Spinoza ja kysymys ruumiista

Deleuzen Spinozaan keskittyvät teokset Spinoza et le Problème de l’expression sekä Spinoza, philosophie practique ovat tärkeitä elimettömän ruumiin näkökulmasta. Edeltävässä teoksessa tarkoitus on tuottaa laaja analyysi Spinozan filosofiasta, mutta myös käsittää esimerkiksi sitä, kuinka ruumis toimii ja affektoituu¹⁵⁸. Juuri

155 Ks. marxismista ja vallankumouksellisesta subjektiviteetista ranskalaisessa filosofiassa Williams 2001, luku ”Marxism and Subjectivity”.

156 Deleuze 1991, 11. Kääntäjän esipuhe. Hume-teoksen lisäksi, ks. luennot Humesta: Deleuze 2015, 267–387.

157 Deleuzen Hume, Nietzsche ja Kant –teoksia yhdistääkin se, että hän löytää kaikilta saman asian: ”suhteet ovat ulkoisia niiden objekteihin nähden” (Deleuze 2004c, 163). Deleuze lukee Humea moralistina, sosiologina sekä psykologina, ja Humen tarkoitus oli Deleuzen mukaan muotoilla ”ihmisen tiede” (science de l’homme). Teos käsitteleekin tarkemmin mielen muodostumista ja lopulta sitä, kuinka mielestä tulee subjekti ja ihmisluonto.

158 Affektoituminen tarkoittaa ”jonkun olemassaolon voiman muuttumista hänellä olevien ideoiden kautta”. Samalla se on ruumiin tilaa, jossa ruumis vaikuttuu toisesta ruumiista (tai kappaleesta). (Ks. Deleuze 24.1.1978.)

tämä, sekä kysymys conatuksesta¹⁵⁹ haluna, on elimettömän ruumiin sekä L’Anti-Œdipen kannalta tärkeää.

Ajattelun ja elämän välisenä linkkinä toimiikin ruumiin empiirinen elämä.¹⁶⁰

Michael Hardtin mukaan Deleuzen Spinoza-analyysissä ruumis ei ole mikään tarkoin määritetty yksikkö, jolla olisi stabiili tai staattinen rakenne. Ruumiin sisäinen rakenne sekä ulkoiset rajat voivat muuttua.

Ruumiiden kohdatessa dynaamiset suhteet kohtaavat, ja ruumis on kompositio suhteistaan. Voidaan myös sanoa, että ruumiin suhteet ovat erottamattomia sen kapasiteetista tulla affektoiduksi. Conatusta ajavat niin mielen kuin ruumiin toiminta ja passiot. Näistä erotellaan aktiivisia ja passiivisia affekteja. On kuitenkin huomattava, että affekti ei ole aina passio. Ero on siinä, että on myös passiivisia passioita.

Spinozan mukaan Jumala on pelkkää aktiivista affektia, sillä hän on kaikki, hänen ulkopuolellaan ei ole vaikuttavia syitä. Ihminen taas on rajallinen, jolloin häneen vaikuttavat passiiviset affektit eli passiot.

Aktiiviset affektit ovat taas niitä, jotka lähtevät ruumiin luonteesta. Nämä passiiviset affektit luovatkin suurimman osan ihmisen olemassaolosta. ¹⁶¹ Jumala näyttäytyy siis Deleuzen Spinoza-luennassa bergsonilaisena kokonaisuutena, kun taas ihminen on tuomittu ”suljettuun järjestelmään”. Deleuze tiivistääkin itse affektien ja ideoiden olevan ajattelun kaksi erilaista moodia. Nämä ovat luonteeltaan erilaisia, mutta silti suhteessa toisiinsa niin, että affekti olettaa aina idean.¹⁶²

Aktiivisuus nojaa siihen, että kyetään luomaan adekvaatteja ideoita. Deleuze esittää Spinozan pitävän tunteita itsessään ideoina. Taustalla on ajatus koko ruumiista kuvana, tai ruumiittomana kuvana (image corporelle). Tämä kuva on mielen epäadekvaatti idea eli kuvitelma. Tunteet ideoina olettavat vertailun menneen ja nykyisen välillä. Tässä ideamme ja tunteemme linkittyvät toisiinsa ja ruumiin tilat ja niiden muutokset ilmenevät ideoissa. Linkityksessä koko meidän kykymme, kapasiteettimme affektoitua toimii jokaisella hetkellä.¹⁶³ Hardt tiivistää Deleuzen muotoilun siihen, että ruumiiden kohtaamisessa tapahtuu toimivaa ja ei-toimivaa kohtaamista. Kun kohtaaminen on toimiva, se lisää ruumiin toimintakykyä, ja kun kohtaaminen, suhde, ei ole toimiva, kysymyksessä on ”surullinen kohtaaminen”, joita ihmiselämässä onkin enemmän. Spinozan etiikan lähtökohdaksi nouseekin ”aktiiviseksi tuleminen”. On kamppailtava

159 Conatus on latinaa ja tarkoittaa ”yritystä”, ”kokeilua”, ”ponnistelua” sekä ”hyökkäystä”. Deleuzen mukaan Spinozalla

”yksinkertaisen” ruumiin conatus on yritys säilyttää tila, johon se on määrittynyt. Komposiitti ruumiin (kokooman kappaleen/ruumiin suhteita) conatus olisi yritys säilyttää liikkeen suhde ja pysähtyminen, joka tätä määrittää – eli säilyttää jatkuvasti muuttuvat suhteessa, joka määrittää koko ruumista. Tällä ruumiilla conatus on myös yritystä säilyttää ruumiin kyky affektoitua. (Deleuze 1968, 209–210; 1990b, 229–230.) Antonio Damasion mukaan conatus kuvaa ”voimaa” (ym.) välttämättömyyttä, jolla kaikki elävät organismit pyrkivät ”säilyttämään itsensä” ilman, että olisivat suoraan tietoisia tästä tai olisivat tietoisesti valinneet tämän ”säilyttämisen” (Damasio 2003, 79).

160 Goodchild 1993, 63–64. Deleuze asettaa Spinozan teorian jossain määrin Descartesin mieli-ruumis –jaottelua vastaan.

Tämä on hieman epäreilua, sillä mielen ja ruumiin tarkka erottelu koskee lähinnä Descartesin tulkintoja, ei niinkään hänen omia tekstejään. Ks. esim. Morris 2002; Rorty 2005.

161 Hardt 2003, 92–93; Deleuze 1968, 197–198; 1990b, 217–219. On huomattava, että Deleuze käyttää alkuperäisessä tekstissä myös Leibnizin Spinoza-tulkintaa. Esimerkiksi ilo ja kärsimys näyttävät korostuvan Deleuzen Leibniz-näkökulmassa. (esim.

Deleuze 1968, 203; 1990b, 223–224.)

162 Esim. Deleuze 24.1.1978.

163 Deleuze 1968, 199–200; 1990b, 220.

surullisuutta ja surun levittämistä vastaan. Onkin selvitettävä, kuinka voimme toimia? Emmekä voi koskaan ennakolta tietää, mihin kaikkeen ruumis kykenee.¹⁶⁴

Kun ruumiita tutkitaan, voidaan löytää yleisiä käsityksiä ja mielikuvia, joita löytyy muistakin ruumiista.

Nämä eivät kuitenkaan ole universaaleja. Kyseessä ovat lokaalimmat käsitykset, joiden kautta löytyy välttämätön ja sisäinen syy ruumiiden toimeen tulemiseen toistensa kanssa. Aluksi on otettava piste, jossa ruumiilla on vähiten voimaa ja affirmoitava eli hyväksyttävä tämä asiantila. Tällöin myös passiot virtaavat ruumiiseen. Juuri näiden passioiden kautta voidaan tunnistaa, mikä on iloista. Iloisten passioiden kautta voidaan luoda idea siitä, mikä on yhteistä ulkoisen ruumiin ja meidän, tai minun, ruumiin kanssa. Tällainen on adekvaatti idea ja yleinen käsitys. Samalla affektista tulee aktiivista. Luodessaan idean yhteisestä suhteesta ruumiiden välille, kyse on aktiivisesta toimesta eli aktiivisesta affektista. Myös järki syntyy näin.

Mieli muokkaa epäadekvaatista ideasta yleisen käsityksen. Spinozan epistemologian voi tiivistääkin kolmeen alueeseen. Ensimmäisenä ovat mielikuvitus, mielipide sekä ilmestys, jotka ovat epätotta. Toiseksi syntyy järki idean adekvaatiksi tulemisen liikkeessä. Kolmanneksi ideasta tai yleisestä käsityksestä tulee aktiivista, eli intuitiota.¹⁶⁵ Caroline Williamsin mukaan Spinozalle mieli on individuaalinen subjekti vain koska se on myös partikulaarinen idea ruumiista. Ideoiden rakenne nojaa, kuten edellä on todettu, impressioihin ja ruumiin affekteihin. On tärkeää huomata, että Spinozalla ei ole representaatiota, sillä hän ei erottele mieltä ja ruumista: mieli on ajatteleva ruumis.¹⁶⁶

Deleuzen Spinoza-analyysissä conatus näyttäytyykin haluna. Näin ollen mukana on myös tietoisuus.

Spinoza kuitenkin huomauttaa, että halumme syntyvät passioista. Tähän sekoittuu mukaan kuitenkin kykymme toimia: voimme päättää, hylkäämmekö affektin vai tartummeko siihen. Passioihin kuitenkin sekoittuu aina toimintakykyämme, vaikka vain vähän, jolloin conatuksesta tai halusta tulee identtistä toimintakykymme kanssa.¹⁶⁷ Kuten Hardt Deleuze-Spinoza –tiivistyksessään osoittaa, järki ja intuitio ovat osa halun aktivoimista. Joe Hughes tiivistää taas Deleuzen Spinoza ja Hume –analyysejä: uskominen maailmaan on samalla uskomista ruumiiseen. Näiden uskomusten kautta muodostuu myös ajattelu ja ideat, jolloin virtuaalisuudesta liikutaan aktuaaliseen, ruumiin liikkeisiin. Spinozalla järki nouseekin

”elämän essenssiksi”: ruumiin affektit on organisoitava järjen avulla niin, että voidaan tulla aktiiviseksi.

Tosin Deleuze kääntääkin tämän kohti ”luovuutta” ja myöhemmin ”tuottavuutta” tai ”tuotantoa” eli halua (conatus).¹⁶⁸

164 Hardt 2003, 94; Deleuze 1968, 205–206; 1990b, 226.

165 Hardt 2003, 96–98, 101; Deleuze 1968, 200–206; 1990b, 220–226.

166 Williams 2001, 22.

167 Deleuze 1968, 210–211; 1990b, 231.

168 Ks. Hughes 2011, 88–90. Ks. myös Deleuze 2001, 278–279.