussin (1999: 22) esittämä kanta siitä, että kaikki toimet ovat loppujen lopulta poliittisia, jos ollaan tekemisissä uhanalaisten kielten kanssa. Kenttätyöllä on välttämättä poliittisia sävyjä. Poliittisuuden huomiotta jättäminen on tosin joskus mahdollista, mutta toiminnalla on silti vaikutusta. (Ks. myös Dorian 1993: 575–576.)

66

nen vaihtoehto, koska puhujilla ei ole halua sen säilyttämiseen. Se olisi ensimmäinen edelly-tys käänteiselle kehitykselle, murteen säilyttämiselle puhuttuna kielenä (Huss 1999: 29).

Kuten jo luvussa 3.1.1 kävi ilmi, yksilön kaksikielisyys voi muuttua elämän ai-kana eri suuntiin riippuen kieliympäristöstä ja -yhteisöstä (vrt. Riionheimo 2007: 31; Lind-gren 2000: 158). Useilla vanhimmillakin informanteilla on ollut elämässään ajanjaksoja, joi-den aikana he ovat voineet käyttää suomea hyvin rajallisesti, ja vasta viime vuosikymmeninä käyttö on voimistunut ja saanut uutta motivaatiota kasvaneista Suomi-kontakteista. Myös Lindgrenin (2000: 157) tutkimista saamelaisista suuri osa kertoi saamen kielen käytön lisään-tyneen viime vuosina. Inkerinsuomalaisessa kontekstissa voidaan kiinnittää huomiota muu-toksen suuntaan: onko kyseessä esimerkiksi lapsuudessa sujuvasti suomea puhunut henkilö, jonka vahvemmaksi kieleksi on tullut venäjä vai suomen kielen opiskelun vanhempana aloit-tanut yksilö, joka ei ole aiemmin osannut suomea lainkaan?

Toiset saavat tukea siitä, että he ovat kuulleet tai puhuneet suomea lapsuudes-saan tai nuoruudeslapsuudes-saan. Kieltä aktiivisesti opetelleet tai opettelevat yksilöt kuitenkin tavoitte-levat nykysuomen puhekieltä tai yleiskieltä muistuttavaa kielimuotoa eikä heidän tavoittee-naan ole murteen, vanhan kielimuodon elvytys. Natiivipuhujan tasolle harva kielensä uudel-leen opetteleva yltää, mutta tämänkaltaiset tapaukset voidaan nähdä mikrotason esimerkkinä kielenkäytön elvytyksestä ja jatkuvuudesta.

Aiemmin mainitsin esimerkkinä kielenvaihdosta Lidan, jonka äiti on inkeriläi-nen ja isä venäläiinkeriläi-nen. Hän ei ole koskaan puhunut sujuvasti suomea, mutta haluaa opiskella sitä. Hän on lapsuudessaan puhunut jonkin verran suomea isovanhempiensa kanssa ja myö-hemmin pyrkinyt opiskelemaan kieltä aktiivisesti isoäitinsä avulla. Haastattelun kielenä on pääasiassa venäjä, mutta oheisessa katkelmassa esiintyy paljon suomea. Lida ymmärtää suo-menkielisiä kysymyksiä, vaikka vastaakin useimmiten venäjäksi. Tapaus käy sukupolvittai-sen kielenvaihdon lisäksi esimerkiksi käänteisestä kielenvaihdosta, jonka lopputulosta ei kui-tenkaan tässä vaiheessa pysty ennustamaan.

3.12 Lida (’70)

01 KM: mm. öö. eli <sinun äiti ja isä, ovatko he inkerin (,) suomalai- 02 sia>.

03 L: äiti.

04 KM: äiti on (,) joo. puhuiko äiti sinulle suomea.

05 L: ei. (,) ei puhu.

06 KM: ei koskaan.

07 L: ona ne znajet ja- ona ploho znajet jazyk.

hän ei osaa minä- hän osaa huonosti kieltä

08 KM: ploho znajet. (,) da. mutta entäs mummo (,) tai, osaa huonosti. joo.

67

09 L: mummo govorila.

mummo puhui

10 KM: mummo govorila.

11 L: da. no babushka i dedushka oni govorili mezhdu zoboi a ja byla 12 malenkaja, mne byl otshen interesno poslushat. i so mnoi oni 13 tozhe govorili po-finski.

joo. isoäiti ja isoisä puhuivat keskenään ja kun olin pieni, minusta oli tosi mielenkiintoista kuunnella. ja minun kanssa he puhuivat myös suomea.

14 KM: da. aa mi- missä sinä näit heitä. olitko sinä (,) asuitko sinä heidän kanssaan.

15 L: v meste my zhili me asuimme yhdessä

16 KM: [kuinka mon kuinka monta vuotta.

17 L: [babushka seitsemän vuotta. a potom my zhili otshen rjadom (--) i vsjo vremja ja hodila. a babushka umerla kogda ja zakontshila institut i ja izutshala finski jazyk ona mne pomogola, na kur-sah.

isoäiti. seitsemän vuotta. ja sitten me asuimme ihan vieressä --- ja kävin siellä koko ajan. iso-äiti kuoli kun valmistuin instituutista ja opiskelin suomea ja hän auttoi minua, kursseilla.

Lida edustaa nuorempaa polvea ja henkilöä, jolla on motivaatiota oppia suomea ennen kaik-kea työnsä takia, mutta inkeriläisjuuret ovat tähän myötävaikuttamassa. Hänen kaltaisiaan esimerkkejä aineistossani ei ole muita,⁴⁵ mutta hän on kuitenkin mielenkiintoinen osoitus yhteisön kielen muutoksesta: näin puhuu erään täysin suomenkielisen inkeriläispariskunnan lapsenlapsi, joka nyt on elvyttämässä isovanhempiensa kieltä. On kuitenkin syytä pitää mie-lessä, että kielen elvyttäminen yksilötasolla ei vielä välttämättä riitä yhteisötason muutoksiin, vaikka yksilöiden toimilla voi olla merkittävä suuntaa-antava ja symbolinen merkitys muille.