Kansallisuus kielellisen identiteetin rakentajana

Kansallisuus voidaan nähdä ongelmallisena identiteetin määrittäjänä, sillä nykyään koroste-taan pikemmin prosesseja ja käytänteitä ja pyritään irkoroste-taantumaan sellaisista pysyvistä katego-rioista kuten kansallisuus ja sosiaalinen luokka (Heller 2008). Sosiolingvistiikassa huomio on kohdentunut nykyään muun muassa siihen, että ihmisillä on monia eri todellisuuksia, mihin suurelta osin ovat vaikuttaneet joukkotiedotusvälineet. Niinpä yhteisön jäsenyys tulee määri-tellä joustavammin kuin perinteisen etnisyyden tai kansallisuuden perusteella, sillä mikä ta-hansa yhteisö tai kollektiivi on hyvin moninainen ja ihmiset voivat olla yhtä aikaa monien, limittäistenkin yhteisöjen jäseniä (Baquedano-López & Kattan 2007: 73).⁶⁴ Toisaalta tämä tarkoittaa, että kansallisuus voi olla yksi mahdollinen identifioitumisen kohde erilaisten tilan-nesidonnaisten tavoitteiden mukaan. Toisinaan kansallisuus on tarjottu kategoria, johon on otettava kantaa: se voidaan kyseenalaistaa, torjua tai hyväksyä. Etnisyyskin voi olla neuvotel-tavissa, ja käsitys siitä voi muuttua elämän aikana.⁶⁵ Erityisesti maantieteellisillä raja-alueilla tämä on näkyvissä, kuten Assmuth (2005: 104–105) on havainnut. Etnisyys on melko koros-teisesti esillä vanhainkodin aineistossa (vrt. Bierbach & Birken-Silverman 2007), mikä johtuu yhteiskunnan suurista muutoksista, inkerinsuomalaisten asemasta tässä paikassa sekä selvistä kielieroista (ks. lisää luku 3.3.4).

Kielen ja identiteetin suhteeseen esimerkiksi Suomessa on vaikuttanut suuresti 1800-luvun nationalismi: Snellman puolsi kansakunnan omaa kieltä ja oli sitä mieltä, että Suomen säätyläistö olisi vasta suomenkielistyttyään todella suomalaista (esim. Lindgren &

Lindgren 2006: 340). Nationalistinen kieli- ja identiteetti-ideologia näkyy yhä eri tavoin, vaikka kieliyhteisöt ovat muuttuneet huomattavasti (ks. Shohamy 2006: 35; Woolard 1998:

17). Yhä edelleen kansallisten ryhmien identiteetti muodostuu suhteessa muihin, ja kieli voi-daan nähdä kansallisen identiteetin tärkeimpänä ilmauksena (Fasold 2006: 377; Wei 2000:

12), mutta tärkeitä ovat myös alue ja uskonto (Fasold 2006: 376). Niiden avulla myös vede-tään rajoja muihin myös monikansallisuuden aikana. Josephin (2010: 15) mukaan kielen merkitys kansallisen identiteetin osana, myös tämän käsityksen uudentamisessa, johtuu us-komuksesta, että syvä kulttuurinen yhtenäisyydentunne syntyy juuri yhteisen kielen kautta.

64 Gumperz (1968) painottaa sitä, että kieliä tulee tutkia siellä, missä niitä yhteisöissä käytetään. Gumperzin määritelmässä ei ole enää sitä ongelmaa, että saman kielen puhujien tulisi kuulua samaan puheyhteisöön kuten Bloomfieldilla (1933), mutta hänenkin mukaansa ihminen voi kuulua vain yhteen puheyhteisöön kerrallaan.

(kieliyhteisökäsityksen kritiikistä Morgan 2004: 7; Baquedano-López & Kattan 2007: 71).

65 Etnisten ryhmien kriteereinä voidaan mainita esimerkiksi kansallisuus, kieli ja fyysinen ulkonäkö (Le Page &

Tabourét-Keller 1985: 208–209).

98

Esimerkiksi Gilesin ja Johnsonin (1981) teoriassa etnolingvistisestä identiteetistä nähdään erityisesti kieli tärkeäksi etnisen ryhmän identiteetille.⁶⁶ On siis hätiköityä hylätä koko kan-sallisuuden käsite vain siksi, että sen käyttö on monissa tapauksissa ongelmallista.

Inkerinsuomalaisten sosiohistoriallinen tausta Neuvostoliitossa erottaa heidät monista muista suomalaisryhmistä. Eristetty ja syrjitty asema on huomioitu myös Suomen siirtolaispolitiikassa (Hallituksen selonteko 1998: 7–8). Kun inkerinsuomalaisille myönnettiin paluumuuttajan status, se tarkoitti sitä, että heidät luettiin myös ulkosuomalaisiksi,⁶⁷ vaikka heidän suomalainen identiteettinsä oli Neuvostoliitossa olosuhteiden takia heikentynyt. Se johtui siitä, että inkerinsuomalaiset eivät olleet neuvostoaikoina ja välittömästi niiden jälkeen samaan tapaan selvillä Suomesta kuin muut ulkosuomalaisryhmät; nykyään taas yhteyksiä on ollut jo niin pitkään, että halukkaat ovat päässeet tutustumaan Suomeen ja suomalaisiin.

Suomalaisen identiteetin kriteerit on Lipposen hallituksen poliittisessa selonteossa määritelty seuraavasti:

Suomalaisen identiteetin tunnusmerkistönä voidaan pitää tietoisuutta suomalaisesta syn-typerästä ja sen julkituomista sekä esim. tapojen, perinteiden ja uskonnon vaalimista, osallistumista ulkosuomalaisten kulttuuri- ja järjestötoimintaan, yhteyksien ylläpitämistä Suomeen ja Suomessa asuviin, Suomen olosuhteiden ja tapahtumien seuraamista, suomen tai ruotsin kielen taidon ylläpitämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville jne. (Halli-tuksen selonteko 1998: 6–7.)

Tiettyjä asioita historiasta käytetään identiteetin rakennusaineena, toisia halutaan häivyttää tai korostaa vähemmän. Historiasta voidaan etsiä identiteetille rakennusaineita ja itsetunnon vahvistusta, ja tänä päivänä inkeriläisten identiteetin vahvistusaines tulee yhteydestä Suo-meen, sen todistamisesta, että he ovat alun perin suomalaisia. Tämähän on myös paluumuu-ton peruste: entiset Suomen kansalaiset saavat palata kotimaahansa niin halutessaan. Identi-teettiin liittyy samastuminen tiettyyn ryhmään, ja nykyään samastuminen suomalaisiin on tärkeää. Venäjän laaja käyttö ja kompetenssi eivät inkeriläisillä kerro samastumisesta venä-läisyyteen vaan venäjäksi toimitaan pitkälti ulkoisten olosuhteiden takia. Ulkopuolinen

66 Teoria sisältää viisi sosiaalipsykologista muuttujaa: sosiaalisen identiteetin sekä etnisen identifikaation, etnolingvistisen vitaliteetin, tietoisuuden kognitiivisista vaihtoehdoista sekä etnisten ja kielellisten rajojen kovuuden tai pehmeyden sekä ryhmän jäsenyydet. Etninen identifikaatio on omassa tutkimuksessani yksi huomionkohteita; myös ryhmän jäsenyydet tulevat jossain määrin tarkasteluun.

67 Paluumuuttajat ovat ulkomailta Suomeen muuttavia ulkosuomalaisia. Viimeksi mainitut puolestaan ovat ulkomailla asuvia Suomen kansalaisia tai suomalaista syntyperää olevia ulkomaan

kansalaisia, jotka pitävät itseään suomalaisina eli joilla on suomalainen identiteetti. (Hallituksen selonteko 1998:

6.)

99

taa arvioida inkerinsuomalaisia nykyhetken kompetenssin tai toiminnan mukaan, ja sen voi-daan katsoa tekevän vääryyttä itse koetulle identiteetille.

Kyläyhteisöaikana suomalaisuutta tai suomenkielisyyttä ei tarvinnut kyseen-alaistaa: se oli itsestäänselvä ja näkyvä osa identiteettiä, vaikkei yhteisö ollutkaan homogee-ninen. Joillekin inkerinsuomalaisille monikielisyys oli arkipäivää, mutta suomen kielellä oli joka tapauksessa taattu asema yhteisen identiteetin osoittimena, ja sen voi katsoa olleen laa-jasti ajattelun, toiminnan ja tunteiden kieli. Suomenkielisyyden voi katsoa rakentaneen oletet-tua (assumed) identiteettiä, jota ei kyseenalaistettu ja johon suurin osa oli tyytyväinen (Pav-lenko & Blackledge 2004b: 19). Kuitenkin vaihtoehdot, jotka ovat tietyissä oloissa hyväksyt-tyjä eivätkä näin kaipaa neuvottelua, voivat toisena ajankohtana joutua jonkin toisen ryhmän kyseenalaistamiksi. Annettuja (imposed) identiteettejä vastaan ei sen sijaan voi aina taistella, vaikka yksilöt vastustaisivatkin kategorisointia (mts. 2004: 20–21). Näin oli esimerkiksi nat-si-Saksassa, ja näin oli myös Neuvostoliitossa, kun kansanvihollisiksi leimatut suomalaiset eivät päässeet samoihin tehtäviin kuin monet muut. Seuraavassa esimerkissä voidaan nähdä se, kuinka toinen määrittelee Kaisan kansallisen identiteetin. Kaisa kertoo, kuinka on tullut huomatuksi ei-venäläisenä poikkeavan kielitaitonsa takia. Esimerkki kertoo myös Kaisan vähemmistöidentiteetistä: enemmistön jäsen määrittelee hänet, ja hän itse omaksuu tämän näkemyksen. Se on myös otollinen tarina kerrottavaksi silloin, kun hän haluaa toisen äänen vahvistamaan suomalaisuuttaan.

3.25 K: Kaisa (’20)

K: aha. venäläiset sano (,) #a# venäläine sannoo a ty ne sinä et ole russki. ja gov- otkuda ty znajesh shto ja ne russki.

venäläinen (.) minä sa- mistä tiedät että en ole venäläinen (.) (-),

KM: nii.

K: a ty govorit ne umej(h)esh (NAURUA) no et osaa puhua

KM: nii:.

K: (NAURUA) KM: £nii£.

K: ja horoshaja (,) govorit ploho.

olen hyvä, mutta puhuu huonosti.

KM: £ni(h)i£.

K: a mama niskolko ne umela. ni poznovat, ni pokupat.

äiti ei osannut yhtään venäjää. ei voinut ymmärtää eikä käydä ostoksilla . otkuda ona,

mistä hän KM: nii .

K: utshilas po-russki (,) ja sama ploho.

olisi oppinut venäjää (,) minä itse huonosti.

100

Kaisan kokemus on osoitus venäjän kielen osaamisen merkittävyydestä neuvostoliittolaisessa yhteiskunnassa. Tässä kuten usein muulloinkin hän tuo esiin sen, ettei itse ikinä oppinut ve-näjää aivan syntyperäisen tavoin. Hän siis erottuu kielellisesti monista veve-näjää äidinkielenä puhuvista, sillä uusi tilanne teki suomenkielisyyden jollain tavalla näkyvämmäksi. Äidinkie-lisistä venäjän puhujista erottumista ei ollut aina mahdollista piilottaa, kuten tämä kertomus osoittaa, mutta nykyhetkellä se vaikuttaa olevan kertojalleen suomalaisen identiteetin vahvis-tin sekä resurssi; kertomusta ei ole välttämätöntä tuottaa suomalaiselle kuulijalle, mutta näin Kaisa tekee usein. On huomattava, että nykyään suomalaisuus ja suomenkielisyys on taistel-tava esiin tilanteessa, jossa venäjänkielisyys ja suomen kielen unohtaminen ovat taistel- tavanomai-sia ja paremmin suomea kuin venäjää puhuvat yksilöt ovat harvinaisuuktavanomai-sia.

Kielen avulla on helppo vetää rajalinjoja siitä, kuka kuuluu tiettyyn ”kansaan”

ja kuka ei (Joseph 2010: 16). Kieli rakentaakin kuvaa käyttäjästään varsinkin, jos vallalla on ajattelu siitä, että kun puhutaan tiettyä kieltä, osoitetaan tiettyä identiteettiä (Mendoza-Denton

& Osborne 2010: 116–119). Samalla etäännytetään itseä jostakin ryhmästä tai lähennytään jotakin ryhmää; puhuja siis määrittelee ja paljastaa suhteensa muihin kielen avulla. Näin ta-pahtuu seuraavassa esimerkissä, jossa Juho kertoo olevansa täysin suomalainen ja perustelee tätä suomenkielisellä taustallaan. Koulussa hän oppi sitä paitsi suomen kirjakieltä, ja kielitai-don myötä hän on juurtunut mielessään suomalaiseksi.

3.26 J: Juho (’20)

01 KM: ootteko työ niin ku mitäs te voisitte sanoo niin ku ootteko te 02 niin ku identiteetiltä suomalainen vai inkerinsuomalainen vai 03 mikä teiän [mi- miten koette.

04 J: [no identifi- kato mä oon semmosen kasvatuksen sillon 04 ni (.) katok ku mä kävin seitsemänteel luokkaa saakka se oli 05 suomenkieline koulu Toksovassa tota ni. (.) siihej jäi. (.) mä 06 ruvent- enäm enää tota venäjänkielis (.) koulua käymää,

07 KM: joo.

08 J: se jäi kat- ja se pa- suomen kieli se painu niim mieleen kato 09 (.) oli semmonen tota että mää oppilaat sillon keskenään ihan 10 niin ku kilpailimme että kuka kuka puhuu paremmi (.) kirjakiel-

11 tä.

12 KM: aij(h)aa [niin ihan tätä suome -

12 J: [se painu kato mieleen ja muistiin et sit nii että se 14 ei millään se jää jää pois k- se kielitaito.

15 KM: aivan et se [tuli sieltä koulusta oikeen.

16 J: [nii vaikka mä olin kiertämässä tätä Venäjänmaata se 17 su- mä tunsin itseni ain ihan niin ku vereen ja henkeen että mä 18 oon suomalaine.

Vaikka kielitieteessä kielet nähdään entistä enemmän konstruktioina ja kielten rajat hämärinä, on silti otettava huomioon se, kuinka itse kielenkäyttäjät lähestyvät kieltä ja identiteettiä (Blackledge & Creese 2008: 536). Kahden kielen kontakti on synnyttänyt uuden varieteetin ja

101

kielellisen identiteetin, jolla on negatiivinen leima, joten usein vedotaan aitoon suomalaisuu-teen ja puhtaaseen suomen kieleen. Inkeriläisyys, suomalaisuus ja venäläisyys kytkeytyvät kieleen ja eri kielelliset resurssit ovat hyvin arvolatautuneita.

Suomalaisen identiteetin itsestäänselvyys käy ilmi seuraavasta esimerkistä. Kai-sa tuo siinä esiin kielitaitonKai-sa ja perustelee sitä sillä, että on suomalainen (r. 4, 6). Suomalai-suudella on inkerinsuomalaisvanhusten mielissä suuri arvo, ja puhuja saattaa kokea suoras-taan loukkaavana kaikenlaiset arvelut kielitaidosta, koska ne voidaan tulkita vihjailuksi ei-suomalaisuudesta. Kaisa puuttuu puheeseen, kun KM on kyselemässä Hilleviltä tämän inke-rin kielen taidosta (r. 3). Kaisa näyttää ymmärtävän, että puheena on suomen kielen osaami-nen, eri erityisesti murteiden hallinta.

3.27 H: Hillevi (’20), K: Kaisa, (’20)

01 KM: mutta, .h (.) ossaatteko työ sitä inkerin kieltä.

02 H: ossaan.

03 KM: o- ha- haastatteko työ Kaisan kanssa inkerin kieltä.

04 K: (-) se osataa m(h)yö osat(h)aa.

05 KM: osataa inkerin kieltä.

06 K: myö ollaa suomalaisii [miten myö ei osata.

07 H: [(--) miul on tämä (.) siskon (.) vunuk-08 ka se (--) mie olen puoliks suomalaine (.) mie en ole mikkää (.) 09 venäläine,

Kaisa tuo itsensä ja Hillevin suomen kielen taidon takeeksi sen tosiasian, että molemmat ovat suomalaisia. Ennen historiallisella Inkerinmaalla oli luonnollista osata suomea, mitä Kaisan naurahdus korostaa (r. 4). Myös Hillevi jatkaa suomalaisen syntyperän esiintuomista (r. 7–9).

Suomen kielen hallitseminen syntyperäisen tavoin on siten itsestäänselvyys, ja KM:n kysy-mykset aiheuttavat siitä syystä jopa hämmennystä, vaikkakin Kaisalta jää huomiotta se, että kyse on nimenomaan inkerin murteesta.

Kielen merkitys kansallisuuden ilmaisijana voi olla myös symbolinen, ja näin on myös inkerinsuomalaisilla. Kieli on jakanut vanhan ja nuoren polven käsityksiä inkeriläi-syydestä, koska nuoret ovat pääosin menettäneet suomen kielen (esim. Asplund 1997: 199), mikä saa jotkut identifioitumaan venäjänkieliseen inkerinsuomalaisuuteen (Miettinen 2004:

197).⁶⁸ Kieliyhteisön hajaantuessa kielen merkitys identiteetin osana monimutkaistuu (ks.

68Kansallinen tai etninen identiteetti on säilynyt kielen vaihtuessa esimerkiksi saamelaisilla Vuotsossa (Aikio 1988, vrt. myös Kainulainen 1993: 155), mihin vaikuttaa se, että ryhmän on ollut mahdollista säilyä melko yh-tenäisenä ja harjoittaa esimerkiksi vanhoja elinkeinoja ja traditioita. Kun siirrytään urbaaniin ympäristöön tai ryhmä joutuu fyysisesti hajalleen, myös muut osat kansallisesta identiteetistä voivat haalistua ja hävitä.

102

Aikio 1988: 19). Vanhalle polvelle suomalaisuudella on ollut jopa ”pyhä” sävy ja merkitys, ja siihen kuuluu saumattomasti suomen kieli, kun taas nuoremmat suhtautuvat kieleen ja suoma-laisuuteen käytännöllisemmin, osittain hyötynäkökulmista käsin (Ylönen 1997: 302). Sekä traditio että käytännön toiminta yhdistävät suomea toisena tai vieraana kielenä puhuvat nuo-remman polven informantit inkeriläisyhteisöön. Yhteydet, verkostot ja tietoisuus taustasta sekä esimerkiksi osallistuminen inkerinsuomalaisten yhteisiin tapahtumiin ovat kuitenkin ensisijaisia edellytyksiä identifioitumiselle, eikä ilman niitä ole perusteita puhua kieliyhtei-söön kuulumisesta. Dorian (1982: 33) ottaa esille gaelin kieltä eritasoisesti hallitsevat ja tote-aa, että vähän kieltä osaavat ja passiiviset kaksikieliset on syytä lukea gaelin kielen puheyh-teisöön. Määritelmä vaatii totutun puheyhteisö-käsitteen laajennuksen; olennaista on se, kuinka sujuvat kielenpuhujat suhtautuvat heikommin kieltä osaaviin. Puheyhteisön sosioling-vististen sääntöjen hallinta nousee tässä merkittävimmäksi kriteeriksi (mas. 30), mutta kielen hallinta ei siis ole koetun identiteetin peruste.⁶⁹

Aiemmin suomen kieli ja suomalaisuus on Inkerinmaalla liitetty itsestäänsel-vemmin yhteen, mutta nyt tilanne on moniulotteisempi. Kielen merkitys vähintäänkin inke-rinsuomalaisten symbolisena kansallisena tunnuksena on kuitenkin kiistaton, kuten esimer-kiksi kymrin kieli on Walesissä. Tutkimus walesilaisten sosiaalisesta identiteetistä ja kymrin kielen elinvoimaisuudesta osoittaa, että Wales koetaan hyvin tärkeäksi ja kymrin kielen tule-vaisuuteen suhtaudutaan laajasti optimistisesti, eikä vain Walesissä vaan myös sen ulkopuo-lella (Coupland ym. 2006). Erilaisia muita esimerkkejä kielen ja kansallisen identiteetin suh-teesta on runsaasti. Tässä mainittakoon lisäksi USA, jonka kansallinen identiteetti käsitettiin 1900-luvulla englanninkieliseksi vähemmistökielten kustannuksella (Fasold 2006: 390), ja Skotlanti, jossa vähemmistönä olevaa gaelin kieltä tuetaan voimakkaasti ja esimerkiksi kie-liohjelmien avulla halutaan pitää sitä kansallisena symbolina (Mccoll Millar 2010: 248).

Saamelaiset ovat elvyttäneet esi-isiensä kieltä, koska saamen kielen kautta yhteys omaan menneisyyteen ja kulttuuriin vahvistuu (Seurujärvi-Kari 2012: 102). Siirtolaisryhmistä vertai-lukohdan tarjoavat Ruotsissa asuvat suomalaiset, joille suomen osaaminen on perinteisesti ollut tärkeä kulttuuriarvo, jopa itsestäänselvyys (Lainio 1996: 256).

69 Kansallisuuden ja kielellisen identiteetin monimutkaiset kytkökset näkyvät monikielisessä tilanteessa: kenellä on oikeus tai jopa velvollisuus puhua tiettyä kieltä? Achugarin ja Pessoan (2009) tutkimuksessa USA:n raja-alueen espanjan ja englannin kielen käytöstä kävi ilmi, että jossain tapauksessa espanjaa taitamatonta

meksikolaistaustaista saatettiin pitää ryhmän petturina, kun taas englanninkielisestä taustasta tulevien espanjan kielen osaamattomuus saattoi viestiä irrallisuudesta ja eristyneisyydestä paikallisyhteisöstä. Tilanne oli kuitenkin siinä mielessä erilainen kuin inkerinsuomalaisten, että nykyään suomenkielisiä ympäristöjä ei juurikaan ole, ja yhteinen kieli on venäjä.

103

Ryhmät voivat pyrkiä tietoisesti luomaan identiteettiään, kuten esimerkiksi in-kerinsuomalaisissa lehdissä tehdään. Oma paikka on mahdollista osoittaa eksplisiittisesti⁷⁰ mutta vuosikymmenien tai -satojen aikana muodostuneita käsityksiä voi olla vaikea muuttaa.

On selvää, että laajempi poliittinen ja historiallinen konteksti vaikuttavat siihen, miten kie-lenpuhujat ylläpitävät ja määrittelevät etnisiä ja muita ryhmärajoja (Wei 2008: 13). Kieli-identiteetti on usein selvästi kytköksissä kansalliseen Kieli-identiteettiin.

In document Inkerinsuomalaisten suomen kielen käyttö Pietarissa ja sen lähialueella (sivua 105-111)