Aineiston olen kerännyt vuosina 2006–2007 sekä kesällä 2008. Olin Pietarissa töissä vuosina 2002–2007, ja aikomukseni oli kerätä aineisto ennen kuin määräaikainen työni päättyisi ja muuttaisin pois Venäjältä. Aineisto ei kuitenkaan tuolloin vaikuttanut aivan riittävältä, ja niin päädyin täydentävälle kenttämatkalle vielä kesällä 2008. Tällöin myös tutkimuskysymykset olivat täsmentyneet.
Vuonna 2005 aloin pohtia tutkimusaihetta ja etsiä potentiaalisia informantteja.
Inkerinsuomalaistaustaisia oli luontevaa lähteä tavoittamaan muun muassa Inkerin kirkosta, sillä tunsin sieltä monia jo entuudestaan. Keskustelin diakoniatoiminnasta vastaavan henkilön kanssa; tavoitteenani oli tutustua tätä kautta inkerinsuomalaisiin vanhuksiin eri puolilla Pieta-ria. Käynti ensimmäisen vanhuksen luo järjestyi vasta tammikuussa 2006, jolloin pääsin erään vapaaehtoisen kanssa kotonaan vuodepotilaana olleen Marian16 luo. Vapaaehtoistyön-tekijä Lena on itsekin taustaltaan inkerinsuomalainen. Marian luo pääsin loppujen lopuksi vain kahdesti – aikojen järjestäminen osoittautui yllättävän mutkikkaaksi. Seuraavana syksy-nä kuulin Lenalta, että Maria oli kuollut. Tämä aloitus oli kuitenkin tärkeä osa aihepiirin
16 Kaikki tutkimuksessa mainitut henkilönnimet on muutettu, ks. luku 2.8.
20
toittamista, eräänlaista esitutkimusta, koska pääsin tutustumaan mahdollisiin tutkittaviin ja kokeilemaan sitä, miten kysymykseni ja tutkimusaikeeni otettaisiin vastaan.
Diakoniatyön kautta eteneminen ei lupaavasta alusta huolimatta johtanut sen pidemmälle, enkä saanut sen parista tutkittavia. Aloin sen sijaan suuntautua Pietarin ulkopuo-lella olevaan vanhainkotiin, jossa olin käynyt ensimmäisen kerran syksyllä 2005. Alkuun auttoi siellä työskennellyt tuttu. Palasin vanhainkotiin kuitenkin vasta seuraavana syksynä.
Parin tutustumiskäynnin jälkeen sain tehtyä ensimmäisen videoinnin marraskuussa 2006, jolloin alkoi siis varsinainen aineistonkeruuvaihe.
Kenttä oli näennäisesti lähellä, koska asuin tutkimusaineiston ensimmäisen osan keruuaikana Pietarissa. Kuitenkin ydinaineistoani varten matkustin kaupungin ulkopuolelle ja muutenkin välimatkojen pituus oli haaste: käynti tutkittavien luona vei useita tunteja. En suinkaan viettänyt vanhainkodissa kovin pitkiä aikoja verrattuna moniin muihin etnografisiin tutkimuksiin, mutta etnografia ulottui myös tätä paikkaa laajemmalle. Oli tarkoituksenmu-kaista tunnustella eri tahoilla ja tutustua erilaisiin toimintaympäristöihin tilanteen hahmotta-miseksi. Huomion fokusoiduttua vanhainkotiin aloin vähitellen tutustua siellä elettävään ar-keen. Seuraava katkelma kuvaa tilannetta juuri ennen videointien aloittamista; yritin päästä selville siitä, mikä on vanhainkodin suhteen sopivaa ja järkevää toimintaa:
Kenttäpäiväkirja, marraskuu 2006
Vanhainkodin aamupala on klo 9, sen jälkeen lääkäri katsoo asukkaat kymmeneen mennessä ilmeisesti. Menen siis kymmenen aikaan. Ruokailu on klo 13 joten siinä on aikaa, jollei ole muu-ta ohjelmaa mutmuu-ta nyt ei pitäisi olla. Sanoin tulevani mieluummin päivällä, koska pimeällä ei huvita liikkua siellä päin. Välttämättä. Päiväunet on 14–16.
Aikataulun tunteminen oli tarpeen vierailuaikoja suunnitellessa ja myös sen ymmärtämiseksi, mihin asukkaat milloinkin olivat orientoituneita. Useinhan puhe oli jostain konkreettisesta, ajankohtaisesta asiasta. Lounaan jälkeen oli päivälepo, jolloin kaikki olivat huoneissaan. Ilta-päiväteen jälkeen oli taas pari tuntia aikaa seurustella, kunnes oli päivällisen aika. Parhaat vierailuajat olivat siten aamupäivä, lukuun ottamatta saunapäivää, ja iltapäiväteen tai päivälli-sen jälkeinen aika. Päivittäin toistuvien rutiinien lisäksi vanhainkodin järjestettyyn ohjelmaan kuului esimerkiksi kerran viikossa liikunnanohjaajan pitämä voimistelutuokio, kerran viikos-sa oli viikos-saunominen.
Kentälle pääsy on keskeinen osa etnografiaa, eikä kyse ole pelkästä fyysisestä pääsystä vaan siitä, että tutkimuksenteko tulee hyväksytyksi (ks. Hammersley & Atkinson 2007: 43–45). Henkilökohtaiset verkostot voivat auttaa tässä, kuten Lesley Milroy (1987) osoitti klassikkotutkimuksessaan (ks. myös Hammersley & Atkinson 2007: 48). Henkilökoh-taisia kontakteja oli syntynyt Pietarissa asumisen myötä, mikä helpotti huomattavasti
sisään-21
pääsyä tutkimusyhteisöön verrattuna siihen, että olisin tullut suoraan Suomesta aineistoa ko-koamaan. Sisälle pääsy vaati kuitenkin tunnustelua, ja jonkinlainen sisäänpääsy piti kokea kerta kerran jälkeen, vaikka kynnys madaltuikin (ks. sisäänpääsystä esim. Palmu 2003: 29;
Vaaranen 2004: 27; Vuorinen 2009: 27–32). Vanhainkodissa paikalla oli usein paljon ihmi-siä, joiden erilaiset odotukset loivat tilanteen aina omanlaisekseen; ikinä ei voinut puhua vain rutiinikäynnistä. Ajan myötä tutustuin vanhainkodin arkeen ja käytänteisiin, kuten päiväjär-jestykseen, henkilökunnan rooliin ja asukkaiden tapoihin. Tällainen vähittäinen tutustuminen kuuluu etnografiseen prosessiin, jossa Eckertin (2000: 76) mukaan haetaan molemminpuoli-sesti mieltä (a process of mutual sense-making) (ks. myös Hammersley & Atkinson 2007:
79). Mitä tahansa kautta tutkija pyrkii yhteisöön, se rakentaa tietynlaisen historian ja tietyn-laisen näkökulman tutkimuskohteeseen ja sen jäseniin. Tutkija on siis olennaisena osana mu-kana prosessissa, ja se puolestaan vaikuttaa hänen toimintaansa: kaikki tapahtuva on tavalla tai toisella merkityksellistä. (Vrt. mts. 76–77.) Näin tapahtui myös vanhainkotikäynneillä.
Jokainen käyntikerta rakensi käsityksiä molemminpuolisesti ja loi odotuksia seuraavalle koh-taamiselle, ja omana tavoitteenani oli tulla sosiaalisesti hyväksytyksi. Käytettävissä oleva aika ja tilanteen puitteet vaikuttavat suuresti siihen, kuinka nopeasti ja selvästi tavoitteeseen pyritään. Etnografisessa tutkimuksessa pyrkimys ymmärtää tutkittavien arkea sisältäpäin oh-jaa rauhalliseen, kiireettömään tarkkailuun ja useat käyntikerrat takaavat sen, ettei kerralla tarvitse pyrkiä saamaan tärkeimpiä tietoja, vaan tutkittavien luo palataan aina uudestaan, kunnes vähitellen näyttää siltä, että mitään uutta ei enää ilmene (vrt. Vaaranen 2004: 21).
Toisaalta tämäkin vaikutelma on suhteellista: ihmiselämä ja vuorovaikutus tarjoavat jatkuvas-ti uusia yllätyksiä, ja jatkuvas-tietäminen on aina suhteellista.
Aineiston keruun aloittamisessa ja jatkamisessa olennainen kysymys on se, kuinka voittaa tutkittavien luottamus. Eri aikoina Inkerinmaalle suuntautuneet tutkijat ovat kohdanneet monenlaisia ennakkokäsityksiä. Esimerkiksi 1800-luvun runonkerääjillä oli han-kaluuksia saada aineistoa sen vuoksi, että runonlauluja pidettiin ”lörpötyksinä” ja kerääjät nähtiin jopa pahoina henkinä, jotka houkuttelivat kiusauksiin (esim. Länkelä 1904: 275; Sax-bäck 1904: 320, 350; Tallqvist & Törneroos 1904: 368–369; Porkka 1886: 5–6). Kuitenkin runonkerääjät keksivät keinoja taivutella kansaa puolelleen, esimerkiksi jakaen ”jumalisia”
kirjoja tai pyytäen kirkkoherran puhemieheksi: kun tämä kehotti saarnatuolista kansaa laula-maan runoja, vastarinta väheni (Saxbäck 1904: 320; Tallqvist & Törneroos 1904: 370). Pork-ka (1886: 9) mainitsee, että etenkin loitsuja saadakseen piti viipyä pidempään samassa pai-kassa kansan luottamuksen voittamiseksi. Myöhemmin on ollut syytä ottaa huomioon se, että Neuvostoliiton aika ja kokemukset suomalaisuuden vaarallisuudesta ovat voineet vaikuttaa
22
osallistumishalukkuuteen, joskin nykyään nämä pelot vaikuttavat pitkälti hälvenneen (vrt.
Assmuth 2010: 75). Suomalaisuus on havaittu pikemminkin tavoitelluksi ja hyväksi, mutta toisensuuntainen pelko tietysti on mahdollinen: se, että ei osaa enää hyvin esi-isiensä kieltä.
Eräs suomalainen neuvoi painottamaan sitä, että teen tutkimusta Helsingin yliopistoon, koska Suomella on Pietarissa hyvä maine. Tällainen tieto saattoi hänen mielestään hälventää pelkoja viranomaistyylisestä kuulustelusta. Toisaalta ennakkoluulot eivät olleet ainakaan päällimmäi-senä vastassa aineistoa kerätessäni, vaikka kukin tulkitsi tarkemmat tavoitteeni omalla taval-laan.
Keväällä 2007 keräsin haastatteluaineistoa myös vanhainkodin ulkopuolelta.
Haastattelin useita kirkon toiminnassa mukana olevia, esimerkiksi kirkon kuorolaisia. Tein myös yksittäisiä haastatteluja eri paikoissa. Aikeeni oli keskittyä muutamiin avainhenkilöi-hin, joiden sosiaaliset verkostot ja taustan pyrkisin kartoittamaan ja joiden kielenkäyttötilan-teita seuraisin muita tarkemmin. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi onnistunut, vaan haas-tattelut ovat osa tutkimusaineistoa sellaisenaan ja toimivat peilinä vanhainkodin aineistolle.
Keskustelin jumalanpalvelukseen osallistuneiden kanssa kirkkokahveilla ja havainnoin käy-tettyjä kieliä. Omien havaintojeni ja muiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella kes-kinäisen kommunikaation kieli inkeriläisillä aivan vanhimpia lukuun ottamatta on tällaisissa tilanteissa lähes yksinomaan venäjä. Tämä on täysin oletuksenmukaista, ja tällainen havainto on jo 1990-luvulta Joensuun yliopiston tutkijoiden kenttämatkoilta (Kokko 2007: 46; Savijär-vi I. 2003).
Loppukeväällä 2007 lähdin tuttavien neuvosta käymään Pietarissa sijaitsevassa inkeriläisten sosiaalikeskuksessa, johon vanhukset tulevat päiväsaikaan mm. tekemään käsi-töitä. Monet näistä vanhuksista käyvät myös Pietarin Pyhän Marian kirkossa, joten verkostot menevät osittain päällekkäin. Myös siellä yhteisenä kielenä oli venäjä, mutta valtaosa osasi jollain tapaa suomea. Sosiaalikeskuksessa tein muutamia haastatteluja, osan spontaanisti.
Tein täydentävän kenttämatkan kesällä 2008. Tuolloin asuin vanhainkodin lä-hellä ja kävin siellä yhdeksänä päivänä, muutamana päivänä olin paikalla useaan otteeseen.
Vierailin siellä eri kellonaikoina, jolloin päivän kulku tuli itse kokien tutuksi. Pääsin muun muassa seuraamaan ja nauhoittamaan erään suomalaisryhmän vierailua; näistä vierailuista olin tähän asti vain kuullut puhuttavan. Lisäksi haastattelin lähiseudun ihmisiä sekä muutamia kauempana asuvia ja kävin inkerinsuomalaisten juhannusjuhlilla. Täydentävällä matkallani toivoin saavani lisää haastatteluja myös sosiaalikeskuksesta. Tämä ei kuitenkaan onnistunut täysin suunnitelman mukaan: sosiaalikeskuksen toiminnassa oli kesätauko, ja lisäksi se toimi väliaikaisissa tiloissa. Sain kuitenkin haastateltua työntekijöitä kahvipöytäkeskustelun
lomas-23
sa. Lisäksi pääsin haastattelemaan aiemmin sosiaalikeskuksessa ryhmätilanteessa nauhoitta-maani vanhusta tämän kotiin. Niinpä myös kaupungissa elävien inkerinsuomalaisten osalta materiaali täydentyi ja monipuolistui ensimmäisestä keruujaksosta.
Täydentävälle kenttämatkalle lähtiessäni pohdin sitä, kuinka aiempien tallentei-den litterointi ja perehtyminen aihepiiriin vaikuttaisivat aineistonkeruuseeni ja omaan osallis-tumiseeni. Olin tullut aineistoa analysoidessani entistä tietoisemmaksi haastattelijan valinto-jen vaikutuksesta tutkittaviin. Haastattelija voi houkutella esiin tiettyjä teemoja tai kielellisiä resursseja, mutta tyhjästä tämäkään aineisto ei synny, eli puhuja ei voi määrättömästi valita.
On kuitenkin muistettava, että kaikki aineisto on kontekstiin sidottua ja tutkimustilanne on aina otettava huomioon, jolloin kaikki aineisto on arvokasta omanlaisena otoksenaan kielen-käytön laajasta todellisuudesta. Lisäksi tiesin, että vuorovaikutustilanteet vievät mukanaan eikä suurikaan tietoisuus tavoitteista voi täysin määritellä lopputulosta tai omaa kielellistä käyttäytymistä (vrt. Ruusuvuori & Tiittula 2005b: 56).
Videon käyttö oli etenkin vanhainkodissa tarpeen, sillä monissa tilanteissa läsnä oli useampia henkilöitä. Näin ollen äänessäolija oli helpompi tunnistaa. Kuva antaa mahdolli-suuden tutkia myös ei-kielellistä viestintää, eleitä ja katseita. Näihin asioihin kiinnitän huo-miota luvussa 5, kun tarkastelen vuorovaikutuksen keinoja. Videokuva toimii myös pelkkää ääntä paremmin muistin tukena. Sijoitin videon useita kertoja jalustalle vanhainkodin oleske-lutilan nurkkaan, mutta myöhemmin ja kesän 2008 kenttämatkalla pidin videota aina kädes-säni, koska se oli melko luontevaa laitteen pienen koon vuoksi. En myöskään kohdistanut sitä välttämättä suoraan keskustelukumppaniin, minkä vuoksi tästä materiaalista ei aina voi tutkia eleitä ja ilmeitä. Toisinaan sijoitin kameran ilman jalustaa pöydälle lähelle keskustelukump-pania. Tämä oli perusteltua varsinkin kahdenkeskisissä keskusteluissa, mutta tein näin myös käytännöllisistä syistä: jalustan kantaminen ja kokoaminen oli työläämpää ja herätti enemmän huomiota. Vaihtuvien tilanteiden takia videota oli hyvä voida kantaa mukana esimerkiksi käytävällä. Oleskelin vanhainkodissa myös nauhoittamatta, joskus ainoastaan pistäydyin ter-vehtimässä asukkaita.
2.3 Tutkimuspaikat
Tutkimus on toteutettu laajasti ottaen Pietarissa ja sen lähialuilla, jotka ovat hallinnollisesti nykyään Leningradin aluetta (Leningradskaja oblast). Pietarissa asuu hieman alle 5 miljoonaa ihmistä, sitä ympäröivällä Leningradin alueella puolestaan noin 1,7 miljoonaa.
24
Pietarin lähialueella sijaitseva vanhainkoti on tutkimuksen keskeinen paikka.
Sitä nimitetään myös palvelukeskukseksi, mutta käytän tässä tutkimuksessa selvyyden vuoksi nimitystä vanhainkoti. Vanhainkodissa oli tutkimusajankohtana kuusi pysyvästi asuvaa inke-rinsuomalaista, loput pysyvistä asukkaista olivat täysin venäjänkielisiä. Lisäksi paikkoja oli lyhytaikaisille asukkaille, sekä venäläisille että inkerinsuomalaisille; yhteensä tilaa yli kah-dellekymmenelle asukkaalle.
Vanhainkoti on yksi Inkerin kirkon kolmesta vanhainkodista, jotka on perustet-tu 1990-luvulla ns. Inkeri-projektissa.17 Projektin tavoitteena oli ”tukea ensisijaisesti inkerin-suomalaisten vanhusten itsenäistä ja omatoimista selviytymistä kotiseudullaan sekä parantaa heidän elinolojaan vanhusten paluumuuttopaineen vähentämiseksi” (Hallituksen selonteko 1998: 42–43). Projektissa olivat mukana Suomen sosiaali- ja terveysministeriö, Leningradin alue, Inkerin Liitto sekä Inkerin evankelis-luterilainen kirkko. Tutkimuksen vanhainkoti aloit-ti toimintansa vuonna 1992. Projekaloit-tiin kuuluneista vanhainkodeista on vuodesta 2006 täysin Inkerin kirkon hallinnoimia ollut kolme, tutkimuksen vanhainkoti yhtenä niistä.
Vanhainkodin tarkoitus on tarjota hoitoa Leningradin alueen suomalaisvanhuk-sille, mutta suomalaisuus ei ole ollut missään vaiheessa kuitenkaan ehtona paikan saamiselle.
Nykyään kaupunki ostaa sieltä palveluja asukkailleen, tyypillisesti kahden kuukauden inter-vallihoitojakson. Lisäksi talossa on joitakin itse maksavia pysyviä asukkaita. Tutkimushetkel-lä johtajana ollut henkilö toimi osan ajasta kirkon muissa tehtävissä. Hän oli inkerinsuoma-lainen suomea osaava nainen, kun taas muu henkilökunta puhui ainoastaan venäjää. Henkilö-kuntaan kuului keittäjiä, perushoitajia, sairaanhoitajia ja hallintohenkilökuntaa. Aineiston keruun ensimmäisessä vaiheessa vanhainkodissa työskenteli myös suomalainen diakonissa muutamana päivänä viikossa.
Vanhainkodin lisäksi kaksi keskeistä tahoa, joiden kautta informantteja tuli tut-kimukseen, olivat Inkerin kirkko ja Pietarin kaupungin alueella sijaitseva sosiaalikeskus. In-kerin kirkko toimii yhtenä hiippakuntana, jonka alueena oli aiemmin ainoastaan Pietari ja sen lähialueet Laatokan ja Viron välissä, nykyään puolestaan koko Venäjän alue. Inkerin kirkko on jaettu seitsemään rovastikuntaan, joista vanhan Inkerinmaan seurakunnat sijoittuvat Länsi-Inkerin ja Pietarin rovastikuntien alueille. Tuomiokirkkoa vastaava piispankirkko on Pyhän Marian kirkko. Virallisesti Inkerin kirkon kieli on nykyään venäjä, ja suomen kieli on jäänyt vähemmistökielen asemaan. Esimerkiksi Pyhän Marian kirkossa on kuitenkin yhä viikoittain
17 Projekti kuului lähialueyhteistyöhön Suomen ja Venäjän välillä.
25
myös suomenkielinen jumalanpalvelus, jossa käy inkerinsuomalaistaustaisten ohella muitakin suomalaisia. Kirkon toiminta on enenevässä määrin venäjänkielistä.18
Sosiaalikeskus on vanhusten päivätoimintakeskus, joka avattiin Inkeri-projektin myötä vuonna 1998. Se kuuluu nykyisin Pietarin sosiaalitoimen piiriin ja saa tukea myös In-kerin Liiton Pietarin osastolta. Yhteistyötä on myös suomalaisten kanssa. Suurin osa vanhuk-sista on inkerinsuomalaisia. Keskuksessa järjestetään juhlia ja erilaista harrastustoimintaa kuten käsitöiden tekoa; sinne tullaan tapaamaan ystäviä tai pesemään pyykkiä. Päivän päät-teeksi on kahvi- ja teetarjoilu. Henkilökuntaan kuuluu neljä henkeä, jotka ovat olleet työssä alusta asti. Pääasiallisena kielenä on venäjä, mutta lauluja lauletaan suomeksi, esimerkiksi kansanlauluja muun tekemisen ohessa sekä ruokalaulu.