Murteista erottautuminen

Käsitys tavoitellusta kielestä ohjaa myös kieli-identiteettiä: haluaako joku profiloitua kirja-kielen taitajana vai murteenpuhujana? Tämä voi luonnollisesti vaihdella, mutta yleinen kieli-ideologinen ilmapiiri ohjaa myös yksilöiden tavoitteita ja identifioitumista. Suomessa identi-teetin ja murteen suhdetta on pohtinut Mantila (2004). Hän toteaa identiidenti-teetin syntyvän, kun ihmiset omaksuvat tietynlaisia ominaispiirteitä etenkin kansallisista arkkiteksteistä; niiden kautta tietynlaista kuvaa suomalaisista tuotetaan uudelleen. Suomen maakuntien murrepiirteet ovat leimautuneet, ja niitä käytetään identiteetin aineksina. Toisaalta murrepiirteiden ja iden-titeetin suhde ei ole aina suoraviivainen, ja sitä olisi syytä tarkastella vuorovaikutuksessa ja puhujien käsityksistä lähtien, kuten Lappalainen ja Vaattovaara (2005) esittävät. Vertailukohdan murteista identiteetin rakentajana tarjoaa Labovin (1978: 1–42) Martha’s Vineyard -tutkimus. Siinä kävi ilmi, että vahvoja murrepiirteitä käyttivät etenkin nuoret miehet, jotka halusivat identifioitua Martha’s Vineyardin paikalliseen yhteisöön – niin tuli myös todistet-tua, että konservatiiviset murteet eivät välttämättä väisty standardienglannin tieltä (ks. myös Milroy 1987: 7).

Inkerinsuomen eli perinteisen murteen asema Inkerinmaalla on stigmatisoitu (ks. tarkemmin luvut 4.2.1 ja 4.2.2). Tilanne on erilainen kuin Suomessa, jossa ns. murre-buumin myötä alueellisten murteiden arvostus on kasvanut selvästi (ks. esim. Mantila 2004:

336–339; Nupponen 2011: 63–64). Pietarin alueella muun muassa nykyiset yhteydet Suo-meen vahvistavat toisenlaisen, venäläisväritteisestä murteesta poikkeavan kielimuodon käyt-töä. Tätä heijastelee seuraavassa ilmenevä Heikin mielipide kielenkäytöstään.

3.28 H: Heikki (’80)

01 KM: nii. mut tavallaan sähän voisit puhua sekä inkeriä että

70Esimerkiksi kveeniliitto korostaa nykyään, että kveenit eivät ole ulkosuomalaisia, vaan Norjan kan-salaisia, joilla on oma kulttuurinen identiteetti (Saressalo 1996: 338).

104

02 suomea. (.) sä voisit oppii niin ku tai puhua molempia.

03 H: no että oppia inkeriä se tarvitsee (.) se tarvitsee voi olla 04 enemmän (.) tai ei enemmän mutta ihan (.) spetsialno.

05 KM: erityisesti.

06 H: erityisesti niiden mummojen kanssa no mennä ja puhua ja siitä no 07 oppia siitä mutta siihen ei ole ei aikaa ja ei voi olla halua-

08 kin.

Heikki toteaa suoraan, että inkerinsuomen osaamiseksi pitäisi keskustella vanhojen ihmisten kanssa, eikä tähän riitä motivaatio eikä aika (r. 6–8). Suomalaisyhteisöissä elänyt Aino puo-lestaan korostaa suomen kirjakielen taitoaan. Murteella ei ole hänelle arvoa, mutta kirjakieli edustaa hänelle suomalaisuutta, ja sen osaamisen korostaminen kuvastaa myös entisiä suoma-laisyhteyksiä.

3.29 A: Aino (’10)

01 A: #e# meil oli meillä Kuivaisil oli puhtaampi kieli kun inkerin- 02 maalaisilla.

03 KM: jaa a joo.

04 A: sen vuoksi siellä meillä oli oikeen paljon (.) itse suomalaisia 05 ja toiseksi pienuu- pienuudesta asti luin suomalaisia romaaneja 06 KM: just.

07 A: sen vuoksi minä puhuin jo nuoruutesta asti puhtasta suomen kiel- 08 tä enkä inkerin kieltä.

Menneissä inkeriläisyhteisöissä suomen kirjakielellä oli prestiisiasema julkisen elämän kiele-nä. Tietoisuus eri varieteettien symboliarvosta on näissä yhteisöissä eläneille yhteistä; kie-liyhteisöissä varieteettien ja tyylien markkina-arvo on siis sisäistettyä tietoa (Morgan 2004:

4–5). Vain vanhimmat puhuvat murteellisesti, mutta hekään eivät halua identifioitua murtei-siin vaan suomen kieleen. Seuraavan esimerkin inkeriläisnainen kertoo äitinsä puhuneen mur-retta ja alkaa muistella tämän kielenkäyttöä. Näin hän luo sillan omaan kielenkäyttöönsä:

murteet ovat lapsuudesta tuttuja, mutta eivät enää osa omaa repertoaaria; tänä päivänä puhu-taan aina suomia (r. 6). Maria on siis monen muun tavoin lähentynyt kielellisesti suomen-suomalaisuutta ja etääntynyt entisestä kotikielestään.

3.30 M: Maria (’30)

01 KM: äiti puhu murretta ja,

02 M: äiti puhu no hän niin ku sellanteen no me me ymmärsimme kaikki 03 häntä. (.) no nyt mä en ihan oikein tiiäkään millanen se on 04 inkerin kieli millanen [on, hehe

05 KM: [nii nii.

06 M: suomen kieli ku nyt aina puhutaan suomia.

07 KM: nii nii.

08 M: no nyt täst kuuluu meiä mummoloista ja ne miten ne ku pusu- puh 09 huut et.

10 KM: mm

11 M: niin ku enne sanottii myö ei tiietty miten se tyyni on (.) se 12 oli potushka,

105

13 KM: a(h)ivan.

14 M: venäjäks se oli [podushka (.) siin oli vaan toine (.)

15 KM: [jaa jaa jaajaa.

16 M: potushka. hehe j(h)oo joo h

Nuoremman polven haastatellut ovat tietoisia murteista perinteisen kieliyhteisön kielenä, mutta he erottavat murteet selvästi nykykielestä. Eronteko liittynee myös nuorempien polvien haluun löytää oma identiteettinsä eikä kopioida vanhaa (vrt. Joseph 2010: 16; Paunonen 2009: 562). Blackledgen ja Creesen (2008: 537) mukaan resurssit eivät muissakaan oloissa ole siirrettävissä sellaisinaan seuraavalle sukupolvelle: se kieltäytyy niistä, kyseenalaistaa tai käyttää niitä eri tarkoituksiin. Heikki ei puhu murteista yhteisön ulkopuolisena, vaan tietoise-na siitä, että hänen isovanhempansa ovat puhuneet inkeriläisittäin ja tekee eksplisiittisesti eron heidän kielimuotoonsa ja siihen, mitä tämä kielimuoto edustaa.

3.31 H:Heikki (’80)

01 H: no tällä tavalla ei kukaan nuori nuorista ei puhu nyt.

02 KM: millä tavalla.

03 H: no että semmosta shaa käyttää että, 04 KM: nii nii.

05 H: no semmosta inkeriläistä. se jos joku jos puhuu (.) se puhuu 06 ihan semmosta no suomen kieltä (.) ainakin yrittää puhua.

07 KM: joo joo.

08 H: suomen kieltä.

Heikki tekee murteisiin eron varsin kategorisesti (ei kukaan nuori nuorista ei puhu nyt, r. 1), jolloin hän rajaa kaikkien nuorten kielen erilaiseksi ”mummojen kielestä”. Kollektiivinen rajaus vahvistaa identifioitumista ei-murteelliseksi; samalla hän erottautuu traditionaalisesta inkerinmaalaisuudesta. Murteet nähdään Inkerinmaan alueen omana mutta väistämättä men-neenä kielimuotona; murteiden puhuminen ei ole tavoiteltu tapa luoda identiteettiä. Murteita voidaan muistella, jolloin niillä on myös identiteettiä luova vaikutus, sillä näin puhuja osoit-taa olevansa selvillä entisen kieliyhteisön puhemuodoista, vaikka itse ottaisikin niihin väli-matkaa. Murteisiin liittyy jopa kaksinkertainen stigma: ne ovat vähemmistökieltä ja lisäksi ei-standardia. Kielenkäytöllä on tässäkin tapauksessa kytkökset valtasuhteisiin (Pavlenko &

Blackledge 2004b: 13–14), ja esimerkiksi koululaitos on vahvistanut valtakielen prestiisiä myös Inkerinmaalla (Bourdieu 1991: 49). Blomin ja Gumperzin (1986 [1972]) tutkimassa Hemnesbergetissä murre oli tärkeä paikallisen identiteetin symboli, vaikka standardi toimi siellä koulutuksen ja vallan kielenä. Paikalliset käyttivät standardia vieraiden kanssa osoit-taakseen virallista tai kohteliasta suhtautumista. Sen sijaan inkerinsuomalaisille, vanhin polvi mukaan lukien, murteen identiteettiarvo on marginaalinen ja stigmatisoitunut.

106

Inkerinsuomalaismurteita voidaan ottaa keskustelussa muullakin tavoin esiin.

Seuraavassa esimerkissä nuoren polven inkeriläistaustainen Veronika kertoo käyttävänsä murteita tarkoituksellisesti arkikeskustelujen viihteenä: niitä ymmärretään perhepiirissä, mut-ta niiden käyttö ei ole enää tunnusmerkitöntä, joten ne toimivat leikillisen performanssin vä-lineenä (vrt. Deppermann 2007, Rampton 2006: 150, 169).

3.32 V:Veronika (’80)

01 KM: [--]mutta missä muualla sinä puhut suomea (.) kenen kanssa.

02 V: mä joskus meillä on tädin kanssa no se on vaan huumori tai jut- 03 tu. me joskus aloitamme puhua no (.) inkerin murteella (.) se on

04 aika,

05 KM: osaat inkerin murretta.

06 V: no vähän osaan. mutta se on oikein hauska (.) niin kuin kaikki 07 on kotona nauravat. mutta hänelle on ikävä koska hän enemmän 08 kuin isä puhui omalla kielellä aina mummoni kanssa ja vaarini 09 kanssa ja hänellä oli parempi suomen kieli kuin esimerkiksi 10 isällä. (.) joo ja nyt jo monta hänellä ei ole mahdollisuutta 11 niin kun puhua. ja hän joskus sanoo (,) o minä unohdin kielen.

12 mutta isäni kun lähti kouluun he eivät osanneet venäjää.

Veronikan kuvaama murteen käyttö huumorimielessä voi vahvistaa sekä omaa että kuulijan käsitystä siitä, mistä puhuja on lähtöisin. Toisaalta se valottaa nykyisen kielenkäytön normeja ja asemoi suomen kieltä puhuvan inkeriläisen taustastaan tietoiseksi, mutta uudenlaiseen kie-limuotoon suuntautuneeksi. Veronikan tädille murteella on muitakin merkityksiä kuin hupai-lu: häntä harmittaa se, ettei voi enää käyttää sitä ja pahoittelee myös unohtavansa kielen (r. 7–

11).

Kaiken kaikkiaan halu tehdä ero perinteisiin murteisiin viestii murteiden alhai-sesta arvostukalhai-sesta ja samalla vähäisestä vetovoimasta identifioitumisen keinona, ja tämä seikka suuntaa taas kielenkäyttötapoja uudenlaiseen suuntaan, pois leimallisesti inkerinsuo-malaisista aineksista lähemmäs yleiskieltä. Inkerinsuomalaista identiteettiä halutaan muuttaa uusiin tarpeisiin sopivaksi: vanha murre ei enää tunnu toimivalta, tavoittelemisen arvoiselta, sillä se on jopa naurettavaa.